Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Näin on tehtävä, sanon jälkeenpäin. Lopullisen rohkaisun antoi Katriina Järvisen tekstit, kiitos psykoterapeutille ja kirjailijalle, joka on tuonut aihetta julkisuuteen. Elämäni muuttui täysin käänteessä, pääsin vähitellen irti ja olemme täysin erillisiä yhdyskuntia suvussa. Muilla on ongelmia, jotka liittyvät ätisuhteisiin, minulla ei enää ole. Katkaisin jatkumon, oravanpyörän liittyen minuun ja suhtautumista lapsiini, sekä läheisiini.
Tuo on hienoa. Moni vain joutuu elämään loppuelämänsä sen asian kanssa, että monet kysymykset jäävät ilman vastauksia.
Tatkoitatko että ei ole enää heitä, kenen kanssa varmistaisit asian? Se on kyllä julmaa kärsiä, kun ole ratkaisun keinoja. Kun se ainoa oikea eteenpäin vievä keino on nostaa kissa pöydälle, mutta eihän se helppoa ole. Ehkä siihen monet tarvitsevat tukea? Uskallukseen lähestyä pa*kakohtelua omin voimin. Tai tarvitsevat tukea tekemään sen.
Tiedän mikä tilanne on ja mitä vanhempani ovat, mutten tule koskaan saamaan selville mistä ongelmat ovat johtuneet.
Miksi et, en ymmärrä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Näkökulmasi on hyvä kasvun suhteen, jotta viha loppuisi ja uhri pystyisi keskittymään enemmän omaan elämäänsä. Joidenkin vanhempien kanssa sovinnon teko on mahdotonta, kuten narsistien ja sosiopaattien. Mutta oleellisinta lienee selvittää sekin mitä he todella ovat, kun ovat vielä hengissä. Jos ovat varmasti persoonallisuushäiriöisiä, niin siinäkin tapauksessa oikea tapa on nostaa kissa pöydälle, kohdistaa kärsimyksen tunteensa heille ja sen jälkeen käsitellä lopullisia hyvästejä, kohti omaa hyvää elämää.
Juuri näin, hyvin sanoit tuon asian. Kissa nostettava pöydälle todettava mimmoinen kissa ja sitten laskettava se menemään, ellei ole kotikissaksi ikinä.
Näin on tehtävä, sanon jälkeenpäin. Lopullisen rohkaisun antoi Katriina Järvisen tekstit, kiitos psykoterapeutille ja kirjailijalle, joka on tuonut aihetta julkisuuteen. Elämäni muuttui täysin käänteessä, pääsin vähitellen irti ja olemme täysin erillisiä yhdyskuntia suvussa. Muilla on ongelmia, jotka liittyvät ätisuhteisiin, minulla ei enää ole. Katkaisin jatkumon, oravanpyörän liittyen minuun ja suhtautumista lapsiini, sekä läheisiini.
Tuo on hienoa. Moni vain joutuu elämään loppuelämänsä sen asian kanssa, että monet kysymykset jäävät ilman vastauksia.
Tatkoitatko että ei ole enää heitä, kenen kanssa varmistaisit asian? Se on kyllä julmaa kärsiä, kun ole ratkaisun keinoja. Kun se ainoa oikea eteenpäin vievä keino on nostaa kissa pöydälle, mutta eihän se helppoa ole. Ehkä siihen monet tarvitsevat tukea? Uskallukseen lähestyä pa*kakohtelua omin voimin. Tai tarvitsevat tukea tekemään sen.
Tiedän mikä tilanne on ja mitä vanhempani ovat, mutten tule koskaan saamaan selville mistä ongelmat ovat johtuneet.
Miksi et, en ymmärrä?
Lapsuudenperheeni tarina ei ala mistään eikä pääty mihinkään. Sillä ei ole ole alkua, keskikohtaa eikä loppuhuipennusta. Kaikki on ollut pelkästään rikkinäistä ja pilalla alusta asti. Tarina on huono ja masentava.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Et ottanut huomioon, että seksuaalisessa triangeliperheyhteissö kasvaneena se ainoa piilo-opetettu malli lapselle on olla seksuaalinen. Pornoleffat, aikuisten kimppapaneskelut ja tyttöjen puristelut olivat meidän vappua, juhannusta ja muuten vaan aikuisten omaa aikaa. Väittäisin että erittäin huonot lähtökohdat perheen perustamiseen, vaikka olinkin miestennielijä kotona pienestä pitäen opittuine taitoineni. Muutin täysin itseni ja kieroutuneet kotoa opitut seksuaali- sekä parisuhde-esimerkit, jotta kykenin aitoon parisuhteeseen ja luomaan lapsillemme turvallisen kasvuympäristön lukuunottaen heitä rakastavat vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Taka-alalle? Täällä ne ovat etu-alalla. Ei siinä mitään jos sinua helpotti heidän kuolema, mutta en oikein usko tuohon taka-alaankaan... nyt.
Ei tule enää uusia kipua aiheuttavia kokemuksia, kun tämä ihminen on poissa. Sen myötä muistot hänestä alkavat vaurastua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Leo Tolstoi: Anna Karenina
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Taka-alalle? Täällä ne ovat etu-alalla. Ei siinä mitään jos sinua helpotti heidän kuolema, mutta en oikein usko tuohon taka-alaankaan... nyt.
Ei tule enää uusia kipua aiheuttavia kokemuksia, kun tämä ihminen on poissa. Sen myötä muistot hänestä alkavat vaurastua.
- alkavat haurastua. Kipua ei enää mikään uusi kaltoinkohtelu aktiivisesti ylläpidä, vaan on olemassa ainoastaan muisto kivusta ja sitä tuottaneesta ihmisestä. Ei tarvitse pelätä, että hän keksisi ilmestyä ovellesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Leo Tolstoi: Anna Karenina
Totta. Ellei sitaatin lainausta olisi mainittu, tulisi ketjussa kahdelta alapeukut ja kysymystä "mitä tuolla tarkoitit, olenko muka jonkun kaltainen, miten niin omalla tavallaan, olet pumpulissakasvanut ja muutenkin paska, kun luulet olevas jotain". :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä ketjussa on ihmisiä jotka naimisissa ja lapsia ja kokevat yhä että edelleen yksin?????? Jotain ovat vanhempanne tehneet oikeinkin kun sentään pääsitten naimisiin ja parisuhteeseen ja uskalsitte tehdä lapsiakin. Ja silti vihaatte vanhempianne????
Onpa ajattelusi mustavalkoista. Lapsien ei pidä olla vanhempien henkisenä tukipilarina. Vanhempien tuetta jääminen ei ole este avioliitolle. Asioiden pähkäily, kritisointi ja selviämiskeinojen selvittely ei ole vihaa.
Ei ajatteluni ole mustavalkoista vaan perustuu ihan siihen tosiasiaan että vakavasti traumatisoituneen on tavattoman vaikeaa luoda juuri sitä parisuhdetta joka kestää edes pikkuisen aikaa. Siksi rohkenisin epäillä joittenkin kohdalla että ihan kaikki mennyt pieleen vanhemmilla.
En tiedä mitä tosiasia-satukirjaa olet lukenut, mutta pihalla olet kyllä.
Tuo trolli ilmeisesti luulee kaikkien pahasti traumatisoituneiden lasten olevan jotain susilapsia, jotka eivät ikinä ole olleet muiden kuin ongelmaisten vanhempiensa seurassa. Ei kykene käsittämään sitä, että myös muiden ihmisten toiminta on vanhempien lisäksi vaikuttanut suurimpaan osaan ihmisistä jo lapsesta alkaen. Taivaan kiitos kaikki heistä eivät ole olleet psyykkisesti sairaita.
Tuo on totta että joku ulkopuolinen vahva ihminen lapsen tukena voi pelastaa paljon mutta ydin kehitystä seksuaalisen sitoutumisen kyvyn suhteen ei ulkopuolinenkaan pelasta ellei se ole jotenkin äiti isä triangelissa kasvanut. Jos kykenee suhteeseen ja jatkuvuuteen seksimielessä niin ei kaikki ole ollut huonoa kotona. Väkivalllan kokeminen voi vaikuttaa jonkinverran tuohonkin sekä muuhunkin oppimiseen muttei se tuhoa kokonaan jo onnistunutta kehitystä ja rakenteita terveeltä lapselta.
Siksi lyön jarruja hieman sen valitukselle että ihan kaikki olisi kotona mennyt pieleen. Jos menee pieleen perusteellisesti ei minuutta pääse syntymään ja seksidentiteetti jää vajaaksi, kieroutuu tai muuta. Silloin on erittäin vaikeaa solmia suhteita. Joo ja olen se jota rolliteltiin, en ole rolli vaan asiaa puhun ihan.
Kerrohan jotain omista taustoistasi. Mitkä ovat motiivisi tällaisten väitteiden esittämiseen? Miksi yrität täällä vähätellä ihmisten kokemuksia? Mitä sinä tästä hyödyt?
En vähättele mutta haluan tuoda asiaan jatkoa ajatellen uusiakin puolia. Olisi hyvä että kasvua tapahtuisi lopulta kuitenkin ja vihankierre purkautuisi lopulta. On harmi jos menettää omat vanhempansa jo ennen heidän kuolemaa eikä saa tehtyä sovintoa edes mielessään. Kuoleman jälkeen on sitten tavattoman vaikeaa asioita käsitellä.
Minun vanhempani on kuollut. Olet väärässä, huonon vanhemman kuolema helpottaa menneisyyden käsittelyä merkittävästi, kun asiat jäävät taka-alalle.
Taka-alalle? Täällä ne ovat etu-alalla. Ei siinä mitään jos sinua helpotti heidän kuolema, mutta en oikein usko tuohon taka-alaankaan... nyt.
Ei tule enää uusia kipua aiheuttavia kokemuksia, kun tämä ihminen on poissa. Sen myötä muistot hänestä alkavat vaurastua.
- alkavat haurastua. Kipua ei enää mikään uusi kaltoinkohtelu aktiivisesti ylläpidä, vaan on olemassa ainoastaan muisto kivusta ja sitä tuottaneesta ihmisestä. Ei tarvitse pelätä, että hän keksisi ilmestyä ovellesi.
Ymmärrän näkökulmasi ja tunteesi, varsinkin sen jatkuvan pelon ja turvattomuuden tunteen, että hän voi edelleen tulla ovellesi. Mitkään normit, pyynnöt eivätkä käskyt alkujaan vaikuttaneet omaan tilanteeseeni, vasta kun kerroin soittavani poliisille seuraavan kerran, siihen lopetti. Sitäkin voi olla tavallisen vanhempi-lapsen suhdetta omaavan vaikeata ymmärtää näissä kuvioissa, miten vanhempi sabotoi lastaan yllättäen tunkemalla fyysisesti sisään asianaan mitätöimään, kuten on aina tehnyt tai ellei häntä suotuisasti ota vastaan, potkaiseen eteisen peilin palasiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Kuinka paljon käytätkään aikaasi välttääksesi vastaamisen yksinkertaiseen kysymykseen. Et siis mieti mitä kirjoittelet, koska et osaa vastata tarkemmin, jos joku pyytää tarkennuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Hyvin surullinen tarina. Mikähän sai tällaiset ihmiset alun alkujaan päätymään lapsen adoptoimiseen?
Tiedän mikä tilanne on ja mitä vanhempani ovat, mutten tule koskaan saamaan selville mistä ongelmat ovat johtuneet.