Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo huomautan itsekin että erittäin monella luonnevikaisen lapsella KALTOINKOHTELU EI JÄÄNYT/LOPPUNUT SINNE LAPSUUTEEN vaan jatkuu yhä! Vanhemman kuolemaan saakka.
Tätä nämä ”lopeta lapsuusmuistoissa rypeminen”- tyypit eivät tajua. Se helvetti kun ei loppunut lapsuusvuosiin vaan jatkuu yhä.Mun ”isä” pahoinpiteli mut raskaana ollessani yrityäen tehdä keskenmenon. Tämä on kuulkaa ihan aikuismuisto, ei lapsuusmuisto.
Totta. Tästä syystä minun onnellisuuteni onkin vanhemman kuoleman jälkeen lisääntynyt merkittävästi.
Minäkin odotan tuota iloista tulevaa tapahtumas ja todellakin _juhlin_ kun se päivä koittaa!
Minä en, en toivo kenellekään kuolemaa. En halua olla huonojen vanhempieni kaltainen.
He kuolevat aivan riippumatta siitä iloitseeko vai sureeko sen takia ennakkoon. Ajatukset ovat vain ajatuksia.
Ääneenilmaistuna ajatukset voivat johtaa elämänhaluttumuuteen, tarkoitan mitä vanhempi tekee lapselle. Ja jos lapsi ei tee itsemurhaa ja saa joskus lapsen, kopioi hän vanhemmaltaan opittua ilmaisutapaa, jos ei osaa historiaansa käsitellä. Yleensäkin kuoleman toivottaminen ääneen ilmaistuna tai kirjoitettuna kenelle tahansa on mielestäni kornia.
Olet tekopyhä jeesustelija, ihan jokainen varmasti ajattelee näin luonnevikaisen rääkkäjävanhemman kohdalla. Joidenkin tiedän ajattelevan näin jopa esimiehen/kollegan/exän osalta.
Tasan tarkkaan kukaan kaltoinkohdeltu lapsi ei edes pysty itsepetoksellakaan ajattelemaan että ”kunpa rakas huolehtiva vanhempani saisi elää pitkään ja onnellisesti”. Hah hah.Oletpa kova ivaamaan kohtalotoveriasi. Ja kärjistämään ajatuksia. Sinun sisaresi taitavat vielä olla elossa, kun et ymmärrä.
Höpö höpö. Isäni on kahdesti yrittänyt tappaa mut joten on vaan ihan reilua että ajattelen sitä hetkeä ilolla kun ukko viimein kupsahtaa.
Teitkö rikosilmoituksen ensimmäisestä kerrasta, millaisen tuomion isäsi sai? Miksi taponyritys toistui? Harkitsitko vai haitko lähestymiskieltoa, jota isäsi rikkoi yrittäen taas tappaa sinut?
Olin lapsi tuolloin. Isää ei rangaistu mitenkään, toisesta kerrasta jouduin sairaalaan kyllä. Siihen aikaan lääkärit eivät tehneet mitään lasuja, kysivät vain äidiltä mistä tämä vamma tuli, ja jos äiti valehtrli jotain niin uskottiin.
Eniten muav*tuttaakin se että isä on kaikests selvinnyt kuin koira veräjästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo huomautan itsekin että erittäin monella luonnevikaisen lapsella KALTOINKOHTELU EI JÄÄNYT/LOPPUNUT SINNE LAPSUUTEEN vaan jatkuu yhä! Vanhemman kuolemaan saakka.
Tätä nämä ”lopeta lapsuusmuistoissa rypeminen”- tyypit eivät tajua. Se helvetti kun ei loppunut lapsuusvuosiin vaan jatkuu yhä.Mun ”isä” pahoinpiteli mut raskaana ollessani yrityäen tehdä keskenmenon. Tämä on kuulkaa ihan aikuismuisto, ei lapsuusmuisto.
Totta. Tästä syystä minun onnellisuuteni onkin vanhemman kuoleman jälkeen lisääntynyt merkittävästi.
Minäkin odotan tuota iloista tulevaa tapahtumas ja todellakin _juhlin_ kun se päivä koittaa!
Minä en, en toivo kenellekään kuolemaa. En halua olla huonojen vanhempieni kaltainen.
He kuolevat aivan riippumatta siitä iloitseeko vai sureeko sen takia ennakkoon. Ajatukset ovat vain ajatuksia.
Ääneenilmaistuna ajatukset voivat johtaa elämänhaluttumuuteen, tarkoitan mitä vanhempi tekee lapselle. Ja jos lapsi ei tee itsemurhaa ja saa joskus lapsen, kopioi hän vanhemmaltaan opittua ilmaisutapaa, jos ei osaa historiaansa käsitellä. Yleensäkin kuoleman toivottaminen ääneen ilmaistuna tai kirjoitettuna kenelle tahansa on mielestäni kornia.
Olet tekopyhä jeesustelija, ihan jokainen varmasti ajattelee näin luonnevikaisen rääkkäjävanhemman kohdalla. Joidenkin tiedän ajattelevan näin jopa esimiehen/kollegan/exän osalta.
Tasan tarkkaan kukaan kaltoinkohdeltu lapsi ei edes pysty itsepetoksellakaan ajattelemaan että ”kunpa rakas huolehtiva vanhempani saisi elää pitkään ja onnellisesti”. Hah hah.Oletpa kova ivaamaan kohtalotoveriasi. Ja kärjistämään ajatuksia. Sinun sisaresi taitavat vielä olla elossa, kun et ymmärrä.
Höpö höpö. Isäni on kahdesti yrittänyt tappaa mut joten on vaan ihan reilua että ajattelen sitä hetkeä ilolla kun ukko viimein kupsahtaa.
Teitkö rikosilmoituksen ensimmäisestä kerrasta, millaisen tuomion isäsi sai? Miksi taponyritys toistui? Harkitsitko vai haitko lähestymiskieltoa, jota isäsi rikkoi yrittäen taas tappaa sinut?
Olin lapsi tuolloin. Isää ei rangaistu mitenkään, toisesta kerrasta jouduin sairaalaan kyllä. Siihen aikaan lääkärit eivät tehneet mitään lasuja, kysivät vain äidiltä mistä tämä vamma tuli, ja jos äiti valehtrli jotain niin uskottiin.
Eniten muav*tuttaakin se että isä on kaikests selvinnyt kuin koira veräjästä.
Se on todella aivan kamalaa miten tekijä voi selvitä kaikesta ilman mitään ja uhrille jää loppuelämäkseen traumat kannettavakseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo huomautan itsekin että erittäin monella luonnevikaisen lapsella KALTOINKOHTELU EI JÄÄNYT/LOPPUNUT SINNE LAPSUUTEEN vaan jatkuu yhä! Vanhemman kuolemaan saakka.
Tätä nämä ”lopeta lapsuusmuistoissa rypeminen”- tyypit eivät tajua. Se helvetti kun ei loppunut lapsuusvuosiin vaan jatkuu yhä.Mun ”isä” pahoinpiteli mut raskaana ollessani yrityäen tehdä keskenmenon. Tämä on kuulkaa ihan aikuismuisto, ei lapsuusmuisto.
Totta. Tästä syystä minun onnellisuuteni onkin vanhemman kuoleman jälkeen lisääntynyt merkittävästi.
Minäkin odotan tuota iloista tulevaa tapahtumas ja todellakin _juhlin_ kun se päivä koittaa!
Minä en, en toivo kenellekään kuolemaa. En halua olla huonojen vanhempieni kaltainen.
He kuolevat aivan riippumatta siitä iloitseeko vai sureeko sen takia ennakkoon. Ajatukset ovat vain ajatuksia.
Ääneenilmaistuna ajatukset voivat johtaa elämänhaluttumuuteen, tarkoitan mitä vanhempi tekee lapselle. Ja jos lapsi ei tee itsemurhaa ja saa joskus lapsen, kopioi hän vanhemmaltaan opittua ilmaisutapaa, jos ei osaa historiaansa käsitellä. Yleensäkin kuoleman toivottaminen ääneen ilmaistuna tai kirjoitettuna kenelle tahansa on mielestäni kornia.
Olet tekopyhä jeesustelija, ihan jokainen varmasti ajattelee näin luonnevikaisen rääkkäjävanhemman kohdalla. Joidenkin tiedän ajattelevan näin jopa esimiehen/kollegan/exän osalta.
Tasan tarkkaan kukaan kaltoinkohdeltu lapsi ei edes pysty itsepetoksellakaan ajattelemaan että ”kunpa rakas huolehtiva vanhempani saisi elää pitkään ja onnellisesti”. Hah hah.Oletpa kova ivaamaan kohtalotoveriasi. Ja kärjistämään ajatuksia. Sinun sisaresi taitavat vielä olla elossa, kun et ymmärrä.
Höpö höpö. Isäni on kahdesti yrittänyt tappaa mut joten on vaan ihan reilua että ajattelen sitä hetkeä ilolla kun ukko viimein kupsahtaa.
Teitkö rikosilmoituksen ensimmäisestä kerrasta, millaisen tuomion isäsi sai? Miksi taponyritys toistui? Harkitsitko vai haitko lähestymiskieltoa, jota isäsi rikkoi yrittäen taas tappaa sinut?
Olin lapsi tuolloin. Isää ei rangaistu mitenkään, toisesta kerrasta jouduin sairaalaan kyllä. Siihen aikaan lääkärit eivät tehneet mitään lasuja, kysivät vain äidiltä mistä tämä vamma tuli, ja jos äiti valehtrli jotain niin uskottiin.
Eniten muav*tuttaakin se että isä on kaikests selvinnyt kuin koira veräjästä.Se on todella aivan kamalaa miten tekijä voi selvitä kaikesta ilman mitään ja uhrille jää loppuelämäkseen traumat kannettavakseen.
Ja kaupan päälle kermaperseet syyllistävät ja vittuilevat niinkuin äsken nähtiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo huomautan itsekin että erittäin monella luonnevikaisen lapsella KALTOINKOHTELU EI JÄÄNYT/LOPPUNUT SINNE LAPSUUTEEN vaan jatkuu yhä! Vanhemman kuolemaan saakka.
Tätä nämä ”lopeta lapsuusmuistoissa rypeminen”- tyypit eivät tajua. Se helvetti kun ei loppunut lapsuusvuosiin vaan jatkuu yhä.Mun ”isä” pahoinpiteli mut raskaana ollessani yrityäen tehdä keskenmenon. Tämä on kuulkaa ihan aikuismuisto, ei lapsuusmuisto.
Totta. Tästä syystä minun onnellisuuteni onkin vanhemman kuoleman jälkeen lisääntynyt merkittävästi.
Minäkin odotan tuota iloista tulevaa tapahtumas ja todellakin _juhlin_ kun se päivä koittaa!
Minä en, en toivo kenellekään kuolemaa. En halua olla huonojen vanhempieni kaltainen.
He kuolevat aivan riippumatta siitä iloitseeko vai sureeko sen takia ennakkoon. Ajatukset ovat vain ajatuksia.
Ääneenilmaistuna ajatukset voivat johtaa elämänhaluttumuuteen, tarkoitan mitä vanhempi tekee lapselle. Ja jos lapsi ei tee itsemurhaa ja saa joskus lapsen, kopioi hän vanhemmaltaan opittua ilmaisutapaa, jos ei osaa historiaansa käsitellä. Yleensäkin kuoleman toivottaminen ääneen ilmaistuna tai kirjoitettuna kenelle tahansa on mielestäni kornia.
Olet tekopyhä jeesustelija, ihan jokainen varmasti ajattelee näin luonnevikaisen rääkkäjävanhemman kohdalla. Joidenkin tiedän ajattelevan näin jopa esimiehen/kollegan/exän osalta.
Tasan tarkkaan kukaan kaltoinkohdeltu lapsi ei edes pysty itsepetoksellakaan ajattelemaan että ”kunpa rakas huolehtiva vanhempani saisi elää pitkään ja onnellisesti”. Hah hah.Oletpa kova ivaamaan kohtalotoveriasi. Ja kärjistämään ajatuksia. Sinun sisaresi taitavat vielä olla elossa, kun et ymmärrä.
Höpö höpö. Isäni on kahdesti yrittänyt tappaa mut joten on vaan ihan reilua että ajattelen sitä hetkeä ilolla kun ukko viimein kupsahtaa.
Teitkö rikosilmoituksen ensimmäisestä kerrasta, millaisen tuomion isäsi sai? Miksi taponyritys toistui? Harkitsitko vai haitko lähestymiskieltoa, jota isäsi rikkoi yrittäen taas tappaa sinut?
Yritätkö sinä syyllistää uhria? Miksi?
Mitä ihmettä? Nyt jollain palstalaisella on herne nenussa.
Mikset vastaa? Annat kautta rantain ymmärtää, että uhrissa on vikaa, jos hän on tällaista joutunut kokemaan. Mikset syyllistä väkivaltaista vanhempaa tapahtuneesta?
Juttusi alkavat olla kummallisia palstalla. Hyökkäät kommentoijien kimppuun ja väännät kommenteista omiasi. Vaikutat aggressiiviselta ja haluat tuoda ainoastaan omaa kokemustasi esiin, yksipuolisia näkemyksiäsi muille tyrkyttäen. Ketjussa ei voi enää keskustella, ellei halua kaltaisesi tavoin vain keskittyä syyllistämiseen ja haukkumiseen, kuoleman toivottamiseen. Ketju oli vertaistuellinen, ei ole enää. Et ymmärrä mitä teet.
Luulen ettet hahmota ketjussa olevan useita kommentoijia. Mikset suostu kertomaan miksi kyselet tuollaisia? Tapahtumat ovat ymmärrettävästi aika vaikeita tuollaista kokeneelle. Välttämättä ihmiset eivät tiedä miten toimia, jos kukaan ei ole tukena. Usein traumatisoitunut voi lamaantua pitkäksi aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo huomautan itsekin että erittäin monella luonnevikaisen lapsella KALTOINKOHTELU EI JÄÄNYT/LOPPUNUT SINNE LAPSUUTEEN vaan jatkuu yhä! Vanhemman kuolemaan saakka.
Tätä nämä ”lopeta lapsuusmuistoissa rypeminen”- tyypit eivät tajua. Se helvetti kun ei loppunut lapsuusvuosiin vaan jatkuu yhä.Mun ”isä” pahoinpiteli mut raskaana ollessani yrityäen tehdä keskenmenon. Tämä on kuulkaa ihan aikuismuisto, ei lapsuusmuisto.
Totta. Tästä syystä minun onnellisuuteni onkin vanhemman kuoleman jälkeen lisääntynyt merkittävästi.
Minäkin odotan tuota iloista tulevaa tapahtumas ja todellakin _juhlin_ kun se päivä koittaa!
Minä en, en toivo kenellekään kuolemaa. En halua olla huonojen vanhempieni kaltainen.
He kuolevat aivan riippumatta siitä iloitseeko vai sureeko sen takia ennakkoon. Ajatukset ovat vain ajatuksia.
Ääneenilmaistuna ajatukset voivat johtaa elämänhaluttumuuteen, tarkoitan mitä vanhempi tekee lapselle. Ja jos lapsi ei tee itsemurhaa ja saa joskus lapsen, kopioi hän vanhemmaltaan opittua ilmaisutapaa, jos ei osaa historiaansa käsitellä. Yleensäkin kuoleman toivottaminen ääneen ilmaistuna tai kirjoitettuna kenelle tahansa on mielestäni kornia.
Olet tekopyhä jeesustelija, ihan jokainen varmasti ajattelee näin luonnevikaisen rääkkäjävanhemman kohdalla. Joidenkin tiedän ajattelevan näin jopa esimiehen/kollegan/exän osalta.
Tasan tarkkaan kukaan kaltoinkohdeltu lapsi ei edes pysty itsepetoksellakaan ajattelemaan että ”kunpa rakas huolehtiva vanhempani saisi elää pitkään ja onnellisesti”. Hah hah.Oletpa kova ivaamaan kohtalotoveriasi. Ja kärjistämään ajatuksia. Sinun sisaresi taitavat vielä olla elossa, kun et ymmärrä.
Höpö höpö. Isäni on kahdesti yrittänyt tappaa mut joten on vaan ihan reilua että ajattelen sitä hetkeä ilolla kun ukko viimein kupsahtaa.
Teitkö rikosilmoituksen ensimmäisestä kerrasta, millaisen tuomion isäsi sai? Miksi taponyritys toistui? Harkitsitko vai haitko lähestymiskieltoa, jota isäsi rikkoi yrittäen taas tappaa sinut?
Yritätkö sinä syyllistää uhria? Miksi?
Mitä ihmettä? Nyt jollain palstalaisella on herne nenussa.
Mikset vastaa? Annat kautta rantain ymmärtää, että uhrissa on vikaa, jos hän on tällaista joutunut kokemaan. Mikset syyllistä väkivaltaista vanhempaa tapahtuneesta?
Juttusi alkavat olla kummallisia palstalla. Hyökkäät kommentoijien kimppuun ja väännät kommenteista omiasi. Vaikutat aggressiiviselta ja haluat tuoda ainoastaan omaa kokemustasi esiin, yksipuolisia näkemyksiäsi muille tyrkyttäen. Ketjussa ei voi enää keskustella, ellei halua kaltaisesi tavoin vain keskittyä syyllistämiseen ja haukkumiseen, kuoleman toivottamiseen. Ketju oli vertaistuellinen, ei ole enää. Et ymmärrä mitä teet.
Luulen ettet hahmota ketjussa olevan useita kommentoijia. Mikset suostu kertomaan miksi kyselet tuollaisia? Tapahtumat ovat ymmärrettävästi aika vaikeita tuollaista kokeneelle. Välttämättä ihmiset eivät tiedä miten toimia, jos kukaan ei ole tukena. Usein traumatisoitunut voi lamaantua pitkäksi aikaa.
Pitkän ajan päästä sana sanaa vastaan -tilanteita on mahdoton todistaa. Tämä on uhrin kannalta ongelmallista. Silloin syyllinen pääsee kuin koira veräjästä, koska rikostutkinta lähtee siitä, ettei rikoksen uhriksi joutuminen vaikuta uhrin toimintakykyyn, vaikka näin usein tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olette aikuisena suhtautuneet niihin ihmisiin, jotka tiesivät lasten kaltoinkohtelusta, mutta eivät tehneet mitään? Millaisia tunteita heidän toimintansa teissä herättää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten olette aikuisena suhtautuneet niihin ihmisiin, jotka tiesivät lasten kaltoinkohtelusta, mutta eivät tehneet mitään? Millaisia tunteita heidän toimintansa teissä herättää?
Hakkajaisäni sisarukset tiesivät väkivallasta koska isä oli heitäkin pahoinpidellyt lapsena. Oli rääkännyt eläimiä, kiusannut koulussa jne eli oli psykopaatti jo lapsena.
Nämä mun tädit ja sedät ei tehneet mitään! Olivat keskenään säälineet meitä lapsia ja olleet pahoillaan miten heidän veljensä lapsiaan väärin kohtelee. Mutta apua... ehei.
Yymmärrän jotenkin sen että suku ei halua sekaantua mutta sitä en ymmärrä miksei opettaja tehnyt mitään vaikka näki ruhjeet. Kerran aentään kysyi onko kotona hakattu johon vaisusti vastadin nyökkäämällä (en uskaltanut kertoa koska isäni oli uhannut tap-paa jos kertoisin). Ope ei tehnyt lasua.
Oon hirveän pettynyt näihin aikuisiin. En vihainen sinällään mutta silloin huomasi että ihmiset mieluiten kääntää pään pois jos näkevät jotain ikävää. Ja sama se on nytkin, ei ole kerta tai kaksi kun lapsuudestani kuullut henkilö on äkkiä kadonnut tai vaihtanut seuraa.
Usein aikuiselle kaltoinkohdellulle lapselle esitetään naiivi kysymys ”mikset silloin lapsena kertonut asiasta ja hakenut apua”?
Ei lapsi USKALLA. Tietää että kosto tulee, taas hakataan, peloissaan jo valmiiksi.
Ei aikuisetkaan perheväkivallan uhrit uskalla ilmoittaa puolison väkivsllasta - miten jotkut luulee että pieni lapsi alle kouluikäisenä osaisi itse etsiä tahot josta pyytää apua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Usein aikuiselle kaltoinkohdellulle lapselle esitetään naiivi kysymys ”mikset silloin lapsena kertonut asiasta ja hakenut apua”?
Ei lapsi USKALLA. Tietää että kosto tulee, taas hakataan, peloissaan jo valmiiksi.
Ei aikuisetkaan perheväkivallan uhrit uskalla ilmoittaa puolison väkivsllasta - miten jotkut luulee että pieni lapsi alle kouluikäisenä osaisi itse etsiä tahot josta pyytää apua!
Minä yritin hakea ala-asteiässä apua koulun terveydenhoitajalta kertomalla joistain perheen ongelmista, mutta hän käänsi välittömästi puheen siihen, että vanhempani varmasti ovat kovin kuormittuneita. Sama kokemus toistui sitten myöhemmin uudelleen. Vasta aikuisena löysin ensimmäistä kertaa sellaisia ihmisiä, jotka olivat valmiita kuuntelemaan minua. He työskentelivät psykiatrian poliklinikalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein aikuiselle kaltoinkohdellulle lapselle esitetään naiivi kysymys ”mikset silloin lapsena kertonut asiasta ja hakenut apua”?
Ei lapsi USKALLA. Tietää että kosto tulee, taas hakataan, peloissaan jo valmiiksi.
Ei aikuisetkaan perheväkivallan uhrit uskalla ilmoittaa puolison väkivsllasta - miten jotkut luulee että pieni lapsi alle kouluikäisenä osaisi itse etsiä tahot josta pyytää apua!Minä yritin hakea ala-asteiässä apua koulun terveydenhoitajalta kertomalla joistain perheen ongelmista, mutta hän käänsi välittömästi puheen siihen, että vanhempani varmasti ovat kovin kuormittuneita. Sama kokemus toistui sitten myöhemmin uudelleen. Vasta aikuisena löysin ensimmäistä kertaa sellaisia ihmisiä, jotka olivat valmiita kuuntelemaan minua. He työskentelivät psykiatrian poliklinikalla.
Pitää olla ihan helvetinmoinen tuuri, että sairaasta perheestä oleva lapsi saisi oikeasti jotain apua, vaikka sitä peräti rohkaistuisikin hakemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten olette aikuisena suhtautuneet niihin ihmisiin, jotka tiesivät lasten kaltoinkohtelusta, mutta eivät tehneet mitään? Millaisia tunteita heidän toimintansa teissä herättää?
Hakkajaisäni sisarukset tiesivät väkivallasta koska isä oli heitäkin pahoinpidellyt lapsena. Oli rääkännyt eläimiä, kiusannut koulussa jne eli oli psykopaatti jo lapsena.
Nämä mun tädit ja sedät ei tehneet mitään! Olivat keskenään säälineet meitä lapsia ja olleet pahoillaan miten heidän veljensä lapsiaan väärin kohtelee. Mutta apua... ehei.Yymmärrän jotenkin sen että suku ei halua sekaantua mutta sitä en ymmärrä miksei opettaja tehnyt mitään vaikka näki ruhjeet. Kerran aentään kysyi onko kotona hakattu johon vaisusti vastadin nyökkäämällä (en uskaltanut kertoa koska isäni oli uhannut tap-paa jos kertoisin). Ope ei tehnyt lasua.
Oon hirveän pettynyt näihin aikuisiin. En vihainen sinällään mutta silloin huomasi että ihmiset mieluiten kääntää pään pois jos näkevät jotain ikävää. Ja sama se on nytkin, ei ole kerta tai kaksi kun lapsuudestani kuullut henkilö on äkkiä kadonnut tai vaihtanut seuraa.
Minäkin olen aivan suunnattoman pettynyt tällaisiin ihmisiin, että he eivät edes yrittäneet tehdä mitään tilanteen parantamiseksi. Nämä kokemukset ovat kyynistäneet minua.
Ihmiset on pohjimmiltaan aika itsekkäitä (ja hyväosaiset ihan tutkitusti muita itsekkäämpiä ja epäempaattisempia), joten monikaan ei halua ”vaivata itseään” ajattelemalla miten voisi auttaa kaltoinkohdeltua. Tai ylipäätään ravistella maailmankuvaansa huomaten että elämä on järkyttävän epäreilu.
Tässäkin ketjussa hakattuja ja kaltoinkohdeltuja lapsia useampi hyväosainen syytteli ja syyllisti, vähätteli ja mitätöi, ja aggressiivisesti jopa intti ja tivasi että ”mikset tehnyt mitään ja hakenut lähestymuskieltoa”.
Kukaan näistä syyttelijöistä ei KERTAAKAAN tuominnut tai syytellyt TEKIJÄÄ. Tämä kertoo jotain oleellista suomalaisesta kulttuurista: kaltoinkohdeltu oikein halutaan nähdä itse syypäänä osaansa, ja hyväosainen voi toista halveeraamalla tuntea itse itsensä paremmaksi ja kokea että on itse toiminut oikein ja hienosti kun on hyvät vanhemmat. Se kaltoinkohdeltu on taas itse aiheuttanut tilanteen ja on paska ja tyhmä ihminen ja ansainnut kohtalonsa.
Oikeasti se ei ole mitään valintaa tai ansiota vasn sattumaa. Hienohelma nyrpistelijä olisi voinut syntyä psykopaatin lapseksi ja tulla hakatuksi.
Maailma on epäennustettava, absursi, sattumanvarainen. Sitä ei voi ohjailla. Mutta se mitä voisi tehdä on olla myötätuntoinen ja asettaa syyllisyys ja häpeä sinne mihin se kuuluu, TEKIJÄLLE, ei uhrille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin - onky in finland - varmaan aino maa misdä hakattu on syypää hakkaamiseensa, raiskattu raiskaukseensa, mur-hattukin syypää mur-haansa... varmaan juoksi tahallaan puukkoon.
Tekijää ei syytä kukaan.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on pohjimmiltaan aika itsekkäitä (ja hyväosaiset ihan tutkitusti muita itsekkäämpiä ja epäempaattisempia), joten monikaan ei halua ”vaivata itseään” ajattelemalla miten voisi auttaa kaltoinkohdeltua. Tai ylipäätään ravistella maailmankuvaansa huomaten että elämä on järkyttävän epäreilu.
Tässäkin ketjussa hakattuja ja kaltoinkohdeltuja lapsia useampi hyväosainen syytteli ja syyllisti, vähätteli ja mitätöi, ja aggressiivisesti jopa intti ja tivasi että ”mikset tehnyt mitään ja hakenut lähestymuskieltoa”.Kukaan näistä syyttelijöistä ei KERTAAKAAN tuominnut tai syytellyt TEKIJÄÄ. Tämä kertoo jotain oleellista suomalaisesta kulttuurista: kaltoinkohdeltu oikein halutaan nähdä itse syypäänä osaansa, ja hyväosainen voi toista halveeraamalla tuntea itse itsensä paremmaksi ja kokea että on itse toiminut oikein ja hienosti kun on hyvät vanhemmat. Se kaltoinkohdeltu on taas itse aiheuttanut tilanteen ja on paska ja tyhmä ihminen ja ansainnut kohtalonsa.
Oikeasti se ei ole mitään valintaa tai ansiota vasn sattumaa. Hienohelma nyrpistelijä olisi voinut syntyä psykopaatin lapseksi ja tulla hakatuksi.
Maailma on epäennustettava, absursi, sattumanvarainen. Sitä ei voi ohjailla. Mutta se mitä voisi tehdä on olla myötätuntoinen ja asettaa syyllisyys ja häpeä sinne mihin se kuuluu, TEKIJÄLLE, ei uhrille.
Olen aivan samaa mieltä. Uhreja tulisi yrittää auttaa jotta he toipuisivat kokemastaan, sen sijaan moni yrittää vain syyllistää ja nöyryyttää kovia kokeneita sen takia mitä heille on käynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on pohjimmiltaan aika itsekkäitä (ja hyväosaiset ihan tutkitusti muita itsekkäämpiä ja epäempaattisempia), joten monikaan ei halua ”vaivata itseään” ajattelemalla miten voisi auttaa kaltoinkohdeltua. Tai ylipäätään ravistella maailmankuvaansa huomaten että elämä on järkyttävän epäreilu.
Tässäkin ketjussa hakattuja ja kaltoinkohdeltuja lapsia useampi hyväosainen syytteli ja syyllisti, vähätteli ja mitätöi, ja aggressiivisesti jopa intti ja tivasi että ”mikset tehnyt mitään ja hakenut lähestymuskieltoa”.Kukaan näistä syyttelijöistä ei KERTAAKAAN tuominnut tai syytellyt TEKIJÄÄ. Tämä kertoo jotain oleellista suomalaisesta kulttuurista: kaltoinkohdeltu oikein halutaan nähdä itse syypäänä osaansa, ja hyväosainen voi toista halveeraamalla tuntea itse itsensä paremmaksi ja kokea että on itse toiminut oikein ja hienosti kun on hyvät vanhemmat. Se kaltoinkohdeltu on taas itse aiheuttanut tilanteen ja on paska ja tyhmä ihminen ja ansainnut kohtalonsa.
Oikeasti se ei ole mitään valintaa tai ansiota vasn sattumaa. Hienohelma nyrpistelijä olisi voinut syntyä psykopaatin lapseksi ja tulla hakatuksi.
Maailma on epäennustettava, absursi, sattumanvarainen. Sitä ei voi ohjailla. Mutta se mitä voisi tehdä on olla myötätuntoinen ja asettaa syyllisyys ja häpeä sinne mihin se kuuluu, TEKIJÄLLE, ei uhrille.
Olen aivan samaa mieltä. Uhreja tulisi yrittää auttaa jotta he toipuisivat kokemastaan, sen sijaan moni yrittää vain syyllistää ja nöyryyttää kovia kokeneita sen takia mitä heille on käynyt.
Mutta ihmisethän monesti haluavat ajatella niin, että heille ei voi tapahtua mitään pahaa, jos he tekevät asiat "oikein". Tällä tavalla ihmiset yrittävät ajatella, että elämää pystyisi jollain tavalla hallitsemaan. Tämän defenssin kääntöpuoli on se, että tällä tavalla ajattelevat ihmiset mieltävät niin, että ne ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti epäonnistuneet joille on käynyt huonosti, ei niin, että joillain yksinkertaisesti olisi ollut paljon huonompi tuuri kuin itsellä mm. vanhempien suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein aikuiselle kaltoinkohdellulle lapselle esitetään naiivi kysymys ”mikset silloin lapsena kertonut asiasta ja hakenut apua”?
Ei lapsi USKALLA. Tietää että kosto tulee, taas hakataan, peloissaan jo valmiiksi.
Ei aikuisetkaan perheväkivallan uhrit uskalla ilmoittaa puolison väkivsllasta - miten jotkut luulee että pieni lapsi alle kouluikäisenä osaisi itse etsiä tahot josta pyytää apua!Minä yritin hakea ala-asteiässä apua koulun terveydenhoitajalta kertomalla joistain perheen ongelmista, mutta hän käänsi välittömästi puheen siihen, että vanhempani varmasti ovat kovin kuormittuneita. Sama kokemus toistui sitten myöhemmin uudelleen. Vasta aikuisena löysin ensimmäistä kertaa sellaisia ihmisiä, jotka olivat valmiita kuuntelemaan minua. He työskentelivät psykiatrian poliklinikalla.
Käsittääkseni tällaiset kokemukset eivät ole kovin harvinaisia. Lasten ja nuorten ongelmiin suhtaudutaan monesti vähätellen.
Alue: Aihe vapaa
Juttusi alkavat olla kummallisia palstalla. Hyökkäät kommentoijien kimppuun ja väännät kommenteista omiasi. Vaikutat aggressiiviselta ja haluat tuoda ainoastaan omaa kokemustasi esiin, yksipuolisia näkemyksiäsi muille tyrkyttäen. Ketjussa ei voi enää keskustella, ellei halua kaltaisesi tavoin vain keskittyä syyllistämiseen ja haukkumiseen, kuoleman toivottamiseen. Ketju oli vertaistuellinen, ei ole enää. Et ymmärrä mitä teet.