Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Kuule kun kohta ei kukaan tule tähän ketjuun mitään näkemyksiään antamaan, vaan itse olet täällä edelleenkin keskenäsi osittain pitämässä ketjua yllä. Syystä, ettet sinä, tai joku muu täällä erota järkeä ja tunteita, sinällä ihan suvaittavaa mutta tunteissa nuo muita kommentoijia mitäitöivät ja nimittelevät kommentit ovat persuuksista. Vaikka tuskin itse ymmärrät, niin itsellä paljon kokemusta elämästä siten, että niin huonojen vanhempien lapset, työpaikkakiusaajat, koulukiusaajat käyttäyvät kasvatuksessaan opituin tavoin. Narsistin lapsella voi olla itselleen huomaamattomin piirtein sellaista, mitä itse ei huomaa, mutta kummasti porukka katoaa ympäriltä. Se kaikista oleellisin juttu on ymmärtää itsessä oireet, ne kasvatuksessakin luonnolliset kopioidut piirteet, jotta koko palloa voisi itsessään muuttaa. Ja kyllä, itsessään. Nimittäin jos vanhemmilla, tai toisella on persoonallisuushäiriö, lapsi sitä ei voi muuttaa. On vain keinoja ja ratkaisuja, joko elät sen kanssa, jos se ei vahingoita ketään tai lyhyesti, kehität oman elämän ja ympäristön. Jos sinulla on puoliso ja tai lapsia, sinun tehtäväsi on luoda heille turvallinen ja rakastava ilmapiiri.
Täällä palstalla on ollut jumalattoman älykkäitä kokemusasiantuntijoita. ehkä tässäkin ketjussa vain käyneet heittämässä yhden kommentin, mutta tyhmistä tyrmäysnäkökulmista johtuen häipyivät. Mikä tämän ketjun tarkoitus on, sitä voi pari dissaajaa miettiä, jotka näkevät erivistä näkökulmista johtuen näissä narsisteja, prinsessoja, aggressivisuutta päinvastoin omaa toimintaa vastoin. Kieltämättä itselleni tulee ajatus mieleen, että onko täällä suurin huutaja ehkä sittenkin vanhempiensa jatke.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Hyvin surullinen tarina. Mikähän sai tällaiset ihmiset alun alkujaan päätymään lapsen adoptoimiseen?
En osaa sanoa. Äitini käytti fyysistä kurittamista kun olin lapsi, ennen lähtöään. Hän tukisti ja repi ja paiskoi. Isäni teki samaa kun olin teini. Ei usein, mutta kuitenkin. Äitini myös nöyryytti ja vertasi muihin, kertoi etten koskaan "pääse naimisiin" koska olen niin hirveä luonne.
Mietin, miten he edes pääsivät adoptioseuloista läpi. Ja suomalaisena adoptiolapsena en ole voinut olla miettimättä, millainen pariskunta oli jonossa ennen ja jälkeen minun vanhempiani. Että miten erilainen elämä minulla olisi voinut olla.
Sen olen päätellyt, että siskoksista äitini oli nuorempi, vähän kuin rajumpi ja menevämpi. Hän usein haukkui niin läpinäkyvästi siskoaan, että kuka vain olisi ymmärtänyt että kyseessä oli kateus. Hän ehkä halusi lapsen koska muillakin oli ja lapsi nyt piti vain olla, mutta ei sitten tullutkaan raskaaksi. Siskonsa tuli. Ja minä aivan erilaisena luonteena (joskin myös raisuna ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana) olin paha pettymys. Osittainhan sen ajan vanhemmat kyllä monet vain odotti, että siinä se lapsi kasvaa sivussa ja osaa kaiken valmiiksi.
Biologisille vanhemmilleni en edes jaksa olla vihainen tai katkera. Sattuuhan sitä, vaikka olisihan yhteiskunta vähän paremmin voinut heitäkin tukea. Mutta adoptiovanhemmat, heidän sukunsa... Heille olen todella katkera, sille en voi mitään. Ei ollut reilua katsoa vierestä mitä meidän perheessä tapahtuu, ja siihen päälle vielä syyllistää ja lannistaa minua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Isäni oli tuollainen vanhempi. Hänellä oli selvästi jotain kesken jäänyttä teini-iän uhmaa lastaan kohtaan. Jos lapset pyysivät häneltä jotain (seuraa, huomiota, rahaa jne.), niin kommentti oli usein se, että ei hänen tarvitse tehdä mitään, jos häntä ei huvita tai miksi häneltä aina vaaditaan jotain. Tällaisen vanhemman kanssa oli aika hankala olla. Sitä oppi häpeämään sitä, että oli lapsi, joka tarvitsi vanhempansa huolenpitoa.
Ajattelin lapsena, että mitä vähemmän yrittäisin saada huomiota, sitä enemmän minusta ehkä pidettäisiin, mutta eihän se tietenkään niin mennyt, kun isän mielestä ongelma oli ylipäätään se, että hänellä oli lapsia. Lapsena vain tuollaista ei kykene käsittämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Kuinka paljon käytätkään aikaasi välttääksesi vastaamisen yksinkertaiseen kysymykseen. Et siis mieti mitä kirjoittelet, koska et osaa vastata tarkemmin, jos joku pyytää tarkennuksia.
Tarkennus edelleenkin sinulle, että viha on käsittelemättömien tunteiden ääripää. Miksi kyselet noin tyhmiä lääkäri? Olisin helkkarin huolissani, jos lääkäri ei mukamas tällaista yksinkertaista seikkaa ymmärrä. Liittyy perusoppintoihin ihmisen psykologiasta, erikoistumisalasta huolimatta. Joten lopeta se paskanpuhuminen. Oikeasti vaikutat mielenterveysongelmalliselta, jolle valehtelu on normaalia. Pysy totuudessa, uskon että totta on ettei teidän perheidylli ollut tervettä, siihen itsekin apua antaisin, näkökulmiesi hahmottamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Kuule kun kohta ei kukaan tule tähän ketjuun mitään näkemyksiään antamaan, vaan itse olet täällä edelleenkin keskenäsi osittain pitämässä ketjua yllä. Syystä, ettet sinä, tai joku muu täällä erota järkeä ja tunteita, sinällä ihan suvaittavaa mutta tunteissa nuo muita kommentoijia mitäitöivät ja nimittelevät kommentit ovat persuuksista. Vaikka tuskin itse ymmärrät, niin itsellä paljon kokemusta elämästä siten, että niin huonojen vanhempien lapset, työpaikkakiusaajat, koulukiusaajat käyttäyvät kasvatuksessaan opituin tavoin. Narsistin lapsella voi olla itselleen huomaamattomin piirtein sellaista, mitä itse ei huomaa, mutta kummasti porukka katoaa ympäriltä. Se kaikista oleellisin juttu on ymmärtää itsessä oireet, ne kasvatuksessakin luonnolliset kopioidut piirteet, jotta koko palloa voisi itsessään muuttaa. Ja kyllä, itsessään. Nimittäin jos vanhemmilla, tai toisella on persoonallisuushäiriö, lapsi sitä ei voi muuttaa. On vain keinoja ja ratkaisuja, joko elät sen kanssa, jos se ei vahingoita ketään tai lyhyesti, kehität oman elämän ja ympäristön. Jos sinulla on puoliso ja tai lapsia, sinun tehtäväsi on luoda heille turvallinen ja rakastava ilmapiiri.
Täällä palstalla on ollut jumalattoman älykkäitä kokemusasiantuntijoita. ehkä tässäkin ketjussa vain käyneet heittämässä yhden kommentin, mutta tyhmistä tyrmäysnäkökulmista johtuen häipyivät. Mikä tämän ketjun tarkoitus on, sitä voi pari dissaajaa miettiä, jotka näkevät erivistä näkökulmista johtuen näissä narsisteja, prinsessoja, aggressivisuutta päinvastoin omaa toimintaa vastoin. Kieltämättä itselleni tulee ajatus mieleen, että onko täällä suurin huutaja ehkä sittenkin vanhempiensa jatke.
Mielenkiintoista ettet lainkaan hyökkää tuolla vimmalla trollien kimppuun, "kokemusasiantuntija"! 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Kuinka paljon käytätkään aikaasi välttääksesi vastaamisen yksinkertaiseen kysymykseen. Et siis mieti mitä kirjoittelet, koska et osaa vastata tarkemmin, jos joku pyytää tarkennuksia.
Trolli lopeta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Kuule kun kohta ei kukaan tule tähän ketjuun mitään näkemyksiään antamaan, vaan itse olet täällä edelleenkin keskenäsi osittain pitämässä ketjua yllä. Syystä, ettet sinä, tai joku muu täällä erota järkeä ja tunteita, sinällä ihan suvaittavaa mutta tunteissa nuo muita kommentoijia mitäitöivät ja nimittelevät kommentit ovat persuuksista. Vaikka tuskin itse ymmärrät, niin itsellä paljon kokemusta elämästä siten, että niin huonojen vanhempien lapset, työpaikkakiusaajat, koulukiusaajat käyttäyvät kasvatuksessaan opituin tavoin. Narsistin lapsella voi olla itselleen huomaamattomin piirtein sellaista, mitä itse ei huomaa, mutta kummasti porukka katoaa ympäriltä. Se kaikista oleellisin juttu on ymmärtää itsessä oireet, ne kasvatuksessakin luonnolliset kopioidut piirteet, jotta koko palloa voisi itsessään muuttaa. Ja kyllä, itsessään. Nimittäin jos vanhemmilla, tai toisella on persoonallisuushäiriö, lapsi sitä ei voi muuttaa. On vain keinoja ja ratkaisuja, joko elät sen kanssa, jos se ei vahingoita ketään tai lyhyesti, kehität oman elämän ja ympäristön. Jos sinulla on puoliso ja tai lapsia, sinun tehtäväsi on luoda heille turvallinen ja rakastava ilmapiiri.
Täällä palstalla on ollut jumalattoman älykkäitä kokemusasiantuntijoita. ehkä tässäkin ketjussa vain käyneet heittämässä yhden kommentin, mutta tyhmistä tyrmäysnäkökulmista johtuen häipyivät. Mikä tämän ketjun tarkoitus on, sitä voi pari dissaajaa miettiä, jotka näkevät erivistä näkökulmista johtuen näissä narsisteja, prinsessoja, aggressivisuutta päinvastoin omaa toimintaa vastoin. Kieltämättä itselleni tulee ajatus mieleen, että onko täällä suurin huutaja ehkä sittenkin vanhempiensa jatke.
Mielenkiintoista ettet lainkaan hyökkää tuolla vimmalla trollien kimppuun, "kokemusasiantuntija"! 🙄
Aika moni täällä kertoo kokemuksistaan, siihen ketju osittain perustuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Hyvin surullinen tarina. Mikähän sai tällaiset ihmiset alun alkujaan päätymään lapsen adoptoimiseen?
En osaa sanoa. Äitini käytti fyysistä kurittamista kun olin lapsi, ennen lähtöään. Hän tukisti ja repi ja paiskoi. Isäni teki samaa kun olin teini. Ei usein, mutta kuitenkin. Äitini myös nöyryytti ja vertasi muihin, kertoi etten koskaan "pääse naimisiin" koska olen niin hirveä luonne.
Mietin, miten he edes pääsivät adoptioseuloista läpi. Ja suomalaisena adoptiolapsena en ole voinut olla miettimättä, millainen pariskunta oli jonossa ennen ja jälkeen minun vanhempiani. Että miten erilainen elämä minulla olisi voinut olla.
Sen olen päätellyt, että siskoksista äitini oli nuorempi, vähän kuin rajumpi ja menevämpi. Hän usein haukkui niin läpinäkyvästi siskoaan, että kuka vain olisi ymmärtänyt että kyseessä oli kateus. Hän ehkä halusi lapsen koska muillakin oli ja lapsi nyt piti vain olla, mutta ei sitten tullutkaan raskaaksi. Siskonsa tuli. Ja minä aivan erilaisena luonteena (joskin myös raisuna ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana) olin paha pettymys. Osittainhan sen ajan vanhemmat kyllä monet vain odotti, että siinä se lapsi kasvaa sivussa ja osaa kaiken valmiiksi.
Biologisille vanhemmilleni en edes jaksa olla vihainen tai katkera. Sattuuhan sitä, vaikka olisihan yhteiskunta vähän paremmin voinut heitäkin tukea. Mutta adoptiovanhemmat, heidän sukunsa... Heille olen todella katkera, sille en voi mitään. Ei ollut reilua katsoa vierestä mitä meidän perheessä tapahtuu, ja siihen päälle vielä syyllistää ja lannistaa minua.
Surullista. Haluan vain kertoa toisenlaisen tarinan, että äitini, adoptiolaspi sai kaiken mahdollisen tuen ja huomion sodan kokeneilta adoptiovanhemmiltaan. Äidistäni kasvoi narsisti, joka kohteli jatkuvasti äärimmäisin kylmin tavoin lapsiaan. Miten näet tällaisen seuraamuksen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Hyvin surullinen tarina. Mikähän sai tällaiset ihmiset alun alkujaan päätymään lapsen adoptoimiseen?
En osaa sanoa. Äitini käytti fyysistä kurittamista kun olin lapsi, ennen lähtöään. Hän tukisti ja repi ja paiskoi. Isäni teki samaa kun olin teini. Ei usein, mutta kuitenkin. Äitini myös nöyryytti ja vertasi muihin, kertoi etten koskaan "pääse naimisiin" koska olen niin hirveä luonne.
Mietin, miten he edes pääsivät adoptioseuloista läpi. Ja suomalaisena adoptiolapsena en ole voinut olla miettimättä, millainen pariskunta oli jonossa ennen ja jälkeen minun vanhempiani. Että miten erilainen elämä minulla olisi voinut olla.
Sen olen päätellyt, että siskoksista äitini oli nuorempi, vähän kuin rajumpi ja menevämpi. Hän usein haukkui niin läpinäkyvästi siskoaan, että kuka vain olisi ymmärtänyt että kyseessä oli kateus. Hän ehkä halusi lapsen koska muillakin oli ja lapsi nyt piti vain olla, mutta ei sitten tullutkaan raskaaksi. Siskonsa tuli. Ja minä aivan erilaisena luonteena (joskin myös raisuna ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana) olin paha pettymys. Osittainhan sen ajan vanhemmat kyllä monet vain odotti, että siinä se lapsi kasvaa sivussa ja osaa kaiken valmiiksi.
Biologisille vanhemmilleni en edes jaksa olla vihainen tai katkera. Sattuuhan sitä, vaikka olisihan yhteiskunta vähän paremmin voinut heitäkin tukea. Mutta adoptiovanhemmat, heidän sukunsa... Heille olen todella katkera, sille en voi mitään. Ei ollut reilua katsoa vierestä mitä meidän perheessä tapahtuu, ja siihen päälle vielä syyllistää ja lannistaa minua.
Surullista. Haluan vain kertoa toisenlaisen tarinan, että äitini, adoptiolaspi sai kaiken mahdollisen tuen ja huomion sodan kokeneilta adoptiovanhemmiltaan. Äidistäni kasvoi narsisti, joka kohteli jatkuvasti äärimmäisin kylmin tavoin lapsiaan. Miten näet tällaisen seuraamuksen?
Mistä tiedät millaista äitisi elämä oli? - Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Kuinka paljon käytätkään aikaasi välttääksesi vastaamisen yksinkertaiseen kysymykseen. Et siis mieti mitä kirjoittelet, koska et osaa vastata tarkemmin, jos joku pyytää tarkennuksia.
Tarkennus edelleenkin sinulle, että viha on käsittelemättömien tunteiden ääripää. Miksi kyselet noin tyhmiä lääkäri? Olisin helkkarin huolissani, jos lääkäri ei mukamas tällaista yksinkertaista seikkaa ymmärrä. Liittyy perusoppintoihin ihmisen psykologiasta, erikoistumisalasta huolimatta. Joten lopeta se paskanpuhuminen. Oikeasti vaikutat mielenterveysongelmalliselta, jolle valehtelu on normaalia. Pysy totuudessa, uskon että totta on ettei teidän perheidylli ollut tervettä, siihen itsekin apua antaisin, näkökulmiesi hahmottamiseen.
Haista sinä paska. Olen erikoistumassa oleva lääkäri, ja vihaan vanhempiani. So what. Se ei vaikuta ammattitaitoini, sexei vaikuta osaamiseeni. Ja vaikka yleisesti ajatrllaan että lääkäri on kutsumusaatti niin voin sanoa että ei tod ole. Lääkäreistä osa on kovia kokeneita niinkuin minä (halu pelastaa maailmaa), osa rahan ja statuksen takia kuviossa, osa asperger-piirteisiä kammiotutkijoita ja osa sitten kutsumustyössään.
Mä en kuuntele minkään kouluttamattoman et juntin haukkumisia, pidä mielipiteet itselläsi, mua ei hetkauta. Sulla ei selkeesti ole kuin ”elämänkoulu” käytynä joten äläpä viisammillesi ala pätemään.
Ja olen lukenut vaikka kuinka paljon psyk.puolelta materiaalia, oletko niin tyhmä että luulet että lukemalla kirjoja oma trauma katoaa? Olet kyllä tyhmä kuin saapas. Tän jälkeen en sinulle vastaa enkä tuollaiseen vähä-älyiseen aikaani tuhlaa. Mulla meni tähän idarijankuttajaan nyt hermo.
T. Lääkäri
Tää ketju on pilalla :(. Tähän tuli kaksi pumpulipalleroa hyökkäämään ja rähisemään. Näin käy aina. Aina joku narsisti tai muu persoonallisuushäiriöinen ottaa oikein elämäntehtäväkseen pilata ketjun.
Taidan aloittaa uuden ketjun jollain eri otsikolla jos tää yksi jankuttaja ei katoa. Teen sellaisen avauksen että tästä ketjusta kovia kokeneet tunnistaa kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.
Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?
Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.
Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.
Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.
Olen pohtinut tätä paljon. Minulla on adoptiovanhemmat, joiden kuvailuun ja elämäntarinoiden kertomiseen menisi kauan, joten referoin.
Äitini vanhemmat olivat sodassa molemmat. Se varmasti vaikutti heidän vanhemmuuteensa hyvin negatiivisesti, mutta. He yrittivät parhaansa. Sen näki kaikesta, myös siitä mitä he ottivat vastaan lapsiltaan (passuuttamista, valittamista). Äidilleni maksettiin ajokortti ja auto, opiskelu, lentoliput ulkomaille töihin ja takaisin, ja jopa ensiasunnon käsiraha.
Minä en saanut äidiltäni mitään. Hän lähti kun olin varhaisteini, halusi elää omaa elämäänsä eli juoda rauhassa silloin kuin huvitti. Hän oli adoptioäitini!! Jäin asumaan isäni kanssa, joka nopeasti löysi uuden naisen. Sen jälkeinen elämäni oli kummallinen jatkumo hylkäämistä, torjumista, syyttelyä, maahan painamista, itsetunnon romuttamista. Kotona, koulussa, sukulaisten kanssa, äidin luona. Se oli minulle niin normaalia, että vasta tavattuani aviomieheni ja hänen normaalin perheensä, aloin traumatisoitua ihan huolella siitä, miten minua oli kohdellut. Pahinta on, että se ei tapahtunut hetkessä, se ymmärrys että ahaa, ei ole normaalia miten tulin kohdelluksi.
Lopullinen ymmärrys omasta elämästä, ja sen myötä todella paha romahdus tuli vasta vuosia äidiksi tuloni jälkeen. Kun näin normaaleja monen sukupolven perheitä eikä mieheni perhe ollutkaan poikkeus. Oma osattomuus olikin epänormaalia.
Sydänalaa painaa ja kyyneleet valuvat nytkin. Joka toinen päivä mietin, että olin lapsi, olin lapsi, olin lapsi, en voinut osata enkä tietää. Ja joka toinen päivä mietin, että ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt osata, tietää ja olla parempi.
Hyvin surullinen tarina. Mikähän sai tällaiset ihmiset alun alkujaan päätymään lapsen adoptoimiseen?
En osaa sanoa. Äitini käytti fyysistä kurittamista kun olin lapsi, ennen lähtöään. Hän tukisti ja repi ja paiskoi. Isäni teki samaa kun olin teini. Ei usein, mutta kuitenkin. Äitini myös nöyryytti ja vertasi muihin, kertoi etten koskaan "pääse naimisiin" koska olen niin hirveä luonne.
Mietin, miten he edes pääsivät adoptioseuloista läpi. Ja suomalaisena adoptiolapsena en ole voinut olla miettimättä, millainen pariskunta oli jonossa ennen ja jälkeen minun vanhempiani. Että miten erilainen elämä minulla olisi voinut olla.
Sen olen päätellyt, että siskoksista äitini oli nuorempi, vähän kuin rajumpi ja menevämpi. Hän usein haukkui niin läpinäkyvästi siskoaan, että kuka vain olisi ymmärtänyt että kyseessä oli kateus. Hän ehkä halusi lapsen koska muillakin oli ja lapsi nyt piti vain olla, mutta ei sitten tullutkaan raskaaksi. Siskonsa tuli. Ja minä aivan erilaisena luonteena (joskin myös raisuna ja vilkkaan mielikuvituksen omaavana) olin paha pettymys. Osittainhan sen ajan vanhemmat kyllä monet vain odotti, että siinä se lapsi kasvaa sivussa ja osaa kaiken valmiiksi.
Biologisille vanhemmilleni en edes jaksa olla vihainen tai katkera. Sattuuhan sitä, vaikka olisihan yhteiskunta vähän paremmin voinut heitäkin tukea. Mutta adoptiovanhemmat, heidän sukunsa... Heille olen todella katkera, sille en voi mitään. Ei ollut reilua katsoa vierestä mitä meidän perheessä tapahtuu, ja siihen päälle vielä syyllistää ja lannistaa minua.
Surullista. Haluan vain kertoa toisenlaisen tarinan, että äitini, adoptiolaspi sai kaiken mahdollisen tuen ja huomion sodan kokeneilta adoptiovanhemmiltaan. Äidistäni kasvoi narsisti, joka kohteli jatkuvasti äärimmäisin kylmin tavoin lapsiaan. Miten näet tällaisen seuraamuksen?
Mistä tiedät millaista äitisi elämä oli? - Ohis
Selvitin taustat perinpohjin ja tunsin isovanhempani. En muuten sanoisi tuollaista, ellen tietäisi. Omakokemukset myös siitä lähtien kun jotain muistan vauvakauden jälkeen, tukevat täysin diagnoosiani. Yleensäkin minua harmittaa kovasti, miten narsistileimoja lyödään helpostikin ihmisiin, eikä ihmiset ymmärrä yhtään, että narsismiin liittyy vahvasti henkilön vauva-aika, vanhemman kontaktimattomuuteen vauvaan, turvattomuuden tunteeseen jne. Varsinkin parisuhteiden tiimoilla, lyödään toiselle helposti narsistileima, mutta leiman lyöjällä ei ole mitään todellista käsitystä appivanhempien persoonasta ja suhtautumisesta puolison vauva-aikaan. Tuntuu vähän, kuin kaikki hokevat muotidiagnoosia ja sitten se pieni prosentti, jotka todella tunnistavat vanhemmastaan narsismin ja päälle muutakin, hukkuu muodin alle.
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on pilalla :(. Tähän tuli kaksi pumpulipalleroa hyökkäämään ja rähisemään. Näin käy aina. Aina joku narsisti tai muu persoonallisuushäiriöinen ottaa oikein elämäntehtäväkseen pilata ketjun.
Taidan aloittaa uuden ketjun jollain eri otsikolla jos tää yksi jankuttaja ei katoa. Teen sellaisen avauksen että tästä ketjusta kovia kokeneet tunnistaa kyllä.
Syyhän on se että nämä tuomitsevat haluavat itselleen osoittaa ”onaa paremmuuttaan” uskottelemalla että he ovat toimineet hyvin, kaltoinkohdellut huonosti (ja siksi elämässä heillä vaikeuksia).
Näin ajattelevat oikein pieteetillä ja tunteen palolla antavat jumalaisia neuvojaan ja ohjeitaan ymmärtämättä toisen elämästä mitään.
Tiivistäen: nämä julistavat vain itselleen ja itseään varten - mitään auttamishalua ei ikinä ole ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on pilalla :(. Tähän tuli kaksi pumpulipalleroa hyökkäämään ja rähisemään. Näin käy aina. Aina joku narsisti tai muu persoonallisuushäiriöinen ottaa oikein elämäntehtäväkseen pilata ketjun.
Taidan aloittaa uuden ketjun jollain eri otsikolla jos tää yksi jankuttaja ei katoa. Teen sellaisen avauksen että tästä ketjusta kovia kokeneet tunnistaa kyllä.
Syyhän on se että nämä tuomitsevat haluavat itselleen osoittaa ”onaa paremmuuttaan” uskottelemalla että he ovat toimineet hyvin, kaltoinkohdellut huonosti (ja siksi elämässä heillä vaikeuksia).
Näin ajattelevat oikein pieteetillä ja tunteen palolla antavat jumalaisia neuvojaan ja ohjeitaan ymmärtämättä toisen elämästä mitään.
Tiivistäen: nämä julistavat vain itselleen ja itseään varten - mitään auttamishalua ei ikinä ole ollutkaan.
Joo, mutta ei ne itse ymmärrä toimivansa näistä omista lähtökohdista :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Kuinka paljon käytätkään aikaasi välttääksesi vastaamisen yksinkertaiseen kysymykseen. Et siis mieti mitä kirjoittelet, koska et osaa vastata tarkemmin, jos joku pyytää tarkennuksia.
Tarkennus edelleenkin sinulle, että viha on käsittelemättömien tunteiden ääripää. Miksi kyselet noin tyhmiä lääkäri? Olisin helkkarin huolissani, jos lääkäri ei mukamas tällaista yksinkertaista seikkaa ymmärrä. Liittyy perusoppintoihin ihmisen psykologiasta, erikoistumisalasta huolimatta. Joten lopeta se paskanpuhuminen. Oikeasti vaikutat mielenterveysongelmalliselta, jolle valehtelu on normaalia. Pysy totuudessa, uskon että totta on ettei teidän perheidylli ollut tervettä, siihen itsekin apua antaisin, näkökulmiesi hahmottamiseen.
Haista sinä paska. Olen erikoistumassa oleva lääkäri, ja vihaan vanhempiani. So what. Se ei vaikuta ammattitaitoini, sexei vaikuta osaamiseeni. Ja vaikka yleisesti ajatrllaan että lääkäri on kutsumusaatti niin voin sanoa että ei tod ole. Lääkäreistä osa on kovia kokeneita niinkuin minä (halu pelastaa maailmaa), osa rahan ja statuksen takia kuviossa, osa asperger-piirteisiä kammiotutkijoita ja osa sitten kutsumustyössään.
Mä en kuuntele minkään kouluttamattoman et juntin haukkumisia, pidä mielipiteet itselläsi, mua ei hetkauta. Sulla ei selkeesti ole kuin ”elämänkoulu” käytynä joten äläpä viisammillesi ala pätemään.
Ja olen lukenut vaikka kuinka paljon psyk.puolelta materiaalia, oletko niin tyhmä että luulet että lukemalla kirjoja oma trauma katoaa? Olet kyllä tyhmä kuin saapas. Tän jälkeen en sinulle vastaa enkä tuollaiseen vähä-älyiseen aikaani tuhlaa. Mulla meni tähän idarijankuttajaan nyt hermo.
T. Lääkäri
Lääkäri et edellenkään ole, mutta traumaattinen kyllä. Jokainen täällä ymmärtää ajatuksenjuoksusi, ettet ole tolillasi.
Tässä yksi pieni mitätön esimerkki piiloilkeilystä ja halventamisesta; mulla on kaksosveli, isäni ihailema ”kultalapsi” ja hullun isäni nimen ja suvun jatkaja. Veli sai lapsena kaiken, siis lelut, tavarat, elektroniikkaa, minä en saanut juuri mitään ja työtä tehden sain itselleni ostaa asiat.
Veljelle maksettiin ajokortti, mulle ei (”tytöt ei tarvitse”). Veljelle maksettiin valmennuskurssi,, mulle ei. Molemmat lähdettiin eri kaupunkiin opiskelemaan. Veljelle maksettiin vuokra koko opiskeluajan, mulle ei. Veljelle ostettiin kirjat, läppäri, laskin jne - mulle ei. Jos yritin keskustella vääryyksistä niin raivari tuli isälle ja minut haukuttiin ja halveerattiin. Tätä oli lapsuus ja nuoruus - ja lienee selvä että nyt aikuisena veljen lapsia hoidetaan, minun lapsia ei tavata ikinä. Veljen perheelle maksetaan etelänmatkat ja muut, minulle ei ikinä edes bussimatkaa Tampereelle. ;)
Nyt se ärsyttävä pieni esimerkki: veljen syntymäpäivät muistetaan aina, joka vuosi hän saa vanhemmilta soiton, ja kortin jonka välissä on rahaa (tsi sit jonkun erityisen lahjan esim uusi taulu-tv). Minun syntymäpäivää ei ”muisteta” eli ei noteerata eikä onnitella. Minun syntymäpäiväni on SAMA PÄIVÄ kuin veljellä, joten se ei ole oikea unohdus. Vain vittuilu ja vallankäyttö, jolla näytetään että yhäkin olet arvoton ja näkymätön meille vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kysymys ole siitä etteikö näistä saisi ja pitäisi puhua mutta se ratkaisupuoli tulee sitten sen jälkeen haasteeksi miten elää sellaisen asian kanssa jota ei voi ravistaa poiskaan, Jotenkin on se sovinto tehtävä, ja syyttelyn loputtava muuten ei tapahdu kasvua. Vihan valtaan jääminen on se pahin ratkaisu.
Mikä v*tun kasvu? Speksaatko ihan mitä helvettiä tarkoittaa kasvu?
Olen tehnyt kaiken ns oikein paskasta väkivaltataustasta huolimatta, olen lääkäri, mulla on perhe. Ja SILTI olen traumatisoitunut lapsuudesta. Mikään ”kasvu”ei pyyhi pois yhtään mitään. Mikään ”kasvu” ei saa unohtamaan väkivaltaa ja pahoinpitelyitä.Kasvu on vaan tyhjää tarkoittava viisastelusana.
Ja kyllä, vihasn kusipäävanhempiani ja sanon tän ihan ylpeydellä. En todellakaan aio unohtaa.Lääkäri et taatusti ole, lopeta valehtelu. Olet vihan vallassa. Kasvu tatkoittaa sitäkin, ettet enää olisi vanhempasi vallan alla. Selvästi haluat olla, vaikket haluaisikaan. Eikö sinua oikeasti kiinnosta kaiken ymmärtäminen, jotta saisit sen paskan joskus elämässäsi siirrettyä taaksesi?
Mitä tarkoitat kaiken ymmärtämisellä?
Kysyykö itse valelääkäri vai potilas? Jos potilas, voin vastata myöhemmin.
Mikä ihmeen potilas?
Potilas ei ymmärrä, hän tarvitsee näkökulmaa tai hoitoa.
Hahmotat maailman hyvin erikoisella tavalla, jos siellä on sinun mielestäsiainoastaan valelääkäreitä ja potilaita. Et selvästikään osaa vastata kysymykseen, siksi kiertelet.
En jaksa vääntää rautalankaa ihmiselle, joka ei muutenkaan pysty tai halua mitään ymmärtää ja pilveilee omiaan. Ei kiinnosta, sori.
Mene sitten pois keskustelupalstalta, jollet osaa keskustella.
Kommenttini oli sinuun kohdistettu, ei muihin. Älä sillä perusteella ole marttyyri.
Tämä on julkinen keskustelu ja sinä hyydyit. Se on huonojen argumentointitaitojen merkki. Harjoittele niitä ja palaa takaisin palstalle joskus myöhemmin.
Aha, minkä ikäinen olet? Olen vähän vanha ja harjoittelin ketjussa jo, kts. kommentit joissa eniten yläpeukkuja vertaistuen näkemyksineen. Ei edelleenkään kiinosta tarttua jankkauskommentteihin, jossa on päämääränä vain oma minä, puolet huutosanoin. Tai ei muuten vaan haluta ymmärtää. Anna olla, siirry vihdoinkin asiaan.
Kuinka paljon käytätkään aikaasi välttääksesi vastaamisen yksinkertaiseen kysymykseen. Et siis mieti mitä kirjoittelet, koska et osaa vastata tarkemmin, jos joku pyytää tarkennuksia.
Tarkennus edelleenkin sinulle, että viha on käsittelemättömien tunteiden ääripää. Miksi kyselet noin tyhmiä lääkäri? Olisin helkkarin huolissani, jos lääkäri ei mukamas tällaista yksinkertaista seikkaa ymmärrä. Liittyy perusoppintoihin ihmisen psykologiasta, erikoistumisalasta huolimatta. Joten lopeta se paskanpuhuminen. Oikeasti vaikutat mielenterveysongelmalliselta, jolle valehtelu on normaalia. Pysy totuudessa, uskon että totta on ettei teidän perheidylli ollut tervettä, siihen itsekin apua antaisin, näkökulmiesi hahmottamiseen.
Haista sinä paska. Olen erikoistumassa oleva lääkäri, ja vihaan vanhempiani. So what. Se ei vaikuta ammattitaitoini, sexei vaikuta osaamiseeni. Ja vaikka yleisesti ajatrllaan että lääkäri on kutsumusaatti niin voin sanoa että ei tod ole. Lääkäreistä osa on kovia kokeneita niinkuin minä (halu pelastaa maailmaa), osa rahan ja statuksen takia kuviossa, osa asperger-piirteisiä kammiotutkijoita ja osa sitten kutsumustyössään.
Mä en kuuntele minkään kouluttamattoman et juntin haukkumisia, pidä mielipiteet itselläsi, mua ei hetkauta. Sulla ei selkeesti ole kuin ”elämänkoulu” käytynä joten äläpä viisammillesi ala pätemään.
Ja olen lukenut vaikka kuinka paljon psyk.puolelta materiaalia, oletko niin tyhmä että luulet että lukemalla kirjoja oma trauma katoaa? Olet kyllä tyhmä kuin saapas. Tän jälkeen en sinulle vastaa enkä tuollaiseen vähä-älyiseen aikaani tuhlaa. Mulla meni tähän idarijankuttajaan nyt hermo.
T. LääkäriLääkäri et edellenkään ole, mutta traumaattinen kyllä. Jokainen täällä ymmärtää ajatuksenjuoksusi, ettet ole tolillasi.
Kuten sanottu pidä mielipiteet omanasi, et tiedä toisten elämästä mitään.
Ps. Lääkäritutuissani on masentunut, peliriippuvainen, lääkkeiden väärinkäyttäjä, talousrikollinen. Muista ensi kerrallalääkäriin mennessäsi tarkistaa Valviran rekisteristä että lääkärisi on Jeesus :)
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju on pilalla :(. Tähän tuli kaksi pumpulipalleroa hyökkäämään ja rähisemään. Näin käy aina. Aina joku narsisti tai muu persoonallisuushäiriöinen ottaa oikein elämäntehtäväkseen pilata ketjun.
Taidan aloittaa uuden ketjun jollain eri otsikolla jos tää yksi jankuttaja ei katoa. Teen sellaisen avauksen että tästä ketjusta kovia kokeneet tunnistaa kyllä.
Et ole tolkuissasi, toistat kommentoijien osittain sanoja heidän lauseissaan ominasi ja leimaat jatkuvasti jonkun narsistiksi tai ammut muuten yli tulkinnoisssasi, nimitellen kommentoijia. Voisit olla kivikissaäidin sukulainen. Narsistin jatke.
Heitänpä tähän likkiä Ylen uutisesta; Hälyttävä signaali työelämästä: mielenterveyshäiriöt ovat jo suurin peruste jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle.
Aivan varmasti osansa tähän tuo niin monen tässäkin kertoma vanhempien välinpitämättömyys ja pahoinpitely (tietoinen tai omien traumojen siirtäminen eteenpäin).
Isäni oli tuollainen vanhempi. Hänellä oli selvästi jotain kesken jäänyttä teini-iän uhmaa lastaan kohtaan. Jos lapset pyysivät häneltä jotain (seuraa, huomiota, rahaa jne.), niin kommentti oli usein se, että ei hänen tarvitse tehdä mitään, jos häntä ei huvita tai miksi häneltä aina vaaditaan jotain. Tällaisen vanhemman kanssa oli aika hankala olla. Sitä oppi häpeämään sitä, että oli lapsi, joka tarvitsi vanhempansa huolenpitoa.