Lue keskustelun säännöt.
Sitooko vauva äidin "passiiviseksi"?
20.03.2019 |
Itse olen lapseton, ja silmääni aina välillä pistää tuoreiden äitien avautuminen siitä, kuinka (yllättävän) rankkaa oli tulla äidiksi, ja kuinka väsyttävää on olla koko ajan vain sitä vauvaa varten, ja kuinka tuntee jäävänsä kotins vangiksi jne..
Haluaisin kuulla äideiltä vastauksia, onko myös toisenlaisia kokemuksia, kuin vauvan kanssa voi olla aktiivinen, ja miten onnistua säilyttämään itsellä hyvä ja mielekäs fiilis läpi raskaan vauva-ajan ilman kokemusta "kotiin vangiksi jäämisestä", jos se siis on mahdollista?
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Joku jossakin toisessa ketjussa muotoili hyvin, että suhteessa lapseen on koko matkan 99% antavana osapuolena, ja että se on se, mikä koetaan raskaana (vrt. tasaveroinen vuorovaikutussuhde). Allekirjoitan väittämän, tosin mulla on vain tämä yksi kokemus (onneksi). Eivät ihmiset kuitenkaan (onneksi) ajattele vauvavuotta pidemmälle suunnitellessaan perheenlisäystä. Vielä isompi onni lienee se, ettei kenelläkään ole kristallipalloa, kuinka ne asiat loppujen lopuksi menevät. - Se nepsyaikuisen äiti
Hmm.. Tämä lausunto aiheuttaa itsessäni vähän ristiriitaa, koska vaikka ymmärrän että lapsi on 100% vanhemman vastuulla, kuten myös esim vuorovaikutus, niin juuri lasten antaman vuorovaikutuksen takia ihmiset tekevät niitä useampia? Toki ymmärrän tilanteesi erityislapsen kanssa, mutta muuten kuulostaa vähän jopa kyyniseltä... Miksi ihmiset tekisivät enempää kuin yhden lapsen, jos lapsen ei koettaisi "antavan" kuin suhteessa 1/100?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmmm... Passiiviseksi. Mun mielestä vauvan kanssa oleminen ei ole passiivista. Rankkaa se kyllä voi olla, eri ihmisten kohdalla eri syistä. Jos ajattelee asiaa ihan evoluution ja lajin selviytymisen kannalta, niin kannattaa miettiä, miten evoluutio on pitänyt huolta siitä, että äiti huolehtii vauvasta eikä esim. unohda sitä mihinkään. Vauvahan on täysin avuton ja, noh, melko vaivalloinen kapine. Hormoneilla tietenkin! Hormonit saavat äidin keskittymään vauvaan, välillä jopa muiden asioiden kustannuksella.
En minä ajattele, että vauvan kanssa oleminen olisi ollut jotenkin passiivista ja sen lisäksi minun olisi jotenkin erityisesti pitänyt suuntautua tekemään muita asioita ollakseni aktiivinen. Joo, kyllähän mä nyt kaikenlaista tein, luin tosi paljon ja kävin jumpassa ja näin ihmisiäkin (mun kaikki parhaat kaverit asuvat aika kaukana, joten erityistä ystäväverkkoa mulla ei ollut), mutta mulla ei ollut sellaista kokemusta, että jäisin hirveästi jostain paitsi tai että mun pitäis vauva-aikana suorittaa tosi paljon kaikenlaisia muita asioita ja olla tehokas. Raskaana kypsytellään sitä vauvaa, ja se voi joskus olla rankkaakin, vauva-aikana kypsytellään sitten sitä lasta.
Luulen, että äitien ahdistus johtuu osittain siitä, että nykyään ollaan niin yksin. Toisia ihmisiä kyräillään eikä kyläily ole monelle luontevaa. Osittain se voi johtua siitäkin, että on paineita, että vauva-aikana pitäisi tehdä joitain juttuja, jotka eivät tunnu omalta tai joihin ei riitä resursseja. Monesta muustakin asiasta se voi johtua, mm. hormoneista, kivuista, liian vähästä nukkumisesta jne.
Kuulostaa tasapainoiselta :) niinkuin aiemmin tässä ketjussa tulikin ilmi, niin ehkä oma (väärä) näkemys asiasta johtuu juuri negatiivisista purkauksista joita tuodaan esille näkyvämmin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Perheitä ja tilanteita on tietysti erilaisia, mutta en kyllä suostu uskomaan että parinkymmenen vuoden univaje olisi jotenkin normaali ja väistämätön olotila. Ainakaan omat vanhempani aikalaisineen keiden kanssa olen jutellut, eivät tälläista tunnista ollenkaan. Sairausputket + muut erikoistilanteet ovat tietysti asia erikseen :)
Ap
Minä ainakin olen jaksanut hyvin vaikka meillä on kolme lasta niillä pelottavilla 2 v ikäeroilla. En ole tainnut kärsiä väsymyksestä kuin rasausaikoina, tosin meillä lapset on helppoja ja yhteistyökykyisiä ja työni joustava. Joillain osuu kohdalle koliikkivauva tai muu ongelma ja heillä väsymys on varmasti aitoa. Silloin tietenkin on toivottavaa, että olisi hyvt tukiverkot, jotta vanhemmat pääsevät lepäämään ja palautumaan aina välistä. Omasta tuttavapiiristä ei kuitenkaan löydy yhtään täysin loppuunpalanutta vanhempaa, näin se onneksi yleensä on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Perheitä ja tilanteita on tietysti erilaisia, mutta en kyllä suostu uskomaan että parinkymmenen vuoden univaje olisi jotenkin normaali ja väistämätön olotila. Ainakaan omat vanhempani aikalaisineen keiden kanssa olen jutellut, eivät tälläista tunnista ollenkaan. Sairausputket + muut erikoistilanteet ovat tietysti asia erikseen :)
Ap
Sinä et nyt vaan halua ymmärtää. Takerrut siihen yhteen vuoteen hahmottamatta että sen senjälkeinen aika on paljon rankempi.
En takertunut mihinkään vauvavuoteen. Puhun siitä, kun lapset kasvavat isommaksi, eivätkä vaadi iholle 24/7. Mitä isompia lapset ovat, sitä enemmän vanhemmatkin pääsevät palautumaan ja keräämään voimia. Itse et jostain syystä halua ymmärtää omaa pointtiani. Ei kaikki perheet ole yhtä ongelmaa ja nukkumtonta yötä siitä lähtien kun lapsi oppii kävelemään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Joku jossakin toisessa ketjussa muotoili hyvin, että suhteessa lapseen on koko matkan 99% antavana osapuolena, ja että se on se, mikä koetaan raskaana (vrt. tasaveroinen vuorovaikutussuhde). Allekirjoitan väittämän, tosin mulla on vain tämä yksi kokemus (onneksi). Eivät ihmiset kuitenkaan (onneksi) ajattele vauvavuotta pidemmälle suunnitellessaan perheenlisäystä. Vielä isompi onni lienee se, ettei kenelläkään ole kristallipalloa, kuinka ne asiat loppujen lopuksi menevät. - Se nepsyaikuisen äiti
Hmm.. Tämä lausunto aiheuttaa itsessäni vähän ristiriitaa, koska vaikka ymmärrän että lapsi on 100% vanhemman vastuulla, kuten myös esim vuorovaikutus, niin juuri lasten antaman vuorovaikutuksen takia ihmiset tekevät niitä useampia? Toki ymmärrän tilanteesi erityislapsen kanssa, mutta muuten kuulostaa vähän jopa kyyniseltä... Miksi ihmiset tekisivät enempää kuin yhden lapsen, jos lapsen ei koettaisi "antavan" kuin suhteessa 1/100?
Ap
Mä olen väärä henkilö vastaamaan tähän (en tosiaan tiedä), ja odotan mielenkiinnolla jonkin useamman aikuisen tai teinien vanhemman kommenttia, pienten lasten vanhemmillahan on suurin osa työstä vielä edessä... Minun näkökulmastani (reissussa rähjääntynyt eli väsynyt mutta onnellinen) kyse on oikeastaan ollut lähinnä riittämättömyyden tunteesta ja huolesta: molemmat annetaan toiseen kainaloon samalla kun vauva toiseen, ja huoli jatkuu jonkinasteisena ilmeisesti hautaan saakka, myös muilla äideillä. - ed.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Perheitä ja tilanteita on tietysti erilaisia, mutta en kyllä suostu uskomaan että parinkymmenen vuoden univaje olisi jotenkin normaali ja väistämätön olotila. Ainakaan omat vanhempani aikalaisineen keiden kanssa olen jutellut, eivät tälläista tunnista ollenkaan. Sairausputket + muut erikoistilanteet ovat tietysti asia erikseen :)
Ap
Sinä et nyt vaan halua ymmärtää. Takerrut siihen yhteen vuoteen hahmottamatta että sen senjälkeinen aika on paljon rankempi.
En takertunut mihinkään vauvavuoteen. Puhun siitä, kun lapset kasvavat isommaksi, eivätkä vaadi iholle 24/7. Mitä isompia lapset ovat, sitä enemmän vanhemmatkin pääsevät palautumaan ja keräämään voimia. Itse et jostain syystä halua ymmärtää omaa pointtiani. Ei kaikki perheet ole yhtä ongelmaa ja nukkumtonta yötä siitä lähtien kun lapsi oppii kävelemään.
Ap
Vauvavuonna ei tartte huolehtia kuin vauvasta. Helppoa ja leppoisaa.
Sen jälkeen kun palaa töihin, ei ole mitään rakoa jossa levätä tai kerätä voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Joku jossakin toisessa ketjussa muotoili hyvin, että suhteessa lapseen on koko matkan 99% antavana osapuolena, ja että se on se, mikä koetaan raskaana (vrt. tasaveroinen vuorovaikutussuhde). Allekirjoitan väittämän, tosin mulla on vain tämä yksi kokemus (onneksi). Eivät ihmiset kuitenkaan (onneksi) ajattele vauvavuotta pidemmälle suunnitellessaan perheenlisäystä. Vielä isompi onni lienee se, ettei kenelläkään ole kristallipalloa, kuinka ne asiat loppujen lopuksi menevät. - Se nepsyaikuisen äiti
Hmm.. Tämä lausunto aiheuttaa itsessäni vähän ristiriitaa, koska vaikka ymmärrän että lapsi on 100% vanhemman vastuulla, kuten myös esim vuorovaikutus, niin juuri lasten antaman vuorovaikutuksen takia ihmiset tekevät niitä useampia? Toki ymmärrän tilanteesi erityislapsen kanssa, mutta muuten kuulostaa vähän jopa kyyniseltä... Miksi ihmiset tekisivät enempää kuin yhden lapsen, jos lapsen ei koettaisi "antavan" kuin suhteessa 1/100?
Ap
En ole edellinen, ja mulla on 3 lasta ja harkitsen jopa neljättä juuri siksi, että koen saavani vanhemmuudesta niin paljon. Mutta verrattuna vuorovaikutukseen muiden aikuisten kanssa, voidaan kyllä sanoa että aikuinen *kantaa* vuorovaikutusta pienen/pienehkön lapsen kanssa 99-100%. Mun mielestä se tarkoittaa sitä, että aikuinen on täysin vastuussa lapsen tunteiden säätelystä, niiden "varomisesta" jos lapsi on herkillä, lapsen näkökulman ymmärtämisestä, yhteisymmärryksestä, empatiasta jne. Lapsi ei tarkoituksellisesti "auta" vanhempaansa vuorovaikutuksessa, vaan tukeutuu tähän täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu täysin vauvasta. Itse liikuin esikoisen kanssa tosi paljon, joka päivä. Pitkiä ulkomaanmatkoja, Suomi ristiin rastiin jne.
Kuopuksella oli refluksi ja astma ja hänen kanssaan valvoin ja väsyin. Tuplarattailla oli vaikeampi liikkua, pakkasraja esti ulkoilemisen jne.
Ja lapset sairasti kaiken aina peräjälkeen niin että saattoi mennä viisi viikkoa putkeen täysin vankina.
Tota samaa sairasteluiden kertautumista olen itsekin saanut lähipiirissä todistaa.. Varmasti älyttömän raskaita hetkiä. Tosin ne varmaan kestääkin jo paremmin useamman lapsen tuomalla kokemuksella ja varmuudella :)
Ap
Ei se kokemus ja varmuus korvaa yöunta. Ei se ongelma ole hermoilu tms vaan ihan se väsymys. Kun et nuku viikkoihin, kuukausiin tai vuosiin kunnolla.
Lähinnä tarkoitin että kokemus varmasti auttaa jaksamaan läpi sitä kauheaa väsymystä, kun tietää kuitenkin sen menevän ohi ja ei menee yhtä paljon energiaa kaiken miettimiseen niinkuin ehkä esikoisen kanssa...
Ap
Ei auta kun eihän se mene ohi (miten menisi?) vaan kasautuu, kasautuu ja kasautuu.
No eihän niiden lasten takia nyt kai täysi-ikäiseksi tarvi valvoa? :)
Ap
Ajattelit sitten että ne ei sairasta enää vauva-ajan jälkeen? Olen juuri saanut lapseni aikuisiksi ja oman elämän alkuun ja kyllä näin jälkikäteen ajatellen tää oli semmonen 20 vuoden univaje. Teinien kanssa joutui valvomaan eniten. Muutenkin se vauva-aika ja pikkulapsivaihe oli lastenleikkiä murrosikään verrattuna. 😊
Perheitä ja tilanteita on tietysti erilaisia, mutta en kyllä suostu uskomaan että parinkymmenen vuoden univaje olisi jotenkin normaali ja väistämätön olotila. Ainakaan omat vanhempani aikalaisineen keiden kanssa olen jutellut, eivät tälläista tunnista ollenkaan. Sairausputket + muut erikoistilanteet ovat tietysti asia erikseen :)
Ap
Sinä et nyt vaan halua ymmärtää. Takerrut siihen yhteen vuoteen hahmottamatta että sen senjälkeinen aika on paljon rankempi.
Tästäkin voi olla montaa mieltä, lapset ovat erilaisia. Olin vauvavuonna ihan mielettömän väsynyt. Vauva heräili varmaan 20 kertaa yössä, oli koko ajan kiinni tississä, ei viihtynyt edes isänsä kanssa. Inhosi myös rattaita, joten oli käytännössä koko ajan kantorepussa. Selkäni oli ihan hajalla. No, lapsi täytti vuoden ja alkoi nukkumaan yöt, vieroittautui itse rinnasta ja jäi mielellään hoitoon myös muille. Ulkoilukin oli ihan kivaa kun pääsi itse kävelemään. Oli ihan mahtavaa päästä hetkeksi tuulettumaan ilman lasta. Taaperovuodet olivat mielestäni ihania ja leppoisia, ja koulukseenkin kanssa on mukavaa.
Minä huolehdin vauvasta käytännössä täysin yksin. Mies lähti isyyslomalla kavereiden kanssa laskettelemaan. Hän oli yrittäjä, harrasti ja pyöri luottamustoimissa.
Pahinta oli ainainen väsymys... Heräsin ekan reilun vuoden 2-4krt/joka yö. Sit alko helpottamaan, kun lopetin imetyksen ja yöheräily väheni... Ei kokonaan loppunut, mutta selvisin kerran heräilyllä.
Menin töihin, kun lapsi täytti 2v.
Koko liiton ajan hoidin lapsen yksin, tein ruoat, pyykkäsin, tein pihahommat esim. ruohonleikkuun, säilöin marjat (pakastamiset, mehujen ja hillojen keitot) , kävin kaupassa, siivosin sekä kävin töissä.
Tällä vauhdilla olin aika väsynyt, mutta ehdin harrastaa kerran viikossa, kun hankin lapsenvahdin harrastuksen ajaksi.
Eron jälkeiset vuodet olikin hyvin helppoja... hommat väheni puoleen.
Mun äidillä on hyvät unenlahjat, ja on aamu-uninen. Hänellä on 4 lasta ja sanoi, että unirytmi palautui hänelle normaaliksi kun kuopus oli 20v :) vaikka kaikki ollaan nukuttu suht ok. Mun miehelle jäi pysyvä unihäiriö esikoisen vauva-ajoista (nyt 10v olisi saanut nukkua ok, mutta ei onnistu).