Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Olin se kiltti lapsi, joka kyllä pärjää. Jäin huomattavasti vähemmälle huomiolle sisaruksista. Aina oletettiin et pärjään ja on kaikki hyvin. No ei ollut ei. Ja edelleenkin tunnen itseni perheen ulkopuoliseksi, koska en ole luonteeltani niin kuin muut perheessä. Olen huomannut olevani se kenelle viimeisenä ilmoitetaan jostain...

Kuin minun kirjoittamaani. Minä olin se nuorin lapsi, joka huolehti kaikki asiat. Kaksi huomattavasti vanhempaa täyssisarusta, sisar ja veli, äärettömän huomionhakuisia ja elämässään sekasortoisia. Ainut keinoni saada edes jotain huomiota osakseni oli sitten olla se kaikkien apu vielä etäältäkin jo opiskelemaan lähdettyäni, mutta ei se lopulta kantanut.

Näiden kahden luona hypättiin heidän opiskelu- ja myöhemmin työskentelypaikkakunnillaan auttelemassa, kun vaativat eivätkä pärjänneet. Erilaisia sukulaisia myös hälytettiin heidän avukseen eri paikkakunnille. Minun luonani käytiin viidentoista vuoden aikana kaksi kertaa, kun muutin asuntoa.

Kun äiti sairastui vakavasti, niin kukaan ei minulle kertonut asiasta ennen kuin sitten, kun häntä jo vietiin sairaalaan, hän kuoli seuraavana päivänä eikä todellakaan äkillisesti niin kuin minä vielä silloinkin luulin.

Kun isä muutama vuosi myöhemmin vietiin kotoa ambulanssilla, niin siellä peräkammarinpoikana asustellut veljeni vastasi lopulta monen tunnin kuluttua puhelimeen töykeästi tyyliin "mitäs tänne soittelet, isä vietiin ambulanssissa jo aamulla".

Minua yritettiin saada näiden kahden hullun auttelijaksi toiselta puolelta Suomea vuosikausia, kun enää vanhemmista ei siihen ollut kuoleman ja sairauden takia. Kerrankin toisen kohdalla sain hänen vakaviin ongelmiinsa oikein sosiaalityöntekijät avuksi. No, toinen ulkoisesti normaalimpi soitti tästä helpottuneena kerrottuani joka paikkaan perästä ja vakuutti kaikille, että kyllähän nyt rakas veli pärjää ihan itse. Sen jälkeen hän soitti minulle voitonriemuisena, miten oli saanut veljensä pelastettua sossuilta ja miten minä olisin joutunut tuntemaan suurta syyllisyyttä, jos veli vaikka olisi tappanut itsensä pahoitettuaan mielensä sossuista.

Sen jälkeen minun painostukseni avuksi ja huviksi jatkui tavalliseen tapaan. Kunnes lopulta asiaan sekaantuneet loputkin sukulaiset onnistuivat uhkailemaan minua "jumalatonta" oikein helvetillä ja ikuisella yksinäisyydellä, jos en pitäisi yhteyttä tähän toisen itsemurhalla minua painostavaan ja tähän toiseen, joka kaipaisi minulta, pienipalkkaiselta yksin asuvalta ihmiseltä, vielä rahaakin koko ajan itselleen.

Ymmärsin siinä kohtaa, että se taakka, joka minun vanhemmilleni oli vastentahtoisesti jäänyt jo aikuisista sisaruksistani ja josta he olivat kärsineet minun voimattomana vierestä jo pikkulapsena katsoessani koko ikänsä, ei todellakaan ollut minun millään tavalla. Ei sittenkään, vaikka muu lähisuku minua myös painostaisi ja kiristäisi ja uhkailisi omilla uskonnollisilla näkemyksilläänkin aikuisten ja käytökseltään ja puheiltaan äärimmäisen epämiellyttävien ihmisten auttajaksi. 

Lopetin kaiken kanssakäymisen kaikkien lähisukulaisteni kanssa. Nyt minulla on vihdoin rauhallista vuosikymmenien aina vain pahentuneen piinan jälkeen. En myöskään aio ottaa millään tavalla tunnolleni sitä, jos joku näistä nyt sitten kuolisi tai peräti tappaisi itsensä, vaikka minua onkin uhkailtu suorasanaisesti näillä asioilla useamman heikäläisen toimesta silloin, kun vielä yritin kaikkeni, että asiat järjestyisivät. 

Isä oli alkoholisti jonka seurauksena jatkuvaa riitelyä kotona. Isä tappoi itsensä, riitely loppui.

Äiti aloitti uuden kumppanin etsimisen ja juomisen. Tuntui siltä kuin minut olisi sivuutettu ja uusi kumppani oli aina tärkeämpi. Monet illat vietin yksin kotona kun äitini istui baarissa sen hetkisen miesystävänsä kanssa ryypäten. Kotona sitten harrastivat kovaäänistä seksiä. Kumppanit vaihtuivat tiuhaan.

Tämän lisäksi uhattiin monta kertaa lähettää minut mielisairaalaan tms. jos olin vähääkään hankala, olin melko kiltti lapsi. Eikä siinä vielä kaikki, myös täysin mielivaltaisesti rankaistiin eri rikkeistä mm. jos automatkalla pidin liikaa meteliä jätettiin tien varteen ja tultiin jonkin ajan kuluttua hakemaan, tähän kuului myös uhkaus että ensi kerralla ei oteta enään kyytiin.

Nyt aikuisiällä todettu kaksisuuntainen ja masennusta, lisäksi epäilen että voi olla jokin persoonallisuushäiriö. Äitiini en itse ole yhteydessä, hän soittelee silloin tällöin.

En juuri päästä ketään lähelle. Vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Pitäisi varmaan käydä jossain terapiassa.

Tajusin asian jo lapsena mutta toipumiseen menee varmaan koko loppuelämä. En oikein tajua miksi mun edes piti asua kotona kun ruuan ja vaatteet olisi saanut lastenkodissakin mutta ilman sitä väkivaltaosuutta. Henkistä enimmäkseen. Äiti oli ilmeisesti pakotettu naimisiin uskonnollisista syistä. Olisi halunnut ilmeisesti opiskella mutta lapsia piti alkaa tekemään. Oltiin lestadiolaisia. Tämä näkyi äidissä. Ruoka ja vaatteet tuli, muuten oli täysin poissaoleva ja lähinnä näytti vihaavansa meitä ja elämäänsä. Ihmettelin miksi elämä oli sellaista kun olimme vielä uskovaisia. Pahempaa se oli kun missään ns, Ei-uskovassa perheessä. Sitten vielä syytökset siitä kun on joka suhteessa vääränlainen. Mikään yritys ei riittänyt ja jos riittikin niin sitten vaihtui alkuperäiset kriteerit.

Vierailija kirjoitti:

Poteeko kukaan muu huonoa omatuntoa, että kehtasi avautua täällä? Ikään kuin omat tunteet eivät olisi oikeutettuja. Tai pelko, että kirjoitettu teksti on tunnistettavissa?

Mä tärisen tuon kirjoittamani tekstin jälkeen, tuli niin monia tuntemuksia pintaan. Ahdistusta, häpeää, katumusta, pelkoa ja surua.

N29

Mä kävin keskustelemassa asioista psykologin kanssa maassa, jonka kieltä jo edesmennyt äitini ei osannut. Mietin siellä, että vaikka äiti saattaa jostain pilven reunalta kurkistellakin, hän ei voi ymmärtää mistä keskustelemme.  Tämä kolmekymppisenä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poteeko kukaan muu huonoa omatuntoa, että kehtasi avautua täällä? Ikään kuin omat tunteet eivät olisi oikeutettuja. Tai pelko, että kirjoitettu teksti on tunnistettavissa?

Mä tärisen tuon kirjoittamani tekstin jälkeen, tuli niin monia tuntemuksia pintaan. Ahdistusta, häpeää, katumusta, pelkoa ja surua.

N29

Mä kävin keskustelemassa asioista psykologin kanssa maassa, jonka kieltä jo edesmennyt äitini ei osannut. Mietin siellä, että vaikka äiti saattaa jostain pilven reunalta kurkistellakin, hän ei voi ymmärtää mistä keskustelemme.  Tämä kolmekymppisenä. 

Minä olen ihan varmasti tunnistettava, mutta oikeastaan hyvä niin. Olen päättänyt, että en kanna häpeää hulluista sukulaisistani vaan puhun asioista juuri kenelle itse haluan enkä pyri varsinkaan suojelemaan heitä mitenkään. Oma äitini raukka häpesi koko elämänsä ja jos vaikka vanhempieni luona vieraillessani kävin siellä kampaajalla, niin hän vannotti minua, etten vain kertoisi kampaajalle mitään varsinkaan veljestäni, jos tämä sattuisi kysymään. Veljeni oli valitettavasti ihan näkyvä ja kuuluva kylähullu, joten ei hänestä ollut kenelläkään tarvettakaan kysyä mitään. 

Ymmärrän kyllä, että jotkut ahdasmieliset ihmiset tulevat aina leimaamaan minut siksi, että sukulaiseni ovat mitä ovat, mutta se on niiden ihmisten oma häpeä. Pikkukunnissa valitettavasti vain on jonkinlainen heimomentaliteetti. Vaikka asunkin muualla, niin huomasin joutuvani siellä heti ihan omituisiin hankaluuksiin vielä isän asioita hoitaessani. Minun mm. odotettiin maksavan sisarusteni tekemiä tilauksia ja tultiin kantelemaan kirjastoa myöten heidän tekemistään hulluuksista. Muutenkin uskottavuuteni oli täysin nollissa, kun yritin hoitaa asioita asiallisesti ihmisten kanssa normaaliin tapaan kuten olin tottunut aikuisena ihmisenä jo parikymmentä vuotta muualla. Onneksi en siellä viihtyisi muutenkaan.

Elin lapsuuteni vl-perheessä, ja minulle oli ihan pienestä asti selvää, että tätä minä en halua. Inhosin lestadiolaisuutta yli kaiken. Olisin niin halunnut elää tavallisessa perheessä, en missään lahkossa.

Vierailija kirjoitti:

Elin lapsuuteni vl-perheessä, ja minulle oli ihan pienestä asti selvää, että tätä minä en halua. Inhosin lestadiolaisuutta yli kaiken. Olisin niin halunnut elää tavallisessa perheessä, en missään lahkossa.

Näitä lahkojuttuja on. Minun kohdallani edes vanhempani olivat normaaleja ihmisiä, tosin he ovatkin sitten joidenkin sukulaisten mielestä menossa helvettiin. Tai siis isäni kuulemma on sinne matkalla, kun on nyt vielä elossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Huutelen vähän sivusta ja myönnän, etten ole lukenut teidän keskustelua, mutta heräsi vain seuraavanlaisia ajatuksia. Entä jos on hakenut apua ja saanut apua? Entä jos on jo yrittänyt kaiken? Liikkunut, kehittänyt itseään, työskennellyt, opiskellut, mennyt kohti haaveita, taistellut, mutta silti kerta toisensa jälkeen vain romahtaa, koska korjattavaa on yksinkertaisesti liikaa ja oma kroppakin hajoaa kaiken sen alle? Entä jos ihan tosissaan yrittää ja yrittää ja tsemppaa ja joogaa ja syö terveellisesti, liikkuu luonnossa, tekee kaiken oikein ja sekään ei riitä, vaan huomaa aina kerta toisensa jälkeen olevansa pohjalla, paskana? Mun elämä on nimittäin tämmöstä. Ja olen taas uudessa romahtamispisteessä, vaikka olen tehnyt kaiken oikein ja taistellut oikein mallikkaasti. Mulla vaan hajoo kroppa tässä mukana: vaikka pää yrittäisi jatkaa, kroppa sammuttaa itsensä.

Niin no kannattaa opetella kuuntelemaan itseään ja hankkia elämän sisältö sellaisista asioista mistä pitää, eikä niistä asioista joita kuvittelet "hyvän elämän" rakentuvan ja joita elämäntapaoppaat ehdottavat. Hyviä asioita nuo kaikki luettelemasi, mutta miksi teet niitä? Nautitko oikeasti joogasta vai olisiko joku muu laji sulle paljon mieluisampi jne... Opiskeletko jotain vain, koska kuvittelet sen olevan ulkopuolisen silmissä "oikeaa" vai sellaista mistä oikeasti pidät välittämättä ulkoisesta statuksesta.

Ei teatterissakaan näytelmä kestä ikuisesti. Kannattaa kuunella sydäntään ja rakentaa omanlaisensa elämä. Jos huomaa, että jokin ei ollut oma juttu niin kokeilee jotain muuta.

Juuri niin olen tehnyt. Olen lähtenyt etsimään oman näköistä elämää, lähtenyt opiskelemaan niitä asioita, jotka itseäni aidosti kiinnostaa, harrastan niitä asioita, joista itse nautin ja olen kiinnostunut, mutta tiedätkö mitä? Siltikään tämä ei helpota. Silti tulee aina vain uusia romahduksia ja aina uusia pohjakosketuksia. Aina uusia kausia, jolloin menetän oman elämäni otteestani täysin.

Eikö olekin helppo neuvoa? Miltä tuntuu nyt kun olet neuvonut ja sanonut kaiken minkä osaat ja tajuat, että sekään ei kaikkien kohdalla vain riitä? Keksitkö vielä jotain, minkä ehkä sittenkin olen tehnyt väärin? Ahdistaako ajatus siitä, että kaikille ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua ja kaikille ei löydy pitkäaikaista helpotusta?

Ei ahdista :D Olen tottunut siihen, etteivät neuvot ja tuki kelpaa ja kakissa muissa, minussa mukaanlukien on se vika. Ja se on sinun tehtäväsi pohtia, mikä meni pieleen ja mikä mahtaisi olla se juttu mikä estäisi seuraavan romahduksen tai tekisi siitä vain pienen alamäen. Ulkopuliset eivät voi tehdö sitä puolestasi, voivat kyllä haastaa pohtimaan asiaa ja tukea.

Found the boomer.

Vierailija kirjoitti:

Terapia. Siellä ongelmiani käsitellessä terapeutti johdatteli etsimään vanhemmista syytä. Aikamme asiaa käsiteltyämme tulimme siihen tulokseen, että halauksia oli liian vähän ja tunteista ei puhuttu tarpeeksi. Vanhemmat olivat liian etäisiä. Kehotettiin keskustelemaan aiheesta vanhempien ja sisarusten kanssa. 

Sisarukset olivat kuitenkin eri mieltä, enkä saanut heitä millään tunnistamaan vanhemmissa tunnekylmyyttä ja muita vikoja, joita olimme terapiassa ongelmia työstäessä terapeutin kanssa tunnistaneet. Lopputuloksena välit vanhempiin ja etenkin heitä puolustaviin sisaruksiini viilenivät, lähinnä oti itse etäisyyttä. Sen seurauksena masennuin vielä pahemmin. 

Lopulta uskoin siskoani ja kokeilin toista terapeuttia. Hän kertoi minulle uhri-identiteetistä, siitä että nuori, epävarma aikuinen pakenee sen taakse epäonnistumisiaan, eikä pääse elämässä eteenpäin, koska luulee syyn olevan esim. vanhemmissa silloin, kun se ei ole totta. Uuden terapeutin kanssa tunnistin ongelmakseni heikon itsetunnon, joka oli seurausta ujoudesta ja syrjäytyneisyydestä, heikosta minäkuvasta. Kun opin tuntemaan ja hyväksymään itseni paremmin, oloni koheni ja päädyin vanhempieni osalta samaan kuin sisarukseni, lapsuudessani ei ollut mitään vikaa. Siihen aikaan ihmiset olivat yleisesti pidättyväisempiä, muttei se ollut mitää kaltoin kohtelua tai vahingoittavaa. 

Masennuksen väistyessä ja päästessäni eroon uhri-identiteetistä, tunnistaessani vahvuuteni, ratkaisukeskeisen terapian avulla aloin ottamaan vastuuta tunteistani ja elämästäni, syyttämättä muita saamattomuudesta. Opiskelin hyvän ammatin, sain työtä ja puolison. Välit sisaruksiin ja vanhempiin ovat hyvät. 

En ihan ymmärtänyt tätä. Eli sun vanhemmat ei ollutkaan etäisiä ja heissä ei ollutkaan mitään vikaa vaan sun huonossa itsetunnossa?

Vai sun vanhemmat oli etäisiä mut se oli ihan Ok ja sen aiheuttamat tunteet johtui sun huonosta itsetunnosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä varmaan yksi rankin koko elämän mittainen kurjuus on syntyä paskoille luonnevikaisille vanhemmille. Koko lapsuuden saat pelätä henkesi puolesta kun hakataan ja pieksetään. Viimein kun pääsee täysi-ikäisenä pakoon on sitten aivan yksin, orpo ja ilman vsnhempien tukea ja yhteydenpitoa. Siitä kun selviää ja saa oman perheen, joutuu taas kärsimään kun lapsilla ei ole lainkaan isovanhempia ja muut hyvien vsnhempien lapset sitä ällistelwe ja ihmettelee.

Aina saa tuntea arvottomuutta, orpouttaja ulkopuolisuuta. Läpi koko elämän.

Olen nyt 45 ja lapsuus kaihertaa todella pahasti.

Olen 50 ja tämä ketju sai viimein tunnustamaan ettei se terve ollut.

Milloin? Olen kai sen aina tiennyt mutta se on niin julmaa ettei voi käsitellä.

Vähättely, huorittelu jo 9 vuotiaana. Mikään mitä teki ei ollut oikein tai riittävää. Olen tiellä, vaivalloinen, laiska ja ylimääräinen. Kuljin rievuissa tai jonkun lahjoittamissa vaatteissa. Etkö voi mennä ulos että saisi hetken olla rauhassa. Missä perheessä puhutaan noin?

Milloin tajusin? Kai olen sen aina tiennyt.

En pysty enkä osaa käsitellä. Muista syistä terapiassa 3v / 5 eri terapeuttia ja koska aloitetaan "kerro lapsuudestasi, millainen se oli" ja hitaana avautujana ennätti terapeutti vaihtua ennenkuin pystyin julmaa totuutta kertomaan. Saa terapeutit olla puolestani.

Ihan ok elämä tuli. Ei tässä enää hätää. Olisi voinut mennä paskemminkin.

Tätä asiaa on varmaakin jo ainakin sivuttu ketjussa, mutta mikä ihme meidän kaikkien vanhempia oikein on riivannut?

Sivu toisensa jälkeen n. 40-50- vuotiaita, kirjoitustyyleistä päätellen fiksuja ja älykkäitä ihmisiä antamassa lähes identtisiä kuvauksia aivan hirvittävästä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta.

En voi mitenkään uskoa, että sota-ajan traumoilla pelkästään voidaan selittää koko ilmiötä.

Olen itsekin kokenut saman, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, vanhemmillani oli ok työpaikat, asuttiin omakotitalossa, alkoholia vanhempani käyttivät ehkä saunaoluet jouluna ja juhannuksena-tyyliin ja kulissit olivat jykevästi pystyssä.

Niiden tiiliseinien sisällä asui pelko ja kauhu, isäni oli varmasti mieleltään sairas, niin rajua se väkivalta oli joskus. Äitini antoi sen kaiken tapahtua silmääkään räpäyttämättä. Traumat jäivät koko loppuiäksi, eikä mikään määrä terapiaa taida sitä mihinkään muuttaa.

Tässä kohti tulee se suuriin ihmettelyn paikka, miten minä ja niin moni tässä ketjussa kirjoittanut, on pystynyt katkaisemaan tämän kierteen? Miten me nykyiset keski-ikää jo lähestyvät olemme erilaisia kuin hullut vanhempamme?

Monilla meistä on hirveitä traumoja, mielenterveyden tai jaksamisen haasteita taustastamme johtuen, mutta silti olemme pystyneet toimimaan toisin.

Miksi? Tässä olisi tutkijoille ja kirjailijoille materiaalia työstettäväksi. Onko kenelläkään mitään selitystä, teoriaa tai ajatuksia tähän kysymykseen?

No, ainakin mitä nuoremmista on kysymys, sitä todennäköisemmin jo viimeistään koulussa on saanut osana opetusta tietää, että perheväkivalta on yksiselitteisesti väärin, ja että se on rikos josta voi joutua jopa vankilaan. Kun lukee tästä ketjusta näitä vastauksia tähän "Mikä sai sinut tajuamaan ..." -kysymykseen, niin aika monilla siinä tajuamisessa on kestänyt aika pitkään.

Ja kyllähän väkivallan hyväksyttävyys lasten kasvatuksessa on käytännössä suunnilleen yhdessä sukupolvessa romahtanut pieneen murto-osaan ihan niidenkin keskuudessa, jotka ovat lapsilleen kaikkea hyvää haluavia tavallisia rakastavia vanhempia. Kyselytutkimusten mukaan nyt eläkeikään tulevista on lapsena saanut esim. piiskaa kaksi kolmasosaa, viisikymppisistä yksi kolmasosa ja kolmekymppisistä yksi kymmenesosa. Eräs myönteisimpiä ja ilahduttavimpia kehityskulkuja, joita Suomessa on meidän elinaikanamme tapahtunut.

Äitini suku on siitä jännä, että alkaen 1800-luvun lopulla syntyneestä mummustani kukaan ei ole saanut selkäsaunaa.

Eivätkä ole mitään akateemista sukua vaan ihan tavallista Ylä-Savolaista maanviljelijäväkeä.

Ja on siis jatkunut myös minuun ja sisaruksiini tämä väkivallaton kasvattaminen.

Omassa lapsuudessa isä kuoli kun olin pieni. Äiti ei jaksanut oikein mua ja siskoani. Äidille tärkeintä oli myönteisen huomion saaminen miehiltä. Meitä lapsiaan kohtaan oli etäinen, poissaoleva ja ärtynyt, ei koskaan mitään myönteistä meissä nähnyt, pelkkää negatiivista palautetta saatiin. Kyn muita ihmisiä oli paikalla esitettiin, että kaikki on hyvin. Äidin en muista koskaan tehneen aloitetta halaamiseen tai syliinottamiseen. Läheisyyteen vastasi velvollisuudentuntoisenj a väkinäisen oloisena.

Kesti kauan ymmärtää äidin käyttäytymistä, miksi se oli sellaista niin etäistä, eikä tunteista mitään puhuttu, eikä niitä saanut näyttää. Aikuisena ymmärsin, että äitini oli menettänyt omat vanhempansa pienenä, eikä sota-aikana ollut saanut itkeä eikä näyttää omaa kaipaustaan, suruaan. Äiti oli kätkenyt itkunsa jonnekin syvälle ja kasvanut pelkäksi tyhjäksi hyväksyntää kaipaavaksi kuoreksi, joka ei omille lapsilleenkaan voinut näyttää tunteitaan, eikä sallinut meidän näyttää itkua eikä suuttumusta. Sitten menetti miehensäkin ja jäi nuorena leskeksi. Mua auttoi, kun aloin nähdä äidin uhrina, yksinäisenä surullisena orpolapsena ja nuorena surullisena leskenä.Ymmärsin, ettei äiti kyennyt parempaan ja pystyn antamaan äidille anteeksi.

Minun piti aikuisena käydä oma terapia, että ymmärsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja lopettaa oman itseni näkemisen uhrina: lapsuus oli paska, sitä en voi muuttaa, mutta nyt oma elämä on omissa käsissä eikä huonon lapsuuden tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta. Pystyn elämään riittävän hyvää elämää ja katsomaan eteenpäin, eikä enää menneisyyteen. Terapiassa kyllä olen itkenyt tosi paljon ja surrut sitä pientä vaille jäänyttä tyttöä, joka olen ollut ja osa minusta yhä on.

Se kun meillä ei käynyt ketään tervejärkistä. Kaikki oli juoppoja tai mielenterveysongelmaisia. He tulivat juomaan meille, se oli lapsena ahdistavaa kun oven raosta kurkistelin milloin joku sammuu niin pääsen itse nukkumaan. Yöllä saattoi alkaa kova rähinä ja se pelotti. Aikuisiin ei saanut turvallista kontaktia, kukaan ei kysynyt mitä minulle kuuluu. Vanhempien vuoksi minua syrji muut tavalliset aikuiset ja se oli hirveää. Myös päiväkodissa tiedettiin kotini ongelmat ja olin päiväkodin tädeille sitä samaa sakkia vaikka olin lapsi! Eli oli turvaton olo ihan joka paikassa. Se miten meitä katsottiin, kohdeltiin, siitä sen tiesi. Sitten kun vanhemmat oli selviä ja oltiin jossain muualla missä ihmiset eivät tunnistaneet niin meitä luultiin rikkaiksi koska isäni valehteli omistavansa ties mitä. Meitä kadehdittiin. Hirveä lapsuus. Ja tänä päivänäkin päiväkoti voi olla lapselke turvaton paikka josta jää traumoja niinkuin minulle. Koulu oli ihana, opettajat kiitos olitte tasavertaisia

En jaksa lukea näin pitkää ketjua.

Ymmärsin jo vuosikymmeniä sitten, mentyäni naimisiin ja kun tuli muutkin uudet elämänkuviot (työ, lapset) kuinka lapsuudenkodissa oli ollut niin moni asia pielessä. En tässä niistä enempää puhu, koska olen kai nykyään niin sanotusti "sinut " tuon menneisyyden kanssa. Mitään en voi muuttaa ja luultavasti en olisi voinut silloinkaan, lapsena ja nuorena asioita muuttaa. Silti, yhä joskus, tulee surumieli, miten asiat olisivat voineet mennä toisinkin , etenkin sisaruksilla.

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa isä kuoli kun olin pieni. Äiti ei jaksanut oikein mua ja siskoani. Äidille tärkeintä oli myönteisen huomion saaminen miehiltä. Meitä lapsiaan kohtaan oli etäinen, poissaoleva ja ärtynyt, ei koskaan mitään myönteistä meissä nähnyt, pelkkää negatiivista palautetta saatiin. Kyn muita ihmisiä oli paikalla esitettiin, että kaikki on hyvin. Äidin en muista koskaan tehneen aloitetta halaamiseen tai syliinottamiseen. Läheisyyteen vastasi velvollisuudentuntoisenj a väkinäisen oloisena.

Kesti kauan ymmärtää äidin käyttäytymistä, miksi se oli sellaista niin etäistä, eikä tunteista mitään puhuttu, eikä niitä saanut näyttää. Aikuisena ymmärsin, että äitini oli menettänyt omat vanhempansa pienenä, eikä sota-aikana ollut saanut itkeä eikä näyttää omaa kaipaustaan, suruaan. Äiti oli kätkenyt itkunsa jonnekin syvälle ja kasvanut pelkäksi tyhjäksi hyväksyntää kaipaavaksi kuoreksi, joka ei omille lapsilleenkaan voinut näyttää tunteitaan, eikä sallinut meidän näyttää itkua eikä suuttumusta. Sitten menetti miehensäkin ja jäi nuorena leskeksi. Mua auttoi, kun aloin nähdä äidin uhrina, yksinäisenä surullisena orpolapsena ja nuorena surullisena leskenä.Ymmärsin, ettei äiti kyennyt parempaan ja pystyn antamaan äidille anteeksi.

Minun piti aikuisena käydä oma terapia, että ymmärsin ottaa vastuun omasta elämästäni ja lopettaa oman itseni näkemisen uhrina: lapsuus oli paska, sitä en voi muuttaa, mutta nyt oma elämä on omissa käsissä eikä huonon lapsuuden tarvitse merkitä huonoa aikuisuutta. Pystyn elämään riittävän hyvää elämää ja katsomaan eteenpäin, eikä enää menneisyyteen. Terapiassa kyllä olen itkenyt tosi paljon ja surrut sitä pientä vaille jäänyttä tyttöä, joka olen ollut ja osa minusta yhä on.

On varmasti sinänsä helpottavaa, jos pystyy ns. ymmärtämään vanhempien huonoa kohtelua jollain heidän elämänhistoriassaan. Mutta se ei silti saa tarkoittaa sitä, että jää näiden asioiden uhriksi, koska lopulta se aikuinen ihminen todellakin on itse vastuussa käytöksestään.

Minun äitini oli jäänyt lapsena täysorvoksi. Hän oli elämänsä loppuun asti herkkä, toiset hyvin huomioon ottava ihminen. Liiankin huolehtiva lapsiaan kohtaan. Kammosi kaikenlaista uskonnollista pakottamista.

Sen sijaan äitini isosisarusten todella ikävää käytöstä on puolusteltu heidän jo aikuisten lastensa taholta nyttemmin sillä, että kun jäivät nuorena orvoiksi. Nämä ihmiset, jotka käyttäytyvät edelleenkin rumasti omia lapsiaan ja välillä minuakin kohtaan, ovat siis samaa perhettä kuin äitini ja olivat liki täysi-ikäisiä vanhempansa menettäessään. 

Ketään siitä perheestä ei siihen vanhaan aikaan sijoitettu muualle, adoptoitu, alettu huolehtimaan vanhempien sijasta tms. Äitini oli oikeasti vielä yksinäisempi ja vielä enemmän vailla tukea kuin nämä kaksi muuta. Silti hänestä tuli todellakin paljon empaattisempi ja avaramielisempi ihminen. 

Lienee ihan selvää, että minä en näitä selityksiä osta.

Noin yleistäen on olemassa kahdenlaisia huonoja koteja.

- Väkivaltaisia juoppokoteja

- Liian kunnollisia lestadiolais-henkisiä koteja. En tarkoita että kirjaimellisesti oltaisiin lestoja, mutta se tukahduttava kunnollisuus on samalla tasolla.

Jälkimmäiset voivat olla jopa pahempia kuin edelliset. Itse kun olen jälkimmäiseen ryhmään kuuluvasta kodista, niin kadehdin kavereiden juoppokodeissa aina sitä että niissä osoitettiin tunteita vapaasti. Jälkimmäisen tyyppisestä kodeista tulevien on hyvin vaikea saada psykologeja tai sosiaaliviranomaisia ymmärtämään, mikä oli pielessä omassa lapsuudessa kun viranomaisten ja ns.ammattilaisten asenne on aina, että jos isäs ei juonu eikä lyöny niin kaikki oli hyvin. Miten verbaalisesti saada joku ymmärtämään, miten tuhoisaa on liika kunnollisuus? Itsestä tuli esimerkiksi aseksuaali sen seurauksena. Sitten äidilläni vielä oli otsaa vähän aikaa sitten veetuilla, että "sä oot vähän semmoinen pullossa kasvanu". No niin, miten sattuikin.

Up

Oikeastaan kaikkein eniten lapsuudenperheessäni minua vaivaa varmaan elämäni loppuun se, että kenelle helvetille tulee edes mieleen, ettei ilmoita pikkusiskolleen yhteisen vanhemman joutumisesta sairaalaan ambulanssikyydillä? Siis oikeasti. Pikkusiskolle, jonka tietää soittelevan äidille ja isälle joka päivä, joka halaa heitä nähdessään ja on selvästi heille hyvin läheinen. Minkälaista myrkyllistä ajatusmaailmaa ja suoranaista pahuutta tällainenkin oikein edustaa? Varsinkin kun tekee sen toistuvasti eikä ite ole mikään juoppo tai narkkari. Onko tämä jokin sisaruskateuden pahin ilmenemismuoto vai mistä on kyse?

Vierailija kirjoitti:

Noin yleistäen on olemassa kahdenlaisia huonoja koteja.

- Väkivaltaisia juoppokoteja

- Liian kunnollisia lestadiolais-henkisiä koteja. En tarkoita että kirjaimellisesti oltaisiin lestoja, mutta se tukahduttava kunnollisuus on samalla tasolla.

Jälkimmäiset voivat olla jopa pahempia kuin edelliset. Itse kun olen jälkimmäiseen ryhmään kuuluvasta kodista, niin kadehdin kavereiden juoppokodeissa aina sitä että niissä osoitettiin tunteita vapaasti. Jälkimmäisen tyyppisestä kodeista tulevien on hyvin vaikea saada psykologeja tai sosiaaliviranomaisia ymmärtämään, mikä oli pielessä omassa lapsuudessa kun viranomaisten ja ns.ammattilaisten asenne on aina, että jos isäs ei juonu eikä lyöny niin kaikki oli hyvin. Miten verbaalisesti saada joku ymmärtämään, miten tuhoisaa on liika kunnollisuus? Itsestä tuli esimerkiksi aseksuaali sen seurauksena. Sitten äidilläni vielä oli otsaa vähän aikaa sitten veetuilla, että "sä oot vähän semmoinen pullossa kasvanu". No niin, miten sattuikin.

Ymmärrän täysin.

Joskus 10-vuotiaana kun sain tietää, että kaverien isät eivät koskettele tyttäriään sopimattomilla tavoilla ja ole vähän väliä näyttämässä heille mulkkuaan. Äiti tiesi siitä mitä isä teki, mutta ei reagoinut siihen mitenkään. Kerran sanoi asiasta äidille ja hän löi minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.

Minusta tuli sellainen etten kunnioita mitään auktoriteetteja enkä välitä tuon taivaallista mitä kukaan ajattelee tekemisistäni. Jaan ihmiset helposti kahteen kastiin; särkyneisiin ja niihin toisiin joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Minulla on laaja ystäväpiiri mutten ole koskaan luottanut kehenkään tarpeeksi että olisin esimerkiksi tehnyt lapsia hänen kanssaan, vaikka olen koko aikuisikäni ollut parisuhteissa. Minun on hyvin helppo poistaa ikäväluonteisiksi osoittautuvat ihmiset elämästäni enkä jää heitä kaipaamaan. Tietyllä tapaa olen myös perfektionisti, mutta muuten ilmeisesti minusta on tullut juuri päinvastainen kuin ylempi kirjoittaja.   

Tää kolahti. Itekin jaan ihmiset kahteen kastiin. "Puhtaat ja likaiset" puhtaitten kanssa tulee ahdistava olo ja huonommuuden tunne ja likaisten kanssa voin hyvin.