Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju ja sain täältä uusia ajatuksia. Hyvää vertaistukea. Toivottavasti ketju pysyy jatkossa asiallisena.

Itse tajusin lapsuudenkodin ongelmat varmaan jo lapsena, sillä salasin kaiken muilta ihmisiltä. Olen yh äidin lapsi ja myöhemmin kuvioihin tuli äidin uusi mies. Pääasiassa arki sujui normaalisti, oli päivärytmi, ruoka pöydässä ja siisti koti. Mutta jo pienenä lapsena jäin usein yksin kotiin, kun äiti lähti viihteelle. Joskus kukaan ei vain tullutkaan iltapäivällä kotiin ja luulin jo äidin menehtyneen. Isäpuolen tuurijuoppous oli asia sinänsä. Kehuja ei tullut, eikä missään asioissa oikein opastettu. Tuntuu että äiti ajatteli aina ensisijaisesti omaa mielihyväänsä eikä lapsensa (minun). Pahimmalta tuntui kun iltaisin piti kuunnella seinän takana oman äidin voihkimista petipuuhissa.

Olin nuorena täynnä vihaa, osittain edelleen. Päätin itse elää erilaisen elämän ja opiskelin akateemisen ammatin. Opiskeluja hidasti ahdistus ja nyt ymmärrän, että myös tuo lamaantuminen yksin kotona ollessa. Jos asioista yrittää edes vähän puhua äidin kanssa, laittaa hän marttyyrivaiheen päälle ja ei muka muista mitään. Kunnon keskusteluja on mahdotonta käydä. Olen päättänyy etten anna hänen hoitaa omia lapsiani yksinään, sillä luottoa ei ole.

Mielelläni kuulisin minkä ikäisinä muita on jätetty lapsena yksinään kotiin illaksi/yöksi ja millä vuosikymmenellä olette syntyneet.

Yksinjättö oli normisettiä 70-80 luvulla. Mulla nuoret vsnhemmat kävi tansseissa isein ja lapset vaan jätettiin yksin. Kerran muistan että olin 5v ja heräsin yöllä yksin. Itkin kauhuissani ja menin nurkkaan piiloon jonne pissasin - kun vanhemmat tuli asmuyöstä ja huomasi pissan isä sai raivarit ja anto selkäsaunan.

Sain sit pikkusisaren ja meitä jätettiin myös kahdestaan yksikseen.

Ei silloin ollut niin lapsilla väliä, ei ne olleet arvokkaita eikä tärkeitä ainakaan wt piireissä.

Mun vanhemmat ei olis halunnu lapsia joten siksi kohteluvat lapsiasn todella tylysti ja piittaamattomasti.

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?

Aika harva katkaisee vanhempaansa välit heti kotoa muutettuaan. Jälkikäteen arvioituna se olisi toki voinut olla hyvä ajatus, mutta silloin siihen ei vielä kyennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju ja sain täältä uusia ajatuksia. Hyvää vertaistukea. Toivottavasti ketju pysyy jatkossa asiallisena.

Itse tajusin lapsuudenkodin ongelmat varmaan jo lapsena, sillä salasin kaiken muilta ihmisiltä. Olen yh äidin lapsi ja myöhemmin kuvioihin tuli äidin uusi mies. Pääasiassa arki sujui normaalisti, oli päivärytmi, ruoka pöydässä ja siisti koti. Mutta jo pienenä lapsena jäin usein yksin kotiin, kun äiti lähti viihteelle. Joskus kukaan ei vain tullutkaan iltapäivällä kotiin ja luulin jo äidin menehtyneen. Isäpuolen tuurijuoppous oli asia sinänsä. Kehuja ei tullut, eikä missään asioissa oikein opastettu. Tuntuu että äiti ajatteli aina ensisijaisesti omaa mielihyväänsä eikä lapsensa (minun). Pahimmalta tuntui kun iltaisin piti kuunnella seinän takana oman äidin voihkimista petipuuhissa.

Olin nuorena täynnä vihaa, osittain edelleen. Päätin itse elää erilaisen elämän ja opiskelin akateemisen ammatin. Opiskeluja hidasti ahdistus ja nyt ymmärrän, että myös tuo lamaantuminen yksin kotona ollessa. Jos asioista yrittää edes vähän puhua äidin kanssa, laittaa hän marttyyrivaiheen päälle ja ei muka muista mitään. Kunnon keskusteluja on mahdotonta käydä. Olen päättänyy etten anna hänen hoitaa omia lapsiani yksinään, sillä luottoa ei ole.

Mielelläni kuulisin minkä ikäisinä muita on jätetty lapsena yksinään kotiin illaksi/yöksi ja millä vuosikymmenellä olette syntyneet.

Yksinjättö oli normisettiä 70-80 luvulla. Mulla nuoret vsnhemmat kävi tansseissa isein ja lapset vaan jätettiin yksin. Kerran muistan että olin 5v ja heräsin yöllä yksin. Itkin kauhuissani ja menin nurkkaan piiloon jonne pissasin - kun vanhemmat tuli asmuyöstä ja huomasi pissan isä sai raivarit ja anto selkäsaunan.

Sain sit pikkusisaren ja meitä jätettiin myös kahdestaan yksikseen.

Ei silloin ollut niin lapsilla väliä, ei ne olleet arvokkaita eikä tärkeitä ainakaan wt piireissä.

Mun vanhemmat ei olis halunnu lapsia joten siksi kohteluvat lapsiasn todella tylysti ja piittaamattomasti.

Itsemurhan tehnyt exä hoiti teininä yksin pikkuveljeään pitkiä aikoja, kun äiti oli eroaikeissa ollessaan hankkinut oman kämpän, mutta vietti kuitenkin pitkiä aikoja entisessä kodissaan miehen seurassa. Lapset olivat sitten keskenään.

Luokkakaveri otettiin hänen yläasteella ollessaan 2000-luvun alkupuolella huostaan, kun isä oli hylännyt hänet yksin asunnolle pitkäksi aikaa hamsterilauman kanssa. Äiti asui muualla. Sen jälkeen hän asui lastenkodissa. Hänestä tuli jossain vaiheessa teiniäiti, mutta kovin paljon onnea hänellä ei parisuhteissa vaikuttanut olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?

Aika harva katkaisee vanhempaansa välit heti kotoa muutettuaan. Jälkikäteen arvioituna se olisi toki voinut olla hyvä ajatus, mutta silloin siihen ei vielä kyennyt.

Vähän nk hauskuutusta tähän väliin: Juttelin pari vuotta sitten satakuntalaisen työmiehen kanssa niitä näitä meidän remonttimme yhteydessä ja jostain tuli puheeksi muuttamiset. Hän sanoi että hänen vanhempansa olivat olleet niin ääliöitä (ei kysellyt millä tavoin), että hän hommasi kämpän itselleen ja 18-vuotiaana muutti pois sanomatta heille sanaakaan. Oli lähettänyt heille vain osoitteenmuutoskortin mahdollisia posteja varten. En tiedä olivatko mitenkään enää yhteyksissä.

Itselleni kävi mm niin että äitini muutti pois kotoa, kun ei kestänyt mitään tilanteita hermot kireänä ja kun tarjoutui mahdollisuus. Isäni oli reilu työmies, ei juonut tai mitään. Olin asunut jo vuosia omillani. Äidin paikkakunnalla toteutettiin puhelinnumeroiden uudistus, mutta ei hän minulle uutta numeroaan ilmoittanut, vaan jouduin kysymään sen Numeropalvelusta. Tuntui kummalta. Kun soitin (tosi harvoin) niin vaikutti hämmästyneeltä. Oliko sitten luullut etten saa numeroaan selville.

En yleensäkään soitellut hänelle, koska aina hänellä tuntui olevan juuri tulenpalava kiire soittaessani. Milloin piti juuri nyt lähteä kauppaan (oma auto), hillokattila kiehuu yli ja vastaavaa. Pari vuotta sitten kun olimme vielä yhteyksissä niin satuin puhelun alussa sanomaan että olin juuri lähdössä kirjastoon ja mainitsin myös että kyllä se paikka pysyy auki vielä monta tuntia. Äidille tuli kiire kuitenkin, alkoi usuttaa minua jo lähtemään sinne kirjastooni ...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?

Aika harva katkaisee vanhempaansa välit heti kotoa muutettuaan. Jälkikäteen arvioituna se olisi toki voinut olla hyvä ajatus, mutta silloin siihen ei vielä kyennyt.

Joo, mutta kasvuympäristö? Miten pitkään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?

Aika harva katkaisee vanhempaansa välit heti kotoa muutettuaan. Jälkikäteen arvioituna se olisi toki voinut olla hyvä ajatus, mutta silloin siihen ei vielä kyennyt.

Vähän nk hauskuutusta tähän väliin: Juttelin pari vuotta sitten satakuntalaisen työmiehen kanssa niitä näitä meidän remonttimme yhteydessä ja jostain tuli puheeksi muuttamiset. Hän sanoi että hänen vanhempansa olivat olleet niin ääliöitä (ei kysellyt millä tavoin), että hän hommasi kämpän itselleen ja 18-vuotiaana muutti pois sanomatta heille sanaakaan. Oli lähettänyt heille vain osoitteenmuutoskortin mahdollisia posteja varten. En tiedä olivatko mitenkään enää yhteyksissä.

Itselleni kävi mm niin että äitini muutti pois kotoa, kun ei kestänyt mitään tilanteita hermot kireänä ja kun tarjoutui mahdollisuus. Isäni oli reilu työmies, ei juonut tai mitään. Olin asunut jo vuosia omillani. Äidin paikkakunnalla toteutettiin puhelinnumeroiden uudistus, mutta ei hän minulle uutta numeroaan ilmoittanut, vaan jouduin kysymään sen Numeropalvelusta. Tuntui kummalta. Kun soitin (tosi harvoin) niin vaikutti hämmästyneeltä. Oliko sitten luullut etten saa numeroaan selville.

En yleensäkään soitellut hänelle, koska aina hänellä tuntui olevan juuri tulenpalava kiire soittaessani. Milloin piti juuri nyt lähteä kauppaan (oma auto), hillokattila kiehuu yli ja vastaavaa. Pari vuotta sitten kun olimme vielä yhteyksissä niin satuin puhelun alussa sanomaan että olin juuri lähdössä kirjastoon ja mainitsin myös että kyllä se paikka pysyy auki vielä monta tuntia. Äidille tuli kiire kuitenkin, alkoi usuttaa minua jo lähtemään sinne kirjastooni ...

Mulla oli sama silloin kun vielä olin yhteydessä. Aina kiire johonkin, jopa silloin jos hän itse soitti. Saattoi esim soittaa viisi minuuttia ennen jonkin tv-ohjelman alkua, ja siinä oli hyvä syy lopettaa pikaisesti.

Kyläillessä hän teki omia juttujaan, en nyt tarkoita että elämän pitäisi pysähtyä vierailuun mutta onhan se kummallista jos tytär käy pari kertaa vuodessa ja istuu lähes koko ajan yksin kotosalla koska äidillä oli niin paljon menoja (jotka olisi voinut hoitaa toisenakin päivänä).

Viimeisen vierailun aikana sain lopulta tarpeekseni. Viikko ennen suunniteltua yhden yön vierailua hän soitti, että enhän ole sunnuntaina kovin myöhään kun hän on menossa (yhtä aikaa vierailulla olleen) veljeni kanssa sirkukseen. Päivä ennen saapumistani hän soitti että enhän tule kovin aikaisin, hän haluaa käydä rauhassa kesätorin avajaisissa veljeni kanssa eikä halua kiirehtiä kotiin. Lopputuloksena ajoin satoja kilometrejä suuntaansa, viettääkseni hänen luonaan lopulta klo 19-11. Eli hereilläoloaikaa ihan muutama tunti. Jos en olisi sopinut samalla reissulla näkeväni myös ystävää, olisin perunut koko matkan.

Kotiin päästyäni yritin puhua asiasta, kysyin esim että etkö yhtään ajatellut että käyn kylässä vain noin kerran vuodessa, etkä silti halunnut viettää kanssani aikaa vaan torilla käynti oli tärkeämpää. Ette arvaa mikä oli vastaus - se torin avajaistapahtumakin on vain kerran vuodessa. 🤦‍♀️ Ihan sama meno oli lapsuudessa kun minut jätettiin yksin kotiin lopun perheen käydessä eri tapahtumissa tms. Joko minua ei kysytty mukaan ollenkaan, tai tyyliin "sä et varmaan halua tulla". Tajusin kyllä olevani epätoivottu seuralainen, joten joo, enpä halunnut.

Meillä ei riehuttu, mutta ei puhuttukaan eikä ikinä kuunneltu. Mulle tapahtui vaikka mitä asioita niin vastaus oli "Jaa". Sama jatkuu aikuisena, joskus erehdyin kertomaan vakavasta sairaudesta niin sanottiin "Jaa" ja vaihdettiin puheenaihetta. Naamat oli aina peruslukemilla ei paljoa naurettu eikä sen puoleen itketty. Ja meilläkin oli/on suosikkisyteemi, joka vaan voimistunut kun vanhemmille tulee ikää lisää. Kultapojun lapset ovat erehetymättömiä, mutta oikeasti monilla saroilla menestyneet muut lastenlapset ovat sitten "Jaa", vaikkaa ovat oikein mukavia ihmisiä ilman menestymisiäkin.

Omista vanhemmista olen nyt ymmärtänyt monta asiaa. He eivät koskaan antaneet minun olla oma itseni tai ikinä sanoneet mitään hyvää. Arki vaan meni eteenpäin ja asuimme samassa osoitteessa ja he hoisivat ne pakolliset jutut jotenkin. Kuitenkaan he eivät tienneet minusta mitään eivätkä vieläkään tunne minua. Ovat siinä mielessä kuin jotain vieraita ihmisiä. Tietysti heillä joka olettamus on minusta, mutta se varmasti perustuu siihen kuinka kiltti ja helppo olen ollut. Äitinikin joskus puhuu jostain ihmisestä kuinka hän on yhtä kiltti kuin minä, mutta itse en pidä sitä kiltteyttä minään plussani ja en haluaisi pitää sitä kehuna.

Harrastuksissa piti käydä ja koulussa menestyä, mutta muuten asiolla ei sitten ollutkaan mitään väliä. Sain olla yksin ja kiusattu ja selvitä asioista täysin itse. Isäni oli sellainen joka suuttui usein ja äitini puolestaan sellainen välinpitämätön ja toisaalta hänen käytöksensä ja suuttumisensa kun esim pyysin apua oli vielä ikävämpää kuin se isän "höntti" raivoaminen. Äitini oli itse puolestaan se joka ei kestänyt arvostelua ja purki usein sitten ongelmat isän kanssa minuun ja selitteli käytöstään kuinka esim väsynyt oli kun isän kanssa vaikeaa, vaikka monesti hän oli se joka isääkin tavallaan yllytti ja sai helposti suuttumaan vielä lisää. Joku olisi pitänyt suunsa kiinni ja estänyt riitoja esim jostakin typerästä tv:n katsomisesta, mutta äitini vaan lisäsi vettä myllyyn. Itse yritin sitten olla jo lapsesta asti se välien selvittäjä ja se joka käänsi keskustelun uuteen suuntaa, jotta riitelyä ei olisi tullut. Olin myös se johon vanhemmat sitten purkivat tuntojaan, kun toinen oli  ollut taas kamala. Yritin miellyttää heitä molempia.

Äitini oli lapsena vielä se turvallisempi ihminen, mutta sitten olen huomannut, että todellisuudessa hän onkin se kovempi ja oikeasti ilkeämpi kuin isäni. Isäni räyhää kyllä monesti useasta asiasta, mutta leppyy sitten ja kuitenkin hänellä muutenkin mielialat vaihtelee todella paljon joten olen jo tottunut hänen "persoonaansa". Lapsena oli vaikeaa kun pelkäsin häntä, kun raivosi todella usein ja haukkui minua monesti. Olisi aina pitänyt mennä hänen mukaansa joka asiassa. Oli todella hankala ihminen silloin ja yritti väärällä tavalla rohkeasti minua ujoa lasta. Äitini ei tuolloinkaan puuttunut isäni käytökseen ja sen takia jotenkin tunnen häntäkin kohtaan pettymystä, kun ei edes yrittänyt ohjata isää mitenkään ja katseli vaan sivusta. Isäni kuitenkin on vähän "häiriintynyt" ja senkin takia äitini olisi pitänyt näyttää niitä rajoja, koska isäni ei kuitenkaan koskaan ole ollut väkivaltainen ja riitelykin sellaista rähjäämistä, joten mitään vaaraa hänelle vastaan sanomisessa ei olisi ollut. Tuntuukin siltä ettei äitiäni oikein edes kiinnostanut miten isä minua kohtelee ja hän sai vaan sitten lisää minua puolellaan, kun sanoi , että isä oli taas ilkeä, vaikka itse katsoikin rauhassa sivusta. Se toisaalta tuntuukin pelottavalta, kun äitini ei ole toiminut asioissa ja on ollut aika välinpitämätön. 

Jatkuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?

Aika harva katkaisee vanhempaansa välit heti kotoa muutettuaan. Jälkikäteen arvioituna se olisi toki voinut olla hyvä ajatus, mutta silloin siihen ei vielä kyennyt.

Joo, mutta kasvuympäristö? Miten pitkään?

Onko sinun jotenkin poikkeuksellisen hankalaa hahmottaa abstrakteja käsitteitä? Käsität kaiken aivan kirjaimellisesti?

Jatkoa

Äitini ei myöskään koskaan ole lohduttanut minua missään asiassa. Olen ollut aika herkkä ja ujo lapsi ja mitään kannustusta en ole saanut. Olenkin sitten vaan katsonut miten vanhemmat toimivat ja yrittänyt itse keksiä miten tilanteet selvitän. Mitään kasvatusta tai ohjeita en ole saanut, vaikka olisin tarvinnut apua esim toisiin tutustumisessa tai siinä etten aina miellyttäisi muita. Sellaisia "sosiaalisen elämän" ohjeita. Toisaalta olinkin sitten muillekin se kiltti ja varmaan vähän tyhmän oloinenkin, koska myöntelin muita uskaltamatta sanoa omia mielipiteitä. Tämän muut sitten huomasivat ja kohtelivat minua jo sitten aika nopeasti huonosti. Vanhemmat  vaativat minua menestymään hyvin koulussa, mutta kuitenkaan eivät olleet kiinnostuneita jos olisin tarvinnut apua. Äitinikin teki mieluummin matikan läksyni itse jos en osannut kuin olisi oikeasti auttanut minua. Asiat menivätkin niin että yleensä oli pakko selvitä itse ja jos en saanut hyvää arvosanaa niin vanhemmat suuttuivat, koska äitinikin oli "auttanut" niin paljon, vaikkei todellisuudessa ollutkaan viitsinyt minua opettaa. Tämän takia jäin parissa aineessa jälkeen ja koskaan niiden kanssa ei tehnyt kunnolla töitä ja sain yrittää tehdä läksyt itse.

Joskus oli koulussa piirustuskilpailu ja vein työni kotiin viimeisteltäväksi. Olin tuolloin ekalla luokalla. Vanhemmat haukkuivat työni, ettei sellaista voi piirtää ja äitini piirsi itse työn sen tilalle, vaikka yritin kieltää. En tiedä varmaan koulussa huomattiin huijaus, mutta pakko minun oli se työ sinne viedä. Tämä kuvastaa hyvin asiaa, että vanhemmille oli tärkeää omalta kannaltaan, että pärjäsin koulussa ja olin paras, mutta muuten he eivät halunneet elämääni minun kannaltani panostaa. Olivat mukana vaan niin, että saivat sanoa kuinka paljon ovat yrittäneet ja kunnian itselleen. Ironista kyllä minun täytyi sitten alkaa harrastaa kuvista, vaikka en kuulemma osannutkaan siteen piirtää ja sitten kun kerran menestyin niin taas kelkka kääntyi ja olinkin se paras piirtäjä. Tällaista epäjohdonmukaista elämää vietin. 

jatkoa vielä seuraavassa viestissä

Vierailija kirjoitti:

Omista vanhemmista olen nyt ymmärtänyt monta asiaa. He eivät koskaan antaneet minun olla oma itseni tai ikinä sanoneet mitään hyvää. Arki vaan meni eteenpäin ja asuimme samassa osoitteessa ja he hoisivat ne pakolliset jutut jotenkin. Kuitenkaan he eivät tienneet minusta mitään eivätkä vieläkään tunne minua. Ovat siinä mielessä kuin jotain vieraita ihmisiä. Tietysti heillä joka olettamus on minusta, mutta se varmasti perustuu siihen kuinka kiltti ja helppo olen ollut. Äitinikin joskus puhuu jostain ihmisestä kuinka hän on yhtä kiltti kuin minä, mutta itse en pidä sitä kiltteyttä minään plussani ja en haluaisi pitää sitä kehuna.

Harrastuksissa piti käydä ja koulussa menestyä, mutta muuten asiolla ei sitten ollutkaan mitään väliä. Sain olla yksin ja kiusattu ja selvitä asioista täysin itse. Isäni oli sellainen joka suuttui usein ja äitini puolestaan sellainen välinpitämätön ja toisaalta hänen käytöksensä ja suuttumisensa kun esim pyysin apua oli vielä ikävämpää kuin se isän "höntti" raivoaminen. Äitini oli itse puolestaan se joka ei kestänyt arvostelua ja purki usein sitten ongelmat isän kanssa minuun ja selitteli käytöstään kuinka esim väsynyt oli kun isän kanssa vaikeaa, vaikka monesti hän oli se joka isääkin tavallaan yllytti ja sai helposti suuttumaan vielä lisää. Joku olisi pitänyt suunsa kiinni ja estänyt riitoja esim jostakin typerästä tv:n katsomisesta, mutta äitini vaan lisäsi vettä myllyyn. Itse yritin sitten olla jo lapsesta asti se välien selvittäjä ja se joka käänsi keskustelun uuteen suuntaa, jotta riitelyä ei olisi tullut. Olin myös se johon vanhemmat sitten purkivat tuntojaan, kun toinen oli  ollut taas kamala. Yritin miellyttää heitä molempia.

Äitini oli lapsena vielä se turvallisempi ihminen, mutta sitten olen huomannut, että todellisuudessa hän onkin se kovempi ja oikeasti ilkeämpi kuin isäni. Isäni räyhää kyllä monesti useasta asiasta, mutta leppyy sitten ja kuitenkin hänellä muutenkin mielialat vaihtelee todella paljon joten olen jo tottunut hänen "persoonaansa". Lapsena oli vaikeaa kun pelkäsin häntä, kun raivosi todella usein ja haukkui minua monesti. Olisi aina pitänyt mennä hänen mukaansa joka asiassa. Oli todella hankala ihminen silloin ja yritti väärällä tavalla rohkeasti minua ujoa lasta. Äitini ei tuolloinkaan puuttunut isäni käytökseen ja sen takia jotenkin tunnen häntäkin kohtaan pettymystä, kun ei edes yrittänyt ohjata isää mitenkään ja katseli vaan sivusta. Isäni kuitenkin on vähän "häiriintynyt" ja senkin takia äitini olisi pitänyt näyttää niitä rajoja, koska isäni ei kuitenkaan koskaan ole ollut väkivaltainen ja riitelykin sellaista rähjäämistä, joten mitään vaaraa hänelle vastaan sanomisessa ei olisi ollut. Tuntuukin siltä ettei äitiäni oikein edes kiinnostanut miten isä minua kohtelee ja hän sai vaan sitten lisää minua puolellaan, kun sanoi , että isä oli taas ilkeä, vaikka itse katsoikin rauhassa sivusta. Se toisaalta tuntuukin pelottavalta, kun äitini ei ole toiminut asioissa ja on ollut aika välinpitämätön. 

Jatkuu

Tuttu pari: ohut- ja kovanahkainen narsisti. Samanlainen parivaljakko asui myös meillä.

Jatkoa 

Kaikista eniten olen surullinen siitä kuinka yksin olen jäänyt. Olin kiusattu yksinäinen varsinkin nuorena ja en saanut mitään apua. Lapsena isä olin paljon muualla töissä ja olin äitini kanssa kahden. Ne ajat muistin aluksi iloisina, mutta myöhemmin olen ajatellut kuinka asiat olivat monesti toisin. Olin kiltti ja helppo lapsi ja senkin takia en aiheuttanut äidille mitään harmeja. Hän kuitenkin monesti suuttui ihan pikkuasiasta ja toisaalta oli sellainen etäinen. Asioiden piti mennä niinkuin hän halusi. Ei hänkään koskaan neuvonut minua tai kysynyt mitä kuuluu. Sellainen normaali keskustelu esim koulupäivästä tai tunteistani oli ihan vierasta. Muutenkaan emme juurikaan perheeni ole puhuneet "mistään järkevästä". Kaikki tunteet, mielipiteet ja sellainen "toisen ihmisen tunteminen" on jäänyt täysin. Olimme kuin jotain kämppiksiä välillä koko perhe. Ja kuinka he eivät tunne minua tai ikinä ole kysyneet mistään minuun liittyvästä. Olen vaan ollut ja elänyt, mutta mitään ei ole jäänyt käteen.  Eivät he osaa kertoa minusta mitään tai sitten olettavat joitakin asioita mitä en oikeasti ole. Tämänkin takia olen melko persoonaton ihminen ja vieras jo itsellenikin. En tiedä mitä haluan ja missä olen hyvä. Dissosisaatio ollut mukana jo yläkoulusta ja vieläkin välillä olen kuin unessa. Vuosia on mennyt kuin sumussa.

n voi koskaan antaa anteeksi sitä kuinka vanhemmat jättivät minut pulaan kiusaamisen kanssa. Olisin tarvinnut tukea ja apua. Tuntuu, että heille oli pikemminkin häpeä kun jouduin kiusatuksi ja heikkouteni oli häpeällistä. Asiat jätettiin kaikki käsittelemättä ja piti vaan selvitä eteenpäin. Joskus olni jo valmis lähtemään täältä ja kun siitä sitten puhuin kuinka sietämätön olo on niin olin vaan se rasita heille ja minun piti pyytää anteeksi. Minua uhkailtiin ja kerrottiin kuinka pitää suu pysä kiinni etten häpäise heitä. Vieläkin mielessä ajatukset kun en voinut olla masentunut ja puheeni olivat kuulemma vain huomion hakua.

Tuntuu pelottavalta, että olisivatko oikeasti antaneet minun riistää henkeni, koska eivät ainakaan reagoineet puheisiini. Olisiko heille ollut niin häpeällistä hakea apua väsyneelle ahdistuneelle tyttärelleen, joka olisi sitten ollut se häpeällinen hullu. En tiedä, mutta tässä sitä ollaan. Nuo vuodet ovat jättäneet jäljen ja tuntuu, että olen aivan arvotan ja en tiedä mitä haluan ja edes tunne itseäni. Minut on kasvatettu niin, että olen näkymätön. Kukaan ei tunne minua ja tiedä todellista minääni, tuskin itsekään tiedän. En tiedä miten tästä eteenpäin.

Jatkuu vielä

Jatkoa 

Tässä vielä loput viestistä. 

iedän, että moni en kokenut paljon pahempaakin. En vaan meinannut jaksaa noita vuosia kotona ja kiusattuna koulussa niin pitkään. Eivät vanhemmat edes tajua tai ainakaan myönnä virheitään ja jos heitä yrittää saada ymmärtämään niin heittävät itsensä marttyyriksi. Kuinka paljon ovatkin yrittäneet tai että kuinka syytän heitä kaikesta. Virheitään eivät myönnä ja riitely menee niin, että sitten lopulta itse aina luovutan kun minulla ei "kantti kestä" heidän kanssaan. Ei auta, vaikka itkisin heidän edessään. Varsinkin äitini ei tunnu järkyttyvän mistään. On kuin joku tunteeton kone ja itse liikutun jo vieraiden ihmistenkin kohtaloista joten emme oikein sovi yhteen. Välillä pelkään etten pärjää elämässä. Olen tottunut aina antamaan kaikki muille periksi ja tunnen itseni arvottomaksi. En osaa tehdä päätöksiä ja olen liian kiltti. Tietysti tähän on luonteellakin vaikutusta, mutta kyllä nämä vuodet ovat saaneet vaan huonot puolet esiin. Ehkä elämä olisi ollut parempaa jos kaikki olisi muuten mennyt koulussa hyvin, ei olisi ollut kiusaamista ja olisin pärjnännyt paremmin. Näin en olisi häpeässyt vanhempia ja ainakaan tarvinnut pyytää heidän apuaan ja olla he heikko. Tuntuu, että jotenkin luovuttivat suhteeni kun näkivät etten kestäkään vastoinkäymisiä niin hyvin. Äitini tosin otti itseensä ja siitä kun eräs ihminen arvosteli häntä töissä ja isäni suuttui kaikille, jotka vähän eri mieltä, mutta minä en siis saa välittää vaikka mitä toiset puhuisivat. Eihän tämä ihan oikein ole. Heillä ei myöskään mikään oma lapsuus täysin selitä asiaa. Isälläni ehkä vähän levoton lapsuus ja senkin takia on nyt itsekin tuuliviiri ja äitini on perinyt oman äitinsä käytöksen jota hän itse pitää huonona. Siirsi sen vaan sitten "vahingossa" minuun.

Rauha, toisten kunnioittaminen, kannustaminen, turvallisuus, hyväksyntä ja se rakkaus ovat ihan vieraita asioita minulle. En tiedä sitten kuinka paljon heidän huono liittonsa aiheutti pahaa, mutta toisaalta kuka muu olisi katsellut heitä. Ei kukaan sillä käytöksellä ja olivat toisaalta tasavertaiset.  Kyllä jotain persoonallisuushäiriötä on mukana. Voi minullakin jotain "häikkää" olla, mutta haluan kyllä kohdella muita hyvin ja olen siinä mielessä eri lainen kuin vanhempani. Nämä ongelmat vaikuttavatkin enemmän omaan elämääni, kun en tiedä miten pärjään. Stressiä en kestä yhtään ja olen usein jännittynyt tai sitten ihan lamaantunut muuten. Ihmisten kanssa toimiminen on vaikeaa kun en voi luottaa ja toisaalta haluan miellyttää. Tietysti kiusaaminen ja oma toisaalta luonne syynä. Olen vasta nuori. Sori romaani. Kiitos jos jaksoit lukea.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei riehuttu, mutta ei puhuttukaan eikä ikinä kuunneltu. Mulle tapahtui vaikka mitä asioita niin vastaus oli "Jaa". Sama jatkuu aikuisena, joskus erehdyin kertomaan vakavasta sairaudesta niin sanottiin "Jaa" ja vaihdettiin puheenaihetta. Naamat oli aina peruslukemilla ei paljoa naurettu eikä sen puoleen itketty. Ja meilläkin oli/on suosikkisyteemi, joka vaan voimistunut kun vanhemmille tulee ikää lisää. Kultapojun lapset ovat erehetymättömiä, mutta oikeasti monilla saroilla menestyneet muut lastenlapset ovat sitten "Jaa", vaikkaa ovat oikein mukavia ihmisiä ilman menestymisiäkin.

Ainaisessa Jaa'ssa kyllä kiteytyy, miten näkymättömäksi ja mitättömäksi lapsi halutaan tehdä, tunnekylmyyttä. Lapsena sitä ei ymmärrä ja aikuisena sitten ymmärtää tuskaisen paljon. Jaa'n lapsi minäkin.

Itsellä meni aika pitkään ennen kuin tajusin, mutta olin pakon edessä riippuvainen hoitoavusta. Ennen lapsia olin kuitenkin tullut siihen tulokseen, että koska minua ei rakastettu vaan syrjittiin niin ei kannata tehdä omia lapsia etten siirrä samoja ongelmia heille. No onneksi muutin mieleni, mutta siis tuo hoitoapu oli sellainen, että jotenkin sitä unohti kaiken jne... kunnes huomasin, että samat systeemit pätee lapsenlapsiin, yksi suosikiksi ja paljon muuta, Edelleen he kantavat kaunaa siitä, että kerran otin lapset mukaani ennen kuin oli sovittu, koska vanhempani  riitelivät keskenään todella paljon ja lasten olemassolo ei hillinnyt riidanhaluja ollenkaan. Tätä kostetaan vieläkin vaikka 10 vuotta aikaa ja kosto kohdistuu näihin lapsiin esim. ei anneta mitään mitä serkuille annetaan jamuutenkin mitätöidään jos vaan saavat mahdollisuuden kahdenkeskiseen tilanteeseen. Luonnollisesti näitä kahdenkeskisiä tilanteita ei ole enää. Yhtä lasta morkkasivat rosvoksi ja toista äpäräksi eli kivoja mummuja ja ukkeja. Ei nää miksikään muutu, pitäkää se mielessä kovia kokeneet ja miettikää tarkoin millä tasolla annagtte tavata lapsianne

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

Ei se ikinä johtunut isän puolisosta ettei isän luokse ollut helppoa mennä noin vain.

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Outoa.

Itse kävin koulut_yksin_

hommasin kesäduunit-yksin-

hommasin soluasunnon -yksin-

Ajattelin että haluan elää..ja kyllä kannatti.

oli välillä vaikeaa..itketty on

mutta on ollut myös upeaa..matkoja..rakkautta..

ELÄMÄ ON MAHDOLLISUUS

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Tavallaan hurjaa kuulla, että jollain toisellakin on ollut tuollaista. Meiltä kuoli äiti ja isä pimitti itsellään kaikki perhe-eläkkeet ja muut rahat. Liikuin rikkinäisissä, vanhoissa ja epäsiisteissä vaatteissa, koska ei muka ollut rahaa. Isä sai perhe-eläkettä kaikista meistä lapsista, mutta jostain syystä rahat eivät menneet lasten tileille, vaan isäni tilille. Hän käytti kaikki rahat johonkin ihan muuhun, varmaankin alkoholiin. Lähemmäs pari tonnia joka kuukausi. Meidät lapset laittoi työskentelemään orjapalkalla omaan yritykseensä, maksoin palkkarahasta mm. kuukautissuojat, meikit ja muut vastaavat. Vaatteita sain tyyliin halpa hallista kerran vuodessa, halvimmat mahdolliset, sekä sisarusten vanhoja. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän jouduin olemassa olostani maksamaan isälleni. Maksoin mm. työpäivän aikana syömästäni ruoasta, omalle isälle. Isäni pidätti pienestä palkasta vielä 10% omaan taskuunsa, sanoi että ne on oppirahoja siitä, että saan tehdä hänelle töitä. Ja koko sen ajan ukko nettosi minustakin satoja euroja kuukaudessa, jotka laittoi tasan tarkkaan omaan taskuunsa.

Muutin pois lastensuojelulaitokseen 15 kesäisenä ja omaan asuntoon 16 kesäisenä. Lastensuojelu luonnollisesti ohjasi perhe-eläkkeet ja muut minulle laillisesti kuuluvat rahat minun tililleni niin, ettei isä päässyt niihin enää käsiksi. Ukko soitti eräänä iltana kännissä ja haukkui sossupummiksi, elän kuulemma hänen rahoillaan. Perhe-eläkkeet ja lapsilisät olisi isän mukaan kuuluneet hänelle. Sisarukseni muuttivat myös 16 tai alle vuotiaina pois kotoa (heidät heitettiin ulos), mutta lastensuojelu ei ollut heidän kohdallaan mukana prosessissa. Isäni oli kupannut sisarusteni rahat omiin taskuihinsa ja laittoi sisarukseni työskentelemään omassa firmassaan samalla tavalla orjapalkalla, jotta he saivat vuokrat ja muut maksettua. Heiltä ei onnistunut vedättämään 10% palkasta omaan taskuunsa, ainakaan ihan koko aikaa.

On ollut jotenkin ihan uskomatonta tajuta koko kuviota. Miten helvetin sairas pitää ihmisen olla, että pakottaa omat lapset työskentelemään lapsityövoimana perheyrityksessä palkalla, joka menisi kirkkaasti riiston ja orjatyövoiman puolelle vieden palkasta vielä 10% OMAAN taskuun. Heittää omat lapset pihalle talosta alaikäisenä pakottaen työskentelemään yrityksessä riistopalkalla, jotta lapset saavat elätettyä itsensä samalla kupaten lapsille laillisesti kuuluvat etuudet OMAAN taskuun. Millainen ihminen kohtelee omia lapsiaan noin? Miten paljon voikaan omia lapsia vihata ja rakastaa rahaa, että kykenee moiseen? Minun kohdallani isäni sai ihan oikeasti lastensuojeluviranomaiset selvittämään, että mikä MINUN osuuteni on isäni ja edesmenneen äitini talolainoista! Olin vielä alaikäinen, tämä kaikki lukee omissa papereissani. Ja pakotti minut maksamaan kiinteistöveroa asunnosta, jossa en edes asunut.