Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Mun alalla (arkkitehti) on parempi olla avautumatta näistä.

Et kai töissä puhuisi kenellekään. Mutta mikä estää täällä avautumasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Mulla on sama homma. Isä oli töissä, äiti kotona, mutta ei osannut selvittää tai auttaa missään. Ei saanut kysellä häneltä, vaan piti itse selviytyä esim koulunkäyntiin liittyvissä asioissa. Mulla ei ollut äitiä naisen mallina, koska hän torjui minut jos yritin puhella jotain hänen kanssaan.

Myöhemmin huomasin osaavani selvittää ja hoidella asioita, mutta edelleen mulla on sellainen huijaritunne, että pian selviää etten mä oikeasti mitään osaakaan.

Minut työnnettiin kotoa nopeasti oman onneni nojaan ja se sattui valtavasti. Oli syntynyt pikkuveli, jota pyysin saada hoitaa ja helliä, mutta äiti epäili nähtävästi että aion satuttaa häntä jotenkin. Vieläkin muistan, kuinka pikkuveli oli huoneessani kun vaihdoin lakanoita, sotkeutui niihin ja löi päänsä johonkin. Kyyneleet silmissä vakuutin, että minä en vaikuttanut asiaan - veli oli mulle rakas - mutta ei sitä uskottu. Siitä lähtien veli ei saanut tulla minun huoneeseeni tai jos tuli niin oven piti olla auki. Minä kun olin paha ja mustasukkainen oletettavasti.

Teini-iässä meillä oli kotitaloutta ja olisin halunnut kokeilla kotona jonkin kiisselin tms valmistamista. Äiti kielsi, ei perustellut, tuhahteli. Minulle tuli kuva, että hän ajatteli minun nyt yrittävän lyödä hänet laudalta ruuanlaittotaitoineni. En oppinut kotona ruuanlaittoa. Aikuisena sitten opettelin itse. Mummon luona sain kokeilla jotain ruokajuttua, mutta siitä ymmärrsin jo pitää suuni kiinni.

Tuo on yleistä että äiti pitää lasta kilpailijana. Mun äiti vielä osasi yhdistää tän kieroiluu . Esim joulun alla oli paljon valmisteluja. Olisin halunnut leipoa, tarjosin apua äidille useammankin kerran ja pyysin saada tehdä jotain. Äiti tiuski että pois jaloista sun apua ei kaivata, hän itse osaa paremmin. Äiti huhki siinä koko päovän, ja kun isä tuli illalla töistä, äiti meni heti isälle kantelemaan että ”X ei ole auttanut yhtään minua missään, koko päivän olen yksin raatanut, tee jotain!”.

Siitä sitten isä kilahti ja tuli antamaan mulle tukkapöllyt laiskuudesta ja hirveät huudot päälle. Äito katsoi tilannetta kauempa mairea hymy kasvoillaan ja oli vahingoniloinen.

Reilusta kerhosta päivää taas..

Myös isä voi pitää lapsiaan kilpailijoina. Minun isäni kertoi ettei hän edes lapsia olisi halunnut ja usein ihmetteli ääneen, että miksi lapsia on huomioitava... Hän olisi selvästi halunnut pitää äidin täysin pelkästään itsellään ja oli pettynyt, ettei tämä onnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Mulla on sama homma. Isä oli töissä, äiti kotona, mutta ei osannut selvittää tai auttaa missään. Ei saanut kysellä häneltä, vaan piti itse selviytyä esim koulunkäyntiin liittyvissä asioissa. Mulla ei ollut äitiä naisen mallina, koska hän torjui minut jos yritin puhella jotain hänen kanssaan.

Myöhemmin huomasin osaavani selvittää ja hoidella asioita, mutta edelleen mulla on sellainen huijaritunne, että pian selviää etten mä oikeasti mitään osaakaan.

Minut työnnettiin kotoa nopeasti oman onneni nojaan ja se sattui valtavasti. Oli syntynyt pikkuveli, jota pyysin saada hoitaa ja helliä, mutta äiti epäili nähtävästi että aion satuttaa häntä jotenkin. Vieläkin muistan, kuinka pikkuveli oli huoneessani kun vaihdoin lakanoita, sotkeutui niihin ja löi päänsä johonkin. Kyyneleet silmissä vakuutin, että minä en vaikuttanut asiaan - veli oli mulle rakas - mutta ei sitä uskottu. Siitä lähtien veli ei saanut tulla minun huoneeseeni tai jos tuli niin oven piti olla auki. Minä kun olin paha ja mustasukkainen oletettavasti.

Teini-iässä meillä oli kotitaloutta ja olisin halunnut kokeilla kotona jonkin kiisselin tms valmistamista. Äiti kielsi, ei perustellut, tuhahteli. Minulle tuli kuva, että hän ajatteli minun nyt yrittävän lyödä hänet laudalta ruuanlaittotaitoineni. En oppinut kotona ruuanlaittoa. Aikuisena sitten opettelin itse. Mummon luona sain kokeilla jotain ruokajuttua, mutta siitä ymmärrsin jo pitää suuni kiinni.

Tuo on yleistä että äiti pitää lasta kilpailijana. Mun äiti vielä osasi yhdistää tän kieroiluu . Esim joulun alla oli paljon valmisteluja. Olisin halunnut leipoa, tarjosin apua äidille useammankin kerran ja pyysin saada tehdä jotain. Äiti tiuski että pois jaloista sun apua ei kaivata, hän itse osaa paremmin. Äiti huhki siinä koko päovän, ja kun isä tuli illalla töistä, äiti meni heti isälle kantelemaan että ”X ei ole auttanut yhtään minua missään, koko päivän olen yksin raatanut, tee jotain!”.

Siitä sitten isä kilahti ja tuli antamaan mulle tukkapöllyt laiskuudesta ja hirveät huudot päälle. Äito katsoi tilannetta kauempa mairea hymy kasvoillaan ja oli vahingoniloinen.

Reilusta kerhosta päivää taas..

Kerroit juuri erittäin sairaasta kodin toimintamallista. Kysyikö isäsi edes sinulta mitään vai uskoiko hän vain äitiäsi? Olen kokenut aivan vastaavaa, eroavaisuutena etten tiedä miksi äiti oli käskenyt isää hakkaamaan minua. Se oli sairaan perheen normaalielämää, jota lapsena luulin tapahtuvan muissakin perheissä. Ei tapahtunut, sain sen vasta aikuisena tietää. Vain lapsi itse tietää totuuden, miten katala ja paha äiti voi olla mairea hymy naamalla, isän hakatassa äidin käskystä.

Joo siis tietenkin isä uskoi äitiä! Äiti saattoi tirauttaa pari kyyneltä tai esittää uupunutta, mutta hyvin usein äiti usutti isän meidän lasten kimpuun.

Kaikkein pahin oli kuitenkin muutamat kerrat jolloin isä kilahti jostain, kävi äidin kimppuun, ja äiti ITSEÄÄN SUOJELLAKSEEN valehteli meistä lapsista jotain ja sai isän irroittamaan otteensa äidistä ja keskeyttämään äidin pahoinpitrlyn - ja juoksemalla lastenhuoneeseen, vetämällä lasta tukasta pitkin lattiaa ja aloittamalla SYYTTÖMÄN LAPSEN pahoinpitelyn. Ei juma*auta...

Minä pidä kieroa käärme äitiäni enemmän syyllisenä kuin hakkaavaa isää. Isä on se joka oli väkivallan pelossa arvaamaton ja pelottava, mutta äiti oli se joka petti lapsen luottamuksen ja kieroili lapsiaan vastaan. Hullu eukko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Ymmärsin ettei lapsuudenperhe ollut ihan terve kun jouduin sijoituskotiin.

Sijoituskodin epäterveyttä en tajunnut kuin vuosikymmeniä myöhemmin. Kun ei ollut mitään perinteisiä ulkoisia merkkejä, "vain" se alistaminen ja vähättely ja muu henkinen väkivalta.

En edes kehtaa kertoa kuinka vanhana tajusin. Puolison kanssa oli oltu pari vuotta yhdessä ennen kuin sijaisäiti avautui yhdessä sukulaistilaisuudessa, millainen ihminen olen. Itse olin jähmettyneenä häpeästä kuten aina ja toivoin että se vain loppuisi. Kaikille sukulaisille se oli normaalia. Vain mieheni joka oli verrattain uusi, järkyttyi pahasti miten kukaan voi kenellekään noin puhua.

Äiti räjähdysaltis jolloin sitä sai piiskaa pikkulapsena ja teininä läimäytettiin kasvoille. Tukka ei yhdestä kohtaa kasva vieläkään koska sitä 30 vuotta sitten niin lujaa raivopäissään revittiin. Kiitos äiti. Isä ei ollut koskaan paikalla. Ken tietää missä hän aikansa vietti. Varmaan niin kaukana vaimostaan kun mahdollista.

Olen yrittänyt tuoda asiaa omasta mielestäni hienovaraisesti esille muutaman kerran mutta kaikki kiistetään tyyliin 'mitä tarinoita sinä oikeen keksit?'. Se on varmasti itselle helpompi kiistää kaikki kun myöntää että on nuorempana ollut väkivaltainen puolustuskyvytöntä lasta kohtaan. Kai lasten pahoinpitely siihen aikaan 80 luvulla oli ihan OK...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Isäni vaikuttaa diagnosoimattomalta aspergerilta, joten vuorovaikutus hänen kanssaan on aika haastavaa. Aina se on mennyt isän ehdoilla. Jos aihe ei isää miellytä, niin hän menee täysin lukkoon. Toki tilanteet voidaan kokea eri tavoin, mutta lopputulos tälläkin keskustelulla on ollut se, että kovin usein en ole isän luona käynyt. Sinne on mukavampi mennä kylään, minne lämpimästi toivotetaan tervetulleeksi ja kutsutaan käymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun alalla (arkkitehti) on parempi olla avautumatta näistä.

Et kai töissä puhuisi kenellekään. Mutta mikä estää täällä avautumasta?

Tottakai, tuo oli vain vastaus siihen että salaatteko muuten.

Se kun teini-iässä tajusin että ystäväpiirissäni olin ainoa joka sai kotona turpaansa ja joka heitettiin vaikka keskellä yötä pihalle ja kamat perässä. Ilman rahaa ja avaimia. Kännyköitä ei oltu edes keksitty vielä. Jouduin usein nukkumaan kellareissa, rapuissa, metsässä ja ties missä. Kun huoriteltiin ja haukuttiin. Muilla ei ollut samanlaista ja niitten ystävien luota ( ja heidän vanhempiensa) löysin turvaa mitä kotona en kokenut koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Ja sitten sanoisivat, että vanhemmilta ei tullut tukea, itse piti päättää!

Oma lapsi vasta eskarissa, mutta nyt alkoi tulevaisuus pelottaa. Eihän tässä voi kuin epäonnistua.

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Kaikkea hyvää sinulle toivon, olet kokenut paljon pahaa niin kuin monet tässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Ja sitten sanoisivat, että vanhemmilta ei tullut tukea, itse piti päättää!

Oma lapsi vasta eskarissa, mutta nyt alkoi tulevaisuus pelottaa. Eihän tässä voi kuin epäonnistua.

Luin joskus eräästä hiihtäjästä, jolle isä oli lehtijutun mukaan todennut, että luottaa lapsensa kykyyn valita opiskelupaikkansa viisaasti. Minun kontrolloiva vanhempani haukkui tämän hiihtäjän isän aivan lyttyyn jutun luettuaan. Itse toivoin, että olisin saanut olla tuon hiihtäjä, koska hänen isänsä kuulosti niin ihanalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Ja sitten sanoisivat, että vanhemmilta ei tullut tukea, itse piti päättää!

Oma lapsi vasta eskarissa, mutta nyt alkoi tulevaisuus pelottaa. Eihän tässä voi kuin epäonnistua.

On yksi asia tukea lasta valinnoissa selvittämällä ja keskustelemalla, ja toinen asia päättää hänen puolesta.

Myös painostaminen ja manipulointi ei ole tukemista.

Lapsi päättää ikäkautensa mukaan. 15 v teini jo hahmottaa päättävänsä omasta tulevaisuudestaan.

Tämän eron kun ymmärtää niin menee jo ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Mielenkiintoinen ketju ja sain täältä uusia ajatuksia. Hyvää vertaistukea. Toivottavasti ketju pysyy jatkossa asiallisena.

Itse tajusin lapsuudenkodin ongelmat varmaan jo lapsena, sillä salasin kaiken muilta ihmisiltä. Olen yh äidin lapsi ja myöhemmin kuvioihin tuli äidin uusi mies. Pääasiassa arki sujui normaalisti, oli päivärytmi, ruoka pöydässä ja siisti koti. Mutta jo pienenä lapsena jäin usein yksin kotiin, kun äiti lähti viihteelle. Joskus kukaan ei vain tullutkaan iltapäivällä kotiin ja luulin jo äidin menehtyneen. Isäpuolen tuurijuoppous oli asia sinänsä. Kehuja ei tullut, eikä missään asioissa oikein opastettu. Tuntuu että äiti ajatteli aina ensisijaisesti omaa mielihyväänsä eikä lapsensa (minun). Pahimmalta tuntui kun iltaisin piti kuunnella seinän takana oman äidin voihkimista petipuuhissa.

Olin nuorena täynnä vihaa, osittain edelleen. Päätin itse elää erilaisen elämän ja opiskelin akateemisen ammatin. Opiskeluja hidasti ahdistus ja nyt ymmärrän, että myös tuo lamaantuminen yksin kotona ollessa. Jos asioista yrittää edes vähän puhua äidin kanssa, laittaa hän marttyyrivaiheen päälle ja ei muka muista mitään. Kunnon keskusteluja on mahdotonta käydä. Olen päättänyy etten anna hänen hoitaa omia lapsiani yksinään, sillä luottoa ei ole.

Mielelläni kuulisin minkä ikäisinä muita on jätetty lapsena yksinään kotiin illaksi/yöksi ja millä vuosikymmenellä olette syntyneet.

Äitini oli kotiäiti ja isä yrittäjänä teki pitkää päivää eikä ilmeisesti tiennyt, mitä kotona päivisin tapahtuu. Äiti viihtyi siskoni kanssa ja jeesasi ja jeesaa häntä edelleenkin. Minua pidettiin ilkeänä häirikkönä ja työnnettiin pois jaloista. Olen siskoani parempi luontaisesti monella tavalla. Luulisin ilkeyteni olleen sitä, että sanoin mielipiteeni suoraan ja ilmeisesti asian ytimeen. Sitä ei haluttu kuulla ja ilmeisesti siitä seurasivat selkäsaunat. Tästä suuttuneena päätin näyttää, että minä pärjään elämässä itsekin ilman vanhempieni apua. Tein suunnitelman eteenpäin menemiseksi. Kun siinä onnistuin hyvin, tein taas jatkosuunnitelmaa toinen toisensa perään. Katson, että onnistumiseni tuotti uskoa ja luottamusta omiin kykyihini selvitä eteentulevista ongelmista.

Nyt olen eläkkeellä ja voin suht tyytyväisenä katsoa työelämääni ja siinä onnistumistani.

Valitettavasti puolison valintaani ohjasi lapsuuden taustani. Olen jostain lukenut, että puoliso valitaan alitajuntaisesti siten, että voidaan työstää lapsuuden perheen ongelmat. Siinä mielessä voin katsoa onnistuneeni. Tämä hyvä ja huono asia. Valitettavasti lasteni suhteen olisin halunnut toimia monessa asiassa toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Oliko mielestäsi kasvuympäristösi tuon takia siis sairas? Hellanlettas.

Hellanlettas sinulle joka nautit ilkeydestä anonyymisti netissä. Jotain puuttunee sinullakin.

No en kuule tiennytkään, että kasvuympäristö voi traumatisoida vielä senkin jälkeen, kun kotoa on muutettu pois. Miten pitkään te nykyään kasvatte?