Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Mutta on se uhriuttaminen silti aika medikalisoivaa ja rajoittavaa. Kun ei ihmisellä ole kuin yksi elämä. Jos haluaa itse elää normaalia elämää päästyään lapsuudesta ohi ja yli, ei se ole mitään ”väkisin normaalin esittämistä” vaan ihan perusoikeus. Ei ole pakko alistua ulkopuoliseen vaatimukseen, että juuri se uhrius olisi määrittävä tekijä eikä ilman sitä voisi ”elää omana itsenään”.

Mikä ihmeen uhriuttaminen? Ei kukaan yleensä toisten lapsuudesta pahemmin kysele. Olisi tietysti mukavaa, jos ei vielä aikuisenakin olisi lapsuuden takia mielenterveysongelmia. Ne vaikuttavat elämään monella tavalla.

”Olisi tietenkin mukavaa” - ihan kuin se olisi lapsen syy jos on mt-ongelma! Se on niiden paskapersevanhempien syy!! Niitä pitää syyttää ja niiden pitää hävetä!

Mulla on veli ja me molemmat koettiin sama lapsuushelvetti ja julma väkivalta. Minusta tuli menestyjä, olen ns ”terve”. Veljestä tuli alisuoriutuja, mt-ongelmainen työtön. Eri ihmiset kestää eri lailla asioita. Kuvio olisi voinut mennä myös mun ja veljen osalta toisinpäin.

Ei lapsi voi itse valita että olispa kiva olla ilman mt-ongelmia.

Mun veli on ihana herkkä ihminen ja hän ei sitä lapsuutta kestänyt vaan meni rikki. Hän on silti yhtä tärkeä kuin minä joka on ns uralla ja yhteiskunnassa hyvin menestynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Näin voi kysyä vain hyvän perheen kasvatti. ”Millaisia ihmisiä haalitte ympärillenne”. Itku. Me traumatisoidut rääkätyt emme haalivMINKÄÄNLAISIA ihmisiä ympärillenme koska perusluottamus puuttuu ja saamme alituiseen pelätä toisten aiheuttamaa pahaa.

Mulla ei ole yhtä ainoaa ystävää eikä ole koskaan ollutkaan, joten ei ole ketään jolle kertoakaan kurjista kokemuksistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Mutta on se uhriuttaminen silti aika medikalisoivaa ja rajoittavaa. Kun ei ihmisellä ole kuin yksi elämä. Jos haluaa itse elää normaalia elämää päästyään lapsuudesta ohi ja yli, ei se ole mitään ”väkisin normaalin esittämistä” vaan ihan perusoikeus. Ei ole pakko alistua ulkopuoliseen vaatimukseen, että juuri se uhrius olisi määrittävä tekijä eikä ilman sitä voisi ”elää omana itsenään”.

Mikä ihmeen uhriuttaminen? Ei kukaan yleensä toisten lapsuudesta pahemmin kysele. Olisi tietysti mukavaa, jos ei vielä aikuisenakin olisi lapsuuden takia mielenterveysongelmia. Ne vaikuttavat elämään monella tavalla.

”Olisi tietenkin mukavaa” - ihan kuin se olisi lapsen syy jos on mt-ongelma! Se on niiden paskapersevanhempien syy!! Niitä pitää syyttää ja niiden pitää hävetä!

Mulla on veli ja me molemmat koettiin sama lapsuushelvetti ja julma väkivalta. Minusta tuli menestyjä, olen ns ”terve”. Veljestä tuli alisuoriutuja, mt-ongelmainen työtön. Eri ihmiset kestää eri lailla asioita. Kuvio olisi voinut mennä myös mun ja veljen osalta toisinpäin.

Ei lapsi voi itse valita että olispa kiva olla ilman mt-ongelmia.

Mun veli on ihana herkkä ihminen ja hän ei sitä lapsuutta kestänyt vaan meni rikki. Hän on silti yhtä tärkeä kuin minä joka on ns uralla ja yhteiskunnassa hyvin menestynyt.

Olen tuon kommentin kirjoittaja. Minullakin on mielenterveysongelmia aivan samasta syystä. Loppupelissä se on vain niin, että oli omien syy mikä tahansa, niin näiden kanssa on nyt vain yritettävä elää jotenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Mutta on se uhriuttaminen silti aika medikalisoivaa ja rajoittavaa. Kun ei ihmisellä ole kuin yksi elämä. Jos haluaa itse elää normaalia elämää päästyään lapsuudesta ohi ja yli, ei se ole mitään ”väkisin normaalin esittämistä” vaan ihan perusoikeus. Ei ole pakko alistua ulkopuoliseen vaatimukseen, että juuri se uhrius olisi määrittävä tekijä eikä ilman sitä voisi ”elää omana itsenään”.

Mikä ihmeen uhriuttaminen? Ei kukaan yleensä toisten lapsuudesta pahemmin kysele. Olisi tietysti mukavaa, jos ei vielä aikuisenakin olisi lapsuuden takia mielenterveysongelmia. Ne vaikuttavat elämään monella tavalla.

”Olisi tietenkin mukavaa” - ihan kuin se olisi lapsen syy jos on mt-ongelma! Se on niiden paskapersevanhempien syy!! Niitä pitää syyttää ja niiden pitää hävetä!

Mulla on veli ja me molemmat koettiin sama lapsuushelvetti ja julma väkivalta. Minusta tuli menestyjä, olen ns ”terve”. Veljestä tuli alisuoriutuja, mt-ongelmainen työtön. Eri ihmiset kestää eri lailla asioita. Kuvio olisi voinut mennä myös mun ja veljen osalta toisinpäin.

Ei lapsi voi itse valita että olispa kiva olla ilman mt-ongelmia.

Mun veli on ihana herkkä ihminen ja hän ei sitä lapsuutta kestänyt vaan meni rikki. Hän on silti yhtä tärkeä kuin minä joka on ns uralla ja yhteiskunnassa hyvin menestynyt.

Ihana kun tuet veljeäsi ja ymmärrät häntä :). Mulla on välit viilentyneet aika paljon omiin sisaruksiin, koska olen saanut kuulla heiltä ihmettelyjä mm. siitä, että he eivät ymmärrä miksi edelleen reagoin niin voimakkaasti, kun heillä menee niin hyvin eivätkä koskaan ole tarvinneet apua. Ihan yksin ovat selvinneet. He eivät jotenkaan hahmota sitä, että oma lapsuuteni oli ihan erilainen, mitä heillä. Minä synnyin kaikista pahimpaan aikaan, keskelle täyttä kaaosta ja perheen romahtamista. Ja minusta tehtiin syntipukki monelle asialle, kun taas esim. toinen sisarukseni nostettiin suosioon ja häntä manipuloitiin minua vastaan. He eivät hahmota perheen valtadynamiikkaa ja sitä, missä asemassa kukakin on ollut. Sain kaikista eniten henkistä väkivaltaa osakseni, ihan pienestä pitäen. Jostain syystä minua vihattiin jo ihan pienestä pitäen.

Veljesi on onnekas sinunlaisesta siskosta. Vaikuttaa siltä, että sinä et syyllistä häntä, vaan tuet ja ymmärrät.

Mä en salaillut vaan kerroin miltä taustalta olen. Mun mielestä se ei ollut mun häpeä.

Kävi niin että aviomies meni tämän jälkeen sen asian taakse aina riidoissa. Että meidän ongelmat on mun syytä ja mun kritiikki ei johdu hänestä vaan tulee mun omasta päästä ja traumataustasta. Että mun pitäisi mennä terapiaan.

Varmaan pitäisikin, mutta asiaa ei auttanut että tällä hän peitteli omaa alkoholismia. Mitäs etsin miehen joka on kuin isäni.

Töissä oli esimies joka taustani kuultuaan julkisesti leimasi minut ja sääli minua vähän sillä lailla alentuvasti.

Minua ei tarvitse eikä pidä sääliä, minä olen tarvittaessa kovempi kuin kukaan. Mutta häpeämään en rupea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Et ehkä ymmärrä,  koska et ole itse kokenut. Lapsi ei valitse traumaattisessa lapsuudessaan ihmisiä ympärilleen, ei vanhempia, sisaruksia, sukulaisia, naapureita. Narsistien, antisosiaalisen persoonallisuushäiriöisten ja psykopaattien kynsistä selvinneiden lasten otsassa ei ole leimaa, jotta aikuisena voisivat haalia vastaavan kokeneita aikuisia ympärilleen kavereiksi ja ymmärtäjiksi. Onko iällä jotain merkitystä, miksi? Jos on, niin voin todeta etten ole tavannut ainuttakaan ihmistä suurista ikäluokista, joka ymmärtäisi lapseen kohdistuneesta henkisestä väkivallasta.

Joo siis tää sisarusten suhtautuminen on yksi mielenkiintoinen teema. Meillä oli juuri syntipukki/kultalapsi asetelma (minä syntipukki, isä kohteli mua paljon julmemmin, käytti rajumpaa väkivaltaa, pilkkasi ja ivasi minua), ja nyt se paremminkohdeltu sisarus on mulle ongelma. Sisarus syyttää mua vaikeaksi, syyllistää mua siitä kun en ole vanhempieni ksnssa väleissä (hän joutuu ”vaikeaan asemaan” mun välirikon takia), ja on jopa syyttänyt mua siitä että ehkäpä vaan liioittelen ja olen lapsellinen kiukuttelija.

Kyllä me molemmat saatiin huonoa kohtelua, eli ei toista ihan kaikessa lellitty, mutta silti ero oli selvä. Se paremmin kohdeltu vaan muodostaa käsityksen lapsuudenkodista OMAN kokemuksen myötä, eikä nää sen toisen erilaista kohtelua.

Meillä välit on jäiset. On tässä orpo ja yksin masilmassa kun ei mitään yhteyttä vanhempiin ja sisarukseenkiin vain etäiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

Siis todellakin. Mun alalla (juristi) nuorena kysyttiin työhaastatteluissa usein että onko vanhemmatkin juristeja. Siinähän sitten änkytin että ei kun yrittäjiä... (joilla asiat täysin sekaisin ja yritys perseellään). myös opiskelukaverit aina oletti että kaikkien muidenkin vanhemmat kivoja, varakkaita tms, kutsuivat lapsiaan syömään ym. Mun vanhemmat sotkeneet kaiken koska suhtautuminen sääntöihin tyypillinen narsistin "ei koske meitä, ei voi mennä noin!". Kyllähän ne menee ja sitten kohdeltu väärin. Ruokaa eivät tehneet kuin kerran viikossa, sain ostaa jotakin euron pizzoja kaupasta ja syödä niitä. Jne. Mitään hienoja tapoja en osaa, esim syömistä haarukalla ja veitsellä kun kotona ei yhdessä syöty, puhumattakaan tuolla lailla. Kyllä mä miellän että mun tausta on erilainen ja että mä olen erilainen. Valitettavasti. Yritän tietysti aina sopeutua, näyttäydyn omituisen ahkerana tosikkona.

Vierailija kirjoitti:

Joo siis tää sisarusten suhtautuminen on yksi mielenkiintoinen teema. Meillä oli juuri syntipukki/kultalapsi asetelma (minä syntipukki, isä kohteli mua paljon julmemmin, käytti rajumpaa väkivaltaa, pilkkasi ja ivasi minua), ja nyt se paremminkohdeltu sisarus on mulle ongelma. Sisarus syyttää mua vaikeaksi, syyllistää mua siitä kun en ole vanhempieni ksnssa väleissä (hän joutuu ”vaikeaan asemaan” mun välirikon takia), ja on jopa syyttänyt mua siitä että ehkäpä vaan liioittelen ja olen lapsellinen kiukuttelija.

Kyllä me molemmat saatiin huonoa kohtelua, eli ei toista ihan kaikessa lellitty, mutta silti ero oli selvä. Se paremmin kohdeltu vaan muodostaa käsityksen lapsuudenkodista OMAN kokemuksen myötä, eikä nää sen toisen erilaista kohtelua.

Meillä välit on jäiset. On tässä orpo ja yksin masilmassa kun ei mitään yhteyttä vanhempiin ja sisarukseenkiin vain etäiset välit.

Mulla sama. Ei oikein mitään yhteyttä vanhempiin ja sisaruksiin todella etäiset. Jos tulee henkinen romahdus, ei ole ketään kenelle soittaa. Ei ole ketään kenelle kertoa, että en meinaa jaksaa. Paitsi terveydenhoidon henkilökunta. Yksinäisyys on toisinaan ihan musertavaa.

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Minulla ja siskolla tämä sama tapahtunut. Meidät piti nopeasti saada maailmalle pois kuluttamasta heidän rahaa. Joku koulu piti käydä, ei väliä valmistuiko ammattiin mistä ei pidä, kunhan vain nopeasti lähdetään pois. Koskaa ei ole autettu lasten hoidossa tai rahallisesti. Itse on kyllä peritty omat vanhemmat, sieltäkään ei penniäkään omille lapsille annettu. Ja nyt uskotellaan, että omalla tilillä on vain kuukausittainen eläke, joka juuri ja juuri riittää. Asunto ja mökki ollut velattomia vuosikymmeniä. Kuinkahan tyhminä meitä lapsia pitää. :( Onneksi omien kanssa osaan toimia eri lailla.

Kouluikäisenä huomasin, että muissa perheissä vanhemmat puhuivat asiallisesti toisilleen ja lapsilleen. Meillä pelkkää tiuskimista ja ärhentelyä. Olin ainoa lapsi. Pakenin kirjojen maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Näin voi kysyä vain hyvän perheen kasvatti. ”Millaisia ihmisiä haalitte ympärillenne”. Itku. Me traumatisoidut rääkätyt emme haalivMINKÄÄNLAISIA ihmisiä ympärillenme koska perusluottamus puuttuu ja saamme alituiseen pelätä toisten aiheuttamaa pahaa.

Mulla ei ole yhtä ainoaa ystävää eikä ole koskaan ollutkaan, joten ei ole ketään jolle kertoakaan kurjista kokemuksistaan.

Näinpä! Olisi ihanaa, jos joku ei lähtisikään heti pois, kun selviää se, että elämäsi ei ole ollut pelkkää päivänpaistetta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Mulla on sama homma. Isä oli töissä, äiti kotona, mutta ei osannut selvittää tai auttaa missään. Ei saanut kysellä häneltä, vaan piti itse selviytyä esim koulunkäyntiin liittyvissä asioissa. Mulla ei ollut äitiä naisen mallina, koska hän torjui minut jos yritin puhella jotain hänen kanssaan.

Myöhemmin huomasin osaavani selvittää ja hoidella asioita, mutta edelleen mulla on sellainen huijaritunne, että pian selviää etten mä oikeasti mitään osaakaan.

Minut työnnettiin kotoa nopeasti oman onneni nojaan ja se sattui valtavasti. Oli syntynyt pikkuveli, jota pyysin saada hoitaa ja helliä, mutta äiti epäili nähtävästi että aion satuttaa häntä jotenkin. Vieläkin muistan, kuinka pikkuveli oli huoneessani kun vaihdoin lakanoita, sotkeutui niihin ja löi päänsä johonkin. Kyyneleet silmissä vakuutin, että minä en vaikuttanut asiaan - veli oli mulle rakas - mutta ei sitä uskottu. Siitä lähtien veli ei saanut tulla minun huoneeseeni tai jos tuli niin oven piti olla auki. Minä kun olin paha ja mustasukkainen oletettavasti.

Teini-iässä meillä oli kotitaloutta ja olisin halunnut kokeilla kotona jonkin kiisselin tms valmistamista. Äiti kielsi, ei perustellut, tuhahteli. Minulle tuli kuva, että hän ajatteli minun nyt yrittävän lyödä hänet laudalta ruuanlaittotaitoineni. En oppinut kotona ruuanlaittoa. Aikuisena sitten opettelin itse. Mummon luona sain kokeilla jotain ruokajuttua, mutta siitä ymmärrsin jo pitää suuni kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko muille kotona lamaannusta? Eli jos ei ole mitään tekemistä, on vaikka vapaapäivä tai viikonloppu tai itsenäisen opiskelun jakso koulusta, niin tulee vain sellainen kaiken kattava lamaannus ja ahdistus eikä saa mitään aikaiseksi? Aivan kuin se olisi suuri, raskas, musta peitto jonka joku heittäisi päälle? Painaa ainakin sata kiloa...

Mä en ymmärrä mistä tämä johtuu.

Saan töissä ja oppitunneilla kyllä aikaiseksi asioita, mutta jos päivissäni ei ole ulkoa tullutta rakennetta, lamaannun kotiin. Aivan totaalisesti.

Kyllä tulee. Se liittyy vireystilan säätelyn ongelmiin. Taustalla usein juuri (kehityksellistä) traumaa. Itse olen yleensä ylivirittyneessä tai alivirittyneessä eli lamaantuneessa tilassa. Käyn terapiassa ja asiat ovat menneet ainakin hiukan parempaan suuntaan.

Tätä en ole tajunnut yhdistää lapsuuteen mutta kun olen kotona niin päivät vain ajelehtii ja voin syödä lounasta klo 16. töissä jos deadlineja voin olla hyvinkin tehokas. olen ihmetellyt miksi viikonloput pelkkää kaaosta.

Minä olen luullut, että se on normaalia vapaa-ajan viettoa ja että olen vain boheemi! Lapsuuudenperhe oli säntillinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Mulla on sama homma. Isä oli töissä, äiti kotona, mutta ei osannut selvittää tai auttaa missään. Ei saanut kysellä häneltä, vaan piti itse selviytyä esim koulunkäyntiin liittyvissä asioissa. Mulla ei ollut äitiä naisen mallina, koska hän torjui minut jos yritin puhella jotain hänen kanssaan.

Myöhemmin huomasin osaavani selvittää ja hoidella asioita, mutta edelleen mulla on sellainen huijaritunne, että pian selviää etten mä oikeasti mitään osaakaan.

Minut työnnettiin kotoa nopeasti oman onneni nojaan ja se sattui valtavasti. Oli syntynyt pikkuveli, jota pyysin saada hoitaa ja helliä, mutta äiti epäili nähtävästi että aion satuttaa häntä jotenkin. Vieläkin muistan, kuinka pikkuveli oli huoneessani kun vaihdoin lakanoita, sotkeutui niihin ja löi päänsä johonkin. Kyyneleet silmissä vakuutin, että minä en vaikuttanut asiaan - veli oli mulle rakas - mutta ei sitä uskottu. Siitä lähtien veli ei saanut tulla minun huoneeseeni tai jos tuli niin oven piti olla auki. Minä kun olin paha ja mustasukkainen oletettavasti.

Teini-iässä meillä oli kotitaloutta ja olisin halunnut kokeilla kotona jonkin kiisselin tms valmistamista. Äiti kielsi, ei perustellut, tuhahteli. Minulle tuli kuva, että hän ajatteli minun nyt yrittävän lyödä hänet laudalta ruuanlaittotaitoineni. En oppinut kotona ruuanlaittoa. Aikuisena sitten opettelin itse. Mummon luona sain kokeilla jotain ruokajuttua, mutta siitä ymmärrsin jo pitää suuni kiinni.

Tuo on yleistä että äiti pitää lasta kilpailijana. Mun äiti vielä osasi yhdistää tän kieroiluu . Esim joulun alla oli paljon valmisteluja. Olisin halunnut leipoa, tarjosin apua äidille useammankin kerran ja pyysin saada tehdä jotain. Äiti tiuski että pois jaloista sun apua ei kaivata, hän itse osaa paremmin. Äiti huhki siinä koko päovän, ja kun isä tuli illalla töistä, äiti meni heti isälle kantelemaan että ”X ei ole auttanut yhtään minua missään, koko päivän olen yksin raatanut, tee jotain!”.

Siitä sitten isä kilahti ja tuli antamaan mulle tukkapöllyt laiskuudesta ja hirveät huudot päälle. Äito katsoi tilannetta kauempa mairea hymy kasvoillaan ja oli vahingoniloinen.

Reilusta kerhosta päivää taas..

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Mulla on sama homma. Isä oli töissä, äiti kotona, mutta ei osannut selvittää tai auttaa missään. Ei saanut kysellä häneltä, vaan piti itse selviytyä esim koulunkäyntiin liittyvissä asioissa. Mulla ei ollut äitiä naisen mallina, koska hän torjui minut jos yritin puhella jotain hänen kanssaan.

Myöhemmin huomasin osaavani selvittää ja hoidella asioita, mutta edelleen mulla on sellainen huijaritunne, että pian selviää etten mä oikeasti mitään osaakaan.

Minut työnnettiin kotoa nopeasti oman onneni nojaan ja se sattui valtavasti. Oli syntynyt pikkuveli, jota pyysin saada hoitaa ja helliä, mutta äiti epäili nähtävästi että aion satuttaa häntä jotenkin. Vieläkin muistan, kuinka pikkuveli oli huoneessani kun vaihdoin lakanoita, sotkeutui niihin ja löi päänsä johonkin. Kyyneleet silmissä vakuutin, että minä en vaikuttanut asiaan - veli oli mulle rakas - mutta ei sitä uskottu. Siitä lähtien veli ei saanut tulla minun huoneeseeni tai jos tuli niin oven piti olla auki. Minä kun olin paha ja mustasukkainen oletettavasti.

Teini-iässä meillä oli kotitaloutta ja olisin halunnut kokeilla kotona jonkin kiisselin tms valmistamista. Äiti kielsi, ei perustellut, tuhahteli. Minulle tuli kuva, että hän ajatteli minun nyt yrittävän lyödä hänet laudalta ruuanlaittotaitoineni. En oppinut kotona ruuanlaittoa. Aikuisena sitten opettelin itse. Mummon luona sain kokeilla jotain ruokajuttua, mutta siitä ymmärrsin jo pitää suuni kiinni.

Tuo on yleistä että äiti pitää lasta kilpailijana. Mun äiti vielä osasi yhdistää tän kieroiluu . Esim joulun alla oli paljon valmisteluja. Olisin halunnut leipoa, tarjosin apua äidille useammankin kerran ja pyysin saada tehdä jotain. Äiti tiuski että pois jaloista sun apua ei kaivata, hän itse osaa paremmin. Äiti huhki siinä koko päovän, ja kun isä tuli illalla töistä, äiti meni heti isälle kantelemaan että ”X ei ole auttanut yhtään minua missään, koko päivän olen yksin raatanut, tee jotain!”.

Siitä sitten isä kilahti ja tuli antamaan mulle tukkapöllyt laiskuudesta ja hirveät huudot päälle. Äito katsoi tilannetta kauempa mairea hymy kasvoillaan ja oli vahingoniloinen.

Reilusta kerhosta päivää taas..

Kerroit juuri erittäin sairaasta kodin toimintamallista. Kysyikö isäsi edes sinulta mitään vai uskoiko hän vain äitiäsi? Olen kokenut aivan vastaavaa, eroavaisuutena etten tiedä miksi äiti oli käskenyt isää hakkaamaan minua. Se oli sairaan perheen normaalielämää, jota lapsena luulin tapahtuvan muissakin perheissä. Ei tapahtunut, sain sen vasta aikuisena tietää. Vain lapsi itse tietää totuuden, miten katala ja paha äiti voi olla mairea hymy naamalla, isän hakatassa äidin käskystä.

Mun alalla (arkkitehti) on parempi olla avautumatta näistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.