Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.

Voi teitä "normaaleja"

80-90 luvulla oli punk kulttuuri suomessa parhaimmillaan

Join kiljua muitten keesipäitten kanssa ja kukaan ei halveksinut:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.

Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.

Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.

Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Mulla ei oikein ole ketään ihmistä lähellä, joka olisi kokenut samaa. Samankaltaista, joo, mutta ei ole esim. ihmistä, jota olisi kiusattu rankasti sekä kotona että koulussa. Ympärillä on aika paljon ihmisiä, joilla on ollu ihan hyvä, tai normaali lapsuus. Olen taas menestynyt liian hyvin tunteakseni hengen heimolaisuutta niihin, jotka eivät ole jaksaneet ponnistaa samoista lähtökohdista ja ovat syrjäytyneet, vaikka siellä minunkin periaatteessa pitäisi olla. Tuntuu kuin seilaisin kahden maailman välillä kuulumatta minnekään. Kuin olisin virhe jossain maailman järjestyksessä.

Kokeile olemalla ihan oma itsesi.

Olosi helpottuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Ystävystyminen on ylipäätänsä todella haastavaa. Ei tarvitse kuin kertoa vanhemman rappioalkoholismista, niin kato käy ympäriltä. En tiedä mistä löytäisi ihmisiä, jotka eivät ala karttamaan, jos kertoo omista taustoista. Opettajiltakin olen saanut osakseni syvää, kiusallista hiljaisuutta.

Voi teitä "normaaleja"

80-90 luvulla oli punk kulttuuri suomessa parhaimmillaan

Join kiljua muitten keesipäitten kanssa ja kukaan ei halveksinut:)

KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.

Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.

Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.

Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.

hmmm...miksi edes yrittää olla normaali?

Hoidan aikuisen velvollisuudet ja oon niin epä-nor,maali kuin itseäni huvittaa

voin tehdä mitä vaan tai olla tekemättä

...ihana vapaus:)--

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

Yksi trauma on tullut

En pysty syömään itseäni läskiksi mummon näköiseksi.

Olen pitänyt itseni solakkana ja nättinä...sain helpomman elämän

ja kyllä syön normi ruokaa ja YHDEN herkun päivässä:)

sen siitä sai..toisaalta nuoruuden nälässä pito varmaan esti rasvasolujen kasvun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

mee juomaan kiljua

mitä tommosta paskaa kuuntelet..kuka pakottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

kun seuraavan kerran soittavat , sano että sulla on pesänrakennus kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

kun seuraavan kerran soittavat , sano että sulla on pesänrakennus kesken.

Mene trolli takaisin kivenkoloosi. Kukaan ei täällä kaipaa sinua.

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Täällä toinen samanikäinen nainen. Minulla myös paljon ongelmia ja tuskin koskaan olen enää täysin normaali. Tosin minulla siihen vaikutti myös kiusaaminen ja vanhemmat tietysti myös. En kaipaa sääliä, mutta jotain ymmärrystä ehkä. En ole luovuttanut, mutta ei tästä hetkessä nousta. Joskus olen toivotavasti siellä voittaneiden puolella. Pitkä tie silti edessä. Olen myös täysin yksin ja tämäkin toisaalta pelottaa, koska ei ole ketään tukena. Tosin tämä on tuttu asia. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei riehuttu, mutta ei puhuttukaan eikä ikinä kuunneltu. Mulle tapahtui vaikka mitä asioita niin vastaus oli "Jaa". Sama jatkuu aikuisena, joskus erehdyin kertomaan vakavasta sairaudesta niin sanottiin "Jaa" ja vaihdettiin puheenaihetta. Naamat oli aina peruslukemilla ei paljoa naurettu eikä sen puoleen itketty. Ja meilläkin oli/on suosikkisyteemi, joka vaan voimistunut kun vanhemmille tulee ikää lisää. Kultapojun lapset ovat erehetymättömiä, mutta oikeasti monilla saroilla menestyneet muut lastenlapset ovat sitten "Jaa", vaikkaa ovat oikein mukavia ihmisiä ilman menestymisiäkin.

Onko niillä paljon rahaa?

Pidä visiitit minimissään

Jos suosikki alkaa saada huomattavia ENNAKKO perintöjä ..niin lakkaat käymässä kylässä

jos soittavat vastaat kaikkeen :JAAAAAA

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Täällä toinen samanikäinen nainen. Minulla myös paljon ongelmia ja tuskin koskaan olen enää täysin normaali. Tosin minulla siihen vaikutti myös kiusaaminen ja vanhemmat tietysti myös. En kaipaa sääliä, mutta jotain ymmärrystä ehkä. En ole luovuttanut, mutta ei tästä hetkessä nousta. Joskus olen toivotavasti siellä voittaneiden puolella. Pitkä tie silti edessä. Olen myös täysin yksin ja tämäkin toisaalta pelottaa, koska ei ole ketään tukena. Tosin tämä on tuttu asia. 

Minä säälin sinua..yhyy sääli ..yhyy ..itku ...säälittää

Olet säälittävä ..mites se nyt noin ..voi voi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron pari esimerkkiä:

Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!

Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.

Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.

Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.

Minä olisin ymmärtänyt tuon niin, että isän mielestä lasten olisi tultava käymään pyytämättä. Ja oli vetänyt johtopäätökset ettette halua käydä.

Ei ole minun kotini. En ole ikinä asunut siellä.

Minusta vanhemman luo pitää voida aina mennä, asuupa siellä lisäksi kuka tahansa muu. Siis "normaalivanhemman". Se pitää vanhemman uuden puolisonkin ymmärtää.

No, minun kasvattajani rakasti varisvertausta, jossa osa poikasista hylätään vääränlaisina. Lapset eivät kuulemma saaneet olla turhan kiinni vanhemmissaan, vaan piti ymmärtää nopeasti häipyä nurkista pois täysi-ikäiseksi tultuaan. Ei se kovin luontevaa tästä suhteesta muovannut.

Sen varisvertauksen käyttö ei ole vieläkään loppunut. Lapsena sitä yritti olla juuri sellainen kuin toivottiin, mahdollisimman helppo ja harmiton vanhemmilleen. Aikuisena lähinnä ärsyttää kuunnella tällaista paskaa ja ihmettelyä, että miksi ihmeessä jotkut oikeasti haluavat tukea aikuisia lapsiaan antamalla aikaansa ja apuaan. Että mikä on vikana, jos lapsi vanhemman elämässä näkyy ja kuuluu, ihan sairastahan se varmasti jollain tavalla on.

kun seuraavan kerran soittavat , sano että sulla on pesänrakennus kesken.

Mene trolli takaisin kivenkoloosi. Kukaan ei täällä kaipaa sinua.

mulle huutelet, mutta otat vanhemmiltasi edelleenkin henkisesti suihin????

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Täällä toinen samanikäinen nainen. Minulla myös paljon ongelmia ja tuskin koskaan olen enää täysin normaali. Tosin minulla siihen vaikutti myös kiusaaminen ja vanhemmat tietysti myös. En kaipaa sääliä, mutta jotain ymmärrystä ehkä. En ole luovuttanut, mutta ei tästä hetkessä nousta. Joskus olen toivotavasti siellä voittaneiden puolella. Pitkä tie silti edessä. Olen myös täysin yksin ja tämäkin toisaalta pelottaa, koska ei ole ketään tukena. Tosin tämä on tuttu asia. 

Olet oikeassa, ymmärrys oikealla hetkellä helpottaisi elämää paljon. Tuntuu todella pahalta, jos ihmiset eivät osaa suhtautua sinuun, jos tulee jotain sellaista, joka saa reagoimaan ns. väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!

Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.

Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.

Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?

Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.

Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.

Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.

No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?

Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.

Tässä nyt ymmärretään että kontrollointi on kiinnostusta ja huolenpitoa. Ei ole, se on kontrollointia.

Kiinnostus on kysyä ja keskustella ja auttaa miettimään. Huolenpito on varmistaa että lapsi muistaa hoitaa asiat ja hänelle ostetaan tarvittavat kalusteet.

Kiinnostusta on sanoa lapselle että mun mielestä tarvit työpöydän huoneeseen. Lapsi voi sanoa etten halua, teen läksyt keittiössä. Tai sanoo että tarvinkin, jolloin lähdetään yhdessä ostamaan, ja kysytään häneltä onko mallilla väliä ja budjetti on tämä.

Omavaltaista on että hän tulee joku päivä huoneeseensa ja siellä on uusi työpöytä häneltä kysymättä. Todella on joku päättänyt tietää paremmin miten hän tykkää järjestää työntekonsa, tavaransa ja työpisteensä. On vaikka ajatellut hankkia toisen näytön ja nyt ei mahdu. Ei edes kohteliaisuutta kertoa että näin tapahtuu, ehkä on vain menty hänen ainoaan henkilökohtaiseen tilaan ja raiskattu se.

Ei se ettei lasta KONTROLLOI ole heitteillejättöä. Ei kontrolloivuuden puute ole sama kuin erilliset elämät.

Tämän takia en tästä asiasta puhu koskaan äidinkään kanssa, omasta mielestään hän vain parhaansa yritti, loukkaantuu, minulla oli aina kaikki niin hyvin ja kauniisti olenhan nyt hyvässä työssä, eikö sekin kerro että hän toimi oikein.

Ei perkel.e kerro.

Kontrolloivan vanhemman mielestä usein lapsen kaikki onnistumiset ovat hänen ansiotaan ja lapsen kaikki epäonnistumiset tämän omaa syytä. Kun jokin menee pieleen, niin kontrolloiva vanhempi ei yleensä riennä lapsensa avuksi, vaan alkaa morkata tätä virheestä.

Toimivassa perheessä vanhemmat eivät väkisin tuputa apuaan, mutta ovat tarvittaessa valmiita tulemaan avuksi. Virheisiin ei juututa, vaan etsitään yhdessä keinoja päästä eteenpäin, jos jokin on mennyt pieleen. Näinhän elämässä välillä voi käydä kenelle hyvänsä vaikka miten hyvin asiat suunnittelisi etukäteen, koska kaikkea ei voi kontrolloida.

Narsistille taas lapsi on pelkästään hänen itsensä jatke. Lapsen arvon narsistille määrittää se, tuottaako lapsi narsistille kunniaa vai häpeää epäonnistumisensa takia. Siksi suhtautuminen lapsen virheisiin on hyvin armotonta. Lapsen onnistuessa taas narsisti alkaa ylistää onnistumisista itseään ja omaa panostaan (jota lapsi ei välttämättä olisi lainkaan halunnut).

Sanopa muuta! Minäkin olin lapsena aina isän arvon mittari. Kaikki mitä minä olen, teen ja sanon, on mainosta isästä maailmalle ja sen mainoksen pitää olla hyvä. Jos esimerkiksi olisin tullut kännissä kotiin, asia ei olisi ollut niin, että nuori testaa rajojaan, ihan normaalia. Ei, olisin saanut selkäsaunan ja huudot, koska minä olen nyt tällä hirveällä toiminnallani häpäissyt isäni. Nyt koko kylä puhuu, että kylläpä se Pertti on ihan kamala isä, ei pidä lapsiaan kurissa, h?ora sen lapsi nyt on! 

Hiuksia en saanut värjätä, koska sekin olisi ollut mainosta, että Pertti se ei osaa lapsiaan pitää kurissa, antaa värjätä tyttärensä tukan vaaleasta punaiseksi, kohta sillä on vihreä tukka ja se on narkkari (jotenkin mystisesti siellä korpimetsässä narkkariksi poksahdan).

Poikaystävää kun ei ollut 17-vuotiaana, kuten naapurin 16-vuotiaalla tytöllä, isä sai siitä hirveät raivarit, koska se oli jälleen negatiivista mainosta HÄNESTÄ maailmalle! Että Pertti se ei osaa tytärtään kasvattaa, kun se ei kelpaa kellekään pojalle, saa hävetä silmät päästään Pertin takia. Kalama Pertti! T

ytär on kuin h?ro-narkkari-lehmä vihreillä hiuksilla, jos sille antaa yhtään valtaa päättää itse, ajatella itse. Ja sitten puhutaan Pertistä pahaa, että kun se on niin kamala ja huono ja epäonnistunut häpeäpilkkumies.

Ja, emme ole uskonnollinen perhe. 

Olen joutunut aikuisena opettelemaan tietoisesti rajojen asettamista, omien mielipiteiden muovaamista, oman itsen kuuntelemista ja nöyristelemisen lopettamista.

Isää jos olisi lähtenyt uhmamaan, olisi tullut hauleista takaisin.

Että näillä eväillä....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Täällä toinen samanikäinen nainen. Minulla myös paljon ongelmia ja tuskin koskaan olen enää täysin normaali. Tosin minulla siihen vaikutti myös kiusaaminen ja vanhemmat tietysti myös. En kaipaa sääliä, mutta jotain ymmärrystä ehkä. En ole luovuttanut, mutta ei tästä hetkessä nousta. Joskus olen toivotavasti siellä voittaneiden puolella. Pitkä tie silti edessä. Olen myös täysin yksin ja tämäkin toisaalta pelottaa, koska ei ole ketään tukena. Tosin tämä on tuttu asia. 

Olet oikeassa, ymmärrys oikealla hetkellä helpottaisi elämää paljon. Tuntuu todella pahalta, jos ihmiset eivät osaa suhtautua sinuun, jos tulee jotain sellaista, joka saa reagoimaan ns. väärin.

kerro esimerkki "väärin reagoimisesta?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!

Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.

Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.

Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?

Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.

Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.

Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.

No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?

Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.

Tässä nyt ymmärretään että kontrollointi on kiinnostusta ja huolenpitoa. Ei ole, se on kontrollointia.

Kiinnostus on kysyä ja keskustella ja auttaa miettimään. Huolenpito on varmistaa että lapsi muistaa hoitaa asiat ja hänelle ostetaan tarvittavat kalusteet.

Kiinnostusta on sanoa lapselle että mun mielestä tarvit työpöydän huoneeseen. Lapsi voi sanoa etten halua, teen läksyt keittiössä. Tai sanoo että tarvinkin, jolloin lähdetään yhdessä ostamaan, ja kysytään häneltä onko mallilla väliä ja budjetti on tämä.

Omavaltaista on että hän tulee joku päivä huoneeseensa ja siellä on uusi työpöytä häneltä kysymättä. Todella on joku päättänyt tietää paremmin miten hän tykkää järjestää työntekonsa, tavaransa ja työpisteensä. On vaikka ajatellut hankkia toisen näytön ja nyt ei mahdu. Ei edes kohteliaisuutta kertoa että näin tapahtuu, ehkä on vain menty hänen ainoaan henkilökohtaiseen tilaan ja raiskattu se.

Ei se ettei lasta KONTROLLOI ole heitteillejättöä. Ei kontrolloivuuden puute ole sama kuin erilliset elämät.

Tämän takia en tästä asiasta puhu koskaan äidinkään kanssa, omasta mielestään hän vain parhaansa yritti, loukkaantuu, minulla oli aina kaikki niin hyvin ja kauniisti olenhan nyt hyvässä työssä, eikö sekin kerro että hän toimi oikein.

Ei perkel.e kerro.

Kontrolloivan vanhemman mielestä usein lapsen kaikki onnistumiset ovat hänen ansiotaan ja lapsen kaikki epäonnistumiset tämän omaa syytä. Kun jokin menee pieleen, niin kontrolloiva vanhempi ei yleensä riennä lapsensa avuksi, vaan alkaa morkata tätä virheestä.

Toimivassa perheessä vanhemmat eivät väkisin tuputa apuaan, mutta ovat tarvittaessa valmiita tulemaan avuksi. Virheisiin ei juututa, vaan etsitään yhdessä keinoja päästä eteenpäin, jos jokin on mennyt pieleen. Näinhän elämässä välillä voi käydä kenelle hyvänsä vaikka miten hyvin asiat suunnittelisi etukäteen, koska kaikkea ei voi kontrolloida.

Narsistille taas lapsi on pelkästään hänen itsensä jatke. Lapsen arvon narsistille määrittää se, tuottaako lapsi narsistille kunniaa vai häpeää epäonnistumisensa takia. Siksi suhtautuminen lapsen virheisiin on hyvin armotonta. Lapsen onnistuessa taas narsisti alkaa ylistää onnistumisista itseään ja omaa panostaan (jota lapsi ei välttämättä olisi lainkaan halunnut).

Sanopa muuta! Minäkin olin lapsena aina isän arvon mittari. Kaikki mitä minä olen, teen ja sanon, on mainosta isästä maailmalle ja sen mainoksen pitää olla hyvä. Jos esimerkiksi olisin tullut kännissä kotiin, asia ei olisi ollut niin, että nuori testaa rajojaan, ihan normaalia. Ei, olisin saanut selkäsaunan ja huudot, koska minä olen nyt tällä hirveällä toiminnallani häpäissyt isäni. Nyt koko kylä puhuu, että kylläpä se Pertti on ihan kamala isä, ei pidä lapsiaan kurissa, h?ora sen lapsi nyt on! 

Hiuksia en saanut värjätä, koska sekin olisi ollut mainosta, että Pertti se ei osaa lapsiaan pitää kurissa, antaa värjätä tyttärensä tukan vaaleasta punaiseksi, kohta sillä on vihreä tukka ja se on narkkari (jotenkin mystisesti siellä korpimetsässä narkkariksi poksahdan).

Poikaystävää kun ei ollut 17-vuotiaana, kuten naapurin 16-vuotiaalla tytöllä, isä sai siitä hirveät raivarit, koska se oli jälleen negatiivista mainosta HÄNESTÄ maailmalle! Että Pertti se ei osaa tytärtään kasvattaa, kun se ei kelpaa kellekään pojalle, saa hävetä silmät päästään Pertin takia. Kalama Pertti! T

ytär on kuin h?ro-narkkari-lehmä vihreillä hiuksilla, jos sille antaa yhtään valtaa päättää itse, ajatella itse. Ja sitten puhutaan Pertistä pahaa, että kun se on niin kamala ja huono ja epäonnistunut häpeäpilkkumies.

Ja, emme ole uskonnollinen perhe. 

Olen joutunut aikuisena opettelemaan tietoisesti rajojen asettamista, omien mielipiteiden muovaamista, oman itsen kuuntelemista ja nöyristelemisen lopettamista.

Isää jos olisi lähtenyt uhmamaan, olisi tullut hauleista takaisin.

Että näillä eväillä....

Huo.ritteleeko Pertti sinua edelleen?

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Suuri halaus sulle! Ihan hirveää kärsimystä olet joutunut kokemaan. Oletko koskaan ajatellut hakeutua terapiaan? SE voi käydä helpostikin kertomalla historiastasi terveyskeskuksen lääkärille. Kun minä aikanaan pääsin terapiaan, itkin varmaan päivän sitä, että tulen nähdyksi ja minunelämäni koetaan yhtä arvokkaana kuin muiden ja kokemukseni todeksi. Oli todella eheyttävää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vakavista mielenterveysongelmista:

Ruumiinkuvanhäiriö

Vaikea masennus

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Yleinen ahdistuneisuushäiriö

PTSD

Turha varmaan sanoa, että olen työkyvytön ja sosiaalinen elämäni on mitätöntä. Ikä 25. Sukupuoli nainen.

Täällä toinen samanikäinen nainen. Minulla myös paljon ongelmia ja tuskin koskaan olen enää täysin normaali. Tosin minulla siihen vaikutti myös kiusaaminen ja vanhemmat tietysti myös. En kaipaa sääliä, mutta jotain ymmärrystä ehkä. En ole luovuttanut, mutta ei tästä hetkessä nousta. Joskus olen toivotavasti siellä voittaneiden puolella. Pitkä tie silti edessä. Olen myös täysin yksin ja tämäkin toisaalta pelottaa, koska ei ole ketään tukena. Tosin tämä on tuttu asia. 

Olet oikeassa, ymmärrys oikealla hetkellä helpottaisi elämää paljon. Tuntuu todella pahalta, jos ihmiset eivät osaa suhtautua sinuun, jos tulee jotain sellaista, joka saa reagoimaan ns. väärin.

kerro esimerkki "väärin reagoimisesta?"

no nyt jäi asia vaivaamaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloin ymmärtämään ettei kaikki ollut kohdallaan kun vanhempi veljeni oli rippileirillä avautunut kotioloista ja sosiaalitoimistosta tultiin tarkistamaan seurakunnan lastensuojeluilmoitusta. Jos oikein muistan, veli perui kertomuksensa kunnon, sähkökaapelilla äidin pyynnöstä annetun, selkäsaunan jälkeen ja se avunpyyntö raukesi siihen.

Minun perheessäni oli leskiäitini aiemmat lapset, minä mukaanlukien ja uuden avioliiton kautta syntyneet sisarpuolet. Sinänsä välit sisarpuoliin olivat ok mutta oma äitini teki lapsuudestani ja nuoruudestani helvetin. Sisarpuolet olivat luonnollisesti ne tärkeimmät koska ei meitä isättömiä kukaan suojellut tai puolustanut. Minua syyllistettiin syntymisestä ja kuollutta isääni kaikesta muusta.

Isäpuoli ei varsinaisesti koskaan omatoimisesti pieksänyt vaan kaikki läksi äidin aloitteesta. Syyt olivat naurettavia..roskapussia ei viety heti (vaikka kerroin vieväni sen kun Pertsa ja Kilu päättyy), jääkaapista oli "kai" kadonnut ruokaa, takki oli tahalleen rikottu (jäi ovenkahvaan kiinni) yms. Koska sain eläkettä isästäni ja siihen aikaan sosiaalitoimisto huolehti ne omalle pankkitililleni johon vain minulla alaikäisenäkin oli käyttöoikeus, painosti äitini nostamaan rahat ja antamaan hänelle. Tätä hän perusteli sillä että hyvää hyvyyttään antaa minun asua kotona ja olen hänelle siitä velkaa. Ja ellen anna kertoo isäpuolelle ja joudun lastenkotiin.  Eläkkeestä tulevat veronpalautukset piti antaa niinikään hänelle. Rahaa minulla ei koskaan ollut ja uusia vaatteita sain ehken kerran vuoteen vaikka se ei rahasta kiinni ollut.  Opin salaamaan ja peittelemään asioita. Kotona ei uskaltanut käytännössä puhua mitään koska se antoi äidille mahdollisuuden valittaa ja käskeä isäpuolta antamaan selkään. Kavereiden luona ihmettelin, jos ruoka-aikaan satuin, että kaikki sai tasapuolisesti metwurstia leivän päälle, kahvin kanssa munkin yms. eikä ne ollut varattu vain osalle perhettä. Perheissä lapsia kohdeltiin tasapuolisesti ja lapsilla sai olla tunteet ja mielipiteet. Siinä vaiheessa jo älysin peittää sähköjohtoselkäsaunojen aiheuttamat tulehtuneet juomut vartalollani, kavereilta ja liikunnanopettajalta, julkisilla paikoilla jne. 

Tapauksien ja niistä seuranneiden aiheettomien selkäsaunojen luettelemiseen menisi päivä joten olkoon. Pahinta kaikessa oli se että ulospäin äiti esitti uhrautuvaa ja hyvää äitiä joka "yritti" meitä isättömiä suojella kun se isäpuoli niin pieksää.

Keskeytin lukion vaan päästäkseni muuttamaan pois (kyllä, selkään tuli vielä lukioikäisenä) mutta hankin kuitenkin akateemisen ammatin..mutta en lapsia. Äiti on yrittänyt vuosien saatossa mm. saada nimeä velan takaajaksi (on holtiton rahankäyttäjä) ja kun kieltäydyin niin tosesi kylmästi että "vielä se sinäkin minulta tulet apua tarvitsemaan". No en ole tarvinnut ja yhteydessä emme ole olleet pariinkymmeneen vuoteen. En oikein ole lapsuuttani kunnolla käsitellyt kenenkään kanssa, sulkenut vain flashbackit mielestä.

Suuri halaus sulle! Ihan hirveää kärsimystä olet joutunut kokemaan. Oletko koskaan ajatellut hakeutua terapiaan? SE voi käydä helpostikin kertomalla historiastasi terveyskeskuksen lääkärille. Kun minä aikanaan pääsin terapiaan, itkin varmaan päivän sitä, että tulen nähdyksi ja minunelämäni koetaan yhtä arvokkaana kuin muiden ja kokemukseni todeksi. Oli todella eheyttävää. 

Tulet "nähdyksi" terveyskeskuksessa????