Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

En pelkää enää ja sillä on ollut valtava merkitys elämääni. Pelon ja häpeän loi kaltoinkohtelija vanhempani, ei muut. En pidä aihetta enää edes tabuna, siitä on niin paljon yleisesti avauduttu. Pidän aiheen käsittelyä luonnollisena hyvinvoinnin aukaisijana. Vain kaltoinkohtelija haluaisi, ettei hänen jatkuva väkivalta tulisi päivänvaloon ja hän saisi siten puitteet jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

En pelkää enää ja sillä on ollut valtava merkitys elämääni. Pelon ja häpeän loi kaltoinkohtelija vanhempani, ei muut. En pidä aihetta enää edes tabuna, siitä on niin paljon yleisesti avauduttu. Pidän aiheen käsittelyä luonnollisena hyvinvoinnin aukaisijana. Vain kaltoinkohtelija haluaisi, ettei hänen jatkuva väkivalta tulisi päivänvaloon ja hän saisi siten puitteet jatkaa.

Miten sinuun on suhtauduttu, kun olet tuonut lapsuuttasi esiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.

Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.

Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.

Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.

Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.

Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.

Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.

Mua on ihan suoraan epäilty sekopääksi. Koska eihän tällaisista oloista voi kasvaa normaalia ihmistä. No, tavallaan ei kasvanutkaan, kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä muista traumaoireista, mutta ihme kyllä persoonani on suht ehjä ja muutoin olen ihan toimintakykyinen. Ja älykäs. Selviydyn elämästä omalla tavallani, mutta selviydyn kuitenkin. Ja haluan selviytyä.

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

En sanonut, vaan sanoin, että se on vanhemman päätettävä asia, ja sitä se on ihan lakimääräisesti. Eri juttu, että paperiin täytetään yleensä jotain, mikä on keskusteltu lasten kanssa (meillä myös), mutta kyllä te kaikki muutkin olette tämän asian noin muodollisesti päättäneet. Siksi alun perin ihmettelin että tuo on ollut joillekin kirjoittajille sitten iso katkeruuden aihe kumminkin. Ihan oikeasti tässä yritän koko ajan ymmärtää ja reflektoida ja bongata niitä näkökulmia, joita en ole ennen havainnut.

Ja tuo ”edes tätä pientä asiaa”? Kyseessä ei kaikilta osin ole pieni asia. Pienet asiat lapset ovat päättäneet ihan itse, kuten nämä liikka vai kuvis - hommat. Ja mistä tuo ”edes” tuohon hyppäsi? Eihän täällä kukaan tiedä kaikkia päätöksentekoja meidän perheessä, että mitä kaikkea lapset OVAT saaneet päättää itse. Ihme aggressiivista touhua.

Ilmeisesti näin päin asiasta ei voi kovin asiallisesti keskustella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.

Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.

Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.

Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Mulla ei oikein ole ketään ihmistä lähellä, joka olisi kokenut samaa. Samankaltaista, joo, mutta ei ole esim. ihmistä, jota olisi kiusattu rankasti sekä kotona että koulussa. Ympärillä on aika paljon ihmisiä, joilla on ollu ihan hyvä, tai normaali lapsuus. Olen taas menestynyt liian hyvin tunteakseni hengen heimolaisuutta niihin, jotka eivät ole jaksaneet ponnistaa samoista lähtökohdista ja ovat syrjäytyneet, vaikka siellä minunkin periaatteessa pitäisi olla. Tuntuu kuin seilaisin kahden maailman välillä kuulumatta minnekään. Kuin olisin virhe jossain maailman järjestyksessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.

Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.

Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.

Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.

Minulla loppuivat lastenvahtikeikat, kun kerroin joskus ajattelemattomuuttani suhtautuvani kielteisesti lasten kurittamiseen, koska olin itse kokenut vanhemman väkivaltaisen käytöksen ikävänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Mutta on se uhriuttaminen silti aika medikalisoivaa ja rajoittavaa. Kun ei ihmisellä ole kuin yksi elämä. Jos haluaa itse elää normaalia elämää päästyään lapsuudesta ohi ja yli, ei se ole mitään ”väkisin normaalin esittämistä” vaan ihan perusoikeus. Ei ole pakko alistua ulkopuoliseen vaatimukseen, että juuri se uhrius olisi määrittävä tekijä eikä ilman sitä voisi ”elää omana itsenään”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

En sanonut, vaan sanoin, että se on vanhemman päätettävä asia, ja sitä se on ihan lakimääräisesti. Eri juttu, että paperiin täytetään yleensä jotain, mikä on keskusteltu lasten kanssa (meillä myös), mutta kyllä te kaikki muutkin olette tämän asian noin muodollisesti päättäneet. Siksi alun perin ihmettelin että tuo on ollut joillekin kirjoittajille sitten iso katkeruuden aihe kumminkin. Ihan oikeasti tässä yritän koko ajan ymmärtää ja reflektoida ja bongata niitä näkökulmia, joita en ole ennen havainnut.

Ja tuo ”edes tätä pientä asiaa”? Kyseessä ei kaikilta osin ole pieni asia. Pienet asiat lapset ovat päättäneet ihan itse, kuten nämä liikka vai kuvis - hommat. Ja mistä tuo ”edes” tuohon hyppäsi? Eihän täällä kukaan tiedä kaikkia päätöksentekoja meidän perheessä, että mitä kaikkea lapset OVAT saaneet päättää itse. Ihme aggressiivista touhua.

Ilmeisesti näin päin asiasta ei voi kovin asiallisesti keskustella?

Saitko ennakkoperintönä vanhemmiltasi persoonallisuushäiriön?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?

Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.

Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.

En pelkää enää ja sillä on ollut valtava merkitys elämääni. Pelon ja häpeän loi kaltoinkohtelija vanhempani, ei muut. En pidä aihetta enää edes tabuna, siitä on niin paljon yleisesti avauduttu. Pidän aiheen käsittelyä luonnollisena hyvinvoinnin aukaisijana. Vain kaltoinkohtelija haluaisi, ettei hänen jatkuva väkivalta tulisi päivänvaloon ja hän saisi siten puitteet jatkaa.

Miten sinuun on suhtauduttu, kun olet tuonut lapsuuttasi esiin?

Järkyttyneenä. Aluksi epäillen, mutta toisen osapuolen toimintaan tutustuen asenne on muuttunut minua suojelevaksi. Ei tarvitsene mainita millaista mustamaalauskampanjaa olen saanut kokea. Kampanjan voi hiljentää iskemällä todisteita tiskiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Ymmärrän mitä tarkoitat ja pidän itsekin itseäni sillä tavalla uhrina, koska enhän minä ole voinut lapsuuteeni vaikuttaa. Mutta en halua, että se on ainut asia joka minut määrittää ja että taustani määrää elämäni suunnan. Haluan löytää oman paikkani, omat vahvuuteni ja itseni taustani takaa. Haluan mahdollisimman normaalin elämän, haluan käydä töissä, harrastaa jne. Haluan opiskella ja kehittää itseäni. En suostu siihen, että taustani takia minusta ei voi koskaan tulla mitään. En suostu ajattelemaan niin. Enkä siis tarkoita, että pitäisi tulla jotain suurta, vaan ihan normaalia elämää. Tai niin normaalia, mitä vain suinkin mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Mutta on se uhriuttaminen silti aika medikalisoivaa ja rajoittavaa. Kun ei ihmisellä ole kuin yksi elämä. Jos haluaa itse elää normaalia elämää päästyään lapsuudesta ohi ja yli, ei se ole mitään ”väkisin normaalin esittämistä” vaan ihan perusoikeus. Ei ole pakko alistua ulkopuoliseen vaatimukseen, että juuri se uhrius olisi määrittävä tekijä eikä ilman sitä voisi ”elää omana itsenään”.

Mikä ihmeen uhriuttaminen? Ei kukaan yleensä toisten lapsuudesta pahemmin kysele. Olisi tietysti mukavaa, jos ei vielä aikuisenakin olisi lapsuuden takia mielenterveysongelmia. Ne vaikuttavat elämään monella tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Ymmärrän mitä tarkoitat ja pidän itsekin itseäni sillä tavalla uhrina, koska enhän minä ole voinut lapsuuteeni vaikuttaa. Mutta en halua, että se on ainut asia joka minut määrittää ja että taustani määrää elämäni suunnan. Haluan löytää oman paikkani, omat vahvuuteni ja itseni taustani takaa. Haluan mahdollisimman normaalin elämän, haluan käydä töissä, harrastaa jne. Haluan opiskella ja kehittää itseäni. En suostu siihen, että taustani takia minusta ei voi koskaan tulla mitään. En suostu ajattelemaan niin. Enkä siis tarkoita, että pitäisi tulla jotain suurta, vaan ihan normaalia elämää. Tai niin normaalia, mitä vain suinkin mahdollista.

Tuohon samaan varmasti kaikki keskustelijoista pyrkivät, vaikka tuohon pääseminen voikin olla haastavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.

Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti

Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.

Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.

Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.

Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.

Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.

Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi

Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.

Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.

Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.

Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.

Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?

En ole missään sanonut mitään tuollaista.

Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.

En sanonut, vaan sanoin, että se on vanhemman päätettävä asia, ja sitä se on ihan lakimääräisesti. Eri juttu, että paperiin täytetään yleensä jotain, mikä on keskusteltu lasten kanssa (meillä myös), mutta kyllä te kaikki muutkin olette tämän asian noin muodollisesti päättäneet. Siksi alun perin ihmettelin että tuo on ollut joillekin kirjoittajille sitten iso katkeruuden aihe kumminkin. Ihan oikeasti tässä yritän koko ajan ymmärtää ja reflektoida ja bongata niitä näkökulmia, joita en ole ennen havainnut.

Ja tuo ”edes tätä pientä asiaa”? Kyseessä ei kaikilta osin ole pieni asia. Pienet asiat lapset ovat päättäneet ihan itse, kuten nämä liikka vai kuvis - hommat. Ja mistä tuo ”edes” tuohon hyppäsi? Eihän täällä kukaan tiedä kaikkia päätöksentekoja meidän perheessä, että mitä kaikkea lapset OVAT saaneet päättää itse. Ihme aggressiivista touhua.

Ilmeisesti näin päin asiasta ei voi kovin asiallisesti keskustella?

Saitko ennakkoperintönä vanhemmiltasi persoonallisuushäiriön?

Sehän siinä tietysti pelottaa, kun tiedostaa lapsuutensa ongelmat. Mutta näillä on mentävä ja parhaansa yritettävä. Minusta nyt aika moni kommentti lähestyy kiusaamista. Toivoin enemmän rakentavaa keskustelua ja vertaistukea siinä, miten se huono sukupolvien ketju katkeaisi juuri omalla kohdalla. Ketju oli kumminkin tosi rakentava ennen kuin otin tämän puolen puheeksi,

Ehkä tämä sivujuonne on nyt parasta jättää tähän. Omast puolestani toivotan tsemppiä ja hyvää jatkoa kaikille, myös niille, joilla on omia lapsia ja jotka siis joutuvat tätä puolta asiassa miettimään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Mutta on se uhriuttaminen silti aika medikalisoivaa ja rajoittavaa. Kun ei ihmisellä ole kuin yksi elämä. Jos haluaa itse elää normaalia elämää päästyään lapsuudesta ohi ja yli, ei se ole mitään ”väkisin normaalin esittämistä” vaan ihan perusoikeus. Ei ole pakko alistua ulkopuoliseen vaatimukseen, että juuri se uhrius olisi määrittävä tekijä eikä ilman sitä voisi ”elää omana itsenään”.

Mikä ihmeen uhriuttaminen? Ei kukaan yleensä toisten lapsuudesta pahemmin kysele. Olisi tietysti mukavaa, jos ei vielä aikuisenakin olisi lapsuuden takia mielenterveysongelmia. Ne vaikuttavat elämään monella tavalla.

Ne vaikuttaa. Mulla on opiskelut hidastuneet ihan älyttömästi mielenterveysongelmien takia. Ja tämä hävettää, kun muut saavat suoritettua opinnot ihan normaaliin tahtiin ja minulla kaikki opinnot venyy ja venyy. Koulusta painostetaan valmistumaan mahdollisimman nopeasti, että nyt nopeesti vaan ulos. Mutta kun en kykene. Tarvitsen enemmän aikaa, koska traumojen kanssa selviytyminen joka päiväisessä elämässä vie ihan älyttömästi energiaa. Varsinkin kun kotona tulee niin voimakkaita lamaantumisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.

Meilläkään ei monissa asioissa ohjattu. Itsekseen piti yrittää. Virheille vanhemmat sitten joko naureskelivat, suuttuivat niistä tai leimasivat tyhmäksi. Ei ollut kykyä asettua lapsen asemaan.

Tismalleen sama minullakin. Jos itse suunnittelit tai haaveilit jostakin, se lytättiin typeränä ja tuputettiin ihan muuta. Jos olit epävarma, kukaan ei missään nimessä kuunnellut tai neuvonut. Sitten jos epäonnistuit, tultiin takuuvarmasti räkättämään ja ilkkumaan. Edelleen tunnen itseni tyhmäksi ja olen tietyllä tavalla koko ajan hukassa elämäni kanssa. Muut kouluajan tuttavat ovat luoneet pitkän uran ja minä vain vaellan hanttihommasta toiseen.

Nyt on hyvä vertaistukiketju menossa jankkaamiseksi ja yhdeksi keskusteluksi. Mielellään palataan aiheeseen ja varmaan voisi olla oma ketju tuosta ohiskysymyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vain harvoille ja valituille voi kertoa. Lähinnä sellaisille, jotka ovat itse kokeneet samaa.

Minkälaisia ihmisiä olette haalineet ympärillenne, jos ette voi kertoa lapsuudestanne? Oletteko kovin nuoria, jos toisia kauhistuttaa kuulla mitä kerrotte?

Minulla ei ole omaa kokemusta kammolapsuudesta. Silti ystävä on kertonut pilkahduksia omasta lapsuudestaan. En ole ollut kauhistunut, sillä olenhan jo ystävän käytöksestä ja olemuksesta päätellyt, että jotain erikoista taustassaan on. Ja hän on ystävällisesti raottanut asioitaan vähän kerrassaan, eikä ole pudottanut kerralla sellaista pommia mitä en olisi pystynyt vastaanottamaan.

Esille otetusta asiasta on sitten aina keskusteltu vähän syvemmin. Ja ilmeisesti se on mennyt hyvin, sillä vähän kerrassaan hän on kertonut aina enemmän ja enemmän.

Saisipa useampi kertomisesta positiivista kokemusta. Mutta jos ei livenä, niin sitten ainakin täällä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan.

No mutta kyllähän sinä olet uhri. Turha sitäkään totuutta on kieltää. Voi olla haitallistakin uskotella, että en ole mikään uhri vaan elän normaalia elämää. Se taustojen kieltäminen ja väkisin normaalin esittäminen estää sekin omana itsenä elämisen.

Ymmärrän mitä tarkoitat ja pidän itsekin itseäni sillä tavalla uhrina, koska enhän minä ole voinut lapsuuteeni vaikuttaa. Mutta en halua, että se on ainut asia joka minut määrittää ja että taustani määrää elämäni suunnan. Haluan löytää oman paikkani, omat vahvuuteni ja itseni taustani takaa. Haluan mahdollisimman normaalin elämän, haluan käydä töissä, harrastaa jne. Haluan opiskella ja kehittää itseäni. En suostu siihen, että taustani takia minusta ei voi koskaan tulla mitään. En suostu ajattelemaan niin. Enkä siis tarkoita, että pitäisi tulla jotain suurta, vaan ihan normaalia elämää. Tai niin normaalia, mitä vain suinkin mahdollista.

Tuohon samaan varmasti kaikki keskustelijoista pyrkivät, vaikka tuohon pääseminen voikin olla haastavaa.

Samoin uskon. Ja ylipäätänsä uskon, että jokainen tekee parhaansa juuri tällä hetkellä. Meillä on vain eri määrä resursseja ja voimavaroja käytettäväksi. Tukea olisi hyvä olla enemmän, siis henkistä. Ja sitä, että annettais aikaa traumatisoituneille järjestää elämänsä ihan rauhassa. Ettei tarvitsisi kilpajuosta hyvän lapsuuden saaneiden kanssa. On ihan eri asia ponnistaa hyvästä lapsuudesta käsin, kuin traumataustalla. Traumataustalla jokainen päivä on eräänlainen maratooni. Annettais aikaa, mutta annettais myös mahdollisuuksia. Nykyään jako on liian mustavalkoinen. Pitää olla joko 100% kunnossa, tai sitten luovuttaa ja antaa periksi. Välimallia ei tueta.