Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Entisen poikaystäväni vanhemmat yrittivät hyvin voimakkaasti ohjata lapsensa elämää omien toiveidensa mukaan. Hän tosiaan jaksoi suorittaa vanhempien toiveiden mukaisesti hienosti aina yliopistoon asti. Siinä vaiheessa hän romahti. Ei ollut enää voimia jatkaa eteenpäin eikä itsetuntemusta. Hän tappoi itsensä.
Ehkäpä nämä vanhemmat nyt jälkikäteen olisivat mieluummin ottaneet vähän huonommin elämässään pärjäävän lapsen joka on kuitenkin elossa, kuin sellaisen pitkään hienosti suoriutuneen nuoren ihmisen, joka lopulta romahtaa kovien paineiden alla.
Ihmiset ovat herkkiä, koskaan ei voi tietää kuinka paljon taivuttamista ja ohjailua jonkun psyyke kestää ennen kuin jotain sisällä hajoaa pysyvästi. Ja jos kaikki lopulta menee pieleen tällä tavalla, niin elämää ei enää silloin voi kelata takaisinpäin ja aloittaa uudestaan. Siksi kannattaa tosissaan miettiä miten vanhemman roolissa toimii. Vastuu on valtava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Entisen poikaystäväni vanhemmat yrittivät hyvin voimakkaasti ohjata lapsensa elämää omien toiveidensa mukaan. Hän tosiaan jaksoi suorittaa vanhempien toiveiden mukaisesti hienosti aina yliopistoon asti. Siinä vaiheessa hän romahti. Ei ollut enää voimia jatkaa eteenpäin eikä itsetuntemusta. Hän tappoi itsensä.
Ehkäpä nämä vanhemmat nyt jälkikäteen olisivat mieluummin ottaneet vähän huonommin elämässään pärjäävän lapsen joka on kuitenkin elossa, kuin sellaisen pitkään hienosti suoriutuneen nuoren ihmisen, joka lopulta romahtaa kovien paineiden alla.
Ihmiset ovat herkkiä, koskaan ei voi tietää kuinka paljon taivuttamista ja ohjailua jonkun psyyke kestää ennen kuin jotain sisällä hajoaa pysyvästi. Ja jos kaikki lopulta menee pieleen tällä tavalla, niin elämää ei enää silloin voi kelata takaisinpäin ja aloittaa uudestaan. Siksi kannattaa tosissaan miettiä miten vanhemman roolissa toimii. Vastuu on valtava.
Näin sen pitäis mennä mutta useimmat kaltoinkohtelevat vanhemmat eivät uhraa ainoakaan ajatusta sille, olenko hyvä vanhempi tai kohtelenko lastani hyvin.
Mun kusipäähakkaajavanhemmat ei koskaannole pystyneet kunnon reflektioon itsensä kanssa. Kun välit on nyt jäiset, liki poikki, ainoa selitys jonka he itselleen on antaneet on se, että ei näköjään kuritettu lapsia tarpeeksi kun niistä tuli niin kiittämättömiä. Olisi pitänyt hakata enemmän!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.
Tajusin kasvuympäristöni olevan sairas jo pikkulapsena kun näin toisia lapsia kodeissaan ja vanhempiensa kanssa sekä elävässä elämässä että viihteessä (satukirjat, lastenohjelmat). Eivät nimittäin näyttäneet pelkäävän. Saattoivat siis toki "pelätä" huonosta käytöksestä tai luvattomista asioista kiinni jäämisen seuraamuksia eli nuhtelua, lelun takavarikointia, arestia, karkkipäivän menetystä tms, mutta eivät pelänneet vanhempiaan, eivätkä oikeastaan kauheasti mitään muutakaan. Minä pelkäsin taas ihan kaikkea ja vanhempiani erityisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Entisen poikaystäväni vanhemmat yrittivät hyvin voimakkaasti ohjata lapsensa elämää omien toiveidensa mukaan. Hän tosiaan jaksoi suorittaa vanhempien toiveiden mukaisesti hienosti aina yliopistoon asti. Siinä vaiheessa hän romahti. Ei ollut enää voimia jatkaa eteenpäin eikä itsetuntemusta. Hän tappoi itsensä.
Ehkäpä nämä vanhemmat nyt jälkikäteen olisivat mieluummin ottaneet vähän huonommin elämässään pärjäävän lapsen joka on kuitenkin elossa, kuin sellaisen pitkään hienosti suoriutuneen nuoren ihmisen, joka lopulta romahtaa kovien paineiden alla.
Ihmiset ovat herkkiä, koskaan ei voi tietää kuinka paljon taivuttamista ja ohjailua jonkun psyyke kestää ennen kuin jotain sisällä hajoaa pysyvästi. Ja jos kaikki lopulta menee pieleen tällä tavalla, niin elämää ei enää silloin voi kelata takaisinpäin ja aloittaa uudestaan. Siksi kannattaa tosissaan miettiä miten vanhemman roolissa toimii. Vastuu on valtava.
Tuskin edes tunsivat lastaan vaan tekivät hänestä jatkeen. Lapsen itsetunto ei kehittynyt ja lapsi yritti miellyttää vanhempiaan loppuun asti, kun muutakaan ei osannut tai muutakaan väylää ei ollut lapsi-vanhempi-suhteen olemassaololle. Tuollaiset vanhemmat tarvitsevat paperin ja värikyniä, jotta voivat toteuttaa itseään. Ei lasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.
Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Hyljeksitkö tai syrjitkö lapsiasi, jos he valitsevat lyhyen matematiikan? Vaikutat jatkekasvattajalta. Onko lapsilla isää ollenkaan vai oletko päättänyt, ettei heillä ole? Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut terve?
Meillä on onnellinen avioliitto ja ehjä ydinperhe ja mieheni on erittäin hyvä isä lapsille. En aio jakaa mieheni henkilökohtaisia asioita nettiin. Isovanhempien kanssa on meillä ollut ongelmia, nyt on välit poikki niin sillä rintamalla rauhallista. En hyljeksisi. En ole omasta mielestäni mitenkään jatkekasvattaja, minulla on myös paljon omia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.
Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?
En ole missään sanonut mitään tuollaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Hyljeksitkö tai syrjitkö lapsiasi, jos he valitsevat lyhyen matematiikan? Vaikutat jatkekasvattajalta. Onko lapsilla isää ollenkaan vai oletko päättänyt, ettei heillä ole? Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut terve?
Meillä on onnellinen avioliitto ja ehjä ydinperhe ja mieheni on erittäin hyvä isä lapsille. En aio jakaa mieheni henkilökohtaisia asioita nettiin. Isovanhempien kanssa on meillä ollut ongelmia, nyt on välit poikki niin sillä rintamalla rauhallista. En hyljeksisi. En ole omasta mielestäni mitenkään jatkekasvattaja, minulla on myös paljon omia juttuja.
Vaaditko lapsiltasi sen vuoksi enemmän, kun et itse ymmärrä edes kysymyksiä vauva-palstalla? Ei tähän pitkää matematiikkaa tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Hyljeksitkö tai syrjitkö lapsiasi, jos he valitsevat lyhyen matematiikan? Vaikutat jatkekasvattajalta. Onko lapsilla isää ollenkaan vai oletko päättänyt, ettei heillä ole? Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut terve?
Meillä on onnellinen avioliitto ja ehjä ydinperhe ja mieheni on erittäin hyvä isä lapsille. En aio jakaa mieheni henkilökohtaisia asioita nettiin. Isovanhempien kanssa on meillä ollut ongelmia, nyt on välit poikki niin sillä rintamalla rauhallista. En hyljeksisi. En ole omasta mielestäni mitenkään jatkekasvattaja, minulla on myös paljon omia juttuja.
Oletko naimisissa veljesi kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Hyljeksitkö tai syrjitkö lapsiasi, jos he valitsevat lyhyen matematiikan? Vaikutat jatkekasvattajalta. Onko lapsilla isää ollenkaan vai oletko päättänyt, ettei heillä ole? Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut terve?
Meillä on onnellinen avioliitto ja ehjä ydinperhe ja mieheni on erittäin hyvä isä lapsille. En aio jakaa mieheni henkilökohtaisia asioita nettiin. Isovanhempien kanssa on meillä ollut ongelmia, nyt on välit poikki niin sillä rintamalla rauhallista. En hyljeksisi. En ole omasta mielestäni mitenkään jatkekasvattaja, minulla on myös paljon omia juttuja.
Googletapa nyt, mitä tarkoittaa lapsen kasvattaminen omaksi jatkeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.
Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?
En ole missään sanonut mitään tuollaista.
Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.
Lopettakaa inttäminen tuon kontrolloijan kanssa! Ketju menee pilalle! Tässä on tarkoitus olla vertaistukiTARINOITA eikä syyttelyä ja jankuttamista! Ette te saa ketään muuttamaan käytöstään inttämällä ketjussa!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.
Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?
En ole missään sanonut mitään tuollaista.
Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.
Lopeta tuo syyttely! Tää väittely saa loppua tähän viestiin.
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaa inttäminen tuon kontrolloijan kanssa! Ketju menee pilalle! Tässä on tarkoitus olla vertaistukiTARINOITA eikä syyttelyä ja jankuttamista! Ette te saa ketään muuttamaan käytöstään inttämällä ketjussa!!
Miten ketju muka menee pilalle siitä, jos tämä näkökulma nousee esiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
Olen tehnyt kaiken tuon. Mutta kannan myös vastuuni. Siihen on syynsä, miksi ne alaikäisen valintalaput tulevat huoltajien allekirjoitettaviksi. Minusta on tosi kamalaa hyvistellä sillä, miten lapset saavat itse tehdä virheensä ja sittn elää niiden kanssa.
Joo-o, elämä menee pilalle jos lapsesi ottaa vaikka käsityökursseja yläkoulussa atk-tuntien sijaan valinnaisaineekseen. Oletko nyt oikeasti ihan tosissasi?
En ole missään sanonut mitään tuollaista.
Sanoit että sinun päästävä päättämään lasten valinnaisaineista. Edes tätä pientä asiaa et ole antanut heidän elämässään valita itse, koska mielestäsi sinä tiedät parhaiten mikä toisille on hyväksi.
Lopeta tuo syyttely! Tää väittely saa loppua tähän viestiin.
Mikä syyttely? Itse kerroit toimivasi tuolla tavalla. Etkö olekaan sinut päätöstesi kanssa?
Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?
Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.
Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.
Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.
Vierailija kirjoitti:
Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?
Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.
Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.
Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.
KYLLÄ! Mua on liki joka kerta alettu syyttelemään, halveksumaan tai eristetty porukasta jos mun hirveä lapsuus on tullut esille. Oon saanut silmienpyöritelyä, vähättelyä ja kaikenlaista paskaa käytöstä.
Tän takia SALAAN VISUSTI ASIAN. Huono puoli on sit se että taakka pitää kantaa yksin.
Oon samaa mieltä että tää asia pitäis olla reilusti julkinen eikä tabu. Nyt kun se on tabu, niin jos erehdyt avautumasn asiasta SINUT leimataan vaikeaksija epäonnistuneeksi ja pahimmillan eristetään joukosta.
Itsellä lähti kertalaakista kaikki äitikaverit kun aikanaan perhekerhossa erehdyin kertomaan lapsuudestani.
Vierailija kirjoitti:
Pelkääkö kukaan muu paljastumista ja sen seurauksia? Siis sitä, että ihmiset tajuaisivat tai saisivat tietää, että lapsuus on ollut suoraan sanottuna ihan kamala? Ja sitä, että tämä paljastuminen vaikuttaa esim. ammattiin ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat?
Minä pelkään ja se lisää ihan älyttömästi stressiä. Olen niin monta kertaa törmännyt siihen, että jos avaan vähän jotain omia taustojani, niin minua aletaan pitämään vähintäänkin vajaavaisena ja sellaisena, että eihän tuosta nyt voi tulla mitään tuollaisilla taustoilla. Jos haen apua uupumukseen, niin kyseenalaistetaan ammatinvalinnat ja kaikki, että onkos sinusta mihinkään. Ja ihmiset muuttavat muutenkin suhtautumista sinuun.
Jostain syystä huono ja traumaattinen lapsuus on ihan älytön tabu Suomessa. Ihmiset menee ihan lukkoon ja yrittävät tunkea johonkin reppana uhri -kategoriaan, etenkin jos traumataustan takia toisinaan väsyy ja tarvitsee tukea enemmän. Tämä on tosi rasittavaa. En ole mikään reppana enkä halua vain jumahtaa paikalleni surkuttelemaan elämää. Haluan elää ihan normaalia elämää mitä muutkin, kehittää itseäni ja käydä töissä. Haluan ihan samat mahdollisuudet mitä muillakin. Ei traumatausta tarkoita sitä, että minusta ei ole mihinkään. Traumatausta voi hidastaa esimerkiksi opiskeluja ja muuta elämän suorittamista, mutta ihan yhtä lahjakas ihminen minä olen mitä muutkin.
Ja miksi asioista ääneen puhuminen tarkoittaisi sitä, että olisi epätasapainossa? Tähänkin törmää liian usein.
Tää on niin väärin. Sen hel*etin kaltoinkohtelevan paskiaisvanhemman pitäisi hävetä, ei viattoman lapsen!!!
Mutta joo, ne paskavanhemmat ei tietrnkään häpeä vaan hekin syyttävät lastaan. Kätevää vastuunpakoilua.
Lakata uskomasta että on aina oikeassa on hyvä alku. Kritiikin vastaanottaminen asiallisesti. Kuunteleminen.