Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Oletko narsisti, joka uskoo olevansa ylivertaisen älykäs muihin verrattuna? Miksi et luota lapsiisi? Heidän on tärkeä oppia tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Sekin on tärkeää, että opitaan ratkaisemaan ongelmia (tarvittaessa toisten tuella), jos jokin päätös paljastuu huonoksi. Nämä asiat kasvattavat tervettä itseluottamusta ja antavat eväitä hyvään aikuisuuteen. Et voi elää lastesi puolestasi. Se on heille erittäin haitallista pitkällä aikavälillä. Sinun on annettava heidän uskoa selviävänsä itse ja kerrottava, että olet heidän tukenaan silloin, jos he apua kaipaavat. Sinun ei pitäisi mestaroida toisten elämää, koska muuten päätöksentekokyky ja luottamus omiin valintoihin ei kehity.
Minulla oli hyvin kontrolloiva vanhempi, enkä vieläkään ole oppinut uskomaan siihen, että elämä kantaa. Pelkään virheitä kuin ruttoa enkä uskalla kokeilla uusia asioita. Pelkään, että kukaan ei ole apunani silloin, jos jokin menee pieleen. Tämä on aika onneton tapa elää eikä ole poistunut pitkällä psykoterapiallakaan.
Kontrolloiva vanhempi ei kasvata lapsistaan rohkeita menestyjiä, vaan heikkoitsetuntoisia ressukoita, jotka pelkäävät elämää.
Poikaystävälläni oli myös kontrolloivat vanhemmat. Hän suoritti hienosti aina siihen asti, kunnes pääsi yliopistoon opiskelemaan. Siinä vaiheessa hän oli niin uupunut ja usko itseen oli niin vähäistä, että hän päätyi tekemään itsemurhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Onko sinulla ollut tilaisuus elää omannäköistä elämääsi, jos koet nyt tarvetta elää lastesi kautta? Kadutko jotakin päätöksiäsi? Oletko oppinut sietämään sitä, että kaikki ihmiset tekevät virheitä? Yleensä merkittävintä mitä virheistä voi oppia on se, että elämä jatkuu niistä huolimatta. Virheetön elämä on elämätön elämä.
Se, mikä aikanaan olisi ollut hyväksi sinulle ei välttämättä ole nyt hyväksi lapsillesi. He ovat erillisiä ihmisiä. Sinun tehtäväsi vanhempana on rohkaista heitä elämään omannäköistään elämää ja olla taustalla tukena silloin, jos jokin menee pieleen. Sinun mielipiteesi toisten valinnoista ovat ainoastaan sinun mielipiteitäsi, ei mikään absoluuttinen totuus siitä miten asiat ovat.
Irtautuminen kontrolloivasta vanhemmasta on yleensä lopulta raju. Moni ymmärtää jossain vaiheessa sen, ettei tällaiselle ihmiselle ole omassa elämässä mitään sijaa, jos todella haluaa elää omaa elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.
Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.
Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.
Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,
Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.
Jatkan vielä... Autoritaarisessa kodissa kasvaneena tunnistan kyllä ne riskit mitä liikaan määräilyyn liittyy, mutta on minusta kumminkin eri asia kieltää laaja matematiikka ”kun et sä siinö kumminkaan pärjää” kuten itselleni yritettiin tehdä, tai kannustaa voimakkaasti ottamaan se laaja matematiikka ”mä kyllä autan sua sitten ja hyvin se kumminkin menee, luulen että se on sulle kivaa loppupeleissä”.
Ja on kyllä melkein heitteillejättö antaa lapsen tehdä isompi virhe ainevalinnoissa sillä varjolla että ”itsehän se sitten sen valintansa kanssa elää”. Ei minulle ole tullut mieleenkään, että lapsi saisi valita ihan mitä vaan, koska ne valinnat ovat tärkeitä tulevaisuuden kannalta eikä lapsella ole riittävästi tietoa valinnan tkemiseen.
Ja antqako muka muut ihmiset lasten sisustaa vapaasti huoneitaan, siis ostaa huonekaluja yms? En nyt tarkoita mitään julisteita.
Kerroin aiemmin ketjussa että oli vanhempi joka ei antanut sisustaa huonettani.
Varmaan hän mielestään hyvällä. Mutta oli todella kontrolloiva, eikä kuunnellut. Kun halusin harrastaa yhtä, hän totesi että sitä et ainakaan sitten harrasta, vaan laitetaan sinut tänne toiseen syystä x.
Hän valitsi vaatteeni ihan täysi-ikäiseksi asti. Hänen mielestä jos hän kerran maksoi takin, hänen piti myös päästä valitsemaan se. Olin järkyttynyt aikuisena, kun tajusin että muut ihmiset antaa teinilleen rahaa ja nämä käyvät itsekseen vaateostoksilla.
Esim jos sanoin että haluaisin nämä kengät, hän sanoi että eivät ne sovi, saat nuo.
Kun kerroin ammatinvalintahaaveistani, hän sanoi että sitä sinusta ei ainakaan tule. Siinä tienaa aivan liian vähän. Alkuun otat pitkän matikan ja sitten vaihtoehdot on nämä ja nämä.
Hän ei olisi antanut minun muuttaa pois kotoa opiskelemaan, mutta siinä kohtaa en kestänyt enää vaan vain lähdin. Hän aikoi sisustaa opiskelijahuoneenikin, tuli sisustusten kanssa jotka oli hankkinut minulta mitään kysymättä. Siinä kohtaa sanoin että minä sisustan nyt. Hän oli minulle loukkaantunut pitkän aikaa.
En tiennyt kuka olen enkä mistä pidän ja mitä haluan, minut oli puettu kuin keski-ikäinen pankkitoimihenkilö. En tiennyt mitä haluan harrastaa oikeasti.En tiennyt haluanko tehdä työtä jota olin käskystä lähtenyt opiskelemaan. Masennuin ja uuvuin.
Itsenäistyminen oli kovan työn takana. En käynyt kotona varmaan kahteen vuoteen enkä juuri soitellutkaan, kun en vaan jaksanut sitä kuulustelua ja komentelua ja tekemisteni arvostelua. Eikö olisi voinut vaan kuunnella mitä minulle kuuluu.
Tein vasta siinä vaiheessa kaikki hölmöydet mitä yleensä tehdään 15-vuotiaana. Minusta se kuuluu asiaan, mutta edelleen 50-vuotiaana saan kuulla siitä lyttääviä kommentteja.
Minä annoin teinini valita huoneensa kalusteet ikeasta, ja siitä tuli tyylikäs. Hän sai itse valita kielensä ja hän on saanut siitä hyvät numerot. Hänen kaverinsa jonka vanhempi päätti kielestä, inhoaa kieltä jota opiskelee ja saa siitä välttäviä numeroita. Vanhempi ei anna myöskään lopettaa.
Hän saa harrastaa (rahan salliessa) mitä tykkää ja on välillä vaihtanut niitä. Hän osaa nyt kaikkia bändisoittimia yhden puuduttavan pianon sijasta, ja nauttii musiikin teosta. Minä en ole koskenut pianoon sen jälkeen kun olin tarpeeksi vanha päättämään että nyt riitti.
Se joka tänne kirjoitti että kuka vastuuton ihminen antaa lapsensa itse päättää mistään, siitä tuli niin karmeat takaumat että tuli ihan kylmä hiki.
Tässä on käsitelty hyvin erilaisia ihmissuhteissa käytettyjä peiteltyjä hallintamekanismeja. Kannattaa lukea! https://mielenihmeet.fi/peitellyt-hallintamekanismit/
Nostan esiin erityisesti yhden niistä:
"Psyykkinen insesti on yksi peitellyistä hallintamekanismeista, joka usein vaikuttaa perheisiin. Tämän tyyppinen mekanismi ilmenee etenkin vanhempien ja lasten välillä. Manipuloiva osapuoli saa lapsen tuntemaan, että hän on vanhemmilleen kaikki kaikessa, ja että he ovat yhdessä maailmaa vastaan."
"Lapset päätyvät olemaan vanhempia omille vanhemmilleen: he tukevat heitä, kannattavat heitä ja ohjaavat heitä vaikeina aikoina. Itse asiassa lapset saattavat jopa ottaa vastuuta asioista, jotka heidän vanhempiensa pitäisi tehdä. He oppivat antamaan odottamatta mitään takaisin, ja tämä vaikeuttaa heidän yksilöllisyytensä ymmärtämistä."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.
Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.
Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti.
Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?
Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.
Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.
Allekirjoitan ja tunnustan tämän täysin! Se miesvaltaisuus korostuu pikkukylissä todella epäterveisiin sfääreihin. Toisille isovanhemmillemme emme olleet mitään, ei edes pikkuveljemme, koska hän oli liian herkkä tai itkualtis pojaksi, mutta muuten kaikki oli vain pojatpojatpojat. Tyttöjä väheksyttiin kaikin tavoin ja se ilmapiiri oli todella nitistävä. Nämä lainatussa tekstissä mainitut bensatennarit oli kasvatettu uskoen olevansa jotain luomakunnan kruunuja joilla oli aina viimeinen sana. Seurustelin parin kanssa nuoruuden typeryyksissäni ja heillä oli tämä käistys, että he voisivat olla ydinfyysikoita jos vain haluaisivat (oikeasti hyvä jos peruskoulu polttamatta läpi) ja naiset ovat aina tyhmempiä kuin miehet tai eivät vain pysty samaan kuin miehet. esim. matematiikka on vain miesten laji koska se on miesten keksintö. Nykyisinhän on tutkittu kuinka paljon matemaattisista teorioistakin on oikeasti naisten käsialaa, mutta kaikki kunnia siirrettiin miehille, joten ei noin voi edes sanoa. Samaan kategoriaan meni, että naiset eivät saaneet näkyä, kuulua, kokeilla, ottaa riskejä vaan se oli vain poikien juttu. Samaten tytöt olivat aina niitä, joiden piti heti nousta kun käsketään ja hoitaa koti, naapurin mukulat ja herätä vaikka aamu kuudelta leipomaan suvun kakkujuhliin jotain samaan aikaan kun pojat istuivat odottamassa palvelua muiden miesten mukana. Nyt kun mietin niin ihan käsittämätön ajatusmaailma. Tämän vuoksi rakastan asua kasvukeskuksissa enkä perähikiällä kenenkään likasankona.
Täh? Milloin olette syntyneet ja missä varttuneet? Ei tuollainen ole yleistä, eli voitte vaihtaa preesens-muodon imperfektiin. Koska olette viimeksi oleskelleet maalla ja aistineet asenneilmapiiriä?
terv. Äskeisen kulttuuri- ja maaseutumyönteisen viestin kirjoittanut totaalisen erilaisen kokemusmaailman omaava maalaisnainen
Kaippa tuo riippuu ihan paikkakunnasta. "Maalla" on aika laaja käsite. Pohjanmaalla rantaruotsalaisena varttuminen vs. joku takahikiä paikkakunta Itä-Savossa.
Kerron pari esimerkkiä:
Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!
Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.
Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerron pari esimerkkiä:
Joskus noin 25-vuotiaana työkaveri kertoi, kuinka hänen kouluikäinen lapsensa oli pyytänyt tätä äitiä mukaan viikonloppuna harrastukseensa. Automaattisesti oletin että tämä harmittaa työkaveriani, ja tokaisin jotain "voi ei, no sulla menee sitten lauantai siinä, harmi". Muistan miten työkaveri katsoi minua hyvin oudoksuen, ja sanoi kuinka lähtee hyvin mielellään, ja että hänestä on kiva viettää lapsensa kanssa aikaa. Olin ihan puulla päähän lyöty - joku vanhempiko TYKKÄÄ viettää lapsensa kanssa viikonlopun, eikö se olekaan vain ikävä velvollisuus 😮?!
Muutin jo 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana eri kaupunkiin. Useita kertoja esim juhlapyhien aikaan kävi niin, että joku kysyy "menetkö jouluksi kotiin", johon hämmentyneenä vastasin että joo, kotonahan sitä ollaan, kenenkäs muun luona. En ikinä muistanut että yleensä ihmiset tarkoittavat tällä vanhempien luo menemistä. Kun sitten selvisi että ihan omassa kotonani ne pyhät vietän, saattoi takaisin tulla jotain "ai harmi, sun vanhemmat varmaan kaipaa sua sinne, käynet sitten välipäivinä" tms. Mitäpä siihen voi sanoa kun eivät todellakaan olleet kutsuneet käymään, yleensä eivät edes kysyneet mitä meinaan jouluna tehdä... "öö ei, eivät kaipaa enkä mene"- eihän sellaista voi sanoa leimaantumatta ihan oudoksi.
Tällaiset pikkujutut vuosien myötä ovat avanneet silmät sille miten toisten itsestäänselvät oletukset on ihan eri maailmasta kuin omat kokemukset.
Meillä isä joskus suuttui siitä, kun sanoin että olisi kiva, jos joskus pyydettäisiin sinne käymään (ei asunut lapsuudenkodissani, vaan uuden puolisonsa kanssa). Vastaus oli, että hän ei rupea lapsiaan kylään anelemaan. En ole sitten viettänyt siellä yhtään joulua sen jälkeen, kun kotoa pois muutin. Eikä se ilmeisesti ole isää haitannut.
Ap täällä! Onpa aloituksestani noussut valtava vertaistukiketju. En luonnollisestikaan osannut arvata tätä enkä aivan tätä hakenut. Mutta mitä väliä! Loistavaa, että olette saaneet jakaa ajatuksianne. Olen mielenkiinnolla lukenut kaikki viestit. Niitä on vain tullut niin paljon, että en ole pysynyt tahdissa. Tänään vihdoin pääsin tänne tämänhetkiseen häntään asti :-)
Jatkakaa hyvää keskustelua! Olen iloinen, että tein tämän aloituksen!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.
Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.
Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.
Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,
Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.
Jatkan vielä... Autoritaarisessa kodissa kasvaneena tunnistan kyllä ne riskit mitä liikaan määräilyyn liittyy, mutta on minusta kumminkin eri asia kieltää laaja matematiikka ”kun et sä siinö kumminkaan pärjää” kuten itselleni yritettiin tehdä, tai kannustaa voimakkaasti ottamaan se laaja matematiikka ”mä kyllä autan sua sitten ja hyvin se kumminkin menee, luulen että se on sulle kivaa loppupeleissä”.
Ja on kyllä melkein heitteillejättö antaa lapsen tehdä isompi virhe ainevalinnoissa sillä varjolla että ”itsehän se sitten sen valintansa kanssa elää”. Ei minulle ole tullut mieleenkään, että lapsi saisi valita ihan mitä vaan, koska ne valinnat ovat tärkeitä tulevaisuuden kannalta eikä lapsella ole riittävästi tietoa valinnan tkemiseen.
Ja antqako muka muut ihmiset lasten sisustaa vapaasti huoneitaan, siis ostaa huonekaluja yms? En nyt tarkoita mitään julisteita.
Kerroin aiemmin ketjussa että oli vanhempi joka ei antanut sisustaa huonettani.
Varmaan hän mielestään hyvällä. Mutta oli todella kontrolloiva, eikä kuunnellut. Kun halusin harrastaa yhtä, hän totesi että sitä et ainakaan sitten harrasta, vaan laitetaan sinut tänne toiseen syystä x.
Hän valitsi vaatteeni ihan täysi-ikäiseksi asti. Hänen mielestä jos hän kerran maksoi takin, hänen piti myös päästä valitsemaan se. Olin järkyttynyt aikuisena, kun tajusin että muut ihmiset antaa teinilleen rahaa ja nämä käyvät itsekseen vaateostoksilla.
Esim jos sanoin että haluaisin nämä kengät, hän sanoi että eivät ne sovi, saat nuo.
Kun kerroin ammatinvalintahaaveistani, hän sanoi että sitä sinusta ei ainakaan tule. Siinä tienaa aivan liian vähän. Alkuun otat pitkän matikan ja sitten vaihtoehdot on nämä ja nämä.Hän ei olisi antanut minun muuttaa pois kotoa opiskelemaan, mutta siinä kohtaa en kestänyt enää vaan vain lähdin. Hän aikoi sisustaa opiskelijahuoneenikin, tuli sisustusten kanssa jotka oli hankkinut minulta mitään kysymättä. Siinä kohtaa sanoin että minä sisustan nyt. Hän oli minulle loukkaantunut pitkän aikaa.
En tiennyt kuka olen enkä mistä pidän ja mitä haluan, minut oli puettu kuin keski-ikäinen pankkitoimihenkilö. En tiennyt mitä haluan harrastaa oikeasti.En tiennyt haluanko tehdä työtä jota olin käskystä lähtenyt opiskelemaan. Masennuin ja uuvuin.
Itsenäistyminen oli kovan työn takana. En käynyt kotona varmaan kahteen vuoteen enkä juuri soitellutkaan, kun en vaan jaksanut sitä kuulustelua ja komentelua ja tekemisteni arvostelua. Eikö olisi voinut vaan kuunnella mitä minulle kuuluu.
Tein vasta siinä vaiheessa kaikki hölmöydet mitä yleensä tehdään 15-vuotiaana. Minusta se kuuluu asiaan, mutta edelleen 50-vuotiaana saan kuulla siitä lyttääviä kommentteja.Minä annoin teinini valita huoneensa kalusteet ikeasta, ja siitä tuli tyylikäs. Hän sai itse valita kielensä ja hän on saanut siitä hyvät numerot. Hänen kaverinsa jonka vanhempi päätti kielestä, inhoaa kieltä jota opiskelee ja saa siitä välttäviä numeroita. Vanhempi ei anna myöskään lopettaa.
Hän saa harrastaa (rahan salliessa) mitä tykkää ja on välillä vaihtanut niitä. Hän osaa nyt kaikkia bändisoittimia yhden puuduttavan pianon sijasta, ja nauttii musiikin teosta. Minä en ole koskenut pianoon sen jälkeen kun olin tarpeeksi vanha päättämään että nyt riitti.Se joka tänne kirjoitti että kuka vastuuton ihminen antaa lapsensa itse päättää mistään, siitä tuli niin karmeat takaumat että tuli ihan kylmä hiki.
Meillä oli hyvin pitkälle myös tällaista. Vanhemmat olivat kontrolloivia, jonka lisäksi oli paljon myös selkeitä laiminlyöntejä. Minulta vaadittiin paljon, mutta ei luotettu lainkaan. Ollessani ala-asteiässä meillä sisaruksiani hoitamassa käynyt perhepäivähoitaja ihmetteli kovasti sitä, että miten voi olla mahdollista, että 10-vuotias lapsi on ainoa perheessäni, joka hoitaa kodin siivoamista viikottain.
Hoksasin vasta aika vanhana, jo täysi-ikäisenä, että huoltajuuskiista tarkoittaa sitä että vanhemmat kiistelevät kumpi SAA pitää lapset, ei sitä kumpi JOUTUU pitämään lapset 😂 (naurunaama koska onhan tuo jo surkuhupaisaa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksittäiset kokemukset vanhempien oudosta käytöksestä voivat kuulostaa usein pieniltä jutuilla, mutta yleensä toimimattomissa perheissä näitä kokemuksia kertyy valtavan paljon vuosien aikana. On isoja ja pieniä epäkohtia ja lapset, jotka eivät pääse tästä perheestä yhtään mihinkään. Vasta kun tarkastelee omaa perhettään kokonaisuudessaan, niin huomaa kuinka sairasta menoa on ollut.
Edelleen toistan jo aiemmin kirjoittamani eli sen että näisrä paskoista hakkaajavanhemmista, julmista nöyryyttäjävanhemmista ja ilkeistä lapsenivaajavanhemmista PITÄÄ KIRJOITTAA JA KESKUSTELLA julkisesti.
Olen itse luullut että näin hulluja väkivaltaperheitä on suomessa ehkä promillen verran. Totuus saatta ollakin jotain 20% paikkeilla jolloin tää EI OLE marginaali-ilmiö.
Koskettaa monia, ja mitään apua ei oikein saa kin ilmiölle ei ole NIMEÄ. Siis esim jos kertoo että on alkoholisti vanhempana, ihmiset ymmärtää. Mutta julmaa kohtelua ei voi pukea termiin. Ihmiset ei ymmärtä jos yrittää selittää esimerkein ”isä aina oli räjähdysherkkä, pilkkasi ja arvosteli”. Esimerkki ei aukea ja vastapuoli katsoo ihmrissään että ei meillä tollasta ollut ja jospa vaan kuvittelet?
Lisäksi tässäkin ketjussa muutama kakkapää tuli vähättelemään kokemuksia (tuttua) ja yleistämään ettö ongelmaperheet on köyhiä ja wt. Mutta kun ei ole! Mun isä oli pienen kaupungin kermaa, tehtaan tuotantojohtja, arvostettu ihminen. Ja täysi psykopaatti ihmisenrääkkäjä kotonaan.
Tuo että vähätellään, mitätöidään ja kiistetään ongelma on VIELÄ VAHINGOLLISEMPAA kuin itse tapahtunut julmuus. Meidän hakattujen ja julmasti kaltoinkohdeltujen tulisi saada OIKEUTTA eikä ylemkatsetta.
T. Isänsä 18 v ajan pahoinpitelemä, ensimmäiset pahoinpitelyt jo vauvavuotena
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Edelleen toistan jo aiemmin kirjoittamani eli sen että näisrä paskoista hakkaajavanhemmista, julmista nöyryyttäjävanhemmista ja ilkeistä lapsenivaajavanhemmista PITÄÄ KIRJOITTAA JA KESKUSTELLA julkisesti.
Olen itse luullut että näin hulluja väkivaltaperheitä on suomessa ehkä promillen verran. Totuus saatta ollakin jotain 20% paikkeilla jolloin tää EI OLE marginaali-ilmiö.
Koskettaa monia, ja mitään apua ei oikein saa kin ilmiölle ei ole NIMEÄ. Siis esim jos kertoo että on alkoholisti vanhempana, ihmiset ymmärtää. Mutta julmaa kohtelua ei voi pukea termiin. Ihmiset ei ymmärtä jos yrittää selittää esimerkein ”isä aina oli räjähdysherkkä, pilkkasi ja arvosteli”. Esimerkki ei aukea ja vastapuoli katsoo ihmrissään että ei meillä tollasta ollut ja jospa vaan kuvittelet?Lisäksi tässäkin ketjussa muutama kakkapää tuli vähättelemään kokemuksia (tuttua) ja yleistämään ettö ongelmaperheet on köyhiä ja wt. Mutta kun ei ole! Mun isä oli pienen kaupungin kermaa, tehtaan tuotantojohtja, arvostettu ihminen. Ja täysi psykopaatti ihmisenrääkkäjä kotonaan.
Tuo että vähätellään, mitätöidään ja kiistetään ongelma on VIELÄ VAHINGOLLISEMPAA kuin itse tapahtunut julmuus. Meidän hakattujen ja julmasti kaltoinkohdeltujen tulisi saada OIKEUTTA eikä ylemkatsetta.
T. Isänsä 18 v ajan pahoinpitelemä, ensimmäiset pahoinpitelyt jo vauvavuotena
Olet täysin oikeassa, tämä on iso epäkohta. Kokemusten mitätöiminen vaikeuttaa niiden käsittelyä.
- hullun professorin lapsi
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
Normaaliperheiden kasvatit on yleensä melko denialissa huonojen perheiden suhteet.
Kerrot kuinka vanhempi oli räjähdysherkkä - jokainen suuttuu joskus.
Kerrot kuinka sinusta ei huolehdittu - vanhemmatkin on vain ihmisiä, eivät he joka risahdukseen jaksa aina reagoida.
Kerrot kuinka ei ikinä kannustettu - no äläpä liioittele, ehkä olet vain kehujen perään.
Kerrot kuinka sinut jätettiin liian pienenä yksin toistuvasti - se nyt oli sen ajan tapa, kyllä ne varmaan sulle jätti jonkun naapurintädin varalle (no eivät).
Jne jne
Kuten edellä joku kommentoi, on pieniä esimerkkejä niin paljon ettei kukaan niitä voi kaikkia kertoa tai edes muistaa. Ja yksittäisistä esimerkeistä ei todellakaan saa koko kuvaa. Alkoholismi tai fyysinen väkivalta ymmärretään, henkistä väkivaltaa ja laiminlyöntejä ei juuri ollenkaan. Ja se todellakin vain pitkittää traumaa, kun ne rankat kokemukset mitätöidään kerta toisensa jälkeen ja syytetään uhria liian herkäksi, vaativaksi, itsekkääksi, ja niin edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?
Reaktioistasi päätellen sinä selvästi teet juuri niin.
Kontrolloiva vanhempi ei kasvata lapsistaan rohkeita menestyjiä, vaan heikkoitsetuntoisia ressukoita, jotka pelkäävät elämää.