Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Vierailija kirjoitti:
Normaaliperheiden kasvatit on yleensä melko denialissa huonojen perheiden suhteet.
Kerrot kuinka vanhempi oli räjähdysherkkä - jokainen suuttuu joskus.
Kerrot kuinka sinusta ei huolehdittu - vanhemmatkin on vain ihmisiä, eivät he joka risahdukseen jaksa aina reagoida.
Kerrot kuinka ei ikinä kannustettu - no äläpä liioittele, ehkä olet vain kehujen perään.
Kerrot kuinka sinut jätettiin liian pienenä yksin toistuvasti - se nyt oli sen ajan tapa, kyllä ne varmaan sulle jätti jonkun naapurintädin varalle (no eivät).
Jne jne
Kuten edellä joku kommentoi, on pieniä esimerkkejä niin paljon ettei kukaan niitä voi kaikkia kertoa tai edes muistaa. Ja yksittäisistä esimerkeistä ei todellakaan saa koko kuvaa. Alkoholismi tai fyysinen väkivalta ymmärretään, henkistä väkivaltaa ja laiminlyöntejä ei juuri ollenkaan. Ja se todellakin vain pitkittää traumaa, kun ne rankat kokemukset mitätöidään kerta toisensa jälkeen ja syytetään uhria liian herkäksi, vaativaksi, itsekkääksi, ja niin edelleen.
Näin juuri! Tästä syystä lapsenakaan ei saanut missään mitään apua. Oma kokemus mitätöitiin täysin ennen kuin olit ehtinyt edes selostaa mikä tilanne on. Ja tämä on toistunut uudelleen kerta toisensa jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?
Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.
Samat vanhemmat voivat olla sekä olla ylikontrolloivia että laiminlyödä lapsiaan. Kumpikaan ei ole hyvä asia.
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Niin se kultainen keskitie lienee paras. Mut eri asia on se, jos sulla on neuroottinen tarve kontorlloida lastesi elämää, mitä tuo itsestäänselvä oletus siitä et sinä päätät lastesi opiskelut- kyllä voi olla. Tietysti lasta saa tsempata ja tuoda esille omat ajatukset, ja jossain kohtaa sanoa että tuo ei ole tässä talossa ok tms. Nuori tarvitsee tukea oimmin valintoihinsa ja niiden pohdiskeluun. Mutta se on täysin eri asia kuin äiti joka ilmoittaa että minäpä se tiedän ja päätän mikä on sulle hyväksi. Luottamus lapseen on tärkeää- ei hän muuten opi luottamaan. Ja hänen on joka tapauksessa tehtävä virheensä, koettava pettymyksensä ja muu kurjuus mitä elämä tuo. Vain niiden kautta hän voi oikeasti kasvaa omille jaloilleen ja löytää itsensä ja vain niiden kautta hän voi myös kokea huikeaa onnistumista joka on HÄNEN ANSIOTAAN. KOntrlloiva vanhempi riistää tosi paljon myös iloa lapseltaan. Tietysti jos on hankaluuksia, tukea tarvitaan enemmän. Mutta kyllä mun nuoret opiskelevat ilman että minä siitä heille muistutan, koska heillä on oma into ja sisäinen mtivaatio. Ja pyytävät apua kokeiden kuulusteluun tai tukea kun tarvitsevat. Joka päivä kysyn heiltä kuulumisia, joten välit ovat läheiset ja hyvät ja myötäelän heidän elämäänsä. Mutten sotke itseäni ja omia pyrkimyksiäni heidän kuulumisiinsa. Että hyvää tarkoittava paremmin tietäminen voi myös olla lasta lannistavaa kontrollointia, varsinkin jos siellä takana vaikuttavat sinun omat selvittämättömät ongelmasi. Lapset on tarkoitus kai kasvattaa ensisijaisesti niin, että he selviäisivät omillaan. Ammatinvalinta on siinä sivuseikka.
Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?
Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.
Tässä nyt ymmärretään että kontrollointi on kiinnostusta ja huolenpitoa. Ei ole, se on kontrollointia.
Kiinnostus on kysyä ja keskustella ja auttaa miettimään. Huolenpito on varmistaa että lapsi muistaa hoitaa asiat ja hänelle ostetaan tarvittavat kalusteet.
Kiinnostusta on sanoa lapselle että mun mielestä tarvit työpöydän huoneeseen. Lapsi voi sanoa etten halua, teen läksyt keittiössä. Tai sanoo että tarvinkin, jolloin lähdetään yhdessä ostamaan, ja kysytään häneltä onko mallilla väliä ja budjetti on tämä.
Omavaltaista on että hän tulee joku päivä huoneeseensa ja siellä on uusi työpöytä häneltä kysymättä. Todella on joku päättänyt tietää paremmin miten hän tykkää järjestää työntekonsa, tavaransa ja työpisteensä. On vaikka ajatellut hankkia toisen näytön ja nyt ei mahdu. Ei edes kohteliaisuutta kertoa että näin tapahtuu, ehkä on vain menty hänen ainoaan henkilökohtaiseen tilaan ja raiskattu se.
Ei se ettei lasta KONTROLLOI ole heitteillejättöä. Ei kontrolloivuuden puute ole sama kuin erilliset elämät.
Tämän takia en tästä asiasta puhu koskaan äidinkään kanssa, omasta mielestään hän vain parhaansa yritti, loukkaantuu, minulla oli aina kaikki niin hyvin ja kauniisti olenhan nyt hyvässä työssä, eikö sekin kerro että hän toimi oikein.
Ei perkel.e kerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina sellainen ahdistava tunne että en osaa tehdä yhtään mitään. Sellainen kaikenkattava avuttomuudentunne, ihan kaikissa asioissa. En ole varma mistä se johtuu, kai siitä että lapsena kun jonkun olisi pitänyt ohjata ja auttaa asioissa niin ei ollutkaan ketään joka niin olisi tehnyt.
Meilläkään ei monissa asioissa ohjattu. Itsekseen piti yrittää. Virheille vanhemmat sitten joko naureskelivat, suuttuivat niistä tai leimasivat tyhmäksi. Ei ollut kykyä asettua lapsen asemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaaliperheiden kasvatit on yleensä melko denialissa huonojen perheiden suhteet.
Kerrot kuinka vanhempi oli räjähdysherkkä - jokainen suuttuu joskus.
Kerrot kuinka sinusta ei huolehdittu - vanhemmatkin on vain ihmisiä, eivät he joka risahdukseen jaksa aina reagoida.
Kerrot kuinka ei ikinä kannustettu - no äläpä liioittele, ehkä olet vain kehujen perään.
Kerrot kuinka sinut jätettiin liian pienenä yksin toistuvasti - se nyt oli sen ajan tapa, kyllä ne varmaan sulle jätti jonkun naapurintädin varalle (no eivät).
Jne jne
Kuten edellä joku kommentoi, on pieniä esimerkkejä niin paljon ettei kukaan niitä voi kaikkia kertoa tai edes muistaa. Ja yksittäisistä esimerkeistä ei todellakaan saa koko kuvaa. Alkoholismi tai fyysinen väkivalta ymmärretään, henkistä väkivaltaa ja laiminlyöntejä ei juuri ollenkaan. Ja se todellakin vain pitkittää traumaa, kun ne rankat kokemukset mitätöidään kerta toisensa jälkeen ja syytetään uhria liian herkäksi, vaativaksi, itsekkääksi, ja niin edelleen.
Näin juuri! Tästä syystä lapsenakaan ei saanut missään mitään apua. Oma kokemus mitätöitiin täysin ennen kuin olit ehtinyt edes selostaa mikä tilanne on. Ja tämä on toistunut uudelleen kerta toisensa jälkeen.
Jep, olen 45 ja vieläkin kokemukset mitätöidään. Olenkin oppinut että oikeen kenellekään ei kannata puhualapsuudesta.. koskaan. Olen varmaan tuhansia kertoja kuullut ymmärtämättömiltä hyvien perheiden lapsilta vakiomitätöinnit. Eli : ehkä vaan liioittelet/ varmaan vaan muistat väärin/ olit ehkä vaikea ja ilkeä teini? / ei isäsi varmaan tarkoittanut pahaa / jospa vsnhemmillasi vaan oli stressiä / ehkä vain ylitulkitset / ei mulla ole ollut tuollaista, kaikki vanhemmat rakastaa lapsiaan / en usko / nyt liioittelet / ei tuollaista voi olla kellään.
Listaa voisi jatkaa kymmenillä esimerkeillä. Kaikki asian kuvailu on turhaa, aina tulee kieltäminen ja vähättely tai mitätöinti vastineeksi.
Tää on raskainta että taakka pitää kantaa yksin. Kukaan ei halua ymmärtää tai kuulla vasn hirveä kiire tulee selittää ja mitätöidä että tuota ei ikinä tapahtunut!!
Ihminen on niin itsekäs ja laiska että ei halua edes AJATELLA hirveitä vanhempia ja julmaa kohtelua olevan olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Niin se kultainen keskitie lienee paras. Mut eri asia on se, jos sulla on neuroottinen tarve kontorlloida lastesi elämää, mitä tuo itsestäänselvä oletus siitä et sinä päätät lastesi opiskelut- kyllä voi olla. Tietysti lasta saa tsempata ja tuoda esille omat ajatukset, ja jossain kohtaa sanoa että tuo ei ole tässä talossa ok tms. Nuori tarvitsee tukea oimmin valintoihinsa ja niiden pohdiskeluun. Mutta se on täysin eri asia kuin äiti joka ilmoittaa että minäpä se tiedän ja päätän mikä on sulle hyväksi. Luottamus lapseen on tärkeää- ei hän muuten opi luottamaan. Ja hänen on joka tapauksessa tehtävä virheensä, koettava pettymyksensä ja muu kurjuus mitä elämä tuo. Vain niiden kautta hän voi oikeasti kasvaa omille jaloilleen ja löytää itsensä ja vain niiden kautta hän voi myös kokea huikeaa onnistumista joka on HÄNEN ANSIOTAAN. KOntrlloiva vanhempi riistää tosi paljon myös iloa lapseltaan. Tietysti jos on hankaluuksia, tukea tarvitaan enemmän. Mutta kyllä mun nuoret opiskelevat ilman että minä siitä heille muistutan, koska heillä on oma into ja sisäinen mtivaatio. Ja pyytävät apua kokeiden kuulusteluun tai tukea kun tarvitsevat. Joka päivä kysyn heiltä kuulumisia, joten välit ovat läheiset ja hyvät ja myötäelän heidän elämäänsä. Mutten sotke itseäni ja omia pyrkimyksiäni heidän kuulumisiinsa. Että hyvää tarkoittava paremmin tietäminen voi myös olla lasta lannistavaa kontrollointia, varsinkin jos siellä takana vaikuttavat sinun omat selvittämättömät ongelmasi. Lapset on tarkoitus kai kasvattaa ensisijaisesti niin, että he selviäisivät omillaan. Ammatinvalinta on siinä sivuseikka.
Hauska kuulla, että sinun nuoriasi ei tarvitse muistuttaa läksyistä... minun lapsistani toista ei tarvitse mutta toista tarvitsee. En voi muuttaa sitä asiaa toiseksi, voin vain valita, muistutanko vai annanko tulla kutosia. Varma tieto että juuri niitä tulee, olen kokeillut. Tarpeeksi monta vuotta kutosia (jotka voivat siitä pitkän päälle laskeakin...) vaikuttaa aika paljon, joten autan sen verran, että tulee ysejä. Ehkä se on sitten väärin, mene ja tiedä.
Minulla on ongelmallinen perhetausta, enkä sitä voi muuksi muuttaa. Kovasti niitä ongelmia olen selvittänyt ja mielestäni hyvin tuloksinkin, mutta en voi väittää, että ne siitä muuttuisivat olemattomiksi. Kyllä oma henkilöhistoria on hyvässä ja pahassa mukana läpi elämän, siitä ei pääse mihinkään. Omasta mielestäni tämän tiedostaminen on tervettä.
On hienoa, että ihmiset saavat vertaistukea ja myötätuntoa kertoessaan itsestään lapsen roolissa (minäkin olen saanut), mutta tässä kohtaa sitten törmää aika lyttäävään tekstiin, jos pohtii, millä tunnistaa niitä ongelmia vanhemman roolissa (kun lapsetkaan eivät tunnetusti sitä välttämättä hoksaa heti lapsina).
Mistä sinä muuten tiedät ja olet varma, ettet sotke itseäsi ja omia pyrkimyksiä lastesi kuulumisiin? Eihän useinkaan ihminen huomaa tuollaista itse? Mistä sinä saat tuon varmuuden, että itse toimit oikein? Ihan vilpittömästi kysyn, koska minusta tuo on aika paljon väitetty, etenkin kun aika isoja väitteitä teet muiden motiiveista ja toiminnasta.
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?
Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.
Tässä nyt ymmärretään että kontrollointi on kiinnostusta ja huolenpitoa. Ei ole, se on kontrollointia.
Kiinnostus on kysyä ja keskustella ja auttaa miettimään. Huolenpito on varmistaa että lapsi muistaa hoitaa asiat ja hänelle ostetaan tarvittavat kalusteet.Kiinnostusta on sanoa lapselle että mun mielestä tarvit työpöydän huoneeseen. Lapsi voi sanoa etten halua, teen läksyt keittiössä. Tai sanoo että tarvinkin, jolloin lähdetään yhdessä ostamaan, ja kysytään häneltä onko mallilla väliä ja budjetti on tämä.
Omavaltaista on että hän tulee joku päivä huoneeseensa ja siellä on uusi työpöytä häneltä kysymättä. Todella on joku päättänyt tietää paremmin miten hän tykkää järjestää työntekonsa, tavaransa ja työpisteensä. On vaikka ajatellut hankkia toisen näytön ja nyt ei mahdu. Ei edes kohteliaisuutta kertoa että näin tapahtuu, ehkä on vain menty hänen ainoaan henkilökohtaiseen tilaan ja raiskattu se.Ei se ettei lasta KONTROLLOI ole heitteillejättöä. Ei kontrolloivuuden puute ole sama kuin erilliset elämät.
Tämän takia en tästä asiasta puhu koskaan äidinkään kanssa, omasta mielestään hän vain parhaansa yritti, loukkaantuu, minulla oli aina kaikki niin hyvin ja kauniisti olenhan nyt hyvässä työssä, eikö sekin kerro että hän toimi oikein.
Ei perkel.e kerro.
Kontrolloivan vanhemman mielestä usein lapsen kaikki onnistumiset ovat hänen ansiotaan ja lapsen kaikki epäonnistumiset tämän omaa syytä. Kun jokin menee pieleen, niin kontrolloiva vanhempi ei yleensä riennä lapsensa avuksi, vaan alkaa morkata tätä virheestä.
Toimivassa perheessä vanhemmat eivät väkisin tuputa apuaan, mutta ovat tarvittaessa valmiita tulemaan avuksi. Virheisiin ei juututa, vaan etsitään yhdessä keinoja päästä eteenpäin, jos jokin on mennyt pieleen. Näinhän elämässä välillä voi käydä kenelle hyvänsä vaikka miten hyvin asiat suunnittelisi etukäteen, koska kaikkea ei voi kontrolloida.
Narsistille taas lapsi on pelkästään hänen itsensä jatke. Lapsen arvon narsistille määrittää se, tuottaako lapsi narsistille kunniaa vai häpeää epäonnistumisensa takia. Siksi suhtautuminen lapsen virheisiin on hyvin armotonta. Lapsen onnistuessa taas narsisti alkaa ylistää onnistumisista itseään ja omaa panostaan (jota lapsi ei välttämättä olisi lainkaan halunnut).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Käsittele traumasi, älä siirrä niitä lapsillesi yli- tai alikompensaation kautta. He elävät omaa elämäänsä ja sinä omaasi.
No sitähän tässä koko ajan yritetään. Mutta näköjään aihe on tabujen tabu, pelkkä pohdinta saa alapeukut satelemaan. Pitäisikö tässä nyt vaan tuudittautua johonkin oman täydellisyyden harhaan?
Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.
Tässä nyt ymmärretään että kontrollointi on kiinnostusta ja huolenpitoa. Ei ole, se on kontrollointia.
Kiinnostus on kysyä ja keskustella ja auttaa miettimään. Huolenpito on varmistaa että lapsi muistaa hoitaa asiat ja hänelle ostetaan tarvittavat kalusteet.Kiinnostusta on sanoa lapselle että mun mielestä tarvit työpöydän huoneeseen. Lapsi voi sanoa etten halua, teen läksyt keittiössä. Tai sanoo että tarvinkin, jolloin lähdetään yhdessä ostamaan, ja kysytään häneltä onko mallilla väliä ja budjetti on tämä.
Omavaltaista on että hän tulee joku päivä huoneeseensa ja siellä on uusi työpöytä häneltä kysymättä. Todella on joku päättänyt tietää paremmin miten hän tykkää järjestää työntekonsa, tavaransa ja työpisteensä. On vaikka ajatellut hankkia toisen näytön ja nyt ei mahdu. Ei edes kohteliaisuutta kertoa että näin tapahtuu, ehkä on vain menty hänen ainoaan henkilökohtaiseen tilaan ja raiskattu se.Ei se ettei lasta KONTROLLOI ole heitteillejättöä. Ei kontrolloivuuden puute ole sama kuin erilliset elämät.
Tämän takia en tästä asiasta puhu koskaan äidinkään kanssa, omasta mielestään hän vain parhaansa yritti, loukkaantuu, minulla oli aina kaikki niin hyvin ja kauniisti olenhan nyt hyvässä työssä, eikö sekin kerro että hän toimi oikein.
Ei perkel.e kerro.Kontrolloivan vanhemman mielestä usein lapsen kaikki onnistumiset ovat hänen ansiotaan ja lapsen kaikki epäonnistumiset tämän omaa syytä. Kun jokin menee pieleen, niin kontrolloiva vanhempi ei yleensä riennä lapsensa avuksi, vaan alkaa morkata tätä virheestä.
Toimivassa perheessä vanhemmat eivät väkisin tuputa apuaan, mutta ovat tarvittaessa valmiita tulemaan avuksi. Virheisiin ei juututa, vaan etsitään yhdessä keinoja päästä eteenpäin, jos jokin on mennyt pieleen. Näinhän elämässä välillä voi käydä kenelle hyvänsä vaikka miten hyvin asiat suunnittelisi etukäteen, koska kaikkea ei voi kontrolloida.
Narsistille taas lapsi on pelkästään hänen itsensä jatke. Lapsen arvon narsistille määrittää se, tuottaako lapsi narsistille kunniaa vai häpeää epäonnistumisensa takia. Siksi suhtautuminen lapsen virheisiin on hyvin armotonta. Lapsen onnistuessa taas narsisti alkaa ylistää onnistumisista itseään ja omaa panostaan (jota lapsi ei välttämättä olisi lainkaan halunnut).
Narsistin lapsi on yleensä näkymätön lapsi. Omaa minuutta on vaikea kehittää silloin, jos ei ikinä tule kohdatuksi omana itsenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jopas tästä omasta lastnkasvatuksesta tuli ikäviä kommentteja! Tarkoitus oli herätellä keskustelua siitä, miten me vaille jääneet ja hankalan lapsuuden eläneet kuitenkin joudumme itse vanhempina tekemään valintoja, eikä sekään aina niin helppoa ole. Olen kirjoittanut omia lapsuudenkokemuksiani ketjuun aikaisemmin ja saanut siinä ihanaa tukea, kiitos jokaiselle peukuttajalle ja tsemppaajalle!
Parin nettikommentin perusteella ei tietenkään kukaan voi meidän perheen elämää tuntea. Mutta vähän pitää nyt selventää. Kyllä meillä esim mies osallistuu sisustamiseen, ja yhdessä on tehty suunnitelmat. Lapset ovat saaneet valita esim soittimensa itse. Ja yksi lapsista ei ensin halunnut alkaa soittaa, eikä alkanut, mutta muutti seuraavana vuonna mielensä ja aloitti silloin. Jo aloitettua harrastusta ei ole meillä kyllä saanut ihan hetken mielijohteesta lopettaa. Mutta on lopetettukin pitkä urheiluharrastus, kun se ei lapsen mielestä enää ollut kivaa. Sama lapsi ei sitten harrastanut muutamaan vuoteen oikeastaan mitään liikuntaa, mikä on minusta kyllä vähän huono juttu ja tarjosin monia vaihtoehtoja, mutta ei tuollaiseen voi ketään pakottaa.
Lapsilla, etenkin toisella heistä, on tiettyjä toiveita ammatinvalinnan suhteen, ja aikuisena tiedän heitä paremmin (ihan oikeasti!), mitä ne toiveet edellyttävät. Tämän lapsen oman haaveen vuoksi lähinnä pidän arjessa yllä sitä ”polkua” jonka päässä toivottu ammatti on mahdollinen. Lapset tuntuvat kyllä ymmärtävän oikein hyvin, että heidän tulevaisuuttaan siinä rakennetaan eikä minun. Toisella lapsella ei ole samanlaista selvää suunnitelmaa, mutta minusta olisi jotenkin väärin, jos emme siksi auttaisi hänen koulunkäyntiään yhtä paljon. On selvästi nähtävissä että jos tuo lapsi saa tehdä kaikki valintansa nyt teininä kokonaan itse, on tulevaisuus aika paljon sisarusta vaatimattomampi.
Sekin voi aiheuttaa katkeruutta myöhemmin, jos vain toista lasta on autettu ja kannustettu ja tämä sitten näkyy koko loppuelämän. Tämä on kuitenkin vaikeampi asia itselleni, mikä on sopiva määrä mitäkin?
Vanhemmuus (hyvä sellainen) kyllä ihan pakosti edellyttää välillä arjessa lapsen ”kontorollointia”: nyt läksyt, nyt soitto, nyt nukkumaan. Enkunkoe! Kotiintuloaika! Mitä tehdään kun sitä ei noudatettu? Saako alaikåisen alkoholinkäyttöä estää vai kuuluuko se oman harkinnan piiriin? Näiden pohdinta on kyllä ihan eri juttu kuin itseeni lapsena kohdistunut terrori. Toki kun oma tausta on epäterveestä perheestä, niin (hyviä) valmiita malleja ei ole, ja joutuu enemmän hakemaan sitä sopivaa tapaa toimia. Mutta tässä ketjussa osa nyt kumminkin mainitsi näitä mimusta aika viattomia asioita kauheina traumaattisen lapsuuden piirteinä. Ehkä kasvatus ei sitten kumminkaan muutu määräänsä enempää yhden sukupolven aikana? Tai sitten juuri nuo esimerkit eivät heillekään itsessään olleet se asian pihvi, vaan tapa tuoda esille liian kaikenkattavaa kontrollointia. Onhan kumminkin eri asia että vanhempi ostaa huoneeseen pöydän kysymättä, kuin että siellä huoneessa ei saa olla yhtään ei-vanhemman-määräämää tavaraa esillä. Ja on eri juttu määrätä lapsi tähtäämään juristiksi kuin auttaa häntä pääsemään oikikseen kun hän itse sitä toivoo.
Minusta kyllä tuo ajatus, että lapsen pitää saada tehdä kaikki isot ja vakavatkin valinnat ihan itse, koska hän niiden valintojen kanssa elää, ei ole yhtään hyvä kasvatusperiaate. Kyllä vanhemman pitää parhaansa mukaan estää pahat virheet, ehtii niitä virheitäkin tekemään siitä huolimatta ihan riittävästi. Koulun ainevalinnat eivät esimerkiksi välttämättä ole se paras paikka ypöyksin tapahtuvan päätöksenteon harjoitteluun, keskusteluun ja kuuntelemiseen kyllä.
Niin se kultainen keskitie lienee paras. Mut eri asia on se, jos sulla on neuroottinen tarve kontorlloida lastesi elämää, mitä tuo itsestäänselvä oletus siitä et sinä päätät lastesi opiskelut- kyllä voi olla. Tietysti lasta saa tsempata ja tuoda esille omat ajatukset, ja jossain kohtaa sanoa että tuo ei ole tässä talossa ok tms. Nuori tarvitsee tukea oimmin valintoihinsa ja niiden pohdiskeluun. Mutta se on täysin eri asia kuin äiti joka ilmoittaa että minäpä se tiedän ja päätän mikä on sulle hyväksi. Luottamus lapseen on tärkeää- ei hän muuten opi luottamaan. Ja hänen on joka tapauksessa tehtävä virheensä, koettava pettymyksensä ja muu kurjuus mitä elämä tuo. Vain niiden kautta hän voi oikeasti kasvaa omille jaloilleen ja löytää itsensä ja vain niiden kautta hän voi myös kokea huikeaa onnistumista joka on HÄNEN ANSIOTAAN. KOntrlloiva vanhempi riistää tosi paljon myös iloa lapseltaan. Tietysti jos on hankaluuksia, tukea tarvitaan enemmän. Mutta kyllä mun nuoret opiskelevat ilman että minä siitä heille muistutan, koska heillä on oma into ja sisäinen mtivaatio. Ja pyytävät apua kokeiden kuulusteluun tai tukea kun tarvitsevat. Joka päivä kysyn heiltä kuulumisia, joten välit ovat läheiset ja hyvät ja myötäelän heidän elämäänsä. Mutten sotke itseäni ja omia pyrkimyksiäni heidän kuulumisiinsa. Että hyvää tarkoittava paremmin tietäminen voi myös olla lasta lannistavaa kontrollointia, varsinkin jos siellä takana vaikuttavat sinun omat selvittämättömät ongelmasi. Lapset on tarkoitus kai kasvattaa ensisijaisesti niin, että he selviäisivät omillaan. Ammatinvalinta on siinä sivuseikka.
Hauska kuulla, että sinun nuoriasi ei tarvitse muistuttaa läksyistä... minun lapsistani toista ei tarvitse mutta toista tarvitsee. En voi muuttaa sitä asiaa toiseksi, voin vain valita, muistutanko vai annanko tulla kutosia. Varma tieto että juuri niitä tulee, olen kokeillut. Tarpeeksi monta vuotta kutosia (jotka voivat siitä pitkän päälle laskeakin...) vaikuttaa aika paljon, joten autan sen verran, että tulee ysejä. Ehkä se on sitten väärin, mene ja tiedä.
Minulla on ongelmallinen perhetausta, enkä sitä voi muuksi muuttaa. Kovasti niitä ongelmia olen selvittänyt ja mielestäni hyvin tuloksinkin, mutta en voi väittää, että ne siitä muuttuisivat olemattomiksi. Kyllä oma henkilöhistoria on hyvässä ja pahassa mukana läpi elämän, siitä ei pääse mihinkään. Omasta mielestäni tämän tiedostaminen on tervettä.
On hienoa, että ihmiset saavat vertaistukea ja myötätuntoa kertoessaan itsestään lapsen roolissa (minäkin olen saanut), mutta tässä kohtaa sitten törmää aika lyttäävään tekstiin, jos pohtii, millä tunnistaa niitä ongelmia vanhemman roolissa (kun lapsetkaan eivät tunnetusti sitä välttämättä hoksaa heti lapsina).
Mistä sinä muuten tiedät ja olet varma, ettet sotke itseäsi ja omia pyrkimyksiä lastesi kuulumisiin? Eihän useinkaan ihminen huomaa tuollaista itse? Mistä sinä saat tuon varmuuden, että itse toimit oikein? Ihan vilpittömästi kysyn, koska minusta tuo on aika paljon väitetty, etenkin kun aika isoja väitteitä teet muiden motiiveista ja toiminnasta.
MInullakin on ollut aika haastava lapsuus, ja nimenomaan se kontrolloiva/laiminlyövä vanhempi. Siksi tämä asia on mulle varmasti tärkeä. Tietenkään en ole täydellinen, ja virheitä teen. Ja ymmärrän senkin, että toisia lapsia täytyy muistuttaa, eikä siinä sen kummempaa ole. Olen käynyt lapsuudestani johtuen pitkät terapiat, ja käynyt juurta jaksain läpi elämääni. Hyvä terapia nimenomaan lisää ihmisen tietoisuutta siitä, mitä hän itse tkee ja miten reagoi- se on terapian keskeisiä tarkoituksia. Kun olen "harrastanut" tätä tiedostamista vuositolkulla ja elämäni on myös muuttunut paljon, luulen kykeneväni havainnoimaan toimintaani aika hyvin. Tietysti, niinkuin sanoin, täydellistä ei ole eikä tarvitsekaan. Olen siis saanut paljon tukea ja apua. Siksi uskallan väittää että jossakin olen myös hyvin kartalla. Muiden toiminnasta en kyllä voi väittää yhtään mitään, kirjoitan täysin omien kokemusteni pohjalta ja siitä, mitä esim. sinun kirjoituksesi herättää minussa. Ja hienoa ylipäätään on tämä tällainen vertaisketju, minunkin mielestäni.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Lasten kannalta olennaista on se, osaako vanhempi virittäytyä hänen tarpeisiinsa ja kuulla häntä. Ja tarjota tukea. Se, että vanhempi on intensiivinen, huolehtiva ja kannustava omista tarpeistaan lähtien ilman tuota lapsen tarpeille virittäytymistä ja lapsen tukemista hänen omissa asioissaan, on kontrollointia ja laiminlyöntiä. Vanhempi itse ajattelee tekevänsä kaiken lapsen parhaaksi ja nimenomaan olevansa panostava ja hyvä vanhempi, mutta lapsen kannalta tilanne on toinen. Lapsi ei tule kuulluksi, nähdyksi ja tuetuksi vaan jää yksin omien asioidensa kanssa. Tätä ei tietenkään ole helppoa erottaa, varsinkaan kun itsellä on useimmiten ne omat taakat kannettavana. Mut pääpiirteissään tuossa se ero on. Että ensisijassa tulisi kuulla lasta ja tarjota hänelle tukea, ei suorittaa superhyvää vanhemmuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti oli tuollainen kontrolloiva. Olen myöhemmin ajatellut että se johtuu että Hän pelkäsi epäonnistumista, pelkäsi virheitä ja näin ollen kaikkea. Hän ei halunnut jättää mitään virheen varaa, joten en olisi käytännössä saanut tehdä mitään mistä hän ei ihan ymmärtänyt. Hän ei ollut opiskellut joten yliopisto oli huuhaata. Hän ei ollut elänyt opiskelijaelämää, joten se oli huoraamista ja ryyppäämistä ja parempi olla muuttamatta kotoa. Hän ei ollut matkustanut joten se oli pelottavaa ja hengenvaarallista.
Hänen kontrollointiin alistuminen olisi supistanut elämääni ja mahdollisuuksiani valtavasti
Hänellä oli väkivaltainen alkoholisti-isä ja väheksyvä ja vähättelevä äiti. Ymmärrän että häneen kasvatettiin epäonnistumisen pelko. Mutta silti se ei oikeuta sitä mitä hän vanhempana itse teki omien traumojensa takia.
Itse olen ajatellut , että ”kontrolloinnissa” ero tulee määrän lisäksi juuri siitä, onko se lannistavaa ja rajoittavaa vai mahdollisuuksia auki pitävää ja kannustavaa. Eli tuollainen että yliopisto on huuhaata ja opiskelijaelämä huoraamista, se on väärin, koska se rajoittaa. Samoin on väärin kieltää laaja matematiikka, ”kun et sä kumminkaan pärjää”. Sen sijaan ei ole yhtä väärin kannustaa miettimään myös yliopistoa, tai myös muuta kuin yliopistoa, tai kannustaa ottamaan laajaa oppimäärää kun voihan sen myöhemmin lopettaa jos se osoittautuu liian raskaaksi, mutta hyvin voi käydä niin, että siinä pärjääkin ihan loistavasti.
Minusta on myös enemmän väärin antaa lapsen tehdä oma valinta ottaa huono päättötodistus koska hänhän sen kanssa elää, kuin varmistaa lapselle ihan hyvä päättötodistus, vaikka hän ei sitä välttämättä tarvitse. Jotta lapsella olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet tehdä myöhemmin valintoja.
Mutta vaikka kuinka sitä kontrollointia vihaisi ja vieroksuisi (tai nimittäisi jollain kauniimmalla sanalla), niin se kuuluu vanhemmuuteen. Alussa enemmän ja myöhemmin vähemmän, mutta niin kauan kuin on alaikäisestä kyse, on vanhemmalla jokin vastuu ja sitä myötä tietyt oikeudet ja velvollisuudetkin.
Ja tuosta pöytäasiasta olen ihan eri mieltä, varsinkin siitä, että koululaisen työpöytä jotenkin raiskaisi hänen huoneensa. Vaikka meillä ei ole kysymättä tuotu pöytää kenenkään huoneeseen, jos joku nyt huolestui tästäkin. Se oli vain esimerkki.
Minun isäni oli juuri kuin sinä. Ei tuo ole tervettä! - hullun professorin lapsi
Voisitko kuvata, mikä olisi sitten mielestäsi tervettä? Siitä voisi olla tässä hyötyä.
Olen jo moneen kertaan tässä todennut todennut, että sinun pitäisi olla lapsesi tukena niin, että annat hänen elää omaa elämäänsä ja tehdä itse omat virheensä. Kerrot lapsellesi, että luotat häneen ja olet hänen tukenasi siinä vaiheessa, jos jokin menee pieleen. Virheet eivät ole vaarallisia, niistä päästään yhdessä läpi.
Kerrot hänelle, että haluat hänen tietävän se, että vanhempien puoleen voi aina kääntyä, mutta että luotat siihen, että hän osaa itsekin tehdä viisaita valintoja elämässään. Virheitä ei tarvitse pelätä eikä elämässä tarvitse aina pärjätä yksin. Kaikki kokemukset ovat arvokkaita ja niistä on mahdollista ottaa jotain opiksi. Elämänkokemus karttuu ainoastaan eletyn elämän myötä ja samaan päämäärään voi päästä monia eri reittejä.
On huuhaata sanoa että etkö aikuinen ihminen voi tätä nyt keskustella vanhempasi kanssa, että miten hän sinun kanssasi toimi kun olit lapsi ja nuori. Että se keskustelu olisi jotenkin muka tervehdyttävää.
No ei ole, kun kuusikymppinen nainen puolustautuu ja loukkaantuu, ja jankuttaa että aina kaikki oli sinun parhaaksesi. Ei kuuntele, ei yhtään edes hetkeksi vilahda mielessä että hän olisi ollut jossain väärässä. Tai oikeastaan silmistä näkee paniikin että hän epäilee olleensa väärässä, mutta sitä kovemmin hyökkää voittaakseen "syyttelyn" ja antaakseen takaisin.
Vanhemman ei edes pitäisi yrittää "voittaa" lasta. Pitäisi tajuta että ollaan samalla puolella. Vaikka lapsi olisi vanhempaa vastaan, vanhemman silti pitäisi olla lapsen puolella. Jopa niin pitkälle että jopa mylntää virheensä ja pyytää anteeksi.
Joten ihan turha "keskustella" menneestä. Parempi selvittää asia itselle omassa päässä, omalle puolisolle, lapsille että osaavat varoa mummon kommentteja.
Mummolle itselle hymyillä valheellisesti silloin harvoin kun joutuu tekemisiin ja olla kertomatta mitään totta mistään ettei pysty saamaan otetta.
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Hyljeksitkö tai syrjitkö lapsiasi, jos he valitsevat lyhyen matematiikan? Vaikutat jatkekasvattajalta. Onko lapsilla isää ollenkaan vai oletko päättänyt, ettei heillä ole? Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut terve?
Alue: Aihe vapaa
Ja tässä ketjussa on muuten ihan tuntuva edustus niitäkin ihmisiä, joiden vanhemmat todella elivät omaa elämäänsä ja lapset omaansa kuten yllä ehdotetaan... eikä sekään ole ollut hyvä.