Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija
08.03.2019 |

Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?

Kommentit (2084)

Vierailija
601/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.

Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.

Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.

En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.

Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.

En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.

Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.

Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.

Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.

Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.

Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.

Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.

Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.

Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?

Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.

Äidillä oli kuitenkin omien sanojensa mukaan erittäin hyvä lapsuus, oli rakastettu sen tiedän. Uskon tämän sillä hänen vanhempansa eli isovanhempani olivat varmaan se pelastava tekijä omassa lapsuudessani.

Onko sinusta mahdollista, että isäsi ja äitisi suhde sai ison särön kauan sitten? Ehkä he ovat saaneet erilaiset perhemallit omilta vanhemmiltaan ja se yhtälö ei ole kohdannut heidän suhteessaan. Isäsi on pettänyt äitiäsi, äitisi on ilmoittanut topakasti hänelle ettei petturista ole isäksi ja että hän (äitisi) hoitaa kaiken yksin. Sinä olet joutunut sitten korvaamaan toisen aikuisen vastuuta. Raskaammaksi yhtälön on tehnyt, että isä on kuitenkin jäänyt kotiin huolehdittavaksi, kuin neljäs lapsi. Narsisteja en suoraan näe, mutta joitain narsistisia piirteitä, ehkä terveitä sellaisia on varmasti vanhemmissanne, selviytyäkseen vaikeista olosuhteista.

On varmasti saanut särön jo alkumetreillä avioliitossa ja perhemallit on ollut hyvin erilaiset. Seurustelivat pitkäänkin n.10v) ja kun menivät naimisiin, äidin mukaan isän todellinen luonne paljastui siinä heti. Olen itse kyllä ihmetellyt miten se salasi sen niinkin kauan.

Isä on hermoheikoin ihminen jonka olen koskaan nähnyt. Epäilen kyllä että on jokin persoonallisuushäiriö. Hän on myös älykäs ja uppoutui harrastukseensa nuorena, mutta kuitenkin niin seurallinen ollut ja mainio viihdyttämään ihmisiä että en oikein osaa ajatella esimerkiksi autismin piirteitä häneen. Hermostuminen oli kuitenkin kaikessa. Lapset ei saanut vaivata. Äiti kun oli saanut keskenmenon ja alkanut valua verta, isä oli raivostunut ja heitellyt tuoleja sen sijaan että olisi tukenut vaimoaan. Pelon ilmapiiri oli läsnä jatkuvasti lapsuudessa. Oltiin varpaillaan ettei vain häiritä. Ei ollut mitenkään turvallinen olo sen kanssa. Lyönyt se ei ole onneksi koskaan, mikä on jopa ihmekin koska itse on lapsena tullut lyödyksi.

Äiti on niin uskonnollinen ihminen että ero ei ole tullut kysymykseenkään. Todellakin isä on ollut meidän perheen neljäs lapsi. Äiti ei kuitenkaan ehkä ole ilmoittanut suoraan, että hänestä ei ole isäksi, vaan isä on itse heittäytynyt tuohon ja lakannut olemasta.

Vierailija
602/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.

Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.

Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.

En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.

Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.

En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.

Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.

Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.

Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.

Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.

Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.

Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.

Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.

Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?

Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.

Äidillä oli kuitenkin omien sanojensa mukaan erittäin hyvä lapsuus, oli rakastettu sen tiedän. Uskon tämän sillä hänen vanhempansa eli isovanhempani olivat varmaan se pelastava tekijä omassa lapsuudessani.

Onko sinusta mahdollista, että isäsi ja äitisi suhde sai ison särön kauan sitten? Ehkä he ovat saaneet erilaiset perhemallit omilta vanhemmiltaan ja se yhtälö ei ole kohdannut heidän suhteessaan. Isäsi on pettänyt äitiäsi, äitisi on ilmoittanut topakasti hänelle ettei petturista ole isäksi ja että hän (äitisi) hoitaa kaiken yksin. Sinä olet joutunut sitten korvaamaan toisen aikuisen vastuuta. Raskaammaksi yhtälön on tehnyt, että isä on kuitenkin jäänyt kotiin huolehdittavaksi, kuin neljäs lapsi. Narsisteja en suoraan näe, mutta joitain narsistisia piirteitä, ehkä terveitä sellaisia on varmasti vanhemmissanne, selviytyäkseen vaikeista olosuhteista.

On varmasti saanut särön jo alkumetreillä avioliitossa ja perhemallit on ollut hyvin erilaiset. Seurustelivat pitkäänkin n.10v) ja kun menivät naimisiin, äidin mukaan isän todellinen luonne paljastui siinä heti. Olen itse kyllä ihmetellyt miten se salasi sen niinkin kauan.

Isä on hermoheikoin ihminen jonka olen koskaan nähnyt. Epäilen kyllä että on jokin persoonallisuushäiriö. Hän on myös älykäs ja uppoutui harrastukseensa nuorena, mutta kuitenkin niin seurallinen ollut ja mainio viihdyttämään ihmisiä että en oikein osaa ajatella esimerkiksi autismin piirteitä häneen. Hermostuminen oli kuitenkin kaikessa. Lapset ei saanut vaivata. Äiti kun oli saanut keskenmenon ja alkanut valua verta, isä oli raivostunut ja heitellyt tuoleja sen sijaan että olisi tukenut vaimoaan. Pelon ilmapiiri oli läsnä jatkuvasti lapsuudessa. Oltiin varpaillaan ettei vain häiritä. Ei ollut mitenkään turvallinen olo sen kanssa. Lyönyt se ei ole onneksi koskaan, mikä on jopa ihmekin koska itse on lapsena tullut lyödyksi.

Äiti on niin uskonnollinen ihminen että ero ei ole tullut kysymykseenkään. Todellakin isä on ollut meidän perheen neljäs lapsi. Äiti ei kuitenkaan ehkä ole ilmoittanut suoraan, että hänestä ei ole isäksi, vaan isä on itse heittäytynyt tuohon ja lakannut olemasta.

Isäsi kuulostaa masentuneelta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
603/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo anteeksiannon penääminen saa karvat pystyyn, koska omalla psykoäidilläni se on yksi perseilyn muoto muiden joukossa. Teatraalinen ”sovinnonteko” anteeksipyyntöineen, jonka jälkeen sama meno jatkuu mutta vanhoja ei saisi muistella.

Jos esimerkiksi teininä minua oli jahdattu veitsen kanssa maanantai-iltana ja kiskottu tukasta pitkin lattioita tiistaina. Keskiviikkona huudettiin puolille öin, jonka jälkeen tehtiin sitä sovintoa. Niin torstaina kun huuto alkoi heti äidin töistä tullessa, ei saanut sanoa, että tässä on kuule koko viikko mennyt pilalle ja matikanläksyt on tekemättä sunnuntaista asti kun joka ilta pitää vaan tapella jostain hiekanjyvistä tuulikaapissa. Kun ei niitä alkuviikon riitoja enää saanut muistella, nehän oli jo ”pyydetty anteeksi”. Ja siitten taas riideltiin aamuyöhön asti ihan samaa tyyliin kuin ennenkin...

Myös jos vaikka siskolle oli ostettu uudet hienot kengät ja minulle haalittu jotkut serkun vanhat reikäiset lenkkarit, niin tämä muka korjautui sillä, että epätasapuolisuutta pyydettiin anteeksi. Sitten minä sain edelleen kulkea reikäisissä kengissä ja siskolla oli edelleen hienot kengät, mutta asiaan ei saanut enää puuttua, koska ”vanhoja” ei saa muistella.

Että joo, anteeksi antaminen ei tosiaankaan kuulu vahvuuksiini. Päin vastoin, minulla on tiukka linja, että mitään en ”anna anteeksi”, ikinä.

Tarkoitus ei ole välttämättä kasvotusten antaa anteeksi, vaan omassa päässään. Armo ja anteeksianto ovat todella hyviä keinoja päästä eteen päin. Siinä samassa vihassa vellominen, jota on kokenut vanhempiaan kohtaan koko elämänsä, pitää ihmisen ikään kuin ajassa lukittuna lapsuuteen. Anteeksianto on kuitenkin vaikeaa ilman empatiaa ja ilman syvällistä sen ymmärtämistä, kuinka huonon lapsuuden omat vanhemmatkin ovat joutuneet kokemaan.

Olet väärässä, ei hakattu lapsi vihaa aina vanhempiaan, vihamle on aikansa joka kestää 5-10v useimmiten. Sen jälkeen seuraa VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS. Mulle on ihan sama mitä paskavanhemmilleni kuuluu, onko hyvä vai kurja vanhuus, onko onnellisia vai onnettomia. Ei kuulu mulle enkä ajatusta enää noille uhraa, välit ollut jo 12 v katki enkä ikinä aio palauttaa niitä. Ne hullut rääkkäsi mua 18 vuotta joten olen kyllä osannut itseni vapauttaa noista. Jos vihaisin, niin osoittaisin että he on mulle”tärkeitä”. Eivät ole, joten enpä vihaa. Ehkä hakveksin korkeintaan.

Olen huomannut saman. Ensin oli hirvittävä vihan aika isääni kohtaan. Kesti vuosia. Osoitin sen huutamalla ja haukkumalla ja paiskomalla ovia, monin halveksuvin sanoin. En kertakaikkiaan pysynyt kontrolloimaan käytöstäni, viha oli todella voimakasta ja hallitsi minua. Nyt se on pelkkää välinpitämättömyyttä ollut jo vuosia, mutta viha on siirtynyt äitiini. Odotan että koska tämä menee ohi.

En tiedä pitäisikö minun pakottaa itseni esittämään jotain. Isäni on vanha ja hyvin sairas jo. Tuleeko aika että kadun katkerasti jos en sovi asioita. Hän ei ole koskaan pyytänyt anteeksi.

Mitä sopimista on tilanteessa, jossa isäsi ei pyydä anteeksi? Minut on tuollainen vanhempi haukkunut vielä kuolinvuoteellankin viimeisillä voimillaan ruman näköiseksi. Sovi siinä sitte.

En tiedä. Tämä on niin vaikea asia. Kai se on lojaalius vanhempaa kohtaan siellä jossain edelleen.

Vaikka isä sai pahaa aikaan kun olin lapsi, näen nykyään kuitenkin sen taaksekin. Hänellä itsellään oli vaikea isäsuhde, hän meni itsekin rikki siitä. En kuitenkaan tiedä onko isä ollut yksinkertaisesti kykenemätön olemaan lapsilleen vanhempi tai onko siinä tahallisuuttakin. Mutta katumusta ei ole varsinaisesti osoittanut meille lapsille suoraan. Hän kuitenkin lamaantui jo alta viisikymppisenä, eikä ole sen jälkeen tehnyt mitään. Muuttui entisestään vetäytyvämmäksi ja jotenkin alentuvaksi, eikä ottanut enää vastuuta yhtään mistään.

Äidistäni en tiedä mitä sanoa. Meillä oli aiemmin jopa liiankin läheiset välit. Olen vanhin lapsista, ja jouduin jo pienenä jotenkin paikkaamaan isän roolia, kun hänestä ei ollut meistä huolehtimaan. Näin äitini ja niin näkivät muutkin vahvana ja ylisuojelevana ja kuin jonain pyhimyksenä joka vaan suoritti kaikkea yksin.

Mutta kun tulin itse äidiksi mulle valkeni hirvittävä painajainen. Kaikki se mikä kuva minulla oli hänestä rapistui vähitellen alas ja muuttui joksikin muuksi. Olin jo paljon aikaisemmin kuitenkin tietänyt sen, että meillä ei oltu aidosti läsnä lapsille, ei kannustettu koulun käyntiin eikä harrastuksiin, ei vain osoitettu sitä rakkautta sillä tavoin kun lapselle kuuluu. Vanhemmat ei osoittaneet rakkautta toisilleen, ei koskaan kosketeltu, ei suukkoja, ei halausta toisilleen eikä lapsille. Äiti on aina vähätellyt itseään ääneen lasten kuullen tyyliin ”minähän olen vain maija”. Myöhemmin olen huomannut että hän on melkoinen marttyyri. Hän myös puolustautuu aina samoin sanoin: ”parhaani olen tehnyt ja töihin mennyt joka aamu”. Kun sanon että se työ ei ole selitys sille, että lapsille ei oltu läsnä eikä niistä välitetä eikä kannustusta tule mihinkään, vastaus on aina sama: ” kuka teille olisi tuonut leivän pöytään”.

Isä alkoi pettää vuosikausia äitiä kun olin pieni, ja se oli meille lapsillekin hyvin näkyvää ja avointa sekoilua. Tähän aikaan liittyi paljon muutakin tuhoavaa mikä tuli perheemme ulkopuolelta. Äitini katkeroitui viimeistään tuolloin.

Sairastuin lopulta ylä-asteikäisenä, koulunkäynti loppuu ja sain ihan rauhassa lopettaa. Tänä päivänä siihenkin puuttuisi koulu ja lasu, tuolloin 1990-luvun lopulla ei. Kävin käytännössä kuoleman rajoilla anoreksian kanssa. Vanhemmat ei joko nähneet tai halunneet nähdä että olin vakavasti sairas. Painoin enää n. 35kg kun huomasin että jalat eivät kanna, tuli myös sydänoireita. Se on ihme, että siinä sairauden tilassa sain itse itseni lopulta syömään ja ymmärtämään että olen sairas. Taisin kertoa siitä itse vanhemmilleni, että minulla on anoreksia. En ole koskaan tullut enää entiselleni, tässä kulkee selkeä jako.

Mutta siis äidistäni en tiedä mikä hän on. Onko hän yksinkertainen ihminen joka ei osaa kasvattaa lapsiaan, vai luonnevikainen ihminen, joka on salakavalasti kasvattanut lapsensa ikään kuin itseensä kiinni olemalla muka niin hyvä.

Me kaikki kolme ollaan vakavissa ongelmissa nyt aikuisena, kukaan ei ole kyennyt esimerkiksi hankkimaan ammattia, siskoni alkoholisoitui jo alaikäisenä. Äiti ei edelleenkään kestä kritiikkiä. Kaikki asiat olen sanonut mitä ajattelen, mutta hän hyökkää vastaan. On myös luonnehdittu ulkopuolisin silmin dominoivaksi.

Mitä ajatuksia tämä äitini käytös herättää teissä?

Että hänellä, kuten myös isälläsi on taustalla jotain vaikeita asioita, joiden kanssa he ovat jääneet yksin. Kuten te lapsetkin, ilman vanhempien tukea. Kun kukaan ei puhu oikeista asioista ja aidoista tunteistaan muille, syntyy tilanne jossa kaikki vetäytyvät, epäilevät ja voivat pahoin.

Äidillä oli kuitenkin omien sanojensa mukaan erittäin hyvä lapsuus, oli rakastettu sen tiedän. Uskon tämän sillä hänen vanhempansa eli isovanhempani olivat varmaan se pelastava tekijä omassa lapsuudessani.

Onko sinusta mahdollista, että isäsi ja äitisi suhde sai ison särön kauan sitten? Ehkä he ovat saaneet erilaiset perhemallit omilta vanhemmiltaan ja se yhtälö ei ole kohdannut heidän suhteessaan. Isäsi on pettänyt äitiäsi, äitisi on ilmoittanut topakasti hänelle ettei petturista ole isäksi ja että hän (äitisi) hoitaa kaiken yksin. Sinä olet joutunut sitten korvaamaan toisen aikuisen vastuuta. Raskaammaksi yhtälön on tehnyt, että isä on kuitenkin jäänyt kotiin huolehdittavaksi, kuin neljäs lapsi. Narsisteja en suoraan näe, mutta joitain narsistisia piirteitä, ehkä terveitä sellaisia on varmasti vanhemmissanne, selviytyäkseen vaikeista olosuhteista.

On varmasti saanut särön jo alkumetreillä avioliitossa ja perhemallit on ollut hyvin erilaiset. Seurustelivat pitkäänkin n.10v) ja kun menivät naimisiin, äidin mukaan isän todellinen luonne paljastui siinä heti. Olen itse kyllä ihmetellyt miten se salasi sen niinkin kauan.

Isä on hermoheikoin ihminen jonka olen koskaan nähnyt. Epäilen kyllä että on jokin persoonallisuushäiriö. Hän on myös älykäs ja uppoutui harrastukseensa nuorena, mutta kuitenkin niin seurallinen ollut ja mainio viihdyttämään ihmisiä että en oikein osaa ajatella esimerkiksi autismin piirteitä häneen. Hermostuminen oli kuitenkin kaikessa. Lapset ei saanut vaivata. Äiti kun oli saanut keskenmenon ja alkanut valua verta, isä oli raivostunut ja heitellyt tuoleja sen sijaan että olisi tukenut vaimoaan. Pelon ilmapiiri oli läsnä jatkuvasti lapsuudessa. Oltiin varpaillaan ettei vain häiritä. Ei ollut mitenkään turvallinen olo sen kanssa. Lyönyt se ei ole onneksi koskaan, mikä on jopa ihmekin koska itse on lapsena tullut lyödyksi.

Äiti on niin uskonnollinen ihminen että ero ei ole tullut kysymykseenkään. Todellakin isä on ollut meidän perheen neljäs lapsi. Äiti ei kuitenkaan ehkä ole ilmoittanut suoraan, että hänestä ei ole isäksi, vaan isä on itse heittäytynyt tuohon ja lakannut olemasta.

Isäsi kuulostaa masentuneelta.

On se diagnosoitukin ja kaksisuuntainenkin diagnosoitu. Nyt on jo niin vakavasti sairas vanhus että epäillään jo dementiaa. Isänsäkin sairasti loppuaikoinaan dementiaa.

Vierailija
604/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Siinä vaiheessa kun alkoi estynyt persoonallisuus oireilla. Jos olisi joskus kehuttu eikä aina vaan revitty tukasta, tönitty ja vähätelty.

Vierailija
605/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Vierailija
606/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sori nuo typot.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
607/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Kuulostat kontrollifriikiltä. Olet oikeassa, monella täällä on varmasti karvaita kokemuksia tuollaisista vanhemmista. Aivan kuin häkissä olisi elänyt, kun mitään luottoa omaan lapseen ei ollut missään asioissa.

Vierailija
608/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä havahduin kans vasta tosi myöhään ja edelleen melkeen kolmekymppisenä tajuan asioita, jotka on menny lapsuudessa väärin. Oman lapsen saannin myötä alkanu eniten käsittää asioita. Tosi moni täällä on kokenut samoja asioita ku mä. Mun porukat eros ku olin 6v enkä muista niistä ajoista mitään ku olivat viel yhes eli en tiiä oliko millaisissa väleissä :D Ainakin eron jälkeen äiti on vaan haukkunu isää ja yrittäny saada "puolelleen".

Äiti oli kylmä, ei näyttänyt tai puhunut (hyvistä) tunteista, ei antanu läheisyyttä, ei opettanu mua naiseks, vähätteli ja uhkaili. Oli melkein aina pahalla päällä ja musta tuli miellyttäjä, et saisin ees jotai vastakaikua :(

Isä löys uuden vaimon (olin 8v sillo), joka on pilannu mun isän. Se elelee isän rahoilla, ryyppää ja rällää, uhkailee isää itsemurhalla tyyliin joka kerta jos isä haluis tehä omia päätöksiä jossain asioissa. Isä alko tän naisen takia kans juomaan ja on nyt ollu n.20 vuotta alkoholisti, kuitenkin nipinnapin pitänyt työnsä (parit potkut ja lomautukset, varoituksia ymym). Ja näiltä sankareilta opin "parisuhdemallin", joka ikinen isä-viikonloppu oli poliisit käymässä, lapset turvakodissa tai heitettynä pihalle (vain, että saavat juoda ja riidellä rauhassa). Isän vaimo yritti saada meidät meidän äitiä vastaan ja muuttamaan heille (!!!) Onneks äiti sentää piti meistä kiinni! Sit ku tää nainen tajus et ei saa mua äitiäni vastaan vaikka seisois päällään, (Tai tekis sen itsarin) ni alko se mun vainoominen, huorittelu (olin 11-12v), uhkailu... Meni tähän naiseen välit ja vähitellen myös isään sen takia. Nyt 2,5 vuotta oltu välit kokonaa poikki, vain koska mä en halua sitä naista mun lapsen elämään ja isä ei saa tulla meille yksin kattomaan ainoota lapsenlastaan, vaikka haluais olla pappa mun lapselle. Ei voi mitää.

Kauhee avautuminen, mut siis just parisuhteessa en oikein osaa puhua tunteistani, välillä nään äitini kylmyyttä käytöksessäni, en osaa suhtautua päihtyneisiin ihmisiin oikein kunnolla (pelkään, mut säälin), päihde- ja mielenterveysongelmat, sosiaalisten tilanteiden pelkoo, jatkuva ahdistus ja tunne et on hirveesti painoo harteilla, meen lukkoon riitatilanteissa, en osaa pyytää apua..

Äiti on nyt mun lapselle sit olevinaan paras mummo, ostelee koko ajan jotai turhaa ihan vaan miellyttääkseen lastani ja saadakseen tältä suosiota. Yrittää mun lapsen kautta hyvittää sitä, ettei ollut se äiti sillon mulle mitä oisin tarvinnut. Ei edelleenkään puhu niistä ajoista ku oltiin lapsia, jos ite kysyn tai sanon jotai, ni äiti vaihtaa puheenaihetta.

Äiti luki itelleen sosiaali-ja terveysalan tutkinnon viisikymppisenä ja varmasti opintojensa aikana tajus ees jotain omia virheitään, mut ei ylpeys anna periks myöntää. Syyttää kans omaa äitiään lapsuutensa "pilaamisesta".. Äitille en kuitenkaan ole katkera, tavallaan ymmärrän, mut ite en haluais toimia niin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
609/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Olet tosi kontrolloiva. varo ettei lapsista tule aivan tahdottomia lapasia.

Vierailija
610/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Jatkan vielä... Autoritaarisessa kodissa kasvaneena tunnistan kyllä ne riskit mitä liikaan määräilyyn liittyy, mutta on minusta kumminkin eri asia kieltää laaja matematiikka ”kun et sä siinö kumminkaan pärjää” kuten itselleni yritettiin tehdä, tai kannustaa voimakkaasti ottamaan se laaja matematiikka ”mä kyllä autan sua sitten ja hyvin se kumminkin menee, luulen että se on sulle kivaa loppupeleissä”.

Ja on kyllä melkein heitteillejättö antaa lapsen tehdä isompi virhe ainevalinnoissa sillä varjolla että ”itsehän se sitten sen valintansa kanssa elää”. Ei minulle ole tullut mieleenkään, että lapsi saisi valita ihan mitä vaan, koska ne valinnat ovat tärkeitä tulevaisuuden kannalta eikä lapsella ole riittävästi tietoa valinnan tkemiseen.

Ja antqako muka muut ihmiset lasten sisustaa vapaasti huoneitaan, siis ostaa huonekaluja yms? En nyt tarkoita mitään julisteita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
611/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Olet tosi kontrolloiva. varo ettei lapsista tule aivan tahdottomia lapasia.

Ei ole tullut, kiitos huolenpidosta. Eikä meillä yleisesti olla kontrolloivia, aika vapaasti nuo saavat olla ja tulla ja mennä ja harrastaa yms..

Vierailija
612/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Minusta on tärkeää, että lapsi oppii valitsemaan, tunnistamaan omat tarpeensa ja vahvuutensa. Ja että uskaltaa seurata omia valintojaan, yhtä hyvin kuin uskaltaa tehdä virheitäkin. Jonkun pitkän matikan valitseminen äidin ulkoa tulleessa ohjauksessa on mitätöntä kuin hyttysen pissa meressä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
613/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Näin munkin äiti ajatteli eikä antanut valita kolmannelta luokalta saksan kieltä, vituttaa kuule vieläkin vaikka olen 45v. Aikuisena opiskelin kielen mikä oli hankalampaa.

Vierailija
614/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Näin munkin äiti ajatteli eikä antanut valita kolmannelta luokalta saksan kieltä, vituttaa kuule vieläkin vaikka olen 45v. Aikuisena opiskelin kielen mikä oli hankalampaa.

Minä en kyllä ikinä kieltäisi lasta opiskelemasta jotain ylimääräistä, jos se itse haluaa. Kyllä tämä on meillä mennyt niin päin, että yritetään suojella lapsia lyhytnäköiseltä mukavuudenhalulta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
615/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

No joo kyllä saa sisustaa, mutta eipä olis tullu mieleenkään valita lasteni lukiokursseja heidän puolestaan. Ei se ole äidin, vaan nuoren elämä. Olen ollut tukena ja kertonut oman mielipiteen, mutta todellakin ovat nuoret valinneet ihan itse, myös yläasteella. Ja hyvin menee.

Vierailija
616/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Jatkan vielä... Autoritaarisessa kodissa kasvaneena tunnistan kyllä ne riskit mitä liikaan määräilyyn liittyy, mutta on minusta kumminkin eri asia kieltää laaja matematiikka ”kun et sä siinö kumminkaan pärjää” kuten itselleni yritettiin tehdä, tai kannustaa voimakkaasti ottamaan se laaja matematiikka ”mä kyllä autan sua sitten ja hyvin se kumminkin menee, luulen että se on sulle kivaa loppupeleissä”.

Ja on kyllä melkein heitteillejättö antaa lapsen tehdä isompi virhe ainevalinnoissa sillä varjolla että ”itsehän se sitten sen valintansa kanssa elää”. Ei minulle ole tullut mieleenkään, että lapsi saisi valita ihan mitä vaan, koska ne valinnat ovat tärkeitä tulevaisuuden kannalta eikä lapsella ole riittävästi tietoa valinnan tkemiseen.

Ja antqako muka muut ihmiset lasten sisustaa vapaasti huoneitaan, siis ostaa huonekaluja yms? En nyt tarkoita mitään julisteita.

Jep. Just lapsi maalasi huoneensa seinät vihreäksi ihan ite kun hällä oli visio. Kiva tuli. Se huone on lapsen omaa tilaa. Ovat ihan 100% sisustaneet ja visioineet ite. Oli ihana katsoa tyytyväistä, itseensä ja valintoihinsa luottavaa lasta.

Vierailija
617/2084 |
14.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen kasvanut sellaiseen aikaan, että ehkä kohtalotovereita on, mutta turvaton mun lapsuus näin jälkikäteen ajatellen on ollut. Hyvin varhain ajateltiin, että pitää olla itsenäinen, esim.eskari-ikäisenä olin iltoja yksin ja öitäkin. Olin aika täydellisen yksin huolehtimassa itsestäni ja nuoruudessa minulla ei ollut ketään rajoittamassa millään lailla.

Vietin lapsuudessa ja nuoruudessa paljon aikaa kavereilla ja kadehdin sitä millaista heidän perheissään oli. Vanhemmat olivat sovussa, monella oli äiti kotona, esim.koulun jälkeen kaverin äiti oli tehnyt ruokaa ja syötiin yhdessä. Iltaisin toivotettiin hyvät yöt. Ilmapiiri oli lämmin ja turvallinen. Nuoruudessa kadehdin, että heidän asioistaan kiinnostuttiin, heille asetettiin rajat ja heistä välitettiin.

Ihmeellinen asia on se, että hyvin isoilta kompasteluilta olen välttynyt ja asiani ovat hyvin, olen kouluttautunut ja saanut hyviä työpaikkoja, elän pitkässä liitossa ja meillä on lapsilla hyvä ja lämminhenkinen koti. Sellainen, jota lapsena kaipasin.

Vierailija
618/2084 |
15.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Oletko narsisti, joka uskoo olevansa ylivertaisen älykäs muihin verrattuna? Miksi et luota lapsiisi? Heidän on tärkeä oppia tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Sekin on tärkeää, että opitaan ratkaisemaan ongelmia (tarvittaessa toisten tuella), jos jokin päätös paljastuu huonoksi. Nämä asiat kasvattavat tervettä itseluottamusta ja antavat eväitä hyvään aikuisuuteen. Et voi elää lastesi puolestasi. Se on heille erittäin haitallista pitkällä aikavälillä. Sinun on annettava heidän uskoa selviävänsä itse ja kerrottava, että olet heidän tukenaan silloin, jos he apua kaipaavat. Sinun ei pitäisi mestaroida toisten elämää, koska muuten päätöksentekokyky ja luottamus omiin valintoihin ei kehity.

Vierailija
619/2084 |
15.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Oletko narsisti, joka uskoo olevansa ylivertaisen älykäs muihin verrattuna? Miksi et luota lapsiisi? Heidän on tärkeä oppia tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Sekin on tärkeää, että opitaan ratkaisemaan ongelmia (tarvittaessa toisten tuella), jos jokin päätös paljastuu huonoksi. Nämä asiat kasvattavat tervettä itseluottamusta ja antavat eväitä hyvään aikuisuuteen. Et voi elää lastesi puolestasi. Se on heille erittäin haitallista pitkällä aikavälillä. Sinun on annettava heidän uskoa selviävänsä itse ja kerrottava, että olet heidän tukenaan silloin, jos he apua kaipaavat. Sinun ei pitäisi mestaroida toisten elämää, koska muuten päätöksentekokyky ja luottamus omiin valintoihin ei kehity.

Minulla oli hyvin kontrolloiva vanhempi, enkä vieläkään ole oppinut uskomaan siihen, että elämä kantaa. Pelkään virheitä kuin ruttoa enkä uskalla kokeilla uusia asioita. Pelkään, että kukaan ei ole apunani silloin, jos jokin menee pieleen. Tämä on aika onneton tapa elää eikä ole poistunut pitkällä psykoterapiallakaan.

Vierailija
620/2084 |
15.03.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.

Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.

Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.

Miksi ihmeessä et anna lastesi valita itse kurssejaan? Perustelisitko? He näiden päätösten kanssa joutuvat elämään, et sinä.

Kielethän on valittu kun lapsi oli 8v, eikä siinä iässä ole mitään rsursseja tehdä tuollaisia päätöksiä. Min. Aikuisena tiedän, millaisia ne tarjola olevat kielet ovat ja mitä niiden oppiminen vaatii, ja osaan paremmin arvioida, onko niistä hyötyä jatkossa vai ei.

Teiniaivoilla valinta ei välttämättä ole kauhean fiksu, mutta tietenkin teiniä kuunnellaan jo enemmän. Lukiossa ilman laajaa matematiikkaa opiskelemaan pääsy on uudistuksen jälkeen paljon vaikeampaa kuin edes keskitasoisesti suritetun laajan matematiikan kanssa. Opiskelemaan pyrkiminen on ysiluokkalaiselle vielä kaukainen asia, mutta kun se päivä tulee, on laajasta matikasta hyötyä. Lisäksi laaja matikka on kivaa toisin kuin peruskoulun matikka, mutta sitä on ysiluokkalaisen vaikea uskoa.

Lapsia myös kannusttaan tekemään valnitoja puhtaasti kiinnostuksen mukaan. Minä olen korostanut, että aina ei voi mennä pelkällä huvittaako mua -kriteerillä, joskus pitää tehdä asioita, jotka eivät sillä hetkellä kiinnosta,

Vanhempi lapseni on jo nyt kiittänyt minua muutamasta vähän hiillostamalla tehdystä ”valinnasta”. Niistä on ollut hänelle hyötyä tai iloa jälkeen päin, vaikka silloin olisi valinnut helpomman koulutien tai lopettanut harrastuksen, joka on myöhemmin käynyt hyvinkin rakkaaksi.

Jatkan vielä... Autoritaarisessa kodissa kasvaneena tunnistan kyllä ne riskit mitä liikaan määräilyyn liittyy, mutta on minusta kumminkin eri asia kieltää laaja matematiikka ”kun et sä siinö kumminkaan pärjää” kuten itselleni yritettiin tehdä, tai kannustaa voimakkaasti ottamaan se laaja matematiikka ”mä kyllä autan sua sitten ja hyvin se kumminkin menee, luulen että se on sulle kivaa loppupeleissä”.

Ja on kyllä melkein heitteillejättö antaa lapsen tehdä isompi virhe ainevalinnoissa sillä varjolla että ”itsehän se sitten sen valintansa kanssa elää”. Ei minulle ole tullut mieleenkään, että lapsi saisi valita ihan mitä vaan, koska ne valinnat ovat tärkeitä tulevaisuuden kannalta eikä lapsella ole riittävästi tietoa valinnan tkemiseen.

Ja antqako muka muut ihmiset lasten sisustaa vapaasti huoneitaan, siis ostaa huonekaluja yms? En nyt tarkoita mitään julisteita.

Olet tavallaan oikeassa tuossa kouluasiassa, vaikka itsekin annoin oman lapseni valita mm soittimen jota alkaa soittaa 5v ja ensimmäisen kielen 6v. Onneksi teki hyvät valinnat. Kyllä lapsi saattaa tarvita vanhemman ohjailua välillä myösesim harrastusten valinnassa. Vanhempi saattaa kuitenkin nähdä paremmin missä lapsi on hyvä ja mihin olisi lahjoja. Tietysti lapsen pitää myös tykätä niistä harrastuksistaan ja ymmärtää se, että välillä tulee huonoja päiviä tai kausia, jolloin tekee mieli lopettaa. En osaa lukiovalinnoista vielä sanoa sen enempää kun omat lapseni ovat niin nuoria.

Tosiasia on se, että. nykyvanhempia vaivaa ”curling-vanhemmuus”, jolloin ihan pienikin lapsi laitetaan valitsemaan sellaisia asioita, johon hänellä ei vielä ole ymmärrystä.

Sisustustuksesta pakko kommentoida ja kysyä, onko miehesikään saanut päättää mitään sisustuksen suhteen? Vai kontrolloitko kaikkea sisustusta?

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kuusi kahdeksan