Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vaikka se oli oma normaali niin kyllä sen tajusi jollain tasolla jo silloin lapsena. Muiden perheet oli niin erilaisia ja kivoja. Meillä oli aika tavanomainen suomalainen asetelma, jossa isä ryyppää ja hakkaa äidin. Jossain vaiheessa äiti alkoi tehdä reissuja, joiden aikana jätti minut ja veljeni (4 ja 9 v.) yksinään kotiin ja saattoi olla ilmoittamatta pois parikin viikkoa. Oli  vissiin niin väsynyt tilanteeseen ennen kuin erosivat. 

Sain paniikkikohtauksia aina kun isä. Muksuna en tiennyt mitä se oli ja keksin sille oman nimen "itkuhikka" :D Tämän yhteyden tajusin kai joskus 14 v. Ei meillä edelleenkään mitkään optimaaliset välit ole isän kanssa, mutta olen yrittänyt työstää näitä asioita pikkuhiljaa. Mitä tulee itseeni niin koen, että lapsuuden kokemukset ovat tehneet minusta analyyttisen ja vahvan ihmisen vaikka ei se tietenkään kiva kokemus nyt näin taaksepäin katsoen ollutkaan. Jossain vaiheessa ajattelin silti mennä terapiaan puhumaan kaiken puhtaaksi vaikka en koekaan, että mitään varsinaista ongelmaa olisikaan,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Lapsena jo tajusin, että perheeni ei ole normaali ja kuvittelinkin, että he eivät ole oikeita vanhempiani, koska lapsenaivoillani ajattelin, että oikeat vanhemmat rakastaisivat minua ja kyllä oikea isä ja äiti joskus vielä hakisivat minut...

Sama kuin yllä kirjoittavalla, että en saanut olla iloinen mistään saavutuksistani, en koenumeroista, en kehuista työpakoilla, en siitä, jos joku kehui kauniiksi tai älykkääksi... Äitini oli aina niin pahalla tuulella, että hän ei kestänyt, jos minä olen iloinen tai tyytyväinen. Henkisesti siis ihan sairas tapaus, ei tuollaisen ihmisen pitäisi olla vanhempi ollenkaan, kun haluaa painaa lastaan alaspäin.

Sama juttu, että vielä nykyäänkään en edes huomaa, jos joku ei kysele minulta, miten menee tai ole kiinnostunut asioistani. Olen vaan tyytyväinen, jos joku ei kysele liikoja... Tämä aiheuttaa sen, että vedän puoleeni erittäin itsekkäitä ihmisiä, koska en osaa "karsia" heitä jo tutustuessa, olen niin tottunut itsekkääseen käytöstyyliin lapsuudenkodissani.

Minä jotenkin irtauduin vanhemmistani jo aikaisessa vaiheessa myös. Rakensin fiktiivisten hahmojen perusteella itselleni mielikuvitusvanhemmat, jotka välittivät minusta ja lohduttivat. Olen 27 vuotias ja ne ovat vieläkin minun apunani kun työstän ongelmiani :) .Kaipa erilaiset sadut ja muu fiktio auttoi siinä että sain itselleni rakennettua terveemmän käsityksen ihmisyydestä, vaikka kotona oli mitä oli. En erittele tarkemmin, koska moni täällä jo kerrottu tarina kuvastaa paljon omaani. Minulla ei ollut mitään yksittäistä ahaa - hetkeä, vaan tämä on ollut lähinnä koko elämänpituinen prosessi.

Sama täällä! Minulla oli fiktiivisistä hahmoista perhe, joka rakasti minua, ja jotka olivat oikeat vanhemmat. Odotin vielä teini-iässä uutisia, että olenkin vaihdokasvauva tai adoptoitu. Meillä oli tunteeton, henkisesti lyttäävä ilmapiiri, jossa lapset pyörivät jaloissa omillaan. Muistan halanneeni äitiäni kerran, isääni en koskaan. Sylissä ei ole pidetty ja joudun edelleen opettelemaan kosketusta, koska koen sen pelottavana. Tunteita ei saanut näyttää, mielipiteitä ei saanut olla vaan isä määrää. Isä ei päästänyt kotoa minnekään muiden nuorten seuraan, joten en vieläkään ymmärrä sosialisoimista. Niin ja tyttönä maaseudulla minulla ei ollut mitään arvoa. 

Isä on nyt vanhoilla päivillään kuoleman pelossa ryhdistäytynyt ja yrittää olla normaali isä, mutta myöhäistä se nyt on enää, kun paska on jo väännetty leipään. 

Olen 40-vuotias ja edelleen kipuilen asioiden kanssa. Fiktiiviset hahmot ja maailmat ovat edelleen minulle rakkaita ja suurin  henkireikäni. Menee onneksi hyvin yhteen luovan persoonani kanssa :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Kaikenlaista se syyllisyys ihmisessä saa aikaan (tarkoitan äitiäsi). Voisitko sanoa, että joudut pian tekemään poliisille ilmoituksen kotirauhan häirinnästä, jos äitisi ei jätä sinua rauhaan?

Tyypillinen  narsistin keino on kääntää musta valkoiseksi ja syyttää toista sellaisesta mitä hän on itse tehnyt. Se on mustamaalausta, tavoitteena saada muut syrjimään yhtä valheita levittämällä. Tehoaa tyhmiin seurakuntalaisiin aikansa, mutta lopulta kääntyy mustamaalaajaa vastaan, kun jollain lamppu syttyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Kaikenlaista se syyllisyys ihmisessä saa aikaan (tarkoitan äitiäsi). Voisitko sanoa, että joudut pian tekemään poliisille ilmoituksen kotirauhan häirinnästä, jos äitisi ei jätä sinua rauhaan?

Tyypillinen  narsistin keino on kääntää musta valkoiseksi ja syyttää toista sellaisesta mitä hän on itse tehnyt. Se on mustamaalausta, tavoitteena saada muut syrjimään yhtä valheita levittämällä. Tehoaa tyhmiin seurakuntalaisiin aikansa, mutta lopulta kääntyy mustamaalaajaa vastaan, kun jollain lamppu syttyy.

Näin on. Minua narsisti on yrittänyt mustamaalata ihmisille soittamalla haukkupuheluita ja yrittämällä näin katkoa ihmissuhteitani. Ei normaali vanhempi tee tuollaista lapselleen.

Vierailija kirjoitti:

Fyysisen pahoinpitelyn tunnisti jo lapsuudessa, toistuva henkinen väkivalta ja laiminlyönnit taas jättivät lapsena hämmentyneen ja oudon olon. Sen opin tunnistamaan kunnolla vasta aikuisena, kun minulla oli jonkinlainen käsitys siitä millä tavoin psyykkisesti terve aikuinen eri tilanteissa olisi voinut toimia.

Tämän allekirjoitan. Äiti antoi selkäsaunoja ja saattoi kiskaista kädestä tms., mutta henkinen väkivalta, huutaminen, alistaminen sanoilla, mitätöiminen kaikin tavoin ovat tehneet minusta huonosti konfliktitilanteissa pärjäävän. Menen vain lukkoon, pelästyn niin paljon. MInut saa tolaltani hyvin helposti.

Hämmentynyt ja outo olo tulee siitä, että lapsi kyllä ymmärtää, että häntä kohdellaan väärin, mutta hänellä ei ole sanoja kysyä asiasta. Etenkään kun tietää ettei hänelle vastata koska hän on vain kakara, jolla ei ole mitään arvoa. Se minulle näytettiin ja tehtiin todella selväksi. Minä en tiennyt syytä siihen. Oli 1,5 vanhempi sisarus, jota kohdeltiin aivan eri tavalla. Tietenkin oletin itseäni kohdeltavan samoin kuin häntä, lapsi on sellainen. Jos en osannut/tiennyt jotain, sain halveksuntaa osakseni. Olin siis nuorempi.

Äiti taisteli miehensä eli isäni perinnöstä verisesti. Isä taas oli joviaali tyyppi, ison sisaruskatraan vanhin ja tottunut olemaan vastuussa sisaruksistaan. Hänelle tällä perinnöllä ei ollut niin väliä, oli työssäkäyvä ja perheellinen, pärjäävä. Äiti raivosi ja huusi keittiössä hänelle, joskus sentään laittoivat oven kiinni. Monena aamuna herätessäni toivoin, että kaikki olisikin ihan hyvin eikä sitä mykkäkoulua ja pidätettyä raivoa olisikaan.

Itse tajusin joskus 4-5 vuotiaana että olisin halunnut johonkin toiseen perheeseen, koska minulla ei ollut arvoa ja ymmärsin kuitenkin että olisi pitänyt olla. Olisin halunnut olla tärkeä, hieman hellitty ja rakastettu tyttölapsi. Haaveilin siitä, että pääsisin lastenkotiin. Aika hullua. Mutta ymmärsin, että kasvuympäristöni ei ole minulle sopiva. Mihin lähdet sitten maaseudulta? Et mihinkään. Siellä olin 17-vuotiaaksi paheksuttuna ja arvottomana, kouluttamattomana (koska kuulemma kohta saavun kotiin lapsi kainalossa, ei kannattanut kouluttaa).

Muuttaessani kaupunkiin huomasin etteivät kaikki aikuiset ole samanlaisia kuin äitini, mutta en osannut luottaakaan heihin. Lapsena jouduin aina tekemään kaiken yksin ja samaa jatkoin kaupungissakin, vaikka ihmiset tarjosivat apua. Apua en osaa vieläkään oikein ottaa vastaan. Minulle tehtiin selväksi jo pikkuisena että olet itse vastuussa kaikesta elämässäsi eikä sitten tarvitse tulla apuja pyytelemään kotoa.

Vanhempi sisarukseni sai kyllä apua sekä koulutuksen. Minut työnnettiin pesästä. Koulutin itse itseni, kävin samalla töissä.

Monta kertaa ajattelen kuinka elämäni olisi turvallisempaa, parempaa, tasaisempaa jos olisin saanut tukea kotoa.

Isä kuoli jo 20 vuotta sitten, mutta testamentissa oli minulle yllätys, jota sisarukseni ei saanut. Isä olikin tasapuolisempi, mutta vaimonsa käytöksen takia joutui tasoittelemaan ja sovittelemaan yms. Toivoin että he eroaisivat, mutta se ei toteutunut.

Nyt viimein katkaisin välit äitiin, joka alkoi käydä hävyttömämmäksi ja soitti minulle suutaan, omisti minut vaikka minulla on oma perhe. Minä en enää pystynyt kestämään. Soitteli jatkuvasti, kun minulla on kuulemma aikaa. Sisaruksellanikin on, mutta ilmeisesti osaa torpata puhelut paremmin. Aina vinoili, kaiveli vanhoja vaikka sanoin etten halua kuunnella näitä hänen oletuksiaan isäni sukulaisista mm. Itsestäni en puhunut juuri mitään, koska tiesin että se vääntyy moneen kertaan. Lasteni asioista puhuin lähinnä ja yritin auttaakin häntä terveysongelmissa. Hänelle minun apuni ei merkinnyt mitään.

Hän on yrittänyt soittaa pari kertaa, mutta minä en enää uskalla ottaa riskiä vastata. Olen varma, että samat kuviot toistuisivat. Menin loppuaikoina aivan paniikin partaalle kun näin hänen soittavan. Sitten kun olin vastaanottanut kulloisenkin kieroilu/sontakasan, minulta kului monta päivää että sain itseni takaisin tasapainoon.

Hänessähän ei ole mitään vikaa. Kaikki vika on minussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Fyysisen pahoinpitelyn tunnisti jo lapsuudessa, toistuva henkinen väkivalta ja laiminlyönnit taas jättivät lapsena hämmentyneen ja oudon olon. Sen opin tunnistamaan kunnolla vasta aikuisena, kun minulla oli jonkinlainen käsitys siitä millä tavoin psyykkisesti terve aikuinen eri tilanteissa olisi voinut toimia.

Tämän allekirjoitan. Äiti antoi selkäsaunoja ja saattoi kiskaista kädestä tms., mutta henkinen väkivalta, huutaminen, alistaminen sanoilla, mitätöiminen kaikin tavoin ovat tehneet minusta huonosti konfliktitilanteissa pärjäävän. Menen vain lukkoon, pelästyn niin paljon. MInut saa tolaltani hyvin helposti.

Hämmentynyt ja outo olo tulee siitä, että lapsi kyllä ymmärtää, että häntä kohdellaan väärin, mutta hänellä ei ole sanoja kysyä asiasta. Etenkään kun tietää ettei hänelle vastata koska hän on vain kakara, jolla ei ole mitään arvoa. Se minulle näytettiin ja tehtiin todella selväksi. Minä en tiennyt syytä siihen. Oli 1,5 vanhempi sisarus, jota kohdeltiin aivan eri tavalla. Tietenkin oletin itseäni kohdeltavan samoin kuin häntä, lapsi on sellainen. Jos en osannut/tiennyt jotain, sain halveksuntaa osakseni. Olin siis nuorempi.

Äiti taisteli miehensä eli isäni perinnöstä verisesti. Isä taas oli joviaali tyyppi, ison sisaruskatraan vanhin ja tottunut olemaan vastuussa sisaruksistaan. Hänelle tällä perinnöllä ei ollut niin väliä, oli työssäkäyvä ja perheellinen, pärjäävä. Äiti raivosi ja huusi keittiössä hänelle, joskus sentään laittoivat oven kiinni. Monena aamuna herätessäni toivoin, että kaikki olisikin ihan hyvin eikä sitä mykkäkoulua ja pidätettyä raivoa olisikaan.

Itse tajusin joskus 4-5 vuotiaana että olisin halunnut johonkin toiseen perheeseen, koska minulla ei ollut arvoa ja ymmärsin kuitenkin että olisi pitänyt olla. Olisin halunnut olla tärkeä, hieman hellitty ja rakastettu tyttölapsi. Haaveilin siitä, että pääsisin lastenkotiin. Aika hullua. Mutta ymmärsin, että kasvuympäristöni ei ole minulle sopiva. Mihin lähdet sitten maaseudulta? Et mihinkään. Siellä olin 17-vuotiaaksi paheksuttuna ja arvottomana, kouluttamattomana (koska kuulemma kohta saavun kotiin lapsi kainalossa, ei kannattanut kouluttaa).

Muuttaessani kaupunkiin huomasin etteivät kaikki aikuiset ole samanlaisia kuin äitini, mutta en osannut luottaakaan heihin. Lapsena jouduin aina tekemään kaiken yksin ja samaa jatkoin kaupungissakin, vaikka ihmiset tarjosivat apua. Apua en osaa vieläkään oikein ottaa vastaan. Minulle tehtiin selväksi jo pikkuisena että olet itse vastuussa kaikesta elämässäsi eikä sitten tarvitse tulla apuja pyytelemään kotoa.

Vanhempi sisarukseni sai kyllä apua sekä koulutuksen. Minut työnnettiin pesästä. Koulutin itse itseni, kävin samalla töissä.

Monta kertaa ajattelen kuinka elämäni olisi turvallisempaa, parempaa, tasaisempaa jos olisin saanut tukea kotoa.

Isä kuoli jo 20 vuotta sitten, mutta testamentissa oli minulle yllätys, jota sisarukseni ei saanut. Isä olikin tasapuolisempi, mutta vaimonsa käytöksen takia joutui tasoittelemaan ja sovittelemaan yms. Toivoin että he eroaisivat, mutta se ei toteutunut.

Nyt viimein katkaisin välit äitiin, joka alkoi käydä hävyttömämmäksi ja soitti minulle suutaan, omisti minut vaikka minulla on oma perhe. Minä en enää pystynyt kestämään. Soitteli jatkuvasti, kun minulla on kuulemma aikaa. Sisaruksellanikin on, mutta ilmeisesti osaa torpata puhelut paremmin. Aina vinoili, kaiveli vanhoja vaikka sanoin etten halua kuunnella näitä hänen oletuksiaan isäni sukulaisista mm. Itsestäni en puhunut juuri mitään, koska tiesin että se vääntyy moneen kertaan. Lasteni asioista puhuin lähinnä ja yritin auttaakin häntä terveysongelmissa. Hänelle minun apuni ei merkinnyt mitään.

Hän on yrittänyt soittaa pari kertaa, mutta minä en enää uskalla ottaa riskiä vastata. Olen varma, että samat kuviot toistuisivat. Menin loppuaikoina aivan paniikin partaalle kun näin hänen soittavan. Sitten kun olin vastaanottanut kulloisenkin kieroilu/sontakasan, minulta kului monta päivää että sain itseni takaisin tasapainoon.

Hänessähän ei ole mitään vikaa. Kaikki vika on minussa.

Itsekin menen aivan pois tasapainosta, jos olen vanhempani kanssa tekemisissä. Nuorempana ajattelin, että minun pitäisi oppia kestämään huonoa käytöstä sekä saada suhde toimimaan, mutta nykyään olen täysin kyllästynyt. Ei tee enää mieli olla tekemisissä. Se vie aivan liikaa voimia suhteessa siihen mitä tekemisissä olemisesta saa.

Joskus kuudennen-seiskan  aikoihin aloin huomaamaan että kavereiden vanhemmat juttelee keskenään ihan tavallisesti ja nauraa. Meillä se oli lähinnä jokailtainen huuto-show ,jota osasi odottaa omassa huoneessa pysyen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Samaistun. Olin luova ja lukemisesta pitävä lapsi. Tulen duunariperheestä maalta, jossa arvostetaan kovaa työtä (jota siis ei voi olla taiteellinen tai akateeminen työ) ja etenkin naisella nuorena perheen perustamista.

Myöhemmin olen päässyt pikkupaikalta pois, opiskelemaan ja elämään omaa elämääni kuten parhaaksi näen.

Koen kuitenkin loputonta ulkopuolisuutta, alemmuudentunnetta ja huijarisyndroomaa akateemisessa maailmassa.

Lapsuudenperheessä ja paikkakunnalla olen myös vääränlainen, en tajua lisääntyä, ostaa omakotitaloa ja haihattelen vain, eikä tee oikeaa työtä.

Tämä menee nyt hieman ohi ketjun aiheen, mutta kiitos tästä viestistä.

Olen kotoisin pohjoisesta pikkukunnasta ja kärsin ihan samanlaisista oireista: en tunne kuuluvani minnekään ja olen juureton ja epävarma paikastani maailmassa. Olen akateemisesti koulutettu, aika vasta valmistunut, mutta tunnen juurikin tuota ulkopuolisuutta ja minuakin vaivaa huijarisyndrooma. Yliopistossa opinnot sujuivat hyvin, mutta kaikki muu huonosti. Verkostoituminen, sosialiseeraaminen ym. En uskaltanut hakea harjoitteluihin, tutkimusavustajaksi, ylioppilaskunnan juttuihin ja tunsin olevani aivan eri maailmasta kuin professorit, en tullut heidän kanssaan toimeen vaikka yritin. Paikkansa löytäminen työelämässä takkuaa, teen tällä hetkellä 6kk pätkää.

Kotona olen ihan yhtä ulkopuolinen ja tunnen itseni ihan yhtä hölmöksi. Olen aina ollut vain se "tyttö" (minulla on kaksi isoveljeä) ja joskus mietin, muistaako minua edes kukaan perheeni ulkopuolinen. Veljillä on talot ja perheet ja rahaa (molemmat valmistuneet amiksesta) ja autot ja harrastukset ja voi kun ovat sitten hienoja poikia. Minä sitten olen se suvun musta lammas, jonka koulutukselle ja työlle lähinnä naureskellaan ja mielenkiinnonkohteille irvaillaan. Joskus voivotellaan, kun asun niin kaukana ja käyn niin harvoin. Mutta mitä minulle siellä metsän keskellä muka olisi? Kaverit on muuttaneet pois, kaikki miehet on juuri niitä pelkistä autoista ja kaljasta puhuvia tylsimyksiä, ainoat työmahdollisuudet ovat hitsari konepajalla tai hoitaja vanhustenkodissa. Ei kiitos.

Kaltaisiani on kai aika paljon. Väliinputoajatyttöjä maaseudulta, joiden kohtalo on joko akateemisen koulutuksen jälkeinen kurja pätkätyöura tai "ura" bensalenkkarin vaimona ja lasten äitinä, joka hyvällä tuurilla saattaa jopa saada lähikaupasta osa-aikatyön.

Tämä voisi olla kirjoittamani paitsi että olen kotoisin pääkaupunkiseudulta. Mä koin yliopistossa käsittämätöntä ulkopuolisuuden ja huonouden tunnetta ja lisäksi äitini vielä varmaan tahallaan kannusti sosiaaliseen käytökseen joka ei ollut normien mukaista. Saatoin siis vielä 22-vuotiaana pyytää yhtä lukusalikaveriani aveciksi häihin, mikä johti aika kiusalliseen hiljaisuuteen ja välien menemiseen. Ikävä kyllä vaikka opiskelukaverit pitivät mua superahkerana mikä suorittajana olinkin niin m,un työura on ollut tosi vaatimaton. Olen sisimmässäni alistuja lopun ikääni vaikka yritän sitä peitellä. Verkostoitumista en osaa koska en ole nähnyt mitään mallia. EHkä itsetunto/sosiaalisten ongelmieni vuoksi olen aika ystävystynyt outsidereiden kanssa vaikka olen mielestäni ihan kiva kiltti ihminen. Olen kuitenkin vähän varautunut, en osaa luoda syvällisiä suhteita jne.

Niin samoja kokemuksia minulla. Minullakin oli periaatteessa ihan tavallinen koti ilman mitään viinaa tai väkivaltaa. Ilmapiiri oli kuitenkin huono ja isä tottunut päättämään kaikesta. Olen vielä ainoa lapsi ja tottunut miellyttämään vanhempia, jotta he eivät suuttuisi mistään. Isääni arastelin jo pienenä, kun oli usein huonolla päällä. Hän myös vaati minulta todella paljon niin koulussa kuin niissä hänen päättämissään harrastuksissa. Epäonnistuminen johti huutoihin ja ihan hirveisiin nöyryytyksen tunteisiin. Hän saattoi suuttua minulle, vaikka muiden edessä ja ei ajatellut mitä vieraat ajattelevat. Äitini ei kunnolla koskaan yrittänyt häntä pysäyttää. Joskus kesälläkin piti urheilla ja kun en oppinut yhtä juttua niin viikon ainoa uimareissu oli jo vaakalaudalla , mutta äitini onnistui kääntämään isäni pää ja pääsinkin uimaan. Tämän takia olin myös sitten muiden lasten seurassa aina se kiltti ja en osannut vastustaa. Koskaan en ole kehuja saanut jos ei niitä suorituksesta tulleita kehuja lasketa, mutta silloinkin piti todella hyvin menestyä. Muiden kuullen vanhemmat tosin saattoivat kehua kuinka fiksu lapsi olen.

Oikeastaan en myöskään ole saanut mitään kasvatusta paitsi niiden haukkujen muodossa. Olen vaan yrittänyt mennä vanhempien mukaan ja miellyttää heitä. Äitini on aina ollut vähän etäinen ja hän ei juurikaan ilmaise mitään tunteita joten häneenkään en ole voinut turvata. Vanhemmat ovat myös riidelleet paljon. Oikeastaan minä en tiedä kuka olen. Kukaan ei ole ollut asioista kiinnostunut. Harrastanut olen sitä mitä minulle on harrastukseksi päätetty ja ihan väkisin. Eivät vanhemmat oikeasti tiedä minusta mitään. Sen vaan mitä itse olen heille puhunut, eivät he ole kysyneet mitään. Ihmisten kanssa en osaa myöskään toimia rennosti. Minua on pitkään kiusattu ja muutenkin luotto huono. En koe, että olisin mikään tärkeä ihminen. Empaattinen ja muuten hyvä koitan olla, mutta en vaan osaa olla luonteva.

Yksinäinen olen myös ollut pitkään ja en muista koska olisin viimeksi kuulunut porukkaan. Yläkoulu oli vaikeaa aikaa ja jäin yksin sekä kiusattiin uudessa koulussa. Lukiossa olin edelleen se ulkopuolinen ja osin muiden pilkkaama. Tähän vielä nuo kotiasiat päälle. Olisi mukavaa tietää mitä vanhemmat minusta kertoisivat jos heiltä kysyttäisiin. Olisin luultavasti vain se kiltti fiksu tyttö heille.  Muuta eivät osaisi sanoa. En ainakaan koskaan ole heitä rasittanut millään. Minulla tuskin edes oli mitään nuoruutta. Eivät he silti asioilla ole itseään rasittaneet ja olen saanut itse selvitä ja silti valittavat niistä omista ongelmistaan.

Isä oli lapsuudessa varmaan se epäreilumpi, mutta äiti melkein ikävämpi sitten myöhemmin. Isä saattoi kyllä raivota, mutta äiti ei sitten puolestaan auttanut, kun pyysin apua ja jätti sillä tavalla enemmän pulaan. Isä ehkä sellainen epävakaa ja tyhmenpi ( sori ) mutta äiti toimi harkitummin ja suunnitteli tekojaan esim jätti huomiotta tai ei vastannut oikein mitään, kun yritin häntä saada perille esim tuosta kiusaamisesta. Minäkään en tiedä miten oikein pärjään elämässä. En luota itseeni ja olen liiankin kiltti muille. Muihin luottaminen myöskin vaikeaa ja toisaalta pelkään, että loukkaan jotain. En ole saanut mitään harjoitusta.

Silloin joskus 10-vuotiaana kun en enää kehdannut pyytää kavereita kylään viikonloppuisin kun isä ryyppäsi ja räyhäsi.

Tai silloin kun yläasteella psykologianopettaja kysyi, kuinka moni on saanut lapsena kunnon selkäsaunan. Kenenkään käsi ei noussut. Enkä sitten itsekään kehdannut kättä nostaa, vaikka totuus oli toinen.

Jatkuu

Minulla on myös aika paha dissosisaatio ja depersonalisaatio välillä ja muutenkin epätodellinen olo. En myöskään oikein kestä stressiä ja paineita ja luovutan helposti. Aina olo etten kuitenkaan riitä ja kelpaa. Koulumenestys oli oikeastaan ainoa ylpeyden aihe, mutta lukiossa en enää pärjännyt niin hyvin ja nyt en meinaa päästä opiskelemaan. Yliopistoon minäkin haluaisin, mutta en tiedä pärjäisinkö siellä kuitenkaan. Toisaalta jos en pääse sinne niin tuntuu, ettei minulla ole mitään väliä. Minusta ei ole mihin tahansa töihin ja tiedän etten mitenkään jaksaisi esim hoitoalaa tai edes pääsisi niistä kokeista läpi. Välillä on vaikeaa päästä eteenpäin. Osin tiedän itse etten ole mikään täydellinen muutenkaan ja olin jo lapsena aika ujo. Eli luonne ollut muutenkin jo introvertin puoleinen. Sen takia tuskin minulle olisi mitään niin helppoa elämää muutenkaan tullut. Tietysti nämä kokemukset ovat vaan lisänneet tätä. Lapsena jotenkin vielä uskalsin esiintyä ja olin ihan puhelias, mutta nuoruus oli aika ikävää ja silloin en enää pystynyt olemaan niinkään rohkea. Paljon olisin kehuja ja tukea kaivannut. Muuten yritän olla positiivinen ja tahdon kohdella muita hyvin. En vaan oikein osaa toimia luontevasti ja aina se jarru päällä. Tuskin minusta mitään täysin normaalia enää tulee. Haluaisin vaan osata jälleen olla muiden seurassa ja pitää edes vähän hauskaa. Nyt olen tottunut olemaan yksin ja jotenkin pärjäämään.  Tämäkin voi näyttää valitukselta, mutta monesti on edes jaksa miettiä koko asiaa ja yritän vaan kaiken unohtaa. Eivät ne asiat sillä jahkaamisella muutu. Silti ne vaikuttavat moniin seikkoihin ja kulkevat elämässä mukana, vaikka ei tahtoisi. Haluan vaan purkaa tässä ajatuksia kun ei ole ketään kenen kanssa näistä puhua. Monesti minullakin ajatus, etten edes tiedä mitä ajatella tästä kaikesta. Paljon on tapahtunut, mutta vuodet menneet kuin sumussa.

Edellinen viestiin 353

Häpäisy kamalinta kirjoitti:

Lapsuus olisi tärkein ettei puolta ikää menisi tarumoista selviytymiseen. Mutta suurimmalla osalla on jotain traumoja enemmän tai vähemmän. Minulle äidin mielenterveysongelmat tulivat pahemmin esille ala-asteella kun aloin kirjoittamaan päiväkirjaa enkä todellakaan kenenkään luettavaksi ja huomasin ettei mulla olekkaan kotona mitään yksityistä. Hävetti kun hän suoraan äitini toisti kirjoittamaani ja kaikki tavarani oli pengottu säännöllisesti. En voinut enään omia ajatuksiani kirjoittaa. Meillä oli kulissit ja uskonlahkoa muistuttava läheisriippuvainen suku yhteisö ja ulkopuolisia ei ollut. Sairas ilmapiiri ja piti jotain raamatun loitsuja rukoilla, en ymmärtänyt niistä mitään. Koko lähi suku sai kasvattaa ja läimiä risulla kintuille että pysyi ruodussa. Isä häipyi ja hänet ajettiin pois kun hän vihasi äitini läheisriippuvaista sukua jossa äitini riippui kuin tauti. Lapset saikin manipuloitua kun ei ollut vastahankoista aikuista hankaloittamassa sitä. 

Murkkuiässä kun aloin todella hankalaksi ja kapinoimaan ulos ahdistavasta kopista niin koitettiin vieläkin väkivalla ruotuun mutta ei se enään onnistunut. Mun olisi pitänyt olla kaksikymppisenäkin vielä lapsi ja äidin talutushihnassa kuin koira. Kun nuorena tekee liian aikaisin lapsia, alkaa leikkimään kotia niin harvalla onnistuu ja omat mielenterveysongelmat vaan siirretään sukupolvesta toiseen niin ettei niitä ole käsitelty koskaan. Parisuhteessakin pitäisi harjoitella kauemman aikaa yhteiseloa niin ettei heti siihen tehdä lapsia ja katsotaan sitten onnistuuko vai ei. Kun sitten on epäonnistuttu ja lapset tehty niin kahta vaikeempaa on sen ruletin pyörittäminen taas uusiokumppanin kanssa. Samat ongelmat mutta näyttämö vaan muuttuu kun koskaan ei käsittele omia ongelmiaan. 

Minä ainakin olin ihan rikki ja sekaisin sitten kun piti omaa suhdetta alkaa luomaan. Luottaminen oli vaikeeta ja kotoa saatu malli ihan sairas. Ei ollut normaalia parisuhdemallia vanhemmista muuta kuin miehelläni joka sitten kestää sen kipuiluni, oireiluni eikä häipynyt. 

Mun äidin isä oli skitsofreenikko ja jotain oli periytynyt äidille sieltä. Ihme raivokohtauksia, joita pelkäsin.

Tuo yksityisyyden menetys ... minä sain päiväkirjan joululahjaksi ja tietysti luulin, että se on minun omaisuuttani. Jostain tajusin, että äiti oli avannut päiväkirjan lukon kai jollain pinnillä tms ja käynyt lukemassa kun olin koulussa. Ihmettelin niitä raivoamisia kun tulin kotiin koulusta, hän ei myöntänyt tietenkään mitään. Sitten huomasin että kaapissa jossa päiväkirjaa säilytin, onkin lukko. Lukitsin kaapin ja kätkin avaimen. Koulusta tullessa äiti tuli karjumaan että sitä kaappia ei saa panna lukkoon. Ei kertonut syytä siihen. Sitten oli pakko laittaa avain paikoilleen ja kirjoittaa päiväkirjaan neutraalia, jotain säästä jne., ei todellakaan yksityisiä asioita ja ajatuksia. Hän luki ne jutut. Joskus oli unohtanut viedä päiväkirjan takaisin. En uskaltanut kysyä missä se oli. Se tuli sitten paikoilleen aikanaan kun sitä oli ehkä kierrätetty jossain sukulaisissa.

Hän antoi päiväkirjan minulle takaisin, kun olin noin 45. Naureskeli jutuilleni tuolloinkin. Olin unohtanut koko päiväkirjan ja kun sain sen takaisin, muserruin pikkulapseksi jälleen.

Kylän akoista joku oli kuullut että kiroilen (murkkuna siis) ja tullut kertomaan sen äidilleni. Tästä sain kuulla ainakin viisi vuotta. Hän otti aina asian puheeksi uudelleen ja uudelleen.

Meillä ei halattu tai kehuttu, ei huomattu mitään pahojamieliä, ei lohdutettu sairaana eikä muutenkaan.

Olin sitten asunut jo 10 vuotta itsekseni ja vanhemmille oli tullut jokin hääkutsu tms., jossa luki päällä heidän nimensä ja PERHEINEEN. Äiti jaksoi jauhaa siitä pitkään että kuinka olen heidän perhettään edelleen. Vaikka en asunut siellä ja hankin oman leipäni.

Lomalla kuvittelin saavani olla ehkä jopa viikon siellä. Äitihän kielsi minua tulemasta ruokapöytään. Hain sitten kaupasta muutamaksi päiväksi jotain näkkileipää jne ja menin takaisin kaupunkiin.

Hoettiin kaikenmaailman lauseita, kuten: jos et tienaa, ei sinun pidä leipää syömän ja Jumala taivaassa ja kapteeni laivassa ja kuinka hän on tämän talon kapteeni, ylpeys käy lankeemuksen edellä jne.

Sen päätin että omia lapsiani en alista tuollatavoin, vaan arvostan, kunnioitan ja autan heitä kaikessa. Sen asian olen pitänyt. En pannut paskoja kierrätykseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Olen täysin samaa mieltä. Jos joudut miettimällä miettimään oliko lapsuus onnellista aikaa vai ei, niin se ei ollut onnellinen. Silloin huonoa on ollut enemmän kuin hyvää, jos päällimmäisenä ei tule mieleen hyvää tai neutraalia oloa lapsuuttaan muistellessa. Joistain yksittäisistä hyvistä hetkistä huolimatta lapsuus voi olla täyttä paskaa ja antaa elämälle huonot lähtökohdat.

Jep! Olen vasta aikuisena päässyt oikeasti elämään onnellista ja huoletonta elämää. Katson, kun muut kriiseilevät ympärilläni ja kaipaavat huolettomaan nuoruuteensa tai lapsuuteensa, ja itse olen kiitollinen joka päivä siitä, että se painajainen on nyt ohi. 

Ihmettelin pienenä lapsena miksi kaverini eivät pelkää isiään ja jopa halaavat heitä. Isäni on narsisti ja hakkasi äitiäni ja minua. Minun lyömiseni loppui, kun tulin murrosikään, mutta henkinen väkivalta ja vähättely jatkui. Äitini on aina ollut tukenani kaikin tavoin, ainoastaan siitä olen katkera ettei hän ole vieläkään ottanut avioeroa, eikä mitä ilmeisimmin tule ottamaankaan. Asun nyt omillani ja opiskelen. Isäni tukee minua nykyään taloudellisesti. Yritän parhaillaan, vanhemmilleni kertomatta, päästä psykoterapiaan käsittelemään lapsuuteni tarumoja (olin myös koulukiusattu), kun ne muuttuneen elämäntilanteen takia nousivat pintaan ja häiritsevät opiskeluani.

Kotona minua kritisoitiin jatkuvasti. Yleensä mitään ohjeita mihinkään ei tullut, vaan korkeintaan haukkuja jälkikäteen, että olen tyhmä jos en itse ole tajunnut miten jokin asia pitäisi tehdä. Kadehdin niitä luokkatovereita, joilla vanhemmat auttoivat kokeisiin valmistautumisessa, minun korkeakoulutetut vanhempani totesivat ettei koulunkäyntini kuulu heille (pärjätä piti tietysti silti ja kovasti ihmeteltiin jos jostain tuli huono numero).

Työelämässä tämä on sitten jonkin asteinen ongelma, että olen lapsuuteni seurauksena melko tavalla allergisoitunut kaikenlaiselle kritiikille. Haluaisin tehdä töitä omaan tahtiini omaan tapaani, mutta eihän se tietysti missään yleensä ole mahdollista. Järjellä yritän aina käsitellä sitä, että palaute työstä ei tietysti ole henkilökohtaista kritiikkiä, mutta tunnetasolla ei ole sellainen olo. Äkkiä huomaankin näissä tilanteissa alkavani väittää vastaan, kun ei enää ole pelkoa siitä, että joku kävisi käsiksi kuten lapsuudessa oli tapana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Ei pidä paikkaansa. Törkeää vähättelyä tämä. Äitini aina sanoi myös näin. Mutta ei kaikissa perheissä ole väkivaltaa, mielenterveysongelmia, pelkoa, emotionaalista laiminlyöntiä. Täydellistä ei ole kellään, ja pettymyksiä kokevat kaikki. Mutta on täysin eri asia kasvaa suht turvallisessa perheessä, jossa ihmiset osaavat olla toistensa kanssa tekemisissä ja pitää huolta toisistaan kuin perheessä jossa ei ole perusturvaa. Vaikutus elämälle on dramaattisesti eri. Ja jotta voisi elää normaalia elämää ja nauttia siitä, tarvitsee apua, kuten terapiaa. Menneitä ei tarvii kaivella, jos lapsuus on ollut rankka ja traumatisoiva, menneisyys on käsnä joka henkäyksellä estäen ihmistä elämästä sitä elämää joka hänellä olisi. Että lakkaappa sinä vähättelemästä toisten kokemuksia.

Olen täysin samaa mieltä. Jos joudut miettimällä miettimään oliko lapsuus onnellista aikaa vai ei, niin se ei ollut onnellinen. Silloin huonoa on ollut enemmän kuin hyvää, jos päällimmäisenä ei tule mieleen hyvää tai neutraalia oloa lapsuuttaan muistellessa. Joistain yksittäisistä hyvistä hetkistä huolimatta lapsuus voi olla täyttä paskaa ja antaa elämälle huonot lähtökohdat.

Jep! Olen vasta aikuisena päässyt oikeasti elämään onnellista ja huoletonta elämää. Katson, kun muut kriiseilevät ympärilläni ja kaipaavat huolettomaan nuoruuteensa tai lapsuuteensa, ja itse olen kiitollinen joka päivä siitä, että se painajainen on nyt ohi. 

Minullakin on aina kuin puusta pudonnut olo, kun joku muistelee huoletonta nuoruuttaan. Ei näihin puheenaiheisiin viitsi ääneen todeta yhtään mitään. Aikuisuus on paljon parempaa aikaa, kun ei tarvitse elää enää sekopäisten ihmisten kanssa.

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Tulipa paha mieli puolestasi. Sinun pitäisi hakea äidillesi lähestymiskieltoa, ellei hän muuten jätä sinua rauhaan.

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Syyt ovat varmasti nuo. Minun hakkaamiseni loppui, kun aloin seurustelemaan 16-vuotiaana. Henkinen väkivalta ei loppunut, se lisääntyi vanhempien vanhetessa. Mitään rajoja ei enää ollut, siksi en ole tekemisissä vanhempieni kanssa.

Eka luokalla ollessani luokkakaveri kertoi minulle, että hänen vanhempansa eroavat. En ollut aiemmin kuullut puhuttavan avioliitosta, mutta luokkakaveri selitti, että hänen vanhempansa eroavat, koska he eivät enää rakasta toisiaan.

Silloin tajusin sen, etten ole koskaan nähnyt omien vanhempieni osoittavan toisiaan kohtaan mitään merkkejä rakkaudesta. Helliä eleitä tai kauniita sanoja ei koskaan näkynyt. Vanhempani puhuttelivat toisiaan etunimillä.

Olin luullut vain heidän jostain syystä päätyneen asumaan samassa taloudessa keskenään, aivan kuin meille lapsillekin oli käynyt. Luokkakaverin puhe sai minut tajuamaan sen, että perheestämme taitaa puuttua jotain hyvin olennaista: rakkautta.