Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Teininä tajusin. Vietin aikaa muiden ikäisteni perheiden kotona ja vanhemmat olivat mukavia ja rentoja, juttelivat minulle ja lapsilleen kivalla, normaalilla tavalla. Minun kotonani epävakaa äiti oli aina huonolla tuulella ja arvaamaton, haukkui minua huoraksi ja lihavaksi, huusi milloin mistäkin (vääränläinen ilme, puhuin liikaa/liian vähän, söin liian hitaasti)... Hän siis huusi suoraa huutoa jos esim. rikoin jotain vahingossa, vaikka se olisi ollut hammastikku. Asuimme omakotitalossa niin ei kukaan naapuri kuullut. Meillä oli omituisia sääntöjä muutenkin, esim. jos soitin jollekin niin puhelu sai kestää vain 5 min. ja suihkussa sai myös olla aina vain 5 min. Jos aika meni ohi äitini hakkasi ovea ja karjui ja uhkaili vaikka millä. Ikinä en saanut mitään kivaa, ostin jo teininä itse vaatteeni kirpparilta itse tienaamillani rahoilla. Ja siis vanhempani eivät olleet köyhiä, äiti oli itseasiassa todella rikas. Halusi vaan kiusata minua. Veljelläni oli aivan eri kohtelua, hänelle annettiin rahaa ja maksettiin ajokortii ym. Ja hänelle puhuttiin kauniisti. Velikään ei tosin koskaan tuonut kavereitaan kotiimme, kai hänkin älysi ettei äiti ole ihan normaali. 

Meillä poltettiin sisällä jazz-tupakkaa, syötiin psilo sieniä, ei käynyt kumpikaan töissä ja elettiin puna vihe r vassarien unelmahöttö kuplassa ja äänestettiin virheitä de röda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

isä siis ihmetteli missä olen ja miksi en tullut vastaan. olisipa tullut huoneeseen katsomaan. :(

Meillä isä reagoi näkemäänsä pahoinpitelyyn sanomalla, ettei lapsia saa lyödä. Silti hänestä oli ihan ok, että esimerkiksi nukuttamisen aikana päälläni istuttiin pitkiä aikoja vanhemman koko painolla. Ainoastaan toiseen huoneeseen kuuluva huuto oli ongelma. Jos kokemastaan tai näkemästääm väkivallasta kertoi, niin isä ei tehnyt mitään, kun "ei hän tuota ole nähnyt". Jälkikäteen syyllisyys yritetään kuitata sillä, että minulla saattaa kuulemma olla valemuistoja. Jep jep. Sairasta menoa.

Eli väkivalta lapsia kohtaan ei ollut ikinä isän mielestä minkäänlainen ongelma. Ainoa ongelma oli se, jos isä tällaista väkivaltaa joutui näkemään.

Kun isä otti eron äidistä, niin hän jätti lapset äidille. Pelkäsi kuulemma muuten äidin sekoavan pahasti. Lasten pahoinpitely ei kuitenkaan huolettanut. Eron jälkeenkään hän ei tehnyt mitään lastensuojeluilmoituksia, vaikka kerroit näkemästäsi väkivallasta, joka oli välillä todella rajua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.

Meillä sama appivanhempieni suhteen.Olen tosin aina selittänyt sillä että ovat ainoita lapsia ja syntyneet 40 luvulla.Minä,minä ihmisiä molemmat.Etäiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.

Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?

Meillä eivät ole olleet kiinnostuneita lapsenlapsistaan kuten eivät olleet lapsistaankaan. En enää jaksa olla tekemisissä. Sen sijaan että isovanhemmat olisivat kiinnostuneita lapsenlapsistaan, he ovat seurassa ärtyneitä siitä, että eivät saa juttuineen yhtä paljon huomiota kuin aiemmin sen takia, että on seurattava lastenlasten puuhia. Isovanhemmalle olisi aivan samantekevää, vaikka taapero katoaisi seurasta toiseen huoneeseen, kiipeäisi kaapin päälle ja saisi aivotärähdyksen. Tärkeintä on se, että hänen juttujaan kuunnellaan herkeämättä.

Meillä sama appivanhempieni suhteen.Olen tosin aina selittänyt sillä että ovat ainoita lapsia ja syntyneet 40 luvulla.Minä,minä ihmisiä molemmat.Etäiset välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Minulla on samankaltaisia kokemuksia tuosta tapahtumien kiistämisestä. Kun olen yrittänyt puhua äidilleni mm. brutaalista henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä hyväksikäytöstä, hän toteaa, että muistan väärin tai ettei tapahtunut ole mahdollista. Tämä on saanut minut välillä kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäni...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Minulla on samankaltaisia kokemuksia tuosta tapahtumien kiistämisestä. Kun olen yrittänyt puhua äidilleni mm. brutaalista henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä hyväksikäytöstä, hän toteaa, että muistan väärin tai ettei tapahtunut ole mahdollista. Tämä on saanut minut välillä kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäni...

Siksi tuollaisten vanhempien kanssa ei pitäisikään kovin paljon olla tekemisissä. Sen lisäksi että he ovat pilanneet lapsuutesi, he yrittävät myös tehdä olostasi kamalan ollessasi aikuinen. Kyllä sairaille vanhemmilla on siihen konstinsa. Toipuminen ei ala, jos ei saa tehtyä jonkinlaista irtiottoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Minulla on samankaltaisia kokemuksia tuosta tapahtumien kiistämisestä. Kun olen yrittänyt puhua äidilleni mm. brutaalista henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä hyväksikäytöstä, hän toteaa, että muistan väärin tai ettei tapahtunut ole mahdollista. Tämä on saanut minut välillä kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäni...

Siksi tuollaisten vanhempien kanssa ei pitäisikään kovin paljon olla tekemisissä. Sen lisäksi että he ovat pilanneet lapsuutesi, he yrittävät myös tehdä olostasi kamalan ollessasi aikuinen. Kyllä sairaille vanhemmilla on siihen konstinsa. Toipuminen ei ala, jos ei saa tehtyä jonkinlaista irtiottoa.

Valitettavasti vain moni terapeuttikaan ei tätä ymmärrä, vaan saattaa jopa kehua siitä, että olet tekemisissä vanhempiesi kanssa vaikka se olisikin sinulle haitaksi. Toki irtautuminen huonoista vanhemmista on lapsuuden jättämän tunnevajeen takia vaikeaa ja voi kestää pitkään.

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Pioneerilerit.

Joskus teininä tajusin, että ei kavereiden isät juo kahta laatikkoa kaljaa viikossa. Myös ollessani ehkä 5v. isä oli laitoksessa hoidossa - en tiedä masennuksen vai alkoholismin vai kummankin takia - ja pidin sitä ihan normaalina, että käytiin häntä useasti siellä moikkaamassa.

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Aivan täysin käsittämätöntä touhua. Olisipa lastensuojelu puuttunut tuohon kohteluun.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Olisivat saaneet, mutta eivät halunneet. Heissä ei ollut vikaa, lapsessa oli kaikki vika. Jos vain lapsi häviää oireilemasta näköpiiristä, niin ongelmat häviää. Eikä edelleenkään suostu hakemaan apua, vaikka juo sen vähintään kaksi kirkasta pulloa päivässä. Avun hakeminen on katsos heikkoutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Olisivat saaneet, mutta eivät halunneet. Heissä ei ollut vikaa, lapsessa oli kaikki vika. Jos vain lapsi häviää oireilemasta näköpiiristä, niin ongelmat häviää. Eikä edelleenkään suostu hakemaan apua, vaikka juo sen vähintään kaksi kirkasta pulloa päivässä. Avun hakeminen on katsos heikkoutta.

Tiedän nuo asenteet. Tällaiset ihmiset vaivaantuvat todella paljon siitä, jos joku muu hakee ongelmiinsa apua. Esimerkiksi sotaveteraanien saamaa traumaterapiaa on minun isäni morkannut turhaksi itkuiikkojen paapomiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Aivan täysin käsittämätöntä touhua. Olisipa lastensuojelu puuttunut tuohon kohteluun.

Yritettiin sekä minä että sisarukseni hakea lastensuojelusta apua. Sisarukseni hakattiin mustelmille vyön soljella, päätä seinään ja naama mustaksi. Lastensuojelussa sanoivat, että sinun pitää ymmärtää ja olla kiltisti, että et saa enää selkääsi. Minun kohdalla ajateltiin, että olen vain hankala teini. Pääsin kyllä omasta vaatimuksesta muuttamaan laitokseen ennen itsenäistymistä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut sitä, mitä kotona tapahtui. Kun yritin kertoa, sanottiin suoraan, että taidan valehdella ja värittää tarinoita. Isäni oli arvostusta herättävä yrittäjä, eihän sellainen voinut olla kelvoton kasvattaja ja alkoholisti, kerta oli niin ahkera työmies. Lapsissa se vika on, jos lapset oireilevat ja kohtaavat väkivaltaa kotona. Lastensuojelussa ei missään vaiheessa selvitetty edes sitä, että isäni oli jo silloin alkoholisti.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monen kommentoijan vanhempi on saanut jotain apua mielenterveysongelmiinsa? Meillä ei kumpikaan 1950-luvulla syntyneistä vanhemmista suostunut hakemaan ongelmiinsa apua, koska ilmeisesti häpesivät niitä niin paljon. Se on todella sääli. Uskon, että lapsuuteni olisi ollut helpompi, jos vanhemmat olisivat terapiassa käsitelleet ongelmiaan. Olisin lapsena luultavasti kyennyt paremmin ymmärtämään erikoista käytöstä, jos sille olisi kerrottu jokin syy. Luulin lapsena äidin riehumisen, isän jatkuvan kritisoinnin, sotkuisen kodin, isän poissaolon, selvien hoidon puutteiden yms. johtuvan ainakin joltain osin minusta. Nyt aikuisena koen isäni olleen masentunut ja äitini hyvin kuormittunut tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus.

Mun psykopaatti isä (isä oli sata kertaa pahempi kuin perus narsisti, täysin sadistinen ja mielipuolisen julma, sekä nautti lasten satuttamisesta) ei TIETENKÄÄN kuulunut avun piiriin koska eihän hän sellaista tarvitse! Ei ikipäivänä myöntäisi että tarvitsee apua. Ei mennyt koskaan oikein lääkäriinkään (pelkäsi varmaan että joku huomaa hulluutensa).

Äitini oli alustettu ja piesty ja masentunut, ja varmasti tunnisti tilansa mutta isän väkivallan uhan takia ei voinut halea apua. Isä raivoissaan kiiluvin silmin karjui että jos joku kertoo kotiasioista, hän tappaa samantien. Ei tullut kellekään mieleen hakea apua kertomalla joklekin!

Äiti yritti jotenkin auttaa itseään lukemalla masennusta käsitteleviä kirjoja mutta eihän se auta! Vielä tänäänkin äiti on hullun psykoukkonsa hakattavana ja kroonisen apaattinen ja masentunut. Joskus yritin tukea ja auttaa mutta ei äiti halunnut lähteä. Sanoi apaattisena että tämän on tarkoitettu kestävän siihen saakka kunnes kuolema erottaa.

Isäni on ihme tuurihaukka sillä perheensä lisäksi hän on pahoinpidellyt sukulaisia, naapureita, entisen työkaverin ja pari tuttua. KERTAAKAAN ei ole joutunut vastuuseen vaan asiat hyssytelty ja sovittu jotenkin (rpäilen että isä msksanut rahaa tms)

Niin ne vaan hullut porskuttaa. Isä on tehnyt tuhansia pahoinpitelyitä, haksnnut pieniä lapsia, vaimoa, sukulaisia. Ja niin pääsee kuin koira veräjästä! Maailmassa ei ole todellakaan mitään oikeudenmukaisuutta tai reilua peliä. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että voikin kuulostaa samalta.

Itse olen tyypillinen yli suorittaja perfektionisti. Kotona yksin en saa mitään aikaiseksi, täytyy tehdä paljon työtä sen eteen ettei vaivu masennukseen.

Olen käynyt lukion ja korkeakouluja, siellä muiden nuorten perheitä seuratessa ja psykologiastahan ne oivallukset omasta perheestä ovat tulleet.

Kun tapasin mieheni olin aivan äimänkäkenä siitä, että toinen osoittaa tunteitaan niin helposti ja mutkattomasti.

Kotona ei koskaan halattu, pidetty sylissä, kehuttu tai sanottu kivasti. Olin kympin tyttö ja sairastin anoreksiaa lukiossa, en saanut niilläkään huomiota. Parannuin anoreksiasta kymmenessä vuodessa itsekseni ja kävin aikuisena hetken terapiassakin.

Ammattikorkeassa ja myöhemmin yliopistossa ymmärsin että tosi monella perhe on tosi iso tuki kuten moni jo kertonutkin. Jotkut saattoivat itkeä ikäväänsä vanhempiaan kohtaan, jollakin äiti saattoi olla tulossa auttamaan muutossa tai jos oli sairaana. Isä saattoi jollekin tuoda uusia huonekaluja tai koko perhe lähteä ulkomaanmatkalle.

Olen ihan aina opiskellessa maksanut omat ruokani, kotona aloitin kesätyöt 15-vuotiaana ja ostin niillä rahoillakin siis ihan ruokaakin itselleni. Niin kauan kuin muistan, muistan kotona kärsineeni nälkää.

Kaikkein pahinta on ollut aikuisena tajuta että vanhempani ovat olleet rikkaita ja heillä on monenlaisia sijoituksia jne jne. olin lapsena ollut siinä uskossa ettei ole varaa ruokaan/ harrastuksiin tai muuhunkaan. Oikeasti vanhemmat eivät halunneet laittaa rahojaan lapsiin.

Saman tyylistä minullakin. Meillä oli kyllä rahaa, mutta se riippui lapsesta kenelle oli ja kenelle ei. Tein töitä perheyrityksessä jo 9-vuotiaasta lähtien. Sain naurettavaa palkkaa ja työnteko oli sellaista, että paikallaan ei saanut olla. Piti tehdä koko ajan jotain, mielellään juosta. Näyttää kiireiseltä ja siltä, että teki töitä orjapalkan eteen. Nälkä oli tuttu tunne lapsuudessa, koska rahaa ei haluttu tuhlata väärän lapsen ruokiin. Selviää se hengissä vähemmälläkin. Teini-ikäisenä maksoin työpäivän aikana syömistäni ruoista vanhemmalle, joka siis omisti firman. Maksoin että sain syödä. Jossain vaiheessa kotona kiellettiin syöminen ja syömisestä tuli erittäin hankalaa. Sain kuulemma syödä tarpeeksi koulussa. Ruokaa oli muille, mutta niihin ei saanut koskea.

Kun muutin omilleni 16 kesäisenä, en saanut enää mitään tukea enkä mitään kotoa. Asuin jossain vaiheessa 300 metrin päässä vanhemmastani, eikä hän tiennyt missä asuin. Ei koskaan soittanut eikä kysynyt, miten voin, mitä kuuluu. Ei minkäänlaista kiinnostusta elämääni kohtaan. Tulen todella surulliseksi aina kun näen, miten paljon muiden ihmisten vanhemmat auttavat ja välittävät. Sen tajuaa niin raadollisesti mistä kaikesta on jäänyt paitsi. Ennen kaikkea rakkaudesta, välittämisestä, turvasta. Niitä ei ollut ollenkaan. Oli vain pelkoa, halveksuntaa, vihaa, väkivaltaa.

Aivan täysin käsittämätöntä touhua. Olisipa lastensuojelu puuttunut tuohon kohteluun.

Yritettiin sekä minä että sisarukseni hakea lastensuojelusta apua. Sisarukseni hakattiin mustelmille vyön soljella, päätä seinään ja naama mustaksi. Lastensuojelussa sanoivat, että sinun pitää ymmärtää ja olla kiltisti, että et saa enää selkääsi. Minun kohdalla ajateltiin, että olen vain hankala teini. Pääsin kyllä omasta vaatimuksesta muuttamaan laitokseen ennen itsenäistymistä, mutta kukaan ei kyseenalaistanut sitä, mitä kotona tapahtui. Kun yritin kertoa, sanottiin suoraan, että taidan valehdella ja värittää tarinoita. Isäni oli arvostusta herättävä yrittäjä, eihän sellainen voinut olla kelvoton kasvattaja ja alkoholisti, kerta oli niin ahkera työmies. Lapsissa se vika on, jos lapset oireilevat ja kohtaavat väkivaltaa kotona. Lastensuojelussa ei missään vaiheessa selvitetty edes sitä, että isäni oli jo silloin alkoholisti.

Apua. En ole aiemmin kunnolla tajunnut, että lastensuojelussa voi olla noin välinpitämätöntä porukkaa töissä. Olen todella pahoillani sen takia mitä olet joutunut kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Taidan olla myös Kanta-Hämeestä? Tuo on siellä suunnalla ihan "normaalia"