Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Hyväksikäyttävä ja väkivaltainen velipuoli.

Tajusin siinä vaiheessa että kaikki ei ole ok, kun olin ollut leikkimässä kahden minulle ennestään tuntemattoman sisaruksen kanssa ja kerroin, että tuo velipuoleni on kosketellut minua 'sieltä', eipä näkynyt niitä lapsia enää jälkikäteen lähettyvilläni. Varmaan olivat kertoneet vanhemmiilleen jotka olivat sitten laittaneet täyskiellon tapaamiseeni. En ihmettelisi.

Kaikkea joutui noina aikoina kestämään ja pelkäämään, mutta en ole vielä saanut ammattiapua haettua vaikka varmaan pitäisi.

-N 25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

Onko kaikki narsistien lapset korkeakoulutettuja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

No mula on ihana suku..joka kesä paljon hää ja ristiäisjuhlia.

Jouluna kokoonnutaan isoon maataloon ja kaikki tuo jotain herkkuja

mutta mä oon tohtori..revi siitä kun viet lapsesi hoitoon rakastavaan mummolaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Oot tyypillinen kermaperse joka yrittää häpäistä ja vaientaa hakatun lapsen. Tiedätkö, MUN ei tarvi hävetä enkä häpeä. Häpeä kuuluu vain ja ainoastaan niille mun paskavanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

Onko kaikki narsistien lapset korkeakoulutettuja?

Erittäin monesta tulee ylisuorittaja. Käyn narsistien uhrien tukiryhmässä ja puolet on menestyviä ylisuorittajia ja puolet taas alisuorittajia ja usein eläkkeellä(sairas-).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

Minä olen.

Mutta ei minulla ole mitään ongelmia asian kanssa. Suomessa pärjää ihan hyvin sossu-yh:na

Tulin vain ihmettelemään mitä te ihmiset täällä oikein vatvotte :)

Miksi ette mene ulos pirteilemään. Kävimme juuri lasten kanssa ulkona koiran pentumme kanssa ja sielä oli ihanan pirtsakkaa. Lumet sulaa ja kevät tulee.

Miksi mökötätte täällä sisällä, kun ulkona on niin kiva ilma. Menee hukkaan kelit sisällä möllöttäessä.

Ostin 4 siideriä ja ajattelin katsoa tänään Dracula vs 7 kung-fu mantis elokuvan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

Onko kaikki narsistien lapset korkeakoulutettuja?

Erittäin monesta tulee ylisuorittaja. Käyn narsistien uhrien tukiryhmässä ja puolet on menestyviä ylisuorittajia ja puolet taas alisuorittajia ja usein eläkkeellä(sairas-).

Mistä tiedät olevasi narsistin uhri? Vanhempasi ovat hakeneet apua ja saaneet diagnoosin? Jos ei, niin minusta vähän kyseenalainen tuo ryhmä johon jokainen voi tulla väittämään olevansa sellaisen uhri.

Taas äiti soitti ja kuulemma isänkin mielestä olen samanlainen kuin äidin skitsofreniasta kärsivä koko ikänsä työkyvytön sisko. Minä siis ihan normaalissa työssä, akateemisesti koulutettu. Äiti on vakavasti narsistinen enkä tiedä onko muutenkin häiriintynyt. Haukkuu ja valehtelee, mm. että huudan ja lyön lastani (1v1kk). Nämä nyt ovat ihan viimeiset asiat mitä ikinä tekisin koska äitini todellakin raivosi huusi ja löi, kovaa, koko lapsuuteni ajan. Pelkäsin äitiäni. Nyt hän levittää näitä juoruja että olen mm heittänyt lapsen sänkyynsä, mitä todellakaan en ole tehnyt. Koko tilanne minkä hän kuvaili ei ole edes järkevä, kuulemma kun vaihdoin vaipan niin heitin lapsen. Puen lapselle housut sylissä, enhän niitä edes saisi puettua jos lapsen jonnekin heittäisin. Kuulemma olen sairastuttanut lapsen tahallani (flunssa) ja lapsi kuolee kun asunnossa kylmä (22 astetta). Kuulemma kun kiukkuisena lähdin edellisen kerran kotiin niin isänkin mielestä muistutin skitsofreenikkoa. Vaikka tiedän että äitini on henkisesti sairas niin tuo loukkasi tosi syvästi ja lisäksi mietin että onko tuo totta, onko isäni sanonut noin. Jos on niin ei kyllä ole ihan kaikki kotona hänelläkään. :( En pysty edes soittamaan ja kysymään. Vaikka olen jo 34v, äidin pahimmat jutut loukkaavat tosi syvältä kuten tuo. Kun lähdin kotiin en ollut kiukkuinen vaan VÄSYNYT minkä sanoinkin, kello oli 21 illalla ja mulla meni 01.30 saada lapsi sänkyyn nukkumaan kun nukkui autossa ja sen verran piristyi etten saanut sänkyyn. Haukottelin koko viimeisen tunnin heillä ja sanoin klo 21 että olen niin väsynyt että nyt on pakko lähteä kotiin. Sitten otin tavarat puin lapsen ja lähdin. Myös äitini on ollut suurimman osan elämäänsä työelämän ulkopuolella vaikean luonteensa takia. Isäni on sanonut että äitini on lähinnä säälittävä, kaikki kaverit jättäneet käytöksen takia. Olisiko sitten kuitenkin haukkunut minua skitsofreenikoksi. Mieheni haluaisi nähdä perhettäni, loukkaukset eivät satu häneen kuten minuun. Lisäksi äitini soittelee tapaamisten jälkeen ja selittää noita sairaita asioitaan. Ärsyttää että olen 34 mutta loukkaannun ja itken äitini puheista. :( Isällänikin taitaa olla toinen nainen, ei vietä kotona kuin yöt. Ennen lasta en nähnyt perhettäni kuin pari kertaa vuodessa, äitini on niin raskas mielenterveysongelmiensa takia etten enempää jaksa. Nyt jaksaminen ylittynyt. Miehen kanssa on riitoja ja lapsi on pakko laittaa hoitoon syksyllä. Tästä äitini haukkuu minua joka päivä. Olen niin loppu. Haluan lapselleni vain parasta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Joudunko ottamaan hajurakoa mieheen jos hän väkisin kutsuu vanhempiani kylään? Lapsi heräilee edelleen ja olen tosi väsynyt mutta ikinä en lasta löisi. Saan älyttömän morkkiksen jos edes tiuskaisen lapselle. Mä tajusin ala-asteella, ettei meno ollut normaalia. Jo sitäkin ennen yritin jo 2-3 vuotiaana karata kotoa hakkaamisen takia. Muistan miksi karkasimme mutta en muista kaikkea. Muistan kertoneeni pihakaverille että öiti lyö ja haluan pois. Hän sitten hieman vanhempana vei mut metsään piiloon äidiltä. Kun meidät löydettiin, narsistipaska teeskenteli taas vuoden äitiä että nyt laitetaan puhtaat vaatteet ja yhtään en ole vihainen ja nyyh kun lapsi löytyi. Kotona varmaan taas löi niin kuin aina muutenkin. Ala-asteella naiivina kysyin muilta lyödäänkö heitäkin. Yllätyksekseni näin ei muilla ollutkaan. EHkä yläasteella kun aloin yläasteiässä aloin enemmän tajuta kuinka outoja vanhempani ovat kun näin muiden normaaleja ja tasapainoisia vanhempia.

Lopettakaa jo jankuttajat. Joogahihhulijankuttaja otti nyt 2 muuta sivupersoonaa ja tulee pilaamaan ketjun. Lopettakaa niiden viesteihin kommentointi.

Toivon että vertaistukiketju jatkuu sillä tämä ketju on minulle tärkeä. Noille trolliriehujille tämä on vain kiusaamismahdollisuus.

Meillä taas äiti oli marttyyri, isä juoppo ja molemmat olivat sairaalloisen kiintyneet omiin sukuihinsa mielistelyyn asti ja tästä tuli aina kilpailua. Seurauksena oli, ettemmme juurikaan olleet yhteydessä kummankaan puolen sukulaisiin, koska se ei sopinut toiselle vanhemmalle.

Omien jälkeläisten vähättely oli myös tyypillistä , maisterintutkinto ei ollut mitään verrattuna serkkupojan työllisyyskurssiin.

Toisen puolen juopot olivat juoppoja, oman puolen juopot joivat sivistyneesti ja aina löytyi joku syy. Viiskymppinen serkku oli vielä niin nuori ja hakemassa itseään. Molemmat vanhemmat myös luopuivat mielistelläkseen sisaruksiaan osin perinnöistään sisaruksiensa hyväksi, vaikkei näillä sen kummempaa rahantarvetta ollut. Isä oli sisarustensa hyväksikäyttämä reppana ja nyt kun hän ei pysty enää auttamaan sisaruksiaan korkea iän yms. vuoksi, on yhteydenpitokeinot vähentynyt minimiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

Onko kaikki narsistien lapset korkeakoulutettuja?

Erittäin monesta tulee ylisuorittaja. Käyn narsistien uhrien tukiryhmässä ja puolet on menestyviä ylisuorittajia ja puolet taas alisuorittajia ja usein eläkkeellä(sairas-).

Mistä tiedät olevasi narsistin uhri? Vanhempasi ovat hakeneet apua ja saaneet diagnoosin? Jos ei, niin minusta vähän kyseenalainen tuo ryhmä johon jokainen voi tulla väittämään olevansa sellaisen uhri.

En edes jaksa vastata. Huoh.

Tuo ylisuorittaja-alisuorittaja kuvio on usein totta dysfunktionaalisessa perheessä. Joskus siihen liittyy myös ns kultalapsi - syntisäkki asetelma myös. Kaikkein pahin vaihtoehto on kuitenkin se että yhtä lasta suositaan tai että lapsia peluutetaan toisiaan vastaan (ns hajoita ja hallitse).

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.

Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.

Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti. 

Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?

Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.

Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.

Samaistun. Olin luova ja lukemisesta pitävä lapsi. Tulen duunariperheestä maalta, jossa arvostetaan kovaa työtä (jota siis ei voi olla taiteellinen tai akateeminen työ) ja etenkin naisella nuorena perheen perustamista.

Myöhemmin olen päässyt pikkupaikalta pois, opiskelemaan ja elämään omaa elämääni kuten parhaaksi näen.

Koen kuitenkin loputonta ulkopuolisuutta, alemmuudentunnetta ja huijarisyndroomaa akateemisessa maailmassa.

Lapsuudenperheessä ja paikkakunnalla olen myös vääränlainen, en tajua lisääntyä, ostaa omakotitaloa ja haihattelen vain, eikä tee oikeaa työtä.

Tämä menee nyt hieman ohi ketjun aiheen, mutta kiitos tästä viestistä.

Olen kotoisin pohjoisesta pikkukunnasta ja kärsin ihan samanlaisista oireista: en tunne kuuluvani minnekään ja olen juureton ja epävarma paikastani maailmassa. Olen akateemisesti koulutettu, aika vasta valmistunut, mutta tunnen juurikin tuota ulkopuolisuutta ja minuakin vaivaa huijarisyndrooma. Yliopistossa opinnot sujuivat hyvin, mutta kaikki muu huonosti. Verkostoituminen, sosialiseeraaminen ym. En uskaltanut hakea harjoitteluihin, tutkimusavustajaksi, ylioppilaskunnan juttuihin ja tunsin olevani aivan eri maailmasta kuin professorit, en tullut heidän kanssaan toimeen vaikka yritin. Paikkansa löytäminen työelämässä takkuaa, teen tällä hetkellä 6kk pätkää.

Kotona olen ihan yhtä ulkopuolinen ja tunnen itseni ihan yhtä hölmöksi. Olen aina ollut vain se "tyttö" (minulla on kaksi isoveljeä) ja joskus mietin, muistaako minua edes kukaan perheeni ulkopuolinen. Veljillä on talot ja perheet ja rahaa (molemmat valmistuneet amiksesta) ja autot ja harrastukset ja voi kun ovat sitten hienoja poikia. Minä sitten olen se suvun musta lammas, jonka koulutukselle ja työlle lähinnä naureskellaan ja mielenkiinnonkohteille irvaillaan. Joskus voivotellaan, kun asun niin kaukana ja käyn niin harvoin. Mutta mitä minulle siellä metsän keskellä muka olisi? Kaverit on muuttaneet pois, kaikki miehet on juuri niitä pelkistä autoista ja kaljasta puhuvia tylsimyksiä, ainoat työmahdollisuudet ovat hitsari konepajalla tai hoitaja vanhustenkodissa. Ei kiitos.

Kaltaisiani on kai aika paljon. Väliinputoajatyttöjä maaseudulta, joiden kohtalo on joko akateemisen koulutuksen jälkeinen kurja pätkätyöura tai "ura" bensalenkkarin vaimona ja lasten äitinä, joka hyvällä tuurilla saattaa jopa saada lähikaupasta osa-aikatyön.

Tämä voisi olla kirjoittamani paitsi että olen kotoisin pääkaupunkiseudulta. Mä koin yliopistossa käsittämätöntä ulkopuolisuuden ja huonouden tunnetta ja lisäksi äitini vielä varmaan tahallaan kannusti sosiaaliseen käytökseen joka ei ollut normien mukaista. Saatoin siis vielä 22-vuotiaana pyytää yhtä lukusalikaveriani aveciksi häihin, mikä johti aika kiusalliseen hiljaisuuteen ja välien menemiseen. Ikävä kyllä vaikka opiskelukaverit pitivät mua superahkerana mikä suorittajana olinkin niin m,un työura on ollut tosi vaatimaton. Olen sisimmässäni alistuja lopun ikääni vaikka yritän sitä peitellä. Verkostoitumista en osaa koska en ole nähnyt mitään mallia. EHkä itsetunto/sosiaalisten ongelmieni vuoksi olen aika ystävystynyt outsidereiden kanssa vaikka olen mielestäni ihan kiva kiltti ihminen. Olen kuitenkin vähän varautunut, en osaa luoda syvällisiä suhteita jne.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina syyllistynyt itseäni siitä että olen ollut pettymys vanhemmilleni "siinä ainoassa asiassa jota he minulta olisivat toivoneet". Kasvoin siis perheessä jonka elämä pyöri erään uskonlahkon ympärillä käytännössä katsoen aivan kaikessa. Tajusin varhain, jo 8-9 v etten usko tuon lahkon opetuksiin ja olikin todella rankkaa elää täysi-ikäiseksi esittäen että on täysillä messissä vaikka oikeasti ainoa mitä olisi toivonut on että perheemme ei kuuluisi tuohon todella elämää rajoittavaan lahkoon.

Äiti kohteli minua todella väärin. Hän oli ehdoton auktoriteetti, joka sai tehdä minulle henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja koska Raamatussa käsketään "kunnioittamaan vanhempia" ole kaikki vaan siedettävä. Vuosi kausia äiti teki kaikki temppunsa muuttaakseen minut, käytti valta-asemaansa väärin ja kaikkeen löytyi aina perustelu Raamatusta. "Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa"- oli perustelu sille että remmi lauloi pienimmästäkin rikkeestä. Koska äiti tajusi pian ettei saa minua fyysisellä väkivallalla murrettua, siirryttiin henkiseen. Äiti sabotoi kaikki ystävyysuhteeni, luki päiväkirjaani, nöyryytti julkisesti aina kuin vain pystyi.

Ja silti koin pitkään syyllisyyttä siitä että petin vanhempani kun täysi-ikäistyttyäni erosin lahkossa (ja minut potkittiin sen myötä kotoa). Puolustelin vanhempieni käytöstä itselleni, vähättelin äitini sadistista julmuutta ja isän välinpitämättömyyttä.

Sitten sain omat lapset ja havahduin siihen miten sairasta touhua äitini on minuun kohdistunut. Että kukaan lastaan rakastava ja normaali vanhempi ei ikimaailmassa tekisi sellaista mitä itse koin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Ymmärsin ettei syy ollut minussa, ei pieni lapsi ole "paha" ja ansaitse tulla hakatuksi ja nöyryytetyksi. En pystyisi ikinä kohtelemaan omia lapsiani kuten minua kohdeltiin. Aloin lopettaa itseni syyllistämisen ja varsinkin äitini käytöksen puolustelun ja tajuta että olen ollut uhri enkä syyllinen. Enkä tarkoita että olisin uhriutunut vaan että en enää yrittänyt keksiä syitä itsestäni sille miksi äiti ei rakastanut minua. Syy oli hänessä, ei minussa.

Mulla täysin samat kokemukset. Mulla on myös tosi paha olo kun katson omaa lasta ja mietin että kuinka pystyisin ikinä lyömään häntä kun pieni avuton lapsi itkee äitiä. Minä tosin en koskaan itkenyt äitiä vaan itkin aina äidin takia. Jotenkin nyt kun äitini käytös hankaloitunut lapsenlapsen myötä ja omat traumat niin olo hankala.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

No mula on ihana suku..joka kesä paljon hää ja ristiäisjuhlia.

Jouluna kokoonnutaan isoon maataloon ja kaikki tuo jotain herkkuja

Mitä sitten teet tässä ketjussa, mene pois kun aihe ei kosketa sinua. Avaa oma aihe jatkuvasta lisääntymisestä ja suvun avioliitoista, sekä -eroista.

Mut herätti vasta se kun tulin itse äidiksi. Oman lapsen kasvaessa kadotan pala palalta kaiken ymmäryksen omaa lapsuuden perhettäni kohtaan. En olisi ikinä voinut tehdä niitä valintoja, mitä läheisriippuvainen äitini teki jäädessään alkoholistimiehen rinnalle ja pakottaessaan kolme lastaan elämään perhehelvetissä. Tiukassa oli mulla perheen mantra: ei isäsi ole alkoholisti, hän on vain niin SAIRAS. Hohhoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Todellakin! Tekismieli antaa potut pottuina!

Samat täällä, ei fyysisestä, mutta monta vuotta haaveilin, että otan asiat "fiksusti" puheeksi ja samalla kerron kaikki mielipiteeni ikinä ja nuijin äitin psyyken sellaiseen maan rakoon että se ei sieltä ikinä nouse ja totean loppuun että onpas hienoa kun asioista voidaan keskustella. Eli kostofantasioita oli usein, mutta monen vuoden käsittelyllä olen päässyt niistä ja ymmärtänyt , että en aidosti saavuta tällä mitään pitkällä tähtäimellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Siis miksi lapsen pitäisi hävetä paskoja vanhempiaan? Kertoisitko yhdenkin hyvän syyn? Hän ei ole vanhempiaan valinnut.

Pitkän prosessin tulos. Lapsena en osannut kyseenalaistaa mitään. Joskus vanhempien teot tuntui minusta epäreilulta, mutta enimmäkseen koin ansaitsevani kaiken pahan. Vanhempani saivat minut uskomaan että olin kauhukakara, ja pelottelivat poliisilla, mielisairaalalla ja lastenkodilla, etten kertoisi kenellekään - ja tottahan toki aikuisina he tuntevat lain paremmin kuin lapsi = minun täytyi olla se rikollinen hullu ongelmalapsi, joka ei ole mitään ilman heitä. Ajattelin että jokaisessa kodissa on samanlaista, että isä hakkaa jne.

Varhaisteininä tutustuin parhaaseen ja ainoaan ystävääni, ja olin todella kateellinen siitä miten rakastava perhe hänellä oli. Siis vieläkin luulin että he olivat vain poikkeus, kun en tuntenut ketään muita. Teini-iässä muutuin katkeraksi vanhempiani kohtaan ja aloin sanomaan asioita ääneen, saaden entistä kovempaa turpaan, mutta vieläkin koin itseni arvottomaksi.

Kun tapasin ensimmäisen tyttöystäväni 16-vuotiaana ja tunsin ensimmäistä kertaa olevani todella rakastettu, onnistuin kasvattamaan alun terveelle itsetunnolle. Kaksi vuotta sen jälkeen olin menettänyt kaiken kunnioituksen vanhempiani kohtaan, tuli tappelu, pakkasin laukkuni ja tein viimeiseksi jääneestä pahoinpitelystä rikosilmoituksen.

Vasta oman lapsen saaminen on saanut minut ymmärtämään kaikessa hirveydessään mikä kaikki lapsuudenkodissani oli vialla. Rima on tosi alhaalla jos pitää valehdella räikeästi siitä millainen vankila/mielisairaala/lastenkoti on, jotta se ei vaikuttaisi houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin koti! En voi käsittää miten kukaan voi tehdä lapsen ja oikeuttaa sellaiset teot. Huomaan lähes päivittäin trauman vaikutuksen siihen millainen ihminen minusta on tullut.