Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Minut herätti huomiot kavereiden perheistä. Hämmästykseni oli suuri, kun näin vanhempien kommunikoivan lastensa kanssa. Se, miten kavereita arvostettiin tavallisina ihmisinä perheissään oli käsittämätöntä. Vähitellen tajusin, että heidän perheensä olivat normaaleja, minun vanhempani eivät olleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Vierailija kirjoitti:

Taas äiti soitti ja kuulemma isänkin mielestä olen samanlainen kuin äidin skitsofreniasta kärsivä koko ikänsä työkyvytön sisko. Minä siis ihan normaalissa työssä, akateemisesti koulutettu. Äiti on vakavasti narsistinen enkä tiedä onko muutenkin häiriintynyt. Haukkuu ja valehtelee, mm. että huudan ja lyön lastani (1v1kk). Nämä nyt ovat ihan viimeiset asiat mitä ikinä tekisin koska äitini todellakin raivosi huusi ja löi, kovaa, koko lapsuuteni ajan. Pelkäsin äitiäni. Nyt hän levittää näitä juoruja että olen mm heittänyt lapsen sänkyynsä, mitä todellakaan en ole tehnyt. Koko tilanne minkä hän kuvaili ei ole edes järkevä, kuulemma kun vaihdoin vaipan niin heitin lapsen. Puen lapselle housut sylissä, enhän niitä edes saisi puettua jos lapsen jonnekin heittäisin. Kuulemma olen sairastuttanut lapsen tahallani (flunssa) ja lapsi kuolee kun asunnossa kylmä (22 astetta). Kuulemma kun kiukkuisena lähdin edellisen kerran kotiin niin isänkin mielestä muistutin skitsofreenikkoa. Vaikka tiedän että äitini on henkisesti sairas niin tuo loukkasi tosi syvästi ja lisäksi mietin että onko tuo totta, onko isäni sanonut noin. Jos on niin ei kyllä ole ihan kaikki kotona hänelläkään. :( En pysty edes soittamaan ja kysymään. Vaikka olen jo 34v, äidin pahimmat jutut loukkaavat tosi syvältä kuten tuo. Kun lähdin kotiin en ollut kiukkuinen vaan VÄSYNYT minkä sanoinkin, kello oli 21 illalla ja mulla meni 01.30 saada lapsi sänkyyn nukkumaan kun nukkui autossa ja sen verran piristyi etten saanut sänkyyn. Haukottelin koko viimeisen tunnin heillä ja sanoin klo 21 että olen niin väsynyt että nyt on pakko lähteä kotiin. Sitten otin tavarat puin lapsen ja lähdin. Myös äitini on ollut suurimman osan elämäänsä työelämän ulkopuolella vaikean luonteensa takia. Isäni on sanonut että äitini on lähinnä säälittävä, kaikki kaverit jättäneet käytöksen takia. Olisiko sitten kuitenkin haukkunut minua skitsofreenikoksi. Mieheni haluaisi nähdä perhettäni, loukkaukset eivät satu häneen kuten minuun. Lisäksi äitini soittelee tapaamisten jälkeen ja selittää noita sairaita asioitaan. Ärsyttää että olen 34 mutta loukkaannun ja itken äitini puheista. :( Isällänikin taitaa olla toinen nainen, ei vietä kotona kuin yöt. Ennen lasta en nähnyt perhettäni kuin pari kertaa vuodessa, äitini on niin raskas mielenterveysongelmiensa takia etten enempää jaksa. Nyt jaksaminen ylittynyt. Miehen kanssa on riitoja ja lapsi on pakko laittaa hoitoon syksyllä. Tästä äitini haukkuu minua joka päivä. Olen niin loppu. Haluan lapselleni vain parasta ja rakastan häntä ihan älyttömästi. Joudunko ottamaan hajurakoa mieheen jos hän väkisin kutsuu vanhempiani kylään? Lapsi heräilee edelleen ja olen tosi väsynyt mutta ikinä en lasta löisi. Saan älyttömän morkkiksen jos edes tiuskaisen lapselle. Mä tajusin ala-asteella, ettei meno ollut normaalia. Jo sitäkin ennen yritin jo 2-3 vuotiaana karata kotoa hakkaamisen takia. Muistan miksi karkasimme mutta en muista kaikkea. Muistan kertoneeni pihakaverille että öiti lyö ja haluan pois. Hän sitten hieman vanhempana vei mut metsään piiloon äidiltä. Kun meidät löydettiin, narsistipaska teeskenteli taas vuoden äitiä että nyt laitetaan puhtaat vaatteet ja yhtään en ole vihainen ja nyyh kun lapsi löytyi. Kotona varmaan taas löi niin kuin aina muutenkin. Ala-asteella naiivina kysyin muilta lyödäänkö heitäkin. Yllätyksekseni näin ei muilla ollutkaan. EHkä yläasteella kun aloin yläasteiässä aloin enemmän tajuta kuinka outoja vanhempani ovat kun näin muiden normaaleja ja tasapainoisia vanhempia.

Miehesi kuulostaa typerykseltä. Ero voisi olla hyvä vaihtoehto, jos meno ei muutu.

Tunnekylmyys ja puhumattomuuden kulttuuri, jotka aloin tajuta teini-iässä, kun maailma alkoi avartua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Lapsuus olisi tärkein ettei puolta ikää menisi tarumoista selviytymiseen. Mutta suurimmalla osalla on jotain traumoja enemmän tai vähemmän. Minulle äidin mielenterveysongelmat tulivat pahemmin esille ala-asteella kun aloin kirjoittamaan päiväkirjaa enkä todellakaan kenenkään luettavaksi ja huomasin ettei mulla olekkaan kotona mitään yksityistä. Hävetti kun hän suoraan äitini toisti kirjoittamaani ja kaikki tavarani oli pengottu säännöllisesti. En voinut enään omia ajatuksiani kirjoittaa. Meillä oli kulissit ja uskonlahkoa muistuttava läheisriippuvainen suku yhteisö ja ulkopuolisia ei ollut. Sairas ilmapiiri ja piti jotain raamatun loitsuja rukoilla, en ymmärtänyt niistä mitään. Koko lähi suku sai kasvattaa ja läimiä risulla kintuille että pysyi ruodussa. Isä häipyi ja hänet ajettiin pois kun hän vihasi äitini läheisriippuvaista sukua jossa äitini riippui kuin tauti. Lapset saikin manipuloitua kun ei ollut vastahankoista aikuista hankaloittamassa sitä. 

Murkkuiässä kun aloin todella hankalaksi ja kapinoimaan ulos ahdistavasta kopista niin koitettiin vieläkin väkivalla ruotuun mutta ei se enään onnistunut. Mun olisi pitänyt olla kaksikymppisenäkin vielä lapsi ja äidin talutushihnassa kuin koira. Kun nuorena tekee liian aikaisin lapsia, alkaa leikkimään kotia niin harvalla onnistuu ja omat mielenterveysongelmat vaan siirretään sukupolvesta toiseen niin ettei niitä ole käsitelty koskaan. Parisuhteessakin pitäisi harjoitella kauemman aikaa yhteiseloa niin ettei heti siihen tehdä lapsia ja katsotaan sitten onnistuuko vai ei. Kun sitten on epäonnistuttu ja lapset tehty niin kahta vaikeempaa on sen ruletin pyörittäminen taas uusiokumppanin kanssa. Samat ongelmat mutta näyttämö vaan muuttuu kun koskaan ei käsittele omia ongelmiaan. 

Minä ainakin olin ihan rikki ja sekaisin sitten kun piti omaa suhdetta alkaa luomaan. Luottaminen oli vaikeeta ja kotoa saatu malli ihan sairas. Ei ollut normaalia parisuhdemallia vanhemmista muuta kuin miehelläni joka sitten kestää sen kipuiluni, oireiluni eikä häipynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Minä olen tuosta haalistunisen tunteesta alunperin kirjoittanut. Itse halusin sellaiseen työhön, jossa pääsisin vaikuttamaan moniin asioihin. Se tuntui todella tärkeältä. Minulla oli suunnitelmat opintoja varten ja ne suoritinkin hyvin. Työelämä kuitenkin paljastui toiveammattini osalta aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Nyt yritän keksiä mitä muuta voisin tehdä, kun suunnitelmani meni pieleen.

Kun olen jälkikäteen miettinyt asioita, niin vasta nyt ymmärrän miksi minulle olisi ollut niin tärkeää päästä vaikuttamaan työssäni erilaisiin asioihin. Siksi, että se olisi ollut täydellinen kompensaatio sille, että koin koko lapsuuteni ja nuoruuteni olevani täydellisen mitätön ihminen, jonka mielipide ei kiinnosta ketään. Niin alistettu vanhempieni taholta olin.

Koska en onnistunut kompensoimaan alistumisen tunnelukkoani pääsemällä vaikutusvaltaiseen asemaan, niin joudun nyt sitten tutkimaan tarkemmin sitä kuka olen ja mitä haluan. Se on aika haastavaa, koska koen jotenkin henkisesti olevani niin lukossa, että minun on vaikea antaa itselleni lupaa haaveilla mistään.

Vierailija kirjoitti:

Ensimmäinen seikka oli se, kun isäni suhtautui urheiluun ihan tosissaan ja minun piti aina olla paras. Jos en ollut niin siten olin liian hidas ja sain haukut. Harkoissa piti tehdä aina niinkuin hän sanoi. Urheilu oli minulle pakkoa. Välillä tykkäsin, mutta isäni sai minut pelkäämään aina sitä miten hän suhtautuu päivän kilpailutulokseen. Jos menestyin niin olin onnellinen vain siitä, ettei isäni voinut ehkä suuttua. Tosin kolmas sija olisi pitänyt olla voitto jne ja niinpä en aina ollut turvassa edes mitali kaulassa. Harmi sinänsä, koska olin ihan hyväkin välillä ja isäni toisaalta pilasi urheiluni ja treenit olivat niin rankkoja välillä, että minulle on ehkä jäänyt jokin virheasento jalkoihinkin noista vuosista. Olin ihan puhki monesti ja silti piti vielä koulu hoitaa ja ei saanut epäonnistua. Tämä oli varmaan isäni yritys karaista minua ja tehdä minusta rohkeampi ja parempi sen ujon ja aran sijaan, mutta tulin vain varovaisemmaksi. Itsetuntoni oli todella huono ja sen takia olinkin helppo kohde koulussa muiden arvostelulle. Ihan suoranaista kiusaamista ei aluksi ollut, mutta olin sitten muille se joka ei sanonut vastaan ja miellytti muita. 

Toinen seikka oli se miten vanhemmat suhtautuivat, kun minua kiusattiin. He eivtä oikeastaan yläkoulussa enää auttaneet mitenkään ja koko asia unohdettiin. Oli myös eräitä tilanteita, kun äitini kuuli miten minua haukuttiin, mutta ei edes tukenut minua mitenkään. En saanut ikinä lohdutusta tai kannustustakaan. Koulu piti silti hoitaa hyvin ja minulle tuli sitten urheilun sijaan ( oli loppunut, kun isää ei enää kiinnostanut, vaikka käänsikin sen ettei minua kiinnostanut) muita aikaa vieviä harrastuksia joissa pakko käydä ja menestyä. En koskaan ole saanut kelvata omana itsenäni ja aina kotona sellainen jännittynyt tunnelma ja vanhemmat riitelivät. Olin herkkä lapsi ja aina jännittynyt.Näistä on jäänyt oireita minulle ja kiusaaminen vielä päälle. Voin jatkaa ehkä myöhemmin vielä lisää tätä.

Jatkan vielä tätä viestiä. Nämä ongelmat siis liittyivät aika paljon vanhempien vaatimuksiin. Olin todella kiltti ja herkästi muiden mielialan vaistoava lapsi. Sen takia olinkin sitten niin kotona kuin koulussakin se, joka kuunteli muiden "tunnelmaa" ja yritti luovia sen mukaan. Samalla luokalla oli vielä monta todella voimakasluonteista tyttöä ja he sitten huomasivat kuinka helppo minua oli käskyttää. En osannut tai ainakaan uskaltanut sanoa heille paljonkaan vastaan, kun kotonakin se oli kiellettyä. Vanhemmat ovat molemmat aika levottomia persoonia ja heistä ei oikein tiedä millä päällä ovat. Eivät ilmaise ainakaan niitä myöntäisiä tunteita juurikaan. Sitten jotenkin "heräävät" jos on jotain ikävää sanottavaa. Olen kyllä ajatellut, että jonkinlaista narsismiin tai ainakin johonkin "epätavalliseen" tunteettomuuteen viittaavaa heissä on. Ei kai kukaan vanhempi voi suuttua, kun oma lapsi itkee tai pyytää apua, kun ei enää jaksa kiusaamista ja yksinäisyyttä. En voi oikein ymmärrää sitä, että olivat ihan rauhassa  kun tiesivät mitä tapahtuu. Meillä ei koskaan käynyt kylässä ketään, kun minulla ei ollut seuraa. Olin aina yksin vapaa-ajan ja osin koulussakin, vaikka välillä joitakin "tuttuja" oli. 

Jatkuu vielä

Täällä moni käy terapiassa ja on saanut siitä apua. Kysyisinkin että kuinka olette päässeet terapiaan? Mikä on ollut se ensimmäinen instanssi mihin ootte ottanut yhteyttä?

Itse kävin nuorena neuvolapsykologilla ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Olin vaikeasti masentunut. Sain lääkkeet ja pääsin pahimman yli. Masennukseni tulkittiin raskauden jälkeiseksi masennukseksi, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, ettei se sitä ollut.

Myöhemmässä elämässäni olen lääkinnyt masennustani alkoholilla. Kävinkin sitten a-neuvolassa juttelemassa, ja siellä käytiin läpi lapsuuttani, toisin kuin neuvolapsykologilla. Mutta sitten siellä toimiva terapeutti lopetti, sain uuden, mutta en pitänyt hänestä, enkä kokenut häntä kiinnostavan asiani ollenkaan, ja se juttu kuivui siihen.

Vuosia meni niin, että elämääni varjosti (varjostaa edelleen) alakulo, ahdistus, masennus. Kunnes taas alkoi tulla tunne, etten jaksa aamuisin nousta sängystä ja ajatukset pyöri itsemurhan ympärillä. Menin työterveyteen ja sitä kautta yritin päästä erääseen paikkakunnallamme toimivaan mielenterveyspalveluun. Siellä tuli puheeksi aiempi päihdetaustani eikä minua huolittu sinne. Käskettiin menemään takaisin a-neuvolaan. Mutta siellä ei saa sellaista terapiaa, jota tarvitsisin. Niinpä olen siitä saakka vain mennyt päivä kerrallaan, sumussa, masentuneena. Tottuneena ilottomuuteen ja siihen ettei mikään tunnu miltään. Välillä koen vihaa; vanhempiani kohtaan, yhteiskuntaa (joka ei osannut järjestää tarvitsemaani hoitoa) kohtaan, itseäni kohtaan (koska olen saamaton vätys)

Tunnen olevani menetetty tapaus.

Meillä ei koskaan puhuttu mistään asioista. Muistan jo varhaislapsuudesta esim jotain pelkojani (jotain lapsen hölmöjä juttuja, mutta eihän ne 5-vuotiaasta tuntuneet siltä) joista en pystynyt puhumaan vanhemmilleni mitään. Vuosien varrella oli kaikkia isoja ongelmia, isän alkoholismi, siskon huumeriippuuvuus yms mistä ei koskaan puhuttu yhtään mitään. Minun kuulumisia, vointia, koulumenestystä tai mitään vastaavaa ei kyselty koskaan. Eikä missään päätöksissä autettu. Parikymppisenä tajusin kavereihin itseäni vertaillessani, että minut on "pakotettu" kantamaan kaikki murheet ja huolet elämässäni aina yksin ja näin ollen itsenäistymään henkisesti aivan liian nuorena.

Tämä on tehnyt minusta kovan ihmisen, kun koen muita minkään avun pyytämisen niin vaikeana ja omaa heikkoutta ei saa näyttää koskaan. Aika paljon on ollut kaikenlaista ongelmaa tästä johtuen.

Jatkoa

Tämä kaikki oikeastaan vaan paheni muuton jälkeen ja vanhempien käytös oli sellaista todella välinpitämätöntä. Arki oikeastaan vaan kului eteenpäin ja minun olisi pitänyt olla kuin joku kone joka ei reagoi esim niihin muiden sanomisiin. Olen oikeastaan kokenut niin paljon pahaa muilta ja yksinäisyyttä, että vanhempien pitäisi pyytää anteeksi kun eivät tukeneet tai edes yrittäneet auttaa. Olisin tarvinnut muutenkin apua uudessa koulussa ja jäin opetuksessakin jälkeen ja varsinkin äiti tiesi tämän. Oli liian rankkaa aikaa ja vaikuttanut jatko-opintoihin, kun alkoi todistuskin huonontua. Nämä kaikki kiusaamiseen liittyvät asiat ovat käsittelemättä ja en voi nykyäänkään jos olen vanhempien seurassa puhua asiasta. Joskus huomaan, että jos esim lehdessä käsitellään aihetta ja olen vanhempien luona niin en puhu asiasta oikealla termillä vaan saatan lukea, että jotain oppilasta koulussa "häirittiin" ( eli kiusattiin ) ettei minun tarvitse käyttää kyseistä termiä. Jotenkin tulee niin ikävä olo edes mainita koko sanaa, kun he eivät itse tajua mitä olen läpi käynyt. Yleensä jos puhuin silloin asiasta niin äitini sanoi, että mitä hän sille kiusaamiselle voi ja isäni olisi vaan tullut koululle huutamaan, mutta toisaalta sotkenut asiaa vaan lisää ja niinpä hänelle ei uskaltanut paljoa edes puhua. Asiaa voivoteltiin aikansa ja sitten unohdettiin kuin kaikki olisi ollut hyvin. En voi tätä varmaan koskaan antaa anteeksi varsinkaan kun eivät itse myönnä mitään.

Olen heille kyyneleet silmissä puhunut, mutta ei ole auttanut. Joskus ihan yritin saada äitiäni  myöntämään virheitään niin on suuttunut ja isäni mielestä hän on puolestaan yrittänyt kaikkensa puolestani. Äitinikään ei kuulemma häpeä mitään. Eivät he nöyrry. Olisi joskus kiva nähdä kyyneleet silmissä heillä, mutta ei. Ei omien vanhempiensa hautajaisissakaan, joissa itse itkin. Tiedän  varsikin isällä olleen aika köyhä lapsuus isossa perheessä, mutta toisaalta monet hänen sisaruksistaan ovat ihan hyviä ihmisiä joten ainakin osa on järjissään "selvinnyt". Äidilläni puolestaan oli huonot välit omaan äitiinsä, joka oli aika tyranni ja hänen miehensä palvoma. Toisaalta  äitini on nyt toistanut kaikki oman äitinsä virheet. En tiedä sitten minkälainen lapsi heille olisi sopinut. Jos olisin ollut vähänkin "kamalampi" niin tappelu olisi ollut ainaista jos taas vähänkin herkempi niin en varmaan olisi enää järjissäni ( kiusaaminen mukaan lukien). Nyt olen sellainen sopivan kiltti ja mukautuva, vaikka olenkin sitten kadottanut itseni.

Olen empaattinen ja kiltti ihminen ja haluan silti muille vaan hyvää. Toisaalta en sitten osaa pitää puoliani ja pelkään, että loukkaan toisia.  En osaa nauttia muiden seurasta, vaikka seuraa tahtoisinkin. Pitäisi olla "turvallista" seuraa sillä en kestä enää vastoinkäymisiä ja yritän pitää itseni kasassa muutenkin. Kaikista ikävintä on kun eivät myönnä virheitään. Elämän on pitänyt vaan jatkua "normaalisti" tapahtui mitä vaan ja kuitenkaan heillekään ei ole niin traumaattista lapsuutta, että se selittäisi asioita. On ollut varsinkin äidilläni ihan hyvä lapsuus ja muita läheisiä ihmisiä, jotka ovat korvanneet hänen äitinsä puutteita ja isä varsinkin oli todella kiltti. Olen välillä ajatellut, että olen liian hyvä lapsi heille. Joku olisi ollut jo kiitollinen minusta "helposta" lapsesta.

Luulin pitkälle aikuisuuteen asti että vanhempien (varsinkin isäni) harrastama vähättely, huutaminen, ulkonäön pilkkaaminen, fyysinen väkivalta ja tunteista sekä muista "vaikeista" asioista puhumattomuus olisi suht normaalia toimintaa. Oireilin tuosta kaikesta jo lapsena ja olin hyvin väkivaltainen nuorempaa sisarustani kohtaan. Vanhemmat reagoivat tähän tietysti selkäsaunoilla ja muulla fyysisellä kurittamisella. Voimakkaiden tunteiden ilmaisu oli kiellettyä, ja jos itkin esim. kivun takia, käskettiin lopettamaan koska ei isot tytöt saa itkeä. Koskaan ei kyselty että mikä hätänä. Samoin kovaääninen nauru oli lopetettava koska ei saanut meluta. Tähän päälle vielä koulukiusaamiset niin oli koko paketti kasassa.

Vanhempana aloin olla masentunut ja kärsiä voimakkaasta ahdistuksesta. Ymmärsin yhdistää kaiken oireilun lapsuuden/nuoruuden aikaisiin kokemuksiin kun keskustelin asiasta mieheni kanssa. Hän totesi suoraan että tuollainen ei ole normaalia ja minua on kohdeltu kaltoin. Nyt asiaa puretaan terapiassa ja kaikki on pikkuhiljaa menossa parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Tämä kaikki oikeastaan vaan paheni muuton jälkeen ja vanhempien käytös oli sellaista todella välinpitämätöntä. Arki oikeastaan vaan kului eteenpäin ja minun olisi pitänyt olla kuin joku kone joka ei reagoi esim niihin muiden sanomisiin. Olen oikeastaan kokenut niin paljon pahaa muilta ja yksinäisyyttä, että vanhempien pitäisi pyytää anteeksi kun eivät tukeneet tai edes yrittäneet auttaa. Olisin tarvinnut muutenkin apua uudessa koulussa ja jäin opetuksessakin jälkeen ja varsinkin äiti tiesi tämän. Oli liian rankkaa aikaa ja vaikuttanut jatko-opintoihin, kun alkoi todistuskin huonontua. Nämä kaikki kiusaamiseen liittyvät asiat ovat käsittelemättä ja en voi nykyäänkään jos olen vanhempien seurassa puhua asiasta. Joskus huomaan, että jos esim lehdessä käsitellään aihetta ja olen vanhempien luona niin en puhu asiasta oikealla termillä vaan saatan lukea, että jotain oppilasta koulussa "häirittiin" ( eli kiusattiin ) ettei minun tarvitse käyttää kyseistä termiä. Jotenkin tulee niin ikävä olo edes mainita koko sanaa, kun he eivät itse tajua mitä olen läpi käynyt. Yleensä jos puhuin silloin asiasta niin äitini sanoi, että mitä hän sille kiusaamiselle voi ja isäni olisi vaan tullut koululle huutamaan, mutta toisaalta sotkenut asiaa vaan lisää ja niinpä hänelle ei uskaltanut paljoa edes puhua. Asiaa voivoteltiin aikansa ja sitten unohdettiin kuin kaikki olisi ollut hyvin. En voi tätä varmaan koskaan antaa anteeksi varsinkaan kun eivät itse myönnä mitään.

Olen heille kyyneleet silmissä puhunut, mutta ei ole auttanut. Joskus ihan yritin saada äitiäni  myöntämään virheitään niin on suuttunut ja isäni mielestä hän on puolestaan yrittänyt kaikkensa puolestani. Äitinikään ei kuulemma häpeä mitään. Eivät he nöyrry. Olisi joskus kiva nähdä kyyneleet silmissä heillä, mutta ei. Ei omien vanhempiensa hautajaisissakaan, joissa itse itkin. Tiedän  varsikin isällä olleen aika köyhä lapsuus isossa perheessä, mutta toisaalta monet hänen sisaruksistaan ovat ihan hyviä ihmisiä joten ainakin osa on järjissään "selvinnyt". Äidilläni puolestaan oli huonot välit omaan äitiinsä, joka oli aika tyranni ja hänen miehensä palvoma. Toisaalta  äitini on nyt toistanut kaikki oman äitinsä virheet. En tiedä sitten minkälainen lapsi heille olisi sopinut. Jos olisin ollut vähänkin "kamalampi" niin tappelu olisi ollut ainaista jos taas vähänkin herkempi niin en varmaan olisi enää järjissäni ( kiusaaminen mukaan lukien). Nyt olen sellainen sopivan kiltti ja mukautuva, vaikka olenkin sitten kadottanut itseni.

Olen empaattinen ja kiltti ihminen ja haluan silti muille vaan hyvää. Toisaalta en sitten osaa pitää puoliani ja pelkään, että loukkaan toisia.  En osaa nauttia muiden seurasta, vaikka seuraa tahtoisinkin. Pitäisi olla "turvallista" seuraa sillä en kestä enää vastoinkäymisiä ja yritän pitää itseni kasassa muutenkin. Kaikista ikävintä on kun eivät myönnä virheitään. Elämän on pitänyt vaan jatkua "normaalisti" tapahtui mitä vaan ja kuitenkaan heillekään ei ole niin traumaattista lapsuutta, että se selittäisi asioita. On ollut varsinkin äidilläni ihan hyvä lapsuus ja muita läheisiä ihmisiä, jotka ovat korvanneet hänen äitinsä puutteita ja isä varsinkin oli todella kiltti. Olen välillä ajatellut, että olen liian hyvä lapsi heille. Joku olisi ollut jo kiitollinen minusta "helposta" lapsesta.

Jatkoa vielä 

Olisin kaivannut niin paljon puhumista ja  kannustusta ja kotona olisi pitänyt olla rauhallinen tunnelma. Vanhemmat, kun muutenkin riitelivät aina. Muuten meillä olikin sitten ihan tavallinen perhe ( ei viinaa, välivaltaa jne)  Tietysti joku on kokenut paljon enemmän, mutta kyllä tämä on ollut jo liikaa. En luota keneenkään, kun luottamus ollaan rikottu niin monta kertaa. Sellainen epäreilun kohtelun tunne myös läsnä. Muuten en halua muille pahaa ( ehkä niille pahemmille tyypeille joskus) ja haluasin auttaa muita. Ymmärrän hyvin muiden kokemuksia ja itken monesti ja esim jonkun tv- ohjelman jälkeen jos siinä on "kovia kokenut" ihminen. Olen vasta nuori, mutta en ole päässyt näistä tunteista yli ja olen aika omillani ja yksinäinen. Sori jos on virheitä, kun en enää jaksanut lukea läpi. Kiitos sinulle puolestaan jos jaksoit lukea pitkän viestin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Minä olen tuosta haalistunisen tunteesta alunperin kirjoittanut. Itse halusin sellaiseen työhön, jossa pääsisin vaikuttamaan moniin asioihin. Se tuntui todella tärkeältä. Minulla oli suunnitelmat opintoja varten ja ne suoritinkin hyvin. Työelämä kuitenkin paljastui toiveammattini osalta aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Nyt yritän keksiä mitä muuta voisin tehdä, kun suunnitelmani meni pieleen.

Kun olen jälkikäteen miettinyt asioita, niin vasta nyt ymmärrän miksi minulle olisi ollut niin tärkeää päästä vaikuttamaan työssäni erilaisiin asioihin. Siksi, että se olisi ollut täydellinen kompensaatio sille, että koin koko lapsuuteni ja nuoruuteni olevani täydellisen mitätön ihminen, jonka mielipide ei kiinnosta ketään. Niin alistettu vanhempieni taholta olin.

Koska en onnistunut kompensoimaan alistumisen tunnelukkoani pääsemällä vaikutusvaltaiseen asemaan, niin joudun nyt sitten tutkimaan tarkemmin sitä kuka olen ja mitä haluan. Se on aika haastavaa, koska koen jotenkin henkisesti olevani niin lukossa, että minun on vaikea antaa itselleni lupaa haaveilla mistään.

Oletko työstänyt tuota tunnelukkoa millään tavalla? Luen itse tällä hetkellä Tunne lukkosi -kirjaa (tai jokun sinnepäin niminen). Tunnistan siitä asioita, mutta olen vielä aika alussa. Mutta vaikuttaa mielenkiintoiselle. Edellinen kirjoittaja siis kysyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Minä olen tuosta haalistunisen tunteesta alunperin kirjoittanut. Itse halusin sellaiseen työhön, jossa pääsisin vaikuttamaan moniin asioihin. Se tuntui todella tärkeältä. Minulla oli suunnitelmat opintoja varten ja ne suoritinkin hyvin. Työelämä kuitenkin paljastui toiveammattini osalta aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Nyt yritän keksiä mitä muuta voisin tehdä, kun suunnitelmani meni pieleen.

Kun olen jälkikäteen miettinyt asioita, niin vasta nyt ymmärrän miksi minulle olisi ollut niin tärkeää päästä vaikuttamaan työssäni erilaisiin asioihin. Siksi, että se olisi ollut täydellinen kompensaatio sille, että koin koko lapsuuteni ja nuoruuteni olevani täydellisen mitätön ihminen, jonka mielipide ei kiinnosta ketään. Niin alistettu vanhempieni taholta olin.

Koska en onnistunut kompensoimaan alistumisen tunnelukkoani pääsemällä vaikutusvaltaiseen asemaan, niin joudun nyt sitten tutkimaan tarkemmin sitä kuka olen ja mitä haluan. Se on aika haastavaa, koska koen jotenkin henkisesti olevani niin lukossa, että minun on vaikea antaa itselleni lupaa haaveilla mistään.

Oletko työstänyt tuota tunnelukkoa millään tavalla? Luen itse tällä hetkellä Tunne lukkosi -kirjaa (tai jokun sinnepäin niminen). Tunnistan siitä asioita, mutta olen vielä aika alussa. Mutta vaikuttaa mielenkiintoiselle. Edellinen kirjoittaja siis kysyy.

Minulla on iso kasa tunnelukkoja. Olen käynyt psykoterapiassa ja psykiatristen sairaanhoitajien puheilla pitkiä aikoja (joskus on ollut taukoa, jos psyykkinen oireilu on ollut vähäistä). Tällä tavalla olen työstänyt ongelmiani ja kirjoittamalla itsekseni ajatuksiani ylös. Erityisen systemaattisesti en ole yksittäisiä tunnelukkoja käsitellyt, mutta lukenut paljon niitä käsitteleviä aineistoja.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sen tajusi jo nuorena, kun näki kavereiden perheiden toimintatapoja. Toisaalta hyvä, että tajusi, ettei se oma perhe-elämä ole normaalia, mutta kyllähän se pahalta tuntui nähdä sitä normaalia ja turvallista perhe-elämää, mitä ei itse ikinä tulisi saamaan.

Sulla sentään oli kavereita ja näit muita perheitä. Mulla ei ollut muuta kuin omat perheenjäsenet. Vasta kun yli kymmenen vuotta olin ollut täysin totaalisen erossa heistä niin aloin pikkuhiljaa ymmärtää kuinka totaalisen sairaita he kaikki olivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Minä olen tuosta haalistunisen tunteesta alunperin kirjoittanut. Itse halusin sellaiseen työhön, jossa pääsisin vaikuttamaan moniin asioihin. Se tuntui todella tärkeältä. Minulla oli suunnitelmat opintoja varten ja ne suoritinkin hyvin. Työelämä kuitenkin paljastui toiveammattini osalta aivan toisenlaiseksi kuin olin kuvitellut. Nyt yritän keksiä mitä muuta voisin tehdä, kun suunnitelmani meni pieleen.

Kun olen jälkikäteen miettinyt asioita, niin vasta nyt ymmärrän miksi minulle olisi ollut niin tärkeää päästä vaikuttamaan työssäni erilaisiin asioihin. Siksi, että se olisi ollut täydellinen kompensaatio sille, että koin koko lapsuuteni ja nuoruuteni olevani täydellisen mitätön ihminen, jonka mielipide ei kiinnosta ketään. Niin alistettu vanhempieni taholta olin.

Koska en onnistunut kompensoimaan alistumisen tunnelukkoani pääsemällä vaikutusvaltaiseen asemaan, niin joudun nyt sitten tutkimaan tarkemmin sitä kuka olen ja mitä haluan. Se on aika haastavaa, koska koen jotenkin henkisesti olevani niin lukossa, että minun on vaikea antaa itselleni lupaa haaveilla mistään.

Oletko työstänyt tuota tunnelukkoa millään tavalla? Luen itse tällä hetkellä Tunne lukkosi -kirjaa (tai jokun sinnepäin niminen). Tunnistan siitä asioita, mutta olen vielä aika alussa. Mutta vaikuttaa mielenkiintoiselle. Edellinen kirjoittaja siis kysyy.

Minulla on iso kasa tunnelukkoja. Olen käynyt psykoterapiassa ja psykiatristen sairaanhoitajien puheilla pitkiä aikoja (joskus on ollut taukoa, jos psyykkinen oireilu on ollut vähäistä). Tällä tavalla olen työstänyt ongelmiani ja kirjoittamalla itsekseni ajatuksiani ylös. Erityisen systemaattisesti en ole yksittäisiä tunnelukkoja käsitellyt, mutta lukenut paljon niitä käsitteleviä aineistoja.

Testin mukaan minulla paljon vahvoja ja keskivahvoja tunnelukkoja. Oikeutuksen tunnelukko oli ainoa, jota minulta ei löytynyt. Joten voi sanoa, että terapiassa käyminen on oikein hyvä juttu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Kaikenlaista se syyllisyys ihmisessä saa aikaan (tarkoitan äitiäsi). Voisitko sanoa, että joudut pian tekemään poliisille ilmoituksen kotirauhan häirinnästä, jos äitisi ei jätä sinua rauhaan?