Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Kaikenlaista se syyllisyys ihmisessä saa aikaan (tarkoitan äitiäsi). Voisitko sanoa, että joudut pian tekemään poliisille ilmoituksen kotirauhan häirinnästä, jos äitisi ei jätä sinua rauhaan?

Tyypillinen  narsistin keino on kääntää musta valkoiseksi ja syyttää toista sellaisesta mitä hän on itse tehnyt. Se on mustamaalausta, tavoitteena saada muut syrjimään yhtä valheita levittämällä. Tehoaa tyhmiin seurakuntalaisiin aikansa, mutta lopulta kääntyy mustamaalaajaa vastaan, kun jollain lamppu syttyy.

Tilanne on niin sairas. äiti tosiaan soitti ja alkoi jauhaa noita perättömiä paskajuttuja mutta suuri syyllinen joka ansaitsee lisää haukkuja olen minä joka suljin puhelimen kun en halunnut perätöntä haukkumista kuunnella. Kenen aivot toimii noin. Kerroin tapahtumasta isälleni, ei ottanut mitään kantaa ja jatkoi muita juttuja. olisi ollut ihanaa kuulla kannustusta mutta eihän se perhe sairas olisikaan ollut jos siellä olisi ollut kannustusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Kaikenlaista se syyllisyys ihmisessä saa aikaan (tarkoitan äitiäsi). Voisitko sanoa, että joudut pian tekemään poliisille ilmoituksen kotirauhan häirinnästä, jos äitisi ei jätä sinua rauhaan?

Tyypillinen  narsistin keino on kääntää musta valkoiseksi ja syyttää toista sellaisesta mitä hän on itse tehnyt. Se on mustamaalausta, tavoitteena saada muut syrjimään yhtä valheita levittämällä. Tehoaa tyhmiin seurakuntalaisiin aikansa, mutta lopulta kääntyy mustamaalaajaa vastaan, kun jollain lamppu syttyy.

Tilanne on niin sairas. äiti tosiaan soitti ja alkoi jauhaa noita perättömiä paskajuttuja mutta suuri syyllinen joka ansaitsee lisää haukkuja olen minä joka suljin puhelimen kun en halunnut perätöntä haukkumista kuunnella. Kenen aivot toimii noin. Kerroin tapahtumasta isälleni, ei ottanut mitään kantaa ja jatkoi muita juttuja. olisi ollut ihanaa kuulla kannustusta mutta eihän se perhe sairas olisikaan ollut jos siellä olisi ollut kannustusta.

Sairaassa perheessä molemmat vanhemmat suojelevat toinen toistaan. Ei heistä oikeasti kumpikaan ole lastensa tukena. Meilläkin isä sulki määrätietoisesti silmänsä äidin väkivaltaiselta käytökseltä lapsiaan kohtaan aina minun lapsuudestani veljeni teini-ikään asti. Huikean pitkä aikaväli, jonka aikana mikään lasten pahoinpitely ei jaksanut isää hetkauttaa.

Isäni oli lapsuudessani henkisesti väkivaltainen ja laiminlyövä: olin kaikki päivät yksin kotona, isä oli koko ajan töissä tai jossain kait viihteellä, mistäs sen tietää. Suoraan sanoen olin mieluummin yksin kuin hänen kanssaan, koska kotona ollessaan isä sitten saattoi raivostua nollasta sataan ja huutaa pari tuntia naama punaisena, paiskoa tavaroita ja uhkailla minun hylkäämiselläni. Äiti asui muualla ja oli alkoholisoitunut.

Vihasin isääni, mutten muuten osannut kyseenalaistaa kotiolojani: ajattelin, että tottahan toki vanhemman kuuluukin pitää kuria lapselle, ja sitä paitsi alakoulussa kaikilla tuntui olevan jotain kerrottavaa siitä, kuinka omat vanhemmat "on ihan tyhmiä".

Herätys tapahtui, kun teininä sain ekaa kertaa sellaisia hyviä kavereita, joiden kanssa saattoi harrastaa kyläilyä puolin ja toisin. Kaverini eivät omassa kodissaan kulkeneet pelokkaasti seinänviertä pitkin, heillä oli vanhempiinsa lämpimät välit ja yksi suoraan sanoikin kerran, että hänellä on aina ollut hyvä olo kotona. Kaikki tuo tuntui itselleni ihan epätodelliselta.

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Kyllä minä olin vähän vaille 18 jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Kyllä minä olin vähän vaille 18 jo.

Oletko nainen vai mies? Meillä tyttöjen pahoinpitely loppui aiemmin kuin mitä veljen kohdalla kävi.

Lapsena pidin äitiäni vahvana persoonana, minkä vuoksi näytti, että osa ihmisistä oli varuillaan hänen kanssaan. Varttuessani huomasinkin, että äitini onkin epävarma itsestään ja muista sekä hän katkeroituu todella helposti, eikä osaa kontrolloida aina käytöstään. Lapsuudessa sain usein hävetä äidin käytöstä esim. hänen tiuskimistaan, pahanpuhumista ja helppoa pinnanmenetystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Syyt ovat varmasti nuo. Minun hakkaamiseni loppui, kun aloin seurustelemaan 16-vuotiaana. Henkinen väkivalta ei loppunut, se lisääntyi vanhempien vanhetessa. Mitään rajoja ei enää ollut, siksi en ole tekemisissä vanhempieni kanssa.

Meillä pahoinpitely loppui myös n 14 vuotiaana kun olin fyysisesti vahvistunut. pelkäsin silti aina älyttömästi, raivo oli ihan käsinkosketeltavaa. nukuin sakset tyynyn alla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko väkivaltaperheissä yleistä, että lasten pahoinpitely loppuu usein murrosiän kynnyksellä? Meillä näin kävi suurimman osan lapsista kohdalla. Epäilen, että väkivaltainen vanhempi pelkäsi että häntä olisi joko lyöty takaisin tai joku lapsista olisi ehkä saattanut kertoa jonnekin tai tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Kyllä minä olin vähän vaille 18 jo.

Oletko nainen vai mies? Meillä tyttöjen pahoinpitely loppui aiemmin kuin mitä veljen kohdalla kävi.

Nainen olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.

Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.

Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.

Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?

Olen miettinyt ihan tätä samaa! Äitini tarinat lapsuudestani ovat niin kaukana todellisuudesta kuin vain olla ja voi. Hän ei ole koskaan lyönyt, minä olin aina merkkivaatteissa, hän on ostanut minulle kaiken, auttanut läksyissä jne. Onko sitten liian vaikeaa myöntää millainen peto on ollut? Mikä sairainta ja loukkaavinta, mun äiti väittää että MÄ olen väsynyt ja lyön lastani. Sinä poäivänä kun mä lyön mun lasta niin toivon että joku nakkaa mut saman tien putkaan tai suljetulle. En usko että sitä päivää tarvitsee nähdä. Oma lapsuus ja se kun kehenkään ei voi luottaa on niin kirkkaassa muistissa. Mutta nyt siis väittää mun käyttäytyvän lastani kohtaan niin kuin itse teki mulle. Tätä ei tietenkään myönnä. En ymmärrä kuinka hän kehtaa, ihan oikeasti. EIhän mulla ole dementia, en ole unohtanut enkä edes pystyisi.

Sinun pitäisi katkaista välit äitiisi. Ei ole jaksamisellesi hyväksi olla hänen kanssaan tekemisissä, jos lapsikin on vielä hoidettavana.

Tänään soittanut taas jo useita kertoja, suljin puhelimen kun alkoi oikein voivoitella että kyllä hän ymmärtää että olen tosi väsynyt mutta kun lyön lasta. Sii mitä ***tua, totesin että tämä on älytöntä ja suljin puhelimen. Sen jälkeen haukkumaviestejä tullut kaikkiin kanaviin lapsen huonosta hoidosta, kuinka viimeistä kertaa suljin puhelimen kun hän haluaa *lapseni nimi* parasta ja on huolissaan kun lyön ja heittelen häntä. Oikeasti itkettää miksi mulla on noin sairas äiti. Olen myös korkeakoulutettu ja tadaa, juristi ylisuorittaja. EN kuitenkaan osaa olla saavutuksistani ylpeä.

Kaikenlaista se syyllisyys ihmisessä saa aikaan (tarkoitan äitiäsi). Voisitko sanoa, että joudut pian tekemään poliisille ilmoituksen kotirauhan häirinnästä, jos äitisi ei jätä sinua rauhaan?

Tyypillinen  narsistin keino on kääntää musta valkoiseksi ja syyttää toista sellaisesta mitä hän on itse tehnyt. Se on mustamaalausta, tavoitteena saada muut syrjimään yhtä valheita levittämällä. Tehoaa tyhmiin seurakuntalaisiin aikansa, mutta lopulta kääntyy mustamaalaajaa vastaan, kun jollain lamppu syttyy.

Tilanne on niin sairas. äiti tosiaan soitti ja alkoi jauhaa noita perättömiä paskajuttuja mutta suuri syyllinen joka ansaitsee lisää haukkuja olen minä joka suljin puhelimen kun en halunnut perätöntä haukkumista kuunnella. Kenen aivot toimii noin. Kerroin tapahtumasta isälleni, ei ottanut mitään kantaa ja jatkoi muita juttuja. olisi ollut ihanaa kuulla kannustusta mutta eihän se perhe sairas olisikaan ollut jos siellä olisi ollut kannustusta.

Sairaassa perheessä molemmat vanhemmat suojelevat toinen toistaan. Ei heistä oikeasti kumpikaan ole lastensa tukena. Meilläkin isä sulki määrätietoisesti silmänsä äidin väkivaltaiselta käytökseltä lapsiaan kohtaan aina minun lapsuudestani veljeni teini-ikään asti. Huikean pitkä aikaväli, jonka aikana mikään lasten pahoinpitely ei jaksanut isää hetkauttaa.

mulla äiti ei haknnut isän änähden vaan marttyroi kotiäitinä. hyi oksetus. yritti isänkin päälle käydä lyöden, pakko isän oli tajuta mitä kotona tapahtui. toisaalta äiti pelotteli hakkaavansa kunnolla jos kerron isälle. kerran isä tuli töistä liian aikaisin, olin lyötävänä vessassa. äiti suhisi ettet kerro mitään etkä itke etkä tule alas itkeneenä. tietysti itkin lisää.. silloin isä ihmetteli mutta se jäi siihen.

Tajusin todella nuoresta lähtien ettei perheessäni kaikki ole ok. Lapsena muistan piirtäneeni todella paljon ja piirsin aina perheitä missä oli mukava ja rakastava äiti. Itse pelkäsin omaa äitiäni ja isäni oli liian heikko noustakseen äitiäni vastaan. Meillä kuritettiin myös fyysisesti mm.lyömällä ja vyöstä olen saanut useaan otteeseen. Ikinä ei kehuttu mistään tai mitään positiivista sanottu tai en ainakaan muista. Tunteita ei saanut näyttää ja piti olla näkymätön ja hiljaa, niin kaikki oli hyvin. Omia mielipiteitä ei saanut ilmaista. Kadehdin ystävien perheitä, kun siellä oli aina niin mukava tunnelma ja saatiin olla lapsia. Kadehdin aina muiden sellaisia lämpöisiä välittäviä äitejä. Oma äitini oli pahalla päällä jatkuvasti ja räjähti milloin mistäkin. Meillä oli kaunis koti, hienot vaatteet, mutta sellaista henkistä tukea ei saanut. Koulunkäyntiin ei ikinä kannustettu ja nyt kun kohta valmistun yliopistoSta, niin siitäkin sanottiin ja sanotaan edelleen, että kuvittelen vähän liikoja ja että parempi vain, että olisin lukenut itseni vaikka sairaanhoitajaksi se on hieno ammatti naiselle. Aikuisena olen joutunut opetella monta asiaa mitä muut ovat oppineet lapsuudessa esim. Tunteiden näyttäminen, omien mielipoteiden sanominen, halaaminen, kehuminen. Suvussa pojat ovat niitä ketä ihaillaan ja tytöt nyt on vaan tyttöjä ja niistä ei ole mihinkään. Sitä ei sanota suoraan ääneen, mutta sellainen vanhanaikainen ajatus siitä, että naisesta ei ole mihinkään ilman miestä istuu lujassa perheessäni.

Tässä näin lyhyesti. En ole katkera vanhemmilleni. Olen hoitanut pääkoppani kuntoon psykologin vastaanotolla ja se mitä vanhempani eivät saaneet ikinä poiskitkettyä minusta on ollut haaveilu. Olen aina haaveillut siitä, että omille lapsilleni en halua yhtä kylmää kasvuympäristöä ja näin tulen tekemään. Omat vanhempani yrittivät parhaansa ja tiedän että rakastavat minua vaikka se näytetäänkin sellaisella vähän junttimaisella nyökkäyksellä vain. En ole aikuisenakaan halannut vanhempiani. Oma mies on halailija ja häneltä oppinut paljon ja nyt tuntuu, että haluan koko aika olla kiinni toisessa, kun kolmeenkymmeneen vuoteen ollut joku ihme muuri ympärillä.

Joku mainitsi ylempänä, että vaikea kysellä kuulumisia tai sillä tavalla ettei huolestu vaikka joku ei osoita välittämistä kuulumisten kysymisellä. Itselläni tämä on todella vaikeaa kysyä muiden kuulumisia ja en ota sitä lainkaan itseeni jos ystävistäni ei kuulu pitkiin aikoihin. Olen itse tottunut siihen ettei ketään kiinnosta mun kuulumiset, niin siinä on välillä vielä harjoiteltavaa, että itse myös muistaa muita ja osoittaa mielenkiintoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?

Todellakin! Tekismieli antaa potut pottuina!

Samat täällä, ei fyysisestä, mutta monta vuotta haaveilin, että otan asiat "fiksusti" puheeksi ja samalla kerron kaikki mielipiteeni ikinä ja nuijin äitin psyyken sellaiseen maan rakoon että se ei sieltä ikinä nouse ja totean loppuun että onpas hienoa kun asioista voidaan keskustella. Eli kostofantasioita oli usein, mutta monen vuoden käsittelyllä olen päässyt niistä ja ymmärtänyt , että en aidosti saavuta tällä mitään pitkällä tähtäimellä.

Mä luulen, että oikeasti paras "kosto" ja selviytymisstrategia on elää niin hyvin kuin pystyy, ja olla pitämättä mitään yhteyttä näihin hirviövanhempiin. Jos sellaisille raivoaa, ne päättelee, että olet hullu ja ansainnut kaiken, mitä he tekivät. Jos avautuu rehellisesti tunteistaan, ne käyttää niitä myöhemmin aseina. Ja ylipäätään kaikki mitä niille vilpittömästi kertoo, toimii niille materiaalina, jota voi käyttää syyllisyyden välttelyssä. Lisäksi kaikki yhteydenotot ruokkii niissä sitä ajatusta, että lapsi on vieläkin heidän koukussaan. Radiohiljaisuus ja välien katkaisu on niille pahinta kaikesta, ja saattaa myös pakottaa ne vastakkain omien tekojensa kanssa, kun ei ole enää mitään mitä vastaan vängätä.

Lisäys vielä ettei sairaanhoitajan ammatissa siis vikaa, mutta se on ihan vastakohta niille opinnoille mistä valmistun pian yliopistosta, niin silti sitä tuputetaan, että naiselle parempi lähihoitaja tai sairaanhoitaja ei mikään juristi tai kauppatieteilijä:)

isä siis ihmetteli missä olen ja miksi en tullut vastaan. olisipa tullut huoneeseen katsomaan. :(

Älä lyö lasta -kampanjan mainos telkkarissa.

Vierailija kirjoitti:

Totta. Lapsi on aina lojaali vanhemmilleen, ja oma koti ja kasvuympäristö on aina se paras ja "oikeanlainen". Sitä puolustetaan hyvin usein vielä aikuisenakin.

Itse aloin tajuta oikeastaan jo aika varhain, murrosiässä, mutta en uskaltanut enkä voinut päästää asiaa tietoisuuteen koska se olisi ollut liian vaarallista. Olisin pudonnut tyhjän päälle. 

Oikeastaan työstin tietoa vuosia, ja vasta kolmekymppisenä eräs tapahtuma sai padon murtumaan. Se oli rankka kokemus, kaikki kaatui. Muistan kun otin koiran mukaan ja lähdin lenkille. Menimme lujaa vauhtia ja itkin ääneen. Onneksi olimme silloin saaressa missä ei ollut muista ihmisiä joten sain purkaa tuskaa rauhassa. Tästä alkoi vuosien tuskallinen prosessi jost nyt olen päässyt jokseenkin selville vesille.

Tällaiset traumat ja asiat näkyvät varsin selvästi mielenterveyspalvelujen suuressa tarpeessa sekä rikostilastoissa. Tiedostamattomat ja hoitamattomat traumat.

NO ei ole näin. Lapsi ei ole aina lojaali vanhemmilleen, minä en ollut. Minä olisin jo lapsena ollut valmis vaihtamaan vanhempani tosta vaan vaikka naapurin vanhempiin, ja olisin monella tapaa vieläkin.

Kyllä mä tiedostin jo hyvin varhain, että en pidä vanhemmistani, he ovat omituisia, mielivaltaisia, usein tunnekylmiä, aina etäisiä. Ja sellaista kohtalaista kuritusväkivaltaa suurempia "varsinaisia" ongelmia meillä ei edes ollut.

Tiedostan aikuisena, että mulla oli ihan tarpeeksi hyvät vanhemmat, että en tämän kummoisemmaksi kasvanut, ja olen pystynyt itseäni paljon aikuisena korjaamaan.

Mutta joo, ei lapset todellakaan aina rakasta vanhempiaan, pidä kasvuympäristöään hyvänä ja ole lojaali. Keskusteluista tiedän että en ole asiassa ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jokainen käsittelee traumansa eri tavalla. Toiset käsittelevät ne ja menevät elämässä eteenpäin. Toiset jäävät vellomaan itsesääliin ja syyttävät kaikesta lapsuuttaan. Nämä jälkimmäiset omaa vastuuta pakoilevat ihmiset ovat erityisen raskaita ihmisiä. Ei sellaista jaksa kukaan seurata vierestä.

Jos lapsuus on ollut ongelma, hae apua. Selvitä käyttäytymismallisi, opi uusia ja kanna vastuu tulevaisuudestasi. Elämäsi ei parane sillä, että keskityt vain syyttämään muita ihmisiä. Et pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta tulevaisuutesi pystyt. Omaan käytökseesi ja tekemiseesi pystyt vaikuttamaan.

Ja katkaiskaa jo ne ihmissuhteet, jotka eivät anna mitään hyvää ja aiheuttavat aina vaan pahaa oloa ja ahdistusta. Ihan sama onko se äiti, isä, sisko, mummo.... Jos ihminen ei pysty ottamaan vastuuta ja myöntämään tehneensä väärin, niin miksi sinä jaksat häntä vielä paapoa ja ajatella hänen mielipahaansa. Kerrotte suoraan mikä hiertää ja ette ole enää yhteydessä. Ei ole sen vaikeampaa.

Erityisesti ihmettelen niitä, joiden vanhemmat ovat kohdelleet kaltoin, mutta silti altistavat omat lapsensa sellaiselle ihmiselle vain koska sattuvat olemaan isovanhemmat. Teidän tehtävänä on olla lapsellenne turva ja suojella heitä myrkyllisiltä ihmissuhteilta.

Jos yksin ei pysty, niin tulee hakeutua terapiaan.

Miksi luulet, etten käy terapiassa? Jos ei muista tapahtuneita asioita lainkaan, niin se ei tarkoita että olisi sinut niiden kanssa. Se tarkoittaa sitä, että näiden asioiden käsittelemisen aika on joko joskus myöhemmin tai ei koskaan. Mieli voi kunnolla käsitellä ainoastaan niitä asioita, jotka ovat nousseet jollain tavalla tietoisuuteen.

Miksi sinä alapeukuttelet? Todennäköisesti emme ole sisaruksia. Sinun ja minun kokemukset ovat erilaisia. Luultavasti perheemmekin ovat.

Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Olet ilmeisen tietoinen siitä, että lapsuuden kodissasi oli ongelmia. Käsittelet ne mitkä muistat. Pitääkö vielä sellaisistakin asioista tehdä mörköjä, joita ei muista?

Ne tulevat mieleen sitten kun tulevat, jos edes tulevat. Jos sattuvat tulemaan, sinulla on työkalut käsitellä niitä (käyt jo terapiassa) ja asettaa ne elämässäsi niille kuuluville paikoille eli menneisyyteen. Nyt on sinunkin aika mennä elämässä eteenpäin. Tottakai sellaisen, jolla on ollut vaikea lapsuus, tulee tehdä enemmän töitä itsensä tsemppaamisen kanssa. On hölmöä hukata omaa loppuelämäänsä muiden syyttelyyn ja menneisyyden päivittelyyn.

Lapsuuden ongelmat eivät itsensä tsemppaamisella ratkea. Tai sillä ettei muista. Lapsuuden traumat ja laiminlyönnit ovat läsnä ihmisen kehossa kunnes ne on käsitelty terapeutin avustuksella. Yksin tsemppaamalla ne eivät korjaannu. Traumat muuttavat ihmisen reaktioita ja kehon toimintaa. Yksinkertaistetusti sanottuna ihminen, jolla ei ole traumattisia kokemuksia, on utelias maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan ja hänen aivonsa toimivat sen mukaan. Traumatisoituneen ihmisen aivot taas joutuvat hälytystilaan usein jo toisen ihmisen lähestyessä, jos alitajunta tunnistaa jotakin joka liittyy traumaan tai ovat hälytystilassa jopa koko ajan. Kyse ei ole tahdosta tai tsempistä. Tarumatisoitunut ihminen sitten kehittää selviytyäkseen erilaisia mekanismeja, mutta vaikka näyttäisi ulospäin siltä että kaikki on hyvin, ihmisen sisäinen todellisuus on se hälytystila ja sen päällä selviytymiskeinoja. Joka on täysin eri asia kuin oman elämänsä eläminen. Elämässä ei mennä eteenpäin vaikka kuinka haluaisi ja "ottaisi vastuuta". Eikä auta unohtaminenkaan, kun aivot kuitenkin toimivat miten toimivat. Ihmisen kehitys myös pysähtyy usein trauman osalta siihen ikään missä traumatsoituminen on tapahtunut- joten hänen todelliset tunne- ja sosiaaliset taitonsa voivat olla joltain osin vaikka 3-vuotiaan tasolla.  Ja esim. jos ihminen on emotionaalisesti laiminlyöty, se tarkoittaa sitä, että hänellä lyö siinä kohtaa tyhjää. Ei ole mitään, mitä jakaa muiden kanssa. Ja taas on ollut pakko kehittää selviytymiskeinoja, jotta näyttäisi siltä, että on olemassa. Tätä kun harrastaa vuosikymmenestä toiseen, ihminen ei ole välttämättä lainkaan tietoinen siitä mitä hänelle oikeasti kuuluu. Tätä taustaa vasten tuntuu melkoiselta väkivallalta nämä kyökkipsykologien syyllistävät lausunnot. 

Tästä heräsikin paljon ajateltavaa. Mä olin aikoinaan työhaastattelussa, jossa kysyttiin kuka sinä *nimi* olet. Aloin luetella opintosaavutuksia johon haastattelija että ei ei kun kuka sinä olet. En mä osannut vastata siihen mitään. Oikeastaan vaikka olen jo aikuisikäinen niin välillä mietin kuka on se minä. Ei sitä jotenkin ole.

Mä olen miettinyt ihan samaa. Että mitkä on ne minun jutut, mistä tykkään, mistä en tykkää. Tykkäänkö jostain musiikista sen takia että oikeasti tykkään vai siksi että siitä "kuuluu" tykätä, koska haluan antaa itsestäni tietyn mielikuvan? On tosi ahdistavaa kun tajuaa ettei tiedä. Mulla se vaati tietynlaista irtiottoa tietyistä ihmisistä, että saan tutustua itseeni ihan rauhassa. Liittyy siihen haalistumiseen, josta aikaisemmissa viesteissä puhuttiin. Että onko sitä edes olemassakaan kun on pitänyt jo lapsena opetella näkymättömäksi.

Sama juttu minulla. En oikein tiedä kuka olen. Kiinnostuksen kohteet myös vaihtelee todella paljon ja olen valmis myös vaihtamaan niitä seuran mukaan. Jos esim porukka tykkää metallimusiikista niin sitten minäkin ja jos rokista niin sitten itsekin vaihdan siihen. Tiedän monesti asiasta paljon, mutta oikeastaan mikään niistä ei siltikään ole se oma juttuni. Olen opetellut tutustumaan moneen asiaan etten nolaisi itseäni tietämättömänä. Olen myös tämän takia aika persoonaton ihminen joka vaan myöntelee muita. En uskalla olla oma itseni ja toisaalta en edes tiedä kuka oikein aina olen. En ole saanut kasvaa niin, että oltaisiin tuettu omaa kasvua ja persoonan kehittymistä. Minusta on myös tullut sellainen näkymätön ja kiusaaminen vaan lisännyt tätä.

Olen myös juureton ihminen ja minulla ei ole mitään kotipaikkaa tai mitään sukuakaan. Muutenkin etäinen suku ja nyt yhteyden piti jäänyt täysin jo vanhempien aikana. Muitakaan läheisiä ei ole. Välillä kadehdin niitä joilla hyvät välit sukuun ja vielä jokin vanha kotipaikkakunta jonne esim kesäisin mennä käymään. Minua ei odota kukaan missään ja ainoa apu jota jotenkin saan on sitten otetta vanhemmilta. He sitten välillä käytännön seikoissa ( esim muutot ) auttavat. Rahaa heiltä en myöskään juuri saa, kun ovat aikoinaan tehneet virheitä asuntojen suhteen ja muutenkin jo aika pienet tulot, joten sitten näiden takia tilanne mennyt vielä kurjemmaksi. Välillä pelottaa miten käy, kun olen aika omillani ja pitää yksin pärjätä. Pelkään, että kun vanhempia ei enää ole niin sitten olen ihan yksin. Senkin takia on pakko pitää yhteyttä ja jotenkin aina uudellaan nöyrtyä, kun tarviikin johonkin apua. Minä siitä vain kärsisin jos katkaisisin välit ja senkin takia on pakko leikkiä, että kaikki on hyvin.

Onneksi löysin sattumalta tämän keskustelun ja luin n.5 tunnin bussi matkalla.On avartanut epäilyksiä ihmisten kertomuksista...että pahuus voi olla todellista.Voin kuvitella nuo hetket siinä tilanteessa kun se tapahtuu.Ihan kaikki..miten vanhanaikaista ajattelua,yms..Kyyneleet alkoi virtaamaan kohdalla äiti lyö itkevä lasta

Vierailija kirjoitti:

isä siis ihmetteli missä olen ja miksi en tullut vastaan. olisipa tullut huoneeseen katsomaan. :(

Meillä isä reagoi näkemäänsä pahoinpitelyyn sanomalla, ettei lapsia saa lyödä. Silti hänestä oli ihan ok, että esimerkiksi nukuttamisen aikana päälläni istuttiin pitkiä aikoja vanhemman koko painolla. Ainoastaan toiseen huoneeseen kuuluva huuto oli ongelma. Jos kokemastaan tai näkemästääm väkivallasta kertoi, niin isä ei tehnyt mitään, kun "ei hän tuota ole nähnyt". Jälkikäteen syyllisyys yritetään kuitata sillä, että minulla saattaa kuulemma olla valemuistoja. Jep jep. Sairasta menoa.

Kun luin tunnelukkokirjan ja tutustuin ylipäätään tunnelukkoihin ja skeematerapiaan yleensäkin. Kesti useampi viikko kunnes kunnolla vasta tajusin mikä lapsuudenperheessäni oli vialla. Isä joutuikin psykiatriseen pakkohoitoon skitsofrenian ja aika pitkän diagnoosilistan kera kun olin 19, juuri ennen kuin muutin pois kotoa ja äitini erosi siitä. Olen narsisti+skitsofreenikon ja toisen narsistin kasvattama lapsi ja lapsuudessa opetetut todella surkeat toimintamallit ihmissuhteissa olen kyllä omaksunut täydellisesti aikuisikään, täysi-ikäistymisen jälkeen en osannut toimia ihmisten kanssa ollenkaan vaan toimin narsistille tyypilliseen tapaan nokittaen ja piikittäen kaikkia mahdollista enkä edes yrittänyt tulla toimeen kenenkään kanssa. Vasta vuosikymmen sen jälkeen hoksasin että tuo on ollut seurausta vain siitä mitä minulle on kotona opetettu ja hävettää ajatella edes tuota ajanjaksoa elämässä jälkeenpäin. Nykyisin onneksi osaan toimia toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

isä siis ihmetteli missä olen ja miksi en tullut vastaan. olisipa tullut huoneeseen katsomaan. :(

Meillä isä reagoi näkemäänsä pahoinpitelyyn sanomalla, ettei lapsia saa lyödä. Silti hänestä oli ihan ok, että esimerkiksi nukuttamisen aikana päälläni istuttiin pitkiä aikoja vanhemman koko painolla. Ainoastaan toiseen huoneeseen kuuluva huuto oli ongelma. Jos kokemastaan tai näkemästääm väkivallasta kertoi, niin isä ei tehnyt mitään, kun "ei hän tuota ole nähnyt". Jälkikäteen syyllisyys yritetään kuitata sillä, että minulla saattaa kuulemma olla valemuistoja. Jep jep. Sairasta menoa.

Eli väkivalta lapsia kohtaan ei ollut ikinä isän mielestä minkäänlainen ongelma. Ainoa ongelma oli se, jos isä tällaista väkivaltaa joutui näkemään.