Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Tähän olikin jo vastattu, mutta tällaista settiä näkee paljon vastaavissa keskusteluissa, joten on pakko kysyä: miksi edellisen kaltaiset ihmiset luulee, että lapsuudestaan avautuvat eivät tee mitään, vellovat ja rypevät surkeudessaan ja käyttävät lapsuuttaan tekosyynä ettei tarvitse tehdä mitään? Eivätkö he tajua, että ihminen voi avautua ja valittaa VAIKKA on terapiassa, tekee sisäistä työtä ja pärjää elämässä? Mikä motiivi edellisellä on kehottaa ketjuun kirjoittaneita ryhdistäytymään kun ketju on otsikosta alkaen nimenomaan kutsu kertoa huonoista lapsuudenkokemuksistaan? Eikö edellinen usko, että kertominen on koskaan terapeuttista? Tai että siitä on vertaistukea muille? Jos jossain niin anonyymillä foorumilla pelkkä purkautuminen on paikallaan. Terapiassa asioita käsitellään sitten monimutkaisemmin.

Selitin asian viestissä, jonka tämä henkilö, joka huutelee että älkää vastatko, pyysi poistamaan :) Ilmeisesti asiani osui hänelle arkaan paikkaan.

Kun kaverien, exien ym vanhemmat alkoivat meidän ollessa parikymppisiä vihjailla, että ovat ajatelleet ostaa lapsille asunnon. Omalla isälläni on miljoonaomaisuus ja löysää rahaa kertyy tilille pari tonnia kuussa koskei käytä sitä perheeseensä. Jos hän joskus heittää minut 20 kilometrin matkan heidän luotaan kotiin, saan kuunnella koko matkan, miksen kävele bussipysäkille sitä paria kilometria ja maksa itse bussiani.

Lapsena kaupassa jos otin jonkun parin euron myslin tms vanhempien sadan euron ruokien sekaan, tuli siitä heti sanomista kun ostoksia ladottiin hihnalle. "Maksatkos sinä tämän itse?" Taskurahaa en kuitenkaan saanut, kaikki käyttöraha tuli isovanhemmilta.

Joskus isä on myös sanonut, että siskoni on mukavampi kuin minä, ja auttaisi minua, jos olisin parempi ihminen. En tosissani tiedä, mitä tuolla tarkoitti, sillä siskoni on asperger ja joutuu jatkuvasti ongelmiin empatiakyvyttömyyden ja kömpelön ilmaisun takia. Isänikin lienee assi. Molemmilla samanlaisia erityiskiinnostuksenkohteita, itseä ei ole ikinä kiinnostanut kuunnella isän kiinnostuksenkohteista puhumista, koska hän pääasiassa lyttää ja haukkuu minulle muita ihmisiä niihin liittyen ja on todella ilkeä suustaan.

Kun ilma oli niin sakeana savusta ettei omaa nenänpäätään nähnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Tiedätkö, kiteytit tän asian niin hienosti että sun ansiosta tajusin itsekin (sain oikein ”oivalluksen”) - toden totta, mun vanhemmat on aina suhtautuneet minuun kuin viholliseen ja kilpailijaan. Eritoten nyt kun minä pärjädinkin, ovat sukulaisille valehdelleet työstäni, haukkuneet minua ja inhoavat kun olen pärjännyt urallani. Lapsi ei saa tietenkään olla missään ”parempi”.

Muistan myös lapsuudesta miten isä aina väitteli/intti ja haastoi lapset kilpailuun ja sitten HÄNEN piti voittaa, jos ei muuta niin väkivalloin. Hän haastoi riitaa ja kohteli lapsia kuin ”aikuista kilpailijaa, suhtautuminen oli aivan sairasta kun isä yritti voittaa lapset kaikessa. Afrikan tähteä pelattiin verossäpäin ja raivottiin ja tiehuttiin jos näytti tappiolta.

Onat lapseni onneksi kasvatan invastoin. Siis kaikessa. En tee yhtään mitään niin, miten paskavanhempani kohteluvat minua ja sisarustani.

Olen epäillyt että tuo katkeruus johtuu käsittelemistä traumoista. Itsekin haluan tarjota lapsilleni paremman lapsuuden kuin mitä itse sain. Terapia auttaa varmasti siinä, ettei yhtä helposti laita sitä samaa eteenpäin mitä itse on osakseen saanut. Joku sellainen ajatushan siinä on taustalla, että jos itse on hirveän katkera, niin kenelläkään muullakaan ei saisi olla yhtä mukavampaa tai helpompaa elämässään, ei edes niillä omilla lapsilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Tiedätkö, kiteytit tän asian niin hienosti että sun ansiosta tajusin itsekin (sain oikein ”oivalluksen”) - toden totta, mun vanhemmat on aina suhtautuneet minuun kuin viholliseen ja kilpailijaan. Eritoten nyt kun minä pärjädinkin, ovat sukulaisille valehdelleet työstäni, haukkuneet minua ja inhoavat kun olen pärjännyt urallani. Lapsi ei saa tietenkään olla missään ”parempi”.

Muistan myös lapsuudesta miten isä aina väitteli/intti ja haastoi lapset kilpailuun ja sitten HÄNEN piti voittaa, jos ei muuta niin väkivalloin. Hän haastoi riitaa ja kohteli lapsia kuin ”aikuista kilpailijaa, suhtautuminen oli aivan sairasta kun isä yritti voittaa lapset kaikessa. Afrikan tähteä pelattiin verossäpäin ja raivottiin ja tiehuttiin jos näytti tappiolta.

Onat lapseni onneksi kasvatan invastoin. Siis kaikessa. En tee yhtään mitään niin, miten paskavanhempani kohteluvat minua ja sisarustani.

Olen epäillyt että tuo katkeruus johtuu käsittelemistä traumoista. Itsekin haluan tarjota lapsilleni paremman lapsuuden kuin mitä itse sain. Terapia auttaa varmasti siinä, ettei yhtä helposti laita sitä samaa eteenpäin mitä itse on osakseen saanut. Joku sellainen ajatushan siinä on taustalla, että jos itse on hirveän katkera, niin kenelläkään muullakaan ei saisi olla yhtä mukavampaa tai helpompaa elämässään, ei edes niillä omilla lapsilla.

- käsittelemättömistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista.... Nimitätte minua keittiöpsykologiksi ja väitätte käyneenne terapiassa ja menneenne eteenpäin.

Silti kun joku ei suostu teitä säälimään, vaan kehottaa ottamaan elämästään vastuuta ja hakemaan apua, ärsyynnytte ja alatte hyökkääväksi.

En ole kenenkään isä, en äiti, en rakastavien vanhempien kermaperse. Kylläkin olen sellaisten läheinen, jotka eivät suostu ottamaan vastuuta omasta elämästään ja hakevat jatkuvasti sääliä "vaikealla lapsuudellaan". Vaikean lapsuuden piikkiin pistetään saamattomuutta, velkakierrettä ja milloin mitäkin. Kokevat vaan olevansa oikeutettuja milloin mihinkin, koska vaikea lapsuus. Jonkun muun pitäisi kantaa vastuu, maksaa velat jne.

Samasta perheestä on yllättäen kasvanut niitä, jotka ovat hakeneet apua ja menneet elämässään eteenpäin. Kaikille on tarjottu apua, mutta osa mieluummin rypee itsesäälissään.

Ja tottakai niillekin, jotka ovat asettaneet menneisyyden sinne minne se kuuluu, tulee joissakin tilanteissa ahdistuksia, mutta niistä keskustellaan, eikä tehdä niistä mörköjä. Tarvittaessa haetaan ammattiapua.

Se jatkuva sääliminen ja "ymmärtäminen" vaan ruokkii juuri sitä rypemistä. Eteenpäin meneminen vaatii aika paljon itsetutkiskelua ja sen myöntämistä ja hyväksymistä, että omista valinnoista johtuu aika suuri osa aikuiselämän ongelmista.

Suomalaisen kasvatuskulttuurin hedelmiä on maa täynnä. Voidakseen tulevaisuudessa kasvattaa omat lapset toisin, on asiat käytävä läpi ja opittava uusia toimintamalleja. Ei voi vain keskustella ja keskustella, vaan pitää myös toimia.

Toivottavasti tämä herätti edes joissakin sellaisia ajatuksia, että ehkä pitäisi tehdä jotain omalle tilanteelleen sen rypemisen sijaan.

Tähän olikin jo vastattu, mutta tällaista settiä näkee paljon vastaavissa keskusteluissa, joten on pakko kysyä: miksi edellisen kaltaiset ihmiset luulee, että lapsuudestaan avautuvat eivät tee mitään, vellovat ja rypevät surkeudessaan ja käyttävät lapsuuttaan tekosyynä ettei tarvitse tehdä mitään? Eivätkö he tajua, että ihminen voi avautua ja valittaa VAIKKA on terapiassa, tekee sisäistä työtä ja pärjää elämässä? Mikä motiivi edellisellä on kehottaa ketjuun kirjoittaneita ryhdistäytymään kun ketju on otsikosta alkaen nimenomaan kutsu kertoa huonoista lapsuudenkokemuksistaan? Eikö edellinen usko, että kertominen on koskaan terapeuttista? Tai että siitä on vertaistukea muille? Jos jossain niin anonyymillä foorumilla pelkkä purkautuminen on paikallaan. Terapiassa asioita käsitellään sitten monimutkaisemmin.

Siksi koska he eivät ymmärrä, eivät sittenkään vaikka heille selittäisi asiat monelta kannalta. Tunneälyssä on aukko. Viisautta on käsitellä omat traumat, se vie aikaa. Mutta se juuri on eteenpäinmenemistä. Vertaistuki on avartavaa ja vahvistavaa. Toisin tekee huono vanhempi, joka jatkaa aikuisen lapsensa kaltoinkohtelua, hänen pitäisi mennä sokeine seurakuntineen eteenpäin! Joten eteenpäin huutelijat voi avata oman ketjunsa ja keskittyä vaikka tunnesokeuteen.

Vierailija kirjoitti:

Kun kaverien, exien ym vanhemmat alkoivat meidän ollessa parikymppisiä vihjailla, että ovat ajatelleet ostaa lapsille asunnon. Omalla isälläni on miljoonaomaisuus ja löysää rahaa kertyy tilille pari tonnia kuussa koskei käytä sitä perheeseensä. Jos hän joskus heittää minut 20 kilometrin matkan heidän luotaan kotiin, saan kuunnella koko matkan, miksen kävele bussipysäkille sitä paria kilometria ja maksa itse bussiani.

Lapsena kaupassa jos otin jonkun parin euron myslin tms vanhempien sadan euron ruokien sekaan, tuli siitä heti sanomista kun ostoksia ladottiin hihnalle. "Maksatkos sinä tämän itse?" Taskurahaa en kuitenkaan saanut, kaikki käyttöraha tuli isovanhemmilta.

Joskus isä on myös sanonut, että siskoni on mukavampi kuin minä, ja auttaisi minua, jos olisin parempi ihminen. En tosissani tiedä, mitä tuolla tarkoitti, sillä siskoni on asperger ja joutuu jatkuvasti ongelmiin empatiakyvyttömyyden ja kömpelön ilmaisun takia. Isänikin lienee assi. Molemmilla samanlaisia erityiskiinnostuksenkohteita, itseä ei ole ikinä kiinnostanut kuunnella isän kiinnostuksenkohteista puhumista, koska hän pääasiassa lyttää ja haukkuu minulle muita ihmisiä niihin liittyen ja on todella ilkeä suustaan.

Isäsi käyttäytyy kuin guruni.

Tiedätkö miksi hän tekee niin?

Minun pitää mennä kokoukseen.

Vastaan nyt tähän äkkiä vastauksen.

Koska hän pystyy tekemään niin.

Jos et siedä asiaa, niin älä anna hänelle paikkaa antaa tuota kohtelua.

Maailmassa on aina muotoja. Olet antanut muodon joka on sylkykuppi. Isäsi on isoräkä ja sinä olet vain sylkykuppi.

Kuten huomaat niin saat osaksesi huomiota isältäsi ja voit hymyillä mielessäsi että isäsi on vain yksi iso haiseva räkämälli :)

Tätä miettiessä päivä paistaa jälleen. Hyvää jatkoa sinulle kaunis!

Oli juhlat ja äiti kännissä. Minulle normaali tilanne, mutta täti tuli, halasi ja totesi "voi pieni mitä sinäkin joudut kärsimään".

Muistan hetken kuin eilisen. Olin 11-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin yliopistossa opiskellessani että monet muut saivat vanhemmiltaan paljon taloudellista avustusta, minä en juurikaan vaikka vanhemmillani olisi rahaa ollut. Luulin että kaikki yli 18-vuotiaat joutuvat itse elättämään itsensä kun kerran ovat aikuisiän jo saavuttaneet. Vaikka vanhempani ovat muuten ihan ok, niin he eivät tajua rahasta mitään. Esim. syyttivät tuhlaajaksi kun en meinannut pärjätä opintotuella. Olen itse saanut opetella pitämään huolta raha-asioistani.

Olitko siis vailla rakkautta vai rahaa? Raha ei ole rakkautta. On monia vähävaraisia perheitä, joissa vanhemmilla ei vaan ole mahdollisuutta auttaa lapsiaan taloudellisesti, mutta se ei tarkoita sitä, että vamhempi ei rakastaisi lastaan.

Jokainen joutuu (toivottavasti) opettelemaan pitämään huolta omista raha-asioistaan.

Tuossahan kirjoittaja oli kommentoinut, että rahaa vanhemmilla oli. Turha silloin verrata sellaiseen perheeseen, jossa eletään aivan kädestä suuhun.

Eli siis koska vanhemmat eivät antaneet rahaa, niin aloittaja kärsi rakkauden puutteesta. Vau! Kauhea kohtalo! Ihan oikeasti. Vaikka vanhemmilla olisi rahaa, niin ei se tarkoita sitä että sitä pitäisi jakaa lapsille, jotta kokisivat tulevansa rakastetuksi. Saahan tästäkin tietty traumat aikaiseksi jos oikein hakemalla hakee niitä.

Vai voisiko aloittaja olla kiitollinen vanhemmilleen, että opettivat huolehtimaan omista raha-asioista jo nuorena. Moni ei osaa vielä myöhemmälläkään iällä.

Opetatko sinä lapsesi uimaan heittämällä hänet laiturilta mereen ja seuraat hukkuuko hän vai ei? Lapsen hylkääminen yhtäkkiä täysin oman onnensa varaan ei ole opettamista.

Meillä itsenäisyyttä korostanut vanhempi, joka kieltäytyi auttamasta lapsiaan oli itse nuoruudessaan saanut paljon monenlaista rahallista tukea omilta vanhemmiltaan. Häntä ei vain huvittanut laittaa vastaavaa eteenpäin kun oli kyse omista lapsista, vaan hän käytti rahat mieluiten itseensä.

No ei se omien rahojen käyttäminen itseensä väärinkään ole. Miksi oletit että hänen pitäisi ehdottomasti käyttää ne lapsiin?

Itsekäs vanhempi: "Miksi ruokkia lapsia, jos heillä on nälkä? Vahvat selviävät, heikot eivät. Parasta vetää äkkiä oma napa täyteen, kun kerran voi. Lapsista viis."

Onko tämä jonkun mielestä terveen ihmisen ajattelutapa?

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Järkyyttävää!! Sun vanhemmat on hirviöitä! MIten helvetissä tuollaisia voi edes olla??? 

Unotresunokortti1988jogasession kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Nyt varmaan moni huutaa provoa mutta tää on taivahan tosi: mun vanhemmat eivät tule jättämään perintöä lapsilleen. Se on jo ohjattu toisaalle. Jostain lakiosasta ehkä pääsee tappelemaan jos jaksaa.

Mua tää ei yllätä, vanhempani oikeen uhallaan tekee kaikkensa että lapsi ei saa mitäön apua koskaan.

t. Se reppu selässä ulos heitetty

Vierailija kirjoitti:

Unotresunokortti1988jogasession kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Nyt varmaan moni huutaa provoa mutta tää on taivahan tosi: mun vanhemmat eivät tule jättämään perintöä lapsilleen. Se on jo ohjattu toisaalle. Jostain lakiosasta ehkä pääsee tappelemaan jos jaksaa.

Mua tää ei yllätä, vanhempani oikeen uhallaan tekee kaikkensa että lapsi ei saa mitäön apua koskaan.

t. Se reppu selässä ulos heitetty

Sehän on hyvä että joku edes saa sen :) ajattele siltä kannalta ja jos tyhmät vanhempasi saivat tuollaisen kasaan niin kyllähän sinäkin sen saat, jos vain viitsit ja koet että se on sen arvosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unotresunokortti1988jogasession kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Nyt varmaan moni huutaa provoa mutta tää on taivahan tosi: mun vanhemmat eivät tule jättämään perintöä lapsilleen. Se on jo ohjattu toisaalle. Jostain lakiosasta ehkä pääsee tappelemaan jos jaksaa.

Mua tää ei yllätä, vanhempani oikeen uhallaan tekee kaikkensa että lapsi ei saa mitäön apua koskaan.

t. Se reppu selässä ulos heitetty

Sehän on hyvä että joku edes saa sen :) ajattele siltä kannalta ja jos tyhmät vanhempasi saivat tuollaisen kasaan niin kyllähän sinäkin sen saat, jos vain viitsit ja koet että se on sen arvosta.

Joo saan, ei se siitä ole kiinni, olen hyvätuloinen itse. Mutta tässä perintöasiassakin on pilotettu tahallisesti satuttava rakkaudettomuuden viesti. Että omalle lapselle virlä haudan takaa kostetaan (?) ja ilkutaan että haistapaska, et ole minkään arvoinen.

Ulkopuolisen silmiin tä ei ehkä näytä tältä mutta minä tiedän hyvin mitä vanhempani tällä teolla haluavat sanoa.

T. Reppuselkä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Unotresunokortti1988jogasession kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joogaseminaari1988jogajogajogajoga kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuosta rahallisesta tukemisesta vielä, sen moni käsitti nyt ihan väärin. Mulla oli sama kuvio ja jospa selvennän asiaa:

Mun vanhemmilla lapsen tulematta jättäminen ja lapsen täysi hylkääminen opiskelemaan lähtiessa oli vallankäyttöä ja nöyryytystä.

Vanhempani ovat varakkaita eivätkä niinkään omaa ansiota. Saivat vsnhemmiltaan opiskeluaikanaan rahaa, heille ostettiin ASUNTO häälahjaksi, heidän vanhemmat oli koko ajan tukena, hoitivt lapsenlapsia (minua ja veljeä) viikottain ihan koko ajan, ostivat vanhemmilleni kodinkoneita, mökkitontin, auton.

Mun vanhemmat tuli siitä jotenkin itsekkääksi ja harhaisesti uskoi että he on ITSE kaiken varallisuuden saaneet omin avuin. Ottivat sitten periaateeksi että eivät omia lapsia auta MISSÄÄN.

Mun ja veljen kohtalo oli sama: vangemmat ilmoitti että kotoa mutetaan kun 18v tulee täyteen ja sen jäljeen omillanne ootte, missään ei auteta takaisin ei saa tulla.

Niin siinä kävi. Kotoa sain mukaan repullisen vastteita ja siinä sitten hädän kanssa etsimään siivoushommia ja kämppää että saisi lukion loppuun suoritettua.

Ton 18 v kotoamuuton jälkeen en ole saanut kertaakaan apua, tukea, kyselyitä miten kuuluu, ei ole noteerattu mun valmistujaisia yliopistosta, mun häitä, mun lasten syntymiä tai ristiäisiä. Vanhemmat eivät käy kylässä eivätkä halua lapsiaan käymään siellä. Kertaakaan eivät ole halunneet hoitaa lapsenlapsiaan eivätkä edes tapaa niitä.

Tää lspsen heittäminen reppu selässä maailmalle yksin selviämään ilman apua voi jonkun mielestä olla karaisemista. Mutta mun kusipäävanhemmat oli niin röyhkeitä että otse rohmusivat kaiken avun omilta vanhemmilta, asunnon, autot, kodinkoneet, tontit sun muut. Sitten valkanhslusta juopuneena keksivät että onilla lapsilla elämä ei saa olla helppoa ja heitä ei saa auttaa.

Mulle kävi periaatteessa hyvin, tein kolmea työtä ja rahoitin opintoni yliopistossa. Mutta joulut vietin ypöyksin opiskelija-asunnossa, juhlspyhät samoin kun vanhemmille ei saanut mennä. Vsnhemmat ei soitelleet, eivät koskaan kyselleet mitään, osoittivat kaikin tavoin että heitä ei kiinnosta, ona lapsi ei ole arvokas, on ihan se ja sama miten lapsella menee.

Joten kyllä olen traumatisoitunut. Tunnekylmistä ja välinpitämättömistä vanhemmista jotka ei viitsineet edes lapsena meitä hoitaa. Ja jotka hylkäsi 18v lapsen reppu selässä yksin selviämään maailmassa.

Mun veli on mt-ongelmainen joten mullekin olis voinut käydä toisin.

Jotain hyvin outoa katkeruutta tuossa on taustalla, kun oma lapsi nähdään lähinnä vihollisena tai kilpailijana, jonka eteen ei omia resursseja haluta hassata. Rakastavissa perheissä vanhemmat yleensä haluavat tukea ja auttaa lastaan pärjäämään eivätkä hylkää häntä yksinään rimpuilemaan oman onnensa nojaan.

Täytyy tähän väliin todeta että omat vanhempani olivat hyvin keskustalaisia ja kokoomuslaisia.

Kotona kunnioitettiin Marskin taulua ja isäkin teki meidän lasten kanssa usein kunniaa Marskille lyömällä kättä lippaan taulun edessä.

Kyllä ne arvot ovat aina olleet ainakin meidän perheessä sellaiset että kotoa lähdetään viimeistään 18-vuotiaana ja omilla pärjätään. Mitään tukia ei haeta ja varsinkaan pyydellä rahaa kotoa.

Mielestäni se on ollut vain hyvä asia ja tuonut minut lähemmäs vanhempia kuin toisinpäin. Nyt kun vanhemmat ovat kuolleet ja eläneet pitkän elämän (yli 90v)

Itsehän olen jo 48-vuotias ja perheen nuorin, niin olen ollut tyytyväinen saadessani kylmän ja kovan perinteisen suomalaisen kasvatuksen.

Sehän on kuin Grimmin saduista jossa lapset lähetetään maailmalle pärjäämään. Ei sinne pesäkoloon jäädä suinkaan loisimaan. Ei voikukkakaan tiputa siementä juurelleen vaan lennättää golginlaitteensa "vivut" kohti elämän bingoa.

Voin sanoa että bingo löytyi nopeammin kuin eräillä. Olen hyvin onnekas mies.

Aina kun on tullut elämässä turpaan ja traumoja, niin olen päättänyt jatkaa eteen päin.

Kuten sotiemme veteraanit aikoinan sanoivat niin:

"ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Muuten joutuu potkittavaksi. Elämässä vain kovimmat pärjää.

Haluatko olla kova vai vainaa, koska vainaitahan me jo tiedämme janallamme olevan.

Olen minäkin pärjännyt loistavasti ulkoisilla mittareilla (ura, titteli, koulutus). Minäkin ajattelin pitkään että kovuudella pärjää. Mutta totuus on se että olin herkkä lapsi joka särkyi tuosta kohtelusta. Pärjään edelleen, urani on suorastaan menestystarina, mutta MIKÄÄN SAAVUTUS ei paikkaa sisisrn lapsen srvottomuuden tunnetta ja rakkaudettomuudenn kokemusta. Ulkoisesti voin teeskennellä kovaa pärjääjää. Sisäisesti en, ja uskallan itselleni myöntää olevani rikki.

T. Se reppu selässä 18v kotoa potkittu

Aijaa. Hmm. Se mitä tarkoitin niin, minähän odottelin vain perintöä ja rilluttelin menemään.

En pärjännyt tai tehnyt mitään erityistä.

Ajattelin vain että omat vanhempani ovat niin rikkaita niin eihän minun tarvitse kuin odotella kärsivällisesti ja seikkailla ympäriinsä.

Sinällään helpompi vastaanottaa hyvillä mielin perintö, kun ei ole mitään lämpimiä suhteita omiin vanhempiinsa.

Nyt varmaan moni huutaa provoa mutta tää on taivahan tosi: mun vanhemmat eivät tule jättämään perintöä lapsilleen. Se on jo ohjattu toisaalle. Jostain lakiosasta ehkä pääsee tappelemaan jos jaksaa.

Mua tää ei yllätä, vanhempani oikeen uhallaan tekee kaikkensa että lapsi ei saa mitäön apua koskaan.

t. Se reppu selässä ulos heitetty

Sehän on hyvä että joku edes saa sen :) ajattele siltä kannalta ja jos tyhmät vanhempasi saivat tuollaisen kasaan niin kyllähän sinäkin sen saat, jos vain viitsit ja koet että se on sen arvosta.

Siis mitä? Normaalivanhemmat jättävät perinnöt lapsilleen. Ja sinä vääntelet että kyllähän lapsen pitäisi kupata narsistivanhempansa. Kuule paras reaktio on pysyä sellaisista vanhemmista kaukana kaikin keinoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt vasta syksyllä aloitin psyykkisen sairaanhoitajan luona käymiset. Todennäköisesti nyt sitten lähete psykoterapiaan. Ei työhöni vaikuta mitenkään, mutta omat tunteet jääneet aina käsittelemättä ja läheisiä ihmissuhteita en oikein osaa rakentaa

F

Hienoa että olet nyt tuossa tilanteessa, apua saamassa! Hyvän teraputin avustuksella elämäsi voi muuttua todella paljon- ja parempaan:)

Totta. Kiitos kannustuksesta. Tuntuu oudolta, että joku kuuntelee. Olen se, "X aina pärjää". Niin olenkin pärjännyt. Mutta asianajajana aina piiloudun ammatin taakse ja hoidan toisten ihmisten ongelmia koko ajan. Kukaan ei muista kysyä, että mitä Sinulle kuuluu.... Minä vaan hoidan toisten asioita ja omat ongelmat jossain käsittelemättömissä. Tosin se myös minun suojautumiskeino. Mennä sinne töiden taakse. Ei näy se ihminen. siksi nyt outoa nuo terapiat.

Kiitos sympatiasta.

F

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Eli sinulla tajuaminen tuli pidemmän työstämisprosessin tuloksena?

Ap

No joo, siis kyllähän sen jo silloin nuorempana tajusi että ei tämä mene oikein, mutta semmoset pienemmät, yksittäiset jutut missä on menty silloin pieleen, tajusi vasta myöhemmin. Esim. kun sain uuden työpaikan ja kerroin siitä innoissani äidille (en liian innoissani koska sehän ei meillä käy), äitini ei edes onnitellut. Aloin ajattelemaan sitten että eihän minua koskaan onniteltu oikein mistään onnistumisista eikä kukaan lapsuudenperheestä kysele koskaan mitään minun elämästäni. Kun aloittelin työelämää tuntui tosi oudolta kun työkaverit kyselivät paljon ja olivat innoissaan jostain randomjutuista, siis sillä lailla kohteliaasti niin kuin on tapana. Ei meillä kotona tuollaista harrastettu. Tuntui silloin tosi nololta että vasta siinä vaiheessa opin tuollaisia normaaleja tapoja. Ja se työstäminen jatkuu edelleen.

Lapsena jo tajusin, että perheeni ei ole normaali ja kuvittelinkin, että he eivät ole oikeita vanhempiani, koska lapsenaivoillani ajattelin, että oikeat vanhemmat rakastaisivat minua ja kyllä oikea isä ja äiti joskus vielä hakisivat minut...

Sama kuin yllä kirjoittavalla, että en saanut olla iloinen mistään saavutuksistani, en koenumeroista, en kehuista työpakoilla, en siitä, jos joku kehui kauniiksi tai älykkääksi... Äitini oli aina niin pahalla tuulella, että hän ei kestänyt, jos minä olen iloinen tai tyytyväinen. Henkisesti siis ihan sairas tapaus, ei tuollaisen ihmisen pitäisi olla vanhempi ollenkaan, kun haluaa painaa lastaan alaspäin.

Sama juttu, että vielä nykyäänkään en edes huomaa, jos joku ei kysele minulta, miten menee tai ole kiinnostunut asioistani. Olen vaan tyytyväinen, jos joku ei kysele liikoja... Tämä aiheuttaa sen, että vedän puoleeni erittäin itsekkäitä ihmisiä, koska en osaa "karsia" heitä jo tutustuessa, olen niin tottunut itsekkääseen käytöstyyliin lapsuudenkodissani.

Minä jotenkin irtauduin vanhemmistani jo aikaisessa vaiheessa myös. Rakensin fiktiivisten hahmojen perusteella itselleni mielikuvitusvanhemmat, jotka välittivät minusta ja lohduttivat. Olen 27 vuotias ja ne ovat vieläkin minun apunani kun työstän ongelmiani :) .Kaipa erilaiset sadut ja muu fiktio auttoi siinä että sain itselleni rakennettua terveemmän käsityksen ihmisyydestä, vaikka kotona oli mitä oli. En erittele tarkemmin, koska moni täällä jo kerrottu tarina kuvastaa paljon omaani. Minulla ei ollut mitään yksittäistä ahaa - hetkeä, vaan tämä on ollut lähinnä koko elämänpituinen prosessi.

Kirjallisuus on tärkeää tämänkin takia. Näkee millaista elämä voi olla ja näkee vaihtoehtoja, vaikka niitä ei lapsena vielä voisi toteuttaa. Surullista, jos lapsi pakenee nykyisin pelimaailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

Minulle joskus 6 ikävuoden kieppeillä alkoi tulemaan pieniä viestejä siitä että oman äidin suuttumuksen taso (Lue: järjetön raivoaminen) ei ollutkaan ihan normaalia. Esim kun äiti suuttui minulle ja rähjäsi silloin kun naapurin tyttö sattui olemaan todistamassa jouduin jälkeen päin lohduttamaan tätä toista lasta, kun häntä äitini mehkaaminen niin järkytti. Samasta syystä myös olen nuorempaa serkkuani lohduttanut koska MINULLE on huudettu. Teininä joskus olin hieman hämmentynyt kun kaverit kertoivat juttuja miten " rumasti" niiden vanhemmat oli sanonut josta oli otettu yhteen tai karattu tai pidetty mykkäkoulua. Minulle sen tasoiset jutut eivät tuntuneet miltään, lisäksi reaktiot yllättivät, sillä omassa perheessä kiukku piti vain ottaa vastaan, eikä siihen ollut lupa reagoida itkemällä tai suuttumalla takaisin. Itse olin myös aina superkunnollinen kympin tyttö ( ei paljon muita vaihtoehtoja) ja omat kaverini jotka olivat paljon hulivilimpiä ja murkkuikä koettiin isosti kokivat minun saamani kohtelun tosi epäreiluna. Esim. Sain suuremmat huudot siitä kun kenkäni eivät olleet kauniisti aseteltuna eteisessä, kuin mitä kaverini sai tullessaa 14 vuotiaana poliisiin saattelemana kotiin juotuaan itsensä känniin. Olemme melkein 3kymppisä ja vieläkin pari kaveria kantaa äidilleni puolestani kaunaa epäreilusta kohtelusta.

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Keroppa nyt sitten p.aska vanhempiesi nimet ja asuinpaikka?

oioi..oikeassa lehdessä nämä mainittaisiin

Hävettääkö..mitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jostain syystä tajusin jo hyvin varhain. Kai se johtui siitä, että ei saanut minkäänlaista rakkautta, hellyyttä tai hyväksyntää osakseen. Opin epäonnistumisen jalon taidon jo hyvin nuorena ja tajusin, että en koskaan voisi olla riittävän hyvä kohtuuttomiin vaatimuksiin. Kai sitä tajusi siitäkin, miten jotkut naapurit ja sukulaiset selän takana suhtautuivat. Yksi naapurin äiti kysyi kerran, että pidetäänkö minua koskaan sylissä. Taisin vastata suoraan, että ei.

Minäkin tajusin jo varhain, ala-asteella. Huomasin että muiden isät eivät hakanneet lapsiaan sadistisen julmasti niinkuin omani, ja tajusin senkin että isä ei ole ”terve”, koska hakkaaminen ei johtunut koskaan meistä lapsista (ts emme olleet tuhmia josta syystä olisi kuritettu), vaan isäpurki omaa kiukkua ja stressiä hakkaamalla. Aina sydän kurkussa pelättiin kun tuli töistä, kuuli jo milloin on raivoissaan kun sora lensi auton kaartaessa pihaan. Oli taas stressi - joten pieksetäänpä lapsi.

Äiti oli ilkeä ja v*ttuili koko ajan ja IKINÄ ei pidetty sylissä. Olen 44 v nyt ja KERTAAKAAN elämäni aikana vanhemmat ei ole sanoneet että olet rakas, olet tärkeä tms. Koska en ollut.

Lapsia tekivät siksi kun oli sosiaalinen pakko ja sanoivat tän ihan suoraan. Eivät välittäneet lapsistaan, eivät ikinä ole tukeneet tai kannustaneet.

Kirsikka kakun päällä on sitten se että kun lapsi täytti 18, se heitettiin ulos ilman tukea ja apua ja rahaa. Mukaan sai vaan repullisen vaatteita ja vanhemmat lopetti yhteydenpidonkin siihen.

Vuodet on vierineet j mun vanhemmat ei ole olleet omasta halustaan elämässäni. Ohi on heiltä menneet mun valmistujaiset, häät, öastenlasten syntymät, ristiäiset. Eivät tiedä edes lasteni nimiä ja ikiä. Heitä ei kiinnosta.

Kaikkein kovin paikka on ollut opiskeluaikoina olla täysin orpo, ilman apua, suunnilleen nähdä nälkää ja viettää joulut ypöyksin tyhjässä opiskelija-asunnossa (tietenkään lapset ei saanut tulla jouluna ”häiritsemään”). Toinen paha paikka oli olla pienten lasten äiti jolla kummatkaan isovanhemmat ei ole mitenkään mukana. Tunsin suurta häpeää ja arvottomuutta kun näin miten muilla isovanhemmat auttoi, hoiti, tuki ja kannusti. Mulla ei ollut mitään tästä ja lapseni ovat kasvaneet kokonaan ilman isovanhempia.

Jotkut saa paskat kortit elämään ja mulle kävi näin. Tajusin sen kyllä melko nuorena sentään. En siis luullut tällaisen väkivallan ja ilkeyden ja nöyryyttämisen olevan normaalia.

Tulix susta luuseri?

Elätkö sossun tuila?

ootko YYHOO?

Olen tekniikan tohtori, kiitos huolenpidostasi.

Olen pärjännyt hyvin mutta vain siksi että päätin näyttää kusipääisälle että minua ei yksi munaton paskanarsisti nujerra.

Ettet vasn SINÄ ole itse luuseri ja sossu-yh? :)

No mula on ihana suku..joka kesä paljon hää ja ristiäisjuhlia.

Jouluna kokoonnutaan isoon maataloon ja kaikki tuo jotain herkkuja