G: Oudoin tilanne, jossa olet ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo metsät...itselläkin on kokemus kun menin melkein paniikkiin aivan tuttua suonlaidan polkua kulkiessa. Oli alkusyksy, valoisa päivä, puut humisivat tuulessa, kuljin monta kertaa käveltyä lenkki- ja marjastuspolkua.

Yhtäkkiä siinä iski sellainen kammotuksen tunne, että metsä yrittää pitää minua otteessaan. Lisäsin vauhtia, katselin huojuvia puiden latvoja ja tunne oli todella outo, kahlitseva. Suon vieressä on pelto mutta välissä on iso oja joten en voinut rynnistää pellolle 'turvaan' vaan piti kulkea siihen asti missä pääsee ylitse ojan.

Puolijuoksua pääsin siltarummulle ja siitä kaapaisin vasta puidulle pellolle, heti olo helpotti. Ihmettelin sitä jälkeenpäin, laitoin sen oman päänupin piikkiin koska kerta oli ainoa. Tosin saman suon laidassa mutta satoja metrejä kauempana oli sisällissodan aikaan tapettu ja haudattu kaksi valkoista, kylläkin myöhemmin sieltä pois noudettu. En koskaan sitä ennen enkä jälkeen ole samaa kokenut ja paljon olen siellä kulkenut, pieni tauko taisi tämän jälkeen kyllä lenkkeilyyn tulla.

Tuosta kertomuksesta mieleen tuli kaksi asiaa.

Kuuntelin kerran kirjallisuusluennoitsijaa, joka kertoi, että metsässä voi toisinaan tulla kauhun tunne ja että Antiikin ihmiset uskoivat sen johtuvan Pan-jumalasta. Metsä oli ko. jumaluuden koti, mistä syystä hän säikytteli joskus ihmisiä siellä. Ilmiö olisi siis vanha.

Toinen on, että olen itsekin tuntenut joskus samoin tutussa metsässä. Yhtäkkiä tuuli alkoi suhista puissa kovaa, latvat liikehtivät levottomasti, ja vaikka polku oli tuttu, se tuntui yllättäen erilaiselta kuin ennen, jotenkin uhkaavalta. Muita ihmisiä ei näkynyt missään. Se oli mieleenjäävä kokemus.

Sori nyt lievä ohis mutta... eikö tämä ole vanhalta nimeltään "metsän peittoon" joutumista? Tutultakin reitiltä voi tällaisessa tilanteessa livetä. Eräasiantuntijoiden ensimmäinen ohje eksymisessä on että _pysähdy ja rauhoitu_ koska jos tuo paniikki menee kunnolla päälle, ihminen voi kulkea pitkiä matkoja täysin holtittomiin suuntiin ja pahimmillaan vaikka loukata itsensä jos omaksuu sen pelon pahasti ja kuvittelee että jokin eläin tai muu on perässä. No, yhdistän tässä tuoretta ohjeistusta vanhanaikaiseen termiin mutta samanlainen kokemus on tainnut yltää sukupolvesta toiseen.

Koulussa oli yksi opettaja jota en tuntenut ja enkä ollut tekemisissä hänen kanssaan. Jostain syystä hän tiesi minut nimeltä. Vieläkin on kysymysmerkki miten hän tiesi minut.

Myöhemmin tultiin tutuiksi käytyäni hänen tunneillaan.

Ensikohtaaminen tapahtui käytävällä ja hän kutsui minua sukunimellä. Outoa. ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo metsät...itselläkin on kokemus kun menin melkein paniikkiin aivan tuttua suonlaidan polkua kulkiessa. Oli alkusyksy, valoisa päivä, puut humisivat tuulessa, kuljin monta kertaa käveltyä lenkki- ja marjastuspolkua.

Yhtäkkiä siinä iski sellainen kammotuksen tunne, että metsä yrittää pitää minua otteessaan. Lisäsin vauhtia, katselin huojuvia puiden latvoja ja tunne oli todella outo, kahlitseva. Suon vieressä on pelto mutta välissä on iso oja joten en voinut rynnistää pellolle 'turvaan' vaan piti kulkea siihen asti missä pääsee ylitse ojan.

Puolijuoksua pääsin siltarummulle ja siitä kaapaisin vasta puidulle pellolle, heti olo helpotti. Ihmettelin sitä jälkeenpäin, laitoin sen oman päänupin piikkiin koska kerta oli ainoa. Tosin saman suon laidassa mutta satoja metrejä kauempana oli sisällissodan aikaan tapettu ja haudattu kaksi valkoista, kylläkin myöhemmin sieltä pois noudettu. En koskaan sitä ennen enkä jälkeen ole samaa kokenut ja paljon olen siellä kulkenut, pieni tauko taisi tämän jälkeen kyllä lenkkeilyyn tulla.

Tuosta kertomuksesta mieleen tuli kaksi asiaa.

Kuuntelin kerran kirjallisuusluennoitsijaa, joka kertoi, että metsässä voi toisinaan tulla kauhun tunne ja että Antiikin ihmiset uskoivat sen johtuvan Pan-jumalasta. Metsä oli ko. jumaluuden koti, mistä syystä hän säikytteli joskus ihmisiä siellä. Ilmiö olisi siis vanha.

Toinen on, että olen itsekin tuntenut joskus samoin tutussa metsässä. Yhtäkkiä tuuli alkoi suhista puissa kovaa, latvat liikehtivät levottomasti, ja vaikka polku oli tuttu, se tuntui yllättäen erilaiselta kuin ennen, jotenkin uhkaavalta. Muita ihmisiä ei näkynyt missään. Se oli mieleenjäävä kokemus.

Aika pienenä lapsena minulla oli kyky katsoa maisemaa "toisella tavalla", jos halusin. Kerran niin kävi tahattomasti kun ajettiin tuttua reittiä kauppaan. Ehkä kyse oli stressistä.

Useasti on käynyt mulla niin, että oon toivonut näkeväni jonkun leffan mitä en ole nähnyt kauppojen hyllyillä taikka tv:stä. Kirppareilla kiertäessäni sitten löydän tämän elokuvan.

Käsiini saatuani sen elokuvan alan taas uskoa Jumalaan ja kiitän. (En oikeasti tiedä uskoako Jumalaan)

T: Leffa-friikki

Hämmentävä kokemus oli, kun olin veneilemässä ja kärppä hyppeli saaren rantakivikoilla ihan linjalla samaan suuntaan.

Etäisyyttä toisiimme arvioisin olevan 100m.

Upeita noi eläin kokemukset.

Olin veto-uistelemassa mökillä ja uistin nappasi pohjaan, tai niin ainakin luulin. Kelaessani uistinta jotain toista siimaa nousi pinnan alta pinnalle. Uistimeeni oli tarttunut jonkun toisen uistin. Luulen, että siinä kohtaa on iso uppotukki, jossa on monien muiden uistimia, sillä sieltä järvestä tuli sen verran paljon sitä siimaa, jopa iso klöntti solmussa olevaa siimaa.

Sitä tuli niin paljon kerättyä sieltä, kuin vain sain.

Pitäisi olla kunnon välineet saadakseen sen kaiken tukkia myöten pois järvestä.

Tein voitavani.

Kerran elokuvissa laitettiin väärä elokuva pyörimään. Yksi tyyppi kävi huomauttamassa siitä. Sitten päästiin katsomaan elokuvaa.

Aina silloin tällöin minulle on käynyt niin, että olen ollut ainut, joka on elokuvissa.

Eikö muut käy enään elokuvissa?

Outoa tai hämmentävää:

- kun kuulee satakielen laulavan

- kun kuulee määkintää taivaalta (taivaanvuohi)

Lintujen äänet voi olla uskomattomia.

Eestin akka kirjoitti:

Olin 13 v sitten töissä kahvilassa Meilahdessa.

Sinne tuli pappa, tilassa kahvit ja sitten alkoi selittää: " Tiedätkö, se Brooke on niin kamala nainen, kun saa sen Ridkgen ja Thorin päät ihan sekaisin, se aina valehtelee, siis aivan hullu nainen!" Sitten kaivas takin taskusta lehdestä leikatun Brooke Logan kuvan, iski sen tiskille ja sormella osoittaen, kertoi pitkään ja vuolaasti hänen tekemänsä vääryyksistä.

Olin hämillään, vähän huvitti, mutta pokka piti.

Hei mä olen ihan varmasti tavannut saman papan! :D

Olin meinaan 12 vuotta sitten töissä jäätelökioskissa Meilahden lähettyvillä. Eräänä kertana pappa tuli ostamaan jäätelöä ja kertoi juurikin Brookesta kuin oikeasta ihmisestä, selitti ummet ja lammet kaunareiden juonikäänteitä, kuin sukulaistensa elämää.

Nauratti, mutta toisaalta surutti, kun tuli sellainen kuva että pappa on aika yksinäinen ja saa sitten kaunareilla sen sisällön elämäänsä :(

Pari kertaa on käynyt niin, että olen tavannut mielestäni minulle ennestään tuntemattoman ihmisen ja sitten jonkin aikaa juteltuamme tms. onkin käynyt ilmi, että olen tavannut saman ihmisen jo aiemminkin. Hauskin tällainen tapaus kävi, kun olin kauan sitten Pavilla tanssimassa tai oikeastaan vain aikaa kuluttamassa, koska en ole hyvä tanssimaan, jotenkin vain eksyin ko. paikkaan. Ikävystyin ja kysäisin lähellä seisovalta itseäni tuntuvasti vanhemmalta mieheltä, mihin aikaan hän aikoi lähteä pois paikalta ja että itse voisin lähteä vaikka heti. Hän olikin heti valmis myös lähtemään ja niin matkustin hänen auton kyydissään kohti Helsinkiä.

Juttelimme niitä näitä ja jossain Etelä-Haagan kohdilla tajusin, että olinkin tavannut miehen jo muutama vuosi aiemmin. Olin etsinyt vuokra-asuntoa ja tämä mies olisi tarjonnut asuntoa pienten poikiensa satunnaista kaitsemista vastaan. Kävin aivan katsomassakin paikkaa, söimme yhdessä päivällistä ja mies silloinkin heitti minut kyläilyn jälkeen kotiin toiselle puolelle pk-seutua. Hän suhtautui silloin minuun tosi isällisesti ja selosti millainen asunto minun kannattaisi vuokrata, jollen halunnut tulla heille. En sitten ottanut  sitä kämppää (ja työtä) .  

Pavin reissun päätteeksi mies kysyi, halusinko nähdä uudestaan. Jostain syystä sanoin mikä ettei. Niin sitten näimme pari kertaa ja lopputuloksena oli, että mies tarjosi minulle taas töitä, tällä kertaa firmassaan. En kuitenkaan ottanut tarjousta vastaan. 

Koskaan emme jutelleet siitä, milloin olimme nähneet eka kerran, vaikka varmasti hänkin oli sen muistanut. 

Hiljainen päivä isolla vuoristoradalla, ei asiakkaita. Juteltiin niitä näitä toisen kuskin kanssa, kun se yhtäkkiä totes, että "koira". Joo, ainoaksi asiakkaaksi oli ilmestynyt pieni koiranpentu aivan yksin 🐕😃 Ei päästetty kyytiin 🎢

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo metsät...itselläkin on kokemus kun menin melkein paniikkiin aivan tuttua suonlaidan polkua kulkiessa. Oli alkusyksy, valoisa päivä, puut humisivat tuulessa, kuljin monta kertaa käveltyä lenkki- ja marjastuspolkua.

Yhtäkkiä siinä iski sellainen kammotuksen tunne, että metsä yrittää pitää minua otteessaan. Lisäsin vauhtia, katselin huojuvia puiden latvoja ja tunne oli todella outo, kahlitseva. Suon vieressä on pelto mutta välissä on iso oja joten en voinut rynnistää pellolle 'turvaan' vaan piti kulkea siihen asti missä pääsee ylitse ojan.

Puolijuoksua pääsin siltarummulle ja siitä kaapaisin vasta puidulle pellolle, heti olo helpotti. Ihmettelin sitä jälkeenpäin, laitoin sen oman päänupin piikkiin koska kerta oli ainoa. Tosin saman suon laidassa mutta satoja metrejä kauempana oli sisällissodan aikaan tapettu ja haudattu kaksi valkoista, kylläkin myöhemmin sieltä pois noudettu. En koskaan sitä ennen enkä jälkeen ole samaa kokenut ja paljon olen siellä kulkenut, pieni tauko taisi tämän jälkeen kyllä lenkkeilyyn tulla.

Tuosta kertomuksesta mieleen tuli kaksi asiaa.

Kuuntelin kerran kirjallisuusluennoitsijaa, joka kertoi, että metsässä voi toisinaan tulla kauhun tunne ja että Antiikin ihmiset uskoivat sen johtuvan Pan-jumalasta. Metsä oli ko. jumaluuden koti, mistä syystä hän säikytteli joskus ihmisiä siellä. Ilmiö olisi siis vanha.

Toinen on, että olen itsekin tuntenut joskus samoin tutussa metsässä. Yhtäkkiä tuuli alkoi suhista puissa kovaa, latvat liikehtivät levottomasti, ja vaikka polku oli tuttu, se tuntui yllättäen erilaiselta kuin ennen, jotenkin uhkaavalta. Muita ihmisiä ei näkynyt missään. Se oli mieleenjäävä kokemus.

Sori nyt lievä ohis mutta... eikö tämä ole vanhalta nimeltään "metsän peittoon" joutumista? Tutultakin reitiltä voi tällaisessa tilanteessa livetä. Eräasiantuntijoiden ensimmäinen ohje eksymisessä on että _pysähdy ja rauhoitu_ koska jos tuo paniikki menee kunnolla päälle, ihminen voi kulkea pitkiä matkoja täysin holtittomiin suuntiin ja pahimmillaan vaikka loukata itsensä jos omaksuu sen pelon pahasti ja kuvittelee että jokin eläin tai muu on perässä. No, yhdistän tässä tuoretta ohjeistusta vanhanaikaiseen termiin mutta samanlainen kokemus on tainnut yltää sukupolvesta toiseen.

Se on jännä.. olen liikkunut koko ikäni metsissä. Kerran nuorempana eksyin vähän puolitutussa metsässä ja jostain syystä vaistoni käski pistää juoksuksi, vaikkei minulla ollut käryäkään oikeasta suunnasta. Aikani metsässä pingottuani ikäänkuin heräsin. Pysähdyin ja tajusin että ko metsä oli järven, pellon ja tien rajaama kolmio, eikä edes iso, joten päädyn jollekkin rajalle väkisinkin. Eikä mennyt kuin minuutti, pari niin näinkin jo pellon. Jälkeenpäin mietin, että olipa omituinen vaisto ja järjetöntä lähteä juoksemaan. Jos umpimetsää olisikin jatkunut kymmeniä kilometrejä ja olisin juossut sinne...

Vierailija kirjoitti:

Useasti on käynyt mulla niin, että oon toivonut näkeväni jonkun leffan mitä en ole nähnyt kauppojen hyllyillä taikka tv:stä. Kirppareilla kiertäessäni sitten löydän tämän elokuvan.

Käsiini saatuani sen elokuvan alan taas uskoa Jumalaan ja kiitän. (En oikeasti tiedä uskoako Jumalaan)

T: Leffa-friikki

Ei tuo ole Jumalan hommia, vaan leffakeijun. Kiitos sinne minne se kuuluu.

Teininä elämä murjoi välillä pahasti ja tykkäsin käydä hautausmaalla edesmenneen mummoni haudalla. Mummo oli eläessään ollut tuki ja turva ja kaipasin häntä kovasti. Oli pimeää ja melko myöhäinen ilta ja itkin mummoni haudalla. Yhtäkkiä lähelläni oli pienikokoinen vanha nainen, joka kosketti minua ja lähti saman tien pois. En edelleenkään tiedä, oliko tämä mielikuvitukseni tuotetta  vai tapahtuiko näin todella. Naisen muistan selvästi ja tilanteessa ei ollut mitään pelottavaa, pelkästään jotenkin lohdullista.

Ah, ihana ketju! Yksi hassu tapahtuma liittyy kaimaani, jolla on sama etu- ja sukunimi ja työskentelemme vieläpä melko samalla alalla. Olin oman alani tapahtumassa ja eräs nainen tuli kiittelemään mielenkiintoisesta esityksestä, jonka olin (kuulemma) pitänyt edellisenä päivänä. Sanoin, että taidat sekoittaa minut erääseen samannimiseen henkilöön. Nainen naurahti ja sanoi, että ei todellakaan, sinä se olit. Vilkaisin kollegaani ja kysyin, oliko minulla eilen esitelmä. Ei, sanoi hän, emme olleet edes täällä. Itse epäilin tässä vaiheessa jo vahvasti. =D Jos tilanne oli minulle outo, niin sitä se oli varmasti myös palautteen antajalle.

Lukiossa historian opettaja meinasi kompastua piirtoheittimen johtoon ja hänen sisäkenkä lensi luokan toiseen nurkkaan. Olisi naurattanut ihan kauheasti mutta ei kehdannut nauraa. Ope oli niin kuin mitään ei ois tapahtunut. Tosi koomista.

Töissä on aina outoa

Kerran yksi skitsofreenikko luki ajatukseni. Yleensähän se on toisin päin, niin  että ne kuvittelee muiden lukevan heidän ajatuksiaan. 

Muistan koulussa, kun opettaja piti minulle ja muutamalle tyypille tuntia köksän luokassa, kun oli luokista puutetta. Huvittavaa oli, kun opettaja kävi joka tunti (kerran viikossa) hakemassa kaapista jonkun toisen luokan tekemiä pullia salaa. Siinä sitten syötiin neljän kesken pullaa :)

Kerran jäätiin kiinni, kun eräs opettaja tuli luokkaan yllättäen :/