Mies ilmoitti että tulevana kesänä mennään naimisiin, mitäs nyt, kun en taida ENÄÄ halutakaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikös ole hyvä, että miehesi harkitsee asioita. Jos harkinta vie aikaa, voisi kuvitella, että hän todellakin tekee päätöksiä ajatellen loppuelämän mittaista . En näe, että hän olisi "tuuliviiri", päinvastoin.

yhteiseloa

Juu. Minä en näe häntä tuuliviirinä, päinvastoin. Kummastuttaa se, että asuisimmeko yhdessä, olisimmeko kihloissa, tai ylipäätään olleet yhdessä näin kauaa, jos olisin jäänyt ns. odottelemaan hänen siirtojansa.. Että onko tälläm iehellä nyt miten syviä tunteita minua kohtaan... Harkinta on hyvä, mutta yleensä ihminen kykenee harkitsemaan tulevaisuutta itsekin, eikä aina niin että joku esittää jonkun asian, jota sitten mietitään vuosi, että mitä mieltä siitä itse on. Vaikea kuvitella että mies olisi koko tämän yhdessä olomme ajan miettinyt kuumeisesti että haluaakohan hän nyt olla tämän henkilön kanssa oppuelämänsä. Miksi ihmeessä mennä kihloihin, ja muuttaa yhteen mikäli ei tiedä tällaista asiaa. Ja jos hän taas on tiennyt koko ajan, niin miksi pitkittää naimisiinmenoakaan..

ap

En ihan ymmärrä, mikä tässä kaikessa niin mietityttää. Kaikki vastaukset ovat nenäsi edessä. Mies olisi kyllä halunnut ja ilmaissut haluavansa noita asioita, jos niin olisi ollut. Hän ei Ile nähnyt teitä yhdessä samalla tavalla kuin sinä. Mies kosii, jos mies haluaa naimisiin. Jos miehellä on polte ja halu muuttaa yhteen, mies kyllä ilmaisee sen ja niin edelleen. Erittäin yksinkertaista. En tiedä, mitä mies sinua kohtaan tuntee, mutta selkeästi ei samaa kuin sinä häntä. Eikä sillä pitäisi olla väliäkään. Voit hyvin tehdä päätöksen, että vietyä tämän sinun ehdoillasi rakennetun suhteen ”loppuun asti” ja elät latteassa liitossa vai eroatko.

Moni nainen tyytyy latteaan liittoon, joille se parisuhde on jokin tavoiteltava asia elämässä. Joillekin taas sinkkuus ei ole mikään pelottava välivaihe, joten on myös helppoa erota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis et halua naimisiin vai olla enää edes yhdessä?

Siis anteeksi jos olin epäselvä, haluan ehdottomasti olle yhdessä mieheni kanssa, sitä ei tässä vuosien varrella ole mikään muuttanut. En vain usko haluavani enää naimisiin, ainakaan nyt ensi kesänä, kun mies on niin "päättänyt". En sano ettei koskaan milloinkaan naimisiin, mutta ei tänä vuonna, sillä kyllä, haluaisin että vaikka avioliitto on tärkeä sen juridisen suojan takia itselleni, niin silti molemmat olisimme innoissamme asiasta, ei niin että taas on miestä viety, vaikka kaikesta johon minä olen ollut aloitteellinen, onkin mies pitänyt kuin hullu puurosta, ne kynnykset vain tuntuvat niin isoilta hänelle. 

Kun minä perhoset vatsassa asian otin esiin, aika varmana siitä että oltaisiin saatu suunnitella sen puolen vuoden päähän (viime) kesälle joku ihana ravintolaillallinen, miettiä ehkä joku matka siihen "hää"matkaksi, jne, niin aika kylmää kyytiä tuli kun mies vastasikin että ei vielä. Mikä ihmeen vielä, yhdessä asuttu pari vuotta, kolme vuotta oltu kihloissa, viisi vuotta yhdessä... En nyt vain saa itsestäni irti tätä suunnittelua, tai viitsi edes ajatella naimisiinmenoa tuon kanssa.

Tämä siis ap

JA samalla nyt mietityttää, että tuleekohan tästä yhdessäolosta sitten enää mitään.. Että olisiko jotain mitä pitäisi tässä tehdä tai sanoa, tai kuulla, joko minun tai miehen, että päästäisiin takaisin siihen kn en ollut vielä ehdottanut viime kesäksi naimisiinmenoa. Koska nyt kun asia on ollut kokonaan käsittelemättä, niin tuntuu että iso kynnys on nyt minulla, että haluanko sellaisen miehen kanssa edes koskaan naimisiin, joka ei oikein tiedä itsoista asioista kanssani. Sellainen pieni tunne jossain sisällä, että voinko luottaa miehen menevän kanssani naimisiin samoista syistä kuin minä menisin, ja jos en kerran voi luottaa, niin olisiko parasta sitten erota ihan kunnolla. 

Raamatun mukaan te olette jo naimisissa. Yhdyntä = avioliitto.

Mitä raamattu sanoo 50 vaimostani? Vai olenko naimisissa vain ensimmäisen seksikumppanini kanssa? Siis vaikka olen virallisesti toisen kanssa, kuten ensimmäseinikin tahollaan. 

Tuntuuko susta tyhmältä nyt se, että tilanne onkin muuttunut ja mies haluaa mennä naimisiin?

Vai luuletko, että hän haluaa naimisiin sinua miellyttääkseen, koska sinä olet halunnut ja painostanut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuota leskeneläkettä käyttäminen syynä avioliitolle - se pari sataa hassua euroa, jota saa vain tiettyyn ikään asti - on niin läpinäkyvää ja naurettavaa. Mitään kunnon järkisyytä ei avioliitolle ole olemassa. Ap vaikuttaa äärimmäisen rasittavalta jankkaajalta, joten en yhtään ihmettele, että mieheltä on mennyt hermo. Avioliitto ei ole mikään pikkujuttu ja ap:n on pitänyt vaan hyväksyä se, ettei mies ole nähnyt itseään hänen kanssaan naimisissa. En suosittele sitä littoa nytkään vaikka väsytysvoitto olisi teoreettisesti mahdollinen.

Me emme mieheni kanssa tiedä kumpi lähtee ensin, tai mikä se tilanne silloin on, joten hän, tai minä voimme todellakin tarvita kahtasataa euroa silloin. Ihmettelen myös sellaista aivotoimintaa joka saa käännettyä lauseen: en taida haluta naimisiin, väsytysvoitoksi :D

ap

Onhan se väsytysvoitto, kun vuosia kinuaa jotain ja toinen vihdoin suostuu. En yhtään ihmettele, että jää sulle vähän ikävä fiilis sillä tavalla saavutetusta ”lopputuloksesta” ja alkaa epäilyttämään koko homma. Suurin osa ymmärtää olla jankkaamatta ja kinuamatta toiselta jotain, mitä se toinen ei selkeästi ole halunnut.

korkki pinppiin ja ulkoruokintaan

Eli siis oli hyvä, että mies harkitsi ja laittoi jarruja, koska nyt sinä et enää halua.

Vuosi sitten olisitte menneet naimisiin ja nyt pohdit, ettet taidakaan enää haluta.

Mies oli fiksu kun laittoi jäitä hattuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis et halua naimisiin vai olla enää edes yhdessä?

Siis anteeksi jos olin epäselvä, haluan ehdottomasti olle yhdessä mieheni kanssa, sitä ei tässä vuosien varrella ole mikään muuttanut. En vain usko haluavani enää naimisiin, ainakaan nyt ensi kesänä, kun mies on niin "päättänyt". En sano ettei koskaan milloinkaan naimisiin, mutta ei tänä vuonna, sillä kyllä, haluaisin että vaikka avioliitto on tärkeä sen juridisen suojan takia itselleni, niin silti molemmat olisimme innoissamme asiasta, ei niin että taas on miestä viety, vaikka kaikesta johon minä olen ollut aloitteellinen, onkin mies pitänyt kuin hullu puurosta, ne kynnykset vain tuntuvat niin isoilta hänelle. 

Kun minä perhoset vatsassa asian otin esiin, aika varmana siitä että oltaisiin saatu suunnitella sen puolen vuoden päähän (viime) kesälle joku ihana ravintolaillallinen, miettiä ehkä joku matka siihen "hää"matkaksi, jne, niin aika kylmää kyytiä tuli kun mies vastasikin että ei vielä. Mikä ihmeen vielä, yhdessä asuttu pari vuotta, kolme vuotta oltu kihloissa, viisi vuotta yhdessä... En nyt vain saa itsestäni irti tätä suunnittelua, tai viitsi edes ajatella naimisiinmenoa tuon kanssa.

Aa.. eli kyseessä onkin valtataistelu! "En mä NYT ku tuo "päätti" asian..! "Minun ehdoillani tai ei ollenkaan!!"

No mitä luulisit ääliö, et mene naimisiin.

Että olen kyllästynyt noihin vetkuttelijamiehiin. Miksi ihmeessä he menevät yksiin jonkun kanssa, jos kaikki aivan normaalit parisuhteen kaareen kuuluvat etenemiset jännittävät niin paljon että niitä pitää eestaas veivata ja huovata? Kuitenkin aika kuluu ja mihinkään ei olla lähdössä, mutta että jännittää silti käydä sormuskaupoilla, mennä naimisiin, ostaa kämppä. Yhdessä pitäisi elää mutta vuokrakolmiossa keravalla ilman aikeitakaan sitoutua ja tätä ehkäilyä jatkuisi vaikka maailmantappiin jollei laittaisi itse stoppia hommalle. 

Jaksoin katsella vastaavia miehiä jopa kaksin kappalein. Yhdessä oltiin ensin 5 vuotta ja toisen kanssa sitten 2, ja jälkimäisen kohdalla vihelsin pelin poikki ja totesin et sinkkuna on hauskempaa odotella että elämä hieman etenisi. Mies selitti sen perinteisen, että hän haluaa ensin olla vuosia yhdessä ja vasta sitten vakiintua kun on varma, mutta yllättäen hän ei osannut perustella mille halusi varmuuden. Ainoa vain että itselläni tuo odotteluvaihe alkoi jäädä pieneksi, koska kolmekymppisiä oltiin, joten en todellakaan vietä parhaimpia vuosiani odotellessa jotain ihmettä ja ole kehtokaupoilla joskus 42-vuotiaana. 

Viimeisimmän kanssa olen naimisissa. Alusta lähtien ei ollut epäselvää mikään; yhdessä ollaan, ja nyt naimisissa, lapsia ja yhteinen tulevaisuus.  En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, toivottavasti ei hänkään minua. Olisinpa alusta lähtien älynnyt jättää noi roikottajat. 

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko susta tyhmältä nyt se, että tilanne onkin muuttunut ja mies haluaa mennä naimisiin?

Vai luuletko, että hän haluaa naimisiin sinua miellyttääkseen, koska sinä olet halunnut ja painostanut?

Hmm.. En ole painostanut mihinkään, mutta ehkä pitää sitten tulla useampi samansuuntainen asia ensin, ennen kuin alkaa itse nähdä kaavan?

ap

Sun mielestä olis ollu ok mennä naimissiin silloin, kun SINÄ haluat. Miksi ei oo ok, kun MIES sitä haluaa. Aika lapsellinen -minä haluun nyt- nainen olet. Ei kyllä mieskään sen kummempi. Sovitte hyvin yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Eli siis oli hyvä, että mies harkitsi ja laittoi jarruja, koska nyt sinä et enää halua.

Vuosi sitten olisitte menneet naimisiin ja nyt pohdit, ettet taidakaan enää haluta.

Mies oli fiksu kun laittoi jäitä hattuun.

Ai  vaikka se ettei ap halua naimisiin johtuu siitä että mieskään ei halunnut vuosi siten? Jos mies olisi silloin mennyt naimisiin ap:n kanssa, niin nyt olisivat tyytyväisenä naimisissa. Joskus jahkailu toisen tunteilla ei kannata, vaan saattaa johtaa eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis et halua naimisiin vai olla enää edes yhdessä?

Siis anteeksi jos olin epäselvä, haluan ehdottomasti olle yhdessä mieheni kanssa, sitä ei tässä vuosien varrella ole mikään muuttanut. En vain usko haluavani enää naimisiin, ainakaan nyt ensi kesänä, kun mies on niin "päättänyt". En sano ettei koskaan milloinkaan naimisiin, mutta ei tänä vuonna, sillä kyllä, haluaisin että vaikka avioliitto on tärkeä sen juridisen suojan takia itselleni, niin silti molemmat olisimme innoissamme asiasta, ei niin että taas on miestä viety, vaikka kaikesta johon minä olen ollut aloitteellinen, onkin mies pitänyt kuin hullu puurosta, ne kynnykset vain tuntuvat niin isoilta hänelle. 

Kun minä perhoset vatsassa asian otin esiin, aika varmana siitä että oltaisiin saatu suunnitella sen puolen vuoden päähän (viime) kesälle joku ihana ravintolaillallinen, miettiä ehkä joku matka siihen "hää"matkaksi, jne, niin aika kylmää kyytiä tuli kun mies vastasikin että ei vielä. Mikä ihmeen vielä, yhdessä asuttu pari vuotta, kolme vuotta oltu kihloissa, viisi vuotta yhdessä... En nyt vain saa itsestäni irti tätä suunnittelua, tai viitsi edes ajatella naimisiinmenoa tuon kanssa.

Aa.. eli kyseessä onkin valtataistelu! "En mä NYT ku tuo "päätti" asian..! "Minun ehdoillani tai ei ollenkaan!!"

No en mä ainakaan tuossa tilanteessa suostuisi. Mies torpedoi koko ajan toisen tahtomiset, ja vasta sitten tehdään kun hän sanelee. Juuei, saisi hetken odotella jos olisi kanssani..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli siis oli hyvä, että mies harkitsi ja laittoi jarruja, koska nyt sinä et enää halua.

Vuosi sitten olisitte menneet naimisiin ja nyt pohdit, ettet taidakaan enää haluta.

Mies oli fiksu kun laittoi jäitä hattuun.

Joskus jahkailu toisen tunteilla ei kannata, vaan saattaa johtaa eroon.

Se nähdään vuoden päästä...

Vierailija kirjoitti:

Että olen kyllästynyt noihin vetkuttelijamiehiin. Miksi ihmeessä he menevät yksiin jonkun kanssa, jos kaikki aivan normaalit parisuhteen kaareen kuuluvat etenemiset jännittävät niin paljon että niitä pitää eestaas veivata ja huovata? Kuitenkin aika kuluu ja mihinkään ei olla lähdössä, mutta että jännittää silti käydä sormuskaupoilla, mennä naimisiin, ostaa kämppä. Yhdessä pitäisi elää mutta vuokrakolmiossa keravalla ilman aikeitakaan sitoutua ja tätä ehkäilyä jatkuisi vaikka maailmantappiin jollei laittaisi itse stoppia hommalle. 

Jaksoin katsella vastaavia miehiä jopa kaksin kappalein. Yhdessä oltiin ensin 5 vuotta ja toisen kanssa sitten 2, ja jälkimäisen kohdalla vihelsin pelin poikki ja totesin et sinkkuna on hauskempaa odotella että elämä hieman etenisi. Mies selitti sen perinteisen, että hän haluaa ensin olla vuosia yhdessä ja vasta sitten vakiintua kun on varma, mutta yllättäen hän ei osannut perustella mille halusi varmuuden. Ainoa vain että itselläni tuo odotteluvaihe alkoi jäädä pieneksi, koska kolmekymppisiä oltiin, joten en todellakaan vietä parhaimpia vuosiani odotellessa jotain ihmettä ja ole kehtokaupoilla joskus 42-vuotiaana. 

Viimeisimmän kanssa olen naimisissa. Alusta lähtien ei ollut epäselvää mikään; yhdessä ollaan, ja nyt naimisissa, lapsia ja yhteinen tulevaisuus.  En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, toivottavasti ei hänkään minua. Olisinpa alusta lähtien älynnyt jättää noi roikottajat. 

Kun tapailimme vielä mieheni kanssa, siis ennen kuin aloimme seurustelemaan, niin kävimme läpi asioita jotka ovat kynnyskysymyksiä. Kun sitten aloimme seurustelemaan, niin molemmat olimme sitä mieltä, että tässä nyt ollaan oikeasti yhdessä, ja että se katsellaan, jäi sinne tapailuvaiheeseen, jonka aikana selvitimme toisistamme ne täreimmät asiat, ja kun ne osuivat yksiin, niin siitä etteenpäin sitä toiseen paremmintutustumista, ja selvä oli, että ensimmäinen vuoden, parin aikana selviää miten toisiamme oikeasti jaksamme, ja lopahtaako tunteet alkuunsa. Mä en ole siis tiennyt olevani roikottajan kanssa, ja ei tämä nyt mikään roikottaja ole, kun kaikki mitä on alussa mietitty, on kuitenkin toteutuneet..

Niin joo, ja heti kun näen viestistä, että sen olisi tarkoitus provosoida minua, niin lopetan lukemisen ja siirryn seuraavaan, joten en vastaa huutelijoille, enkä edes lue teidän viestejänne. Keskustelen aina asiallisesti, eikä tämä tule olemaan poikkeus.

Vierailija kirjoitti:

Ennen avioliittoa on sovittava tärkeät asiat

Lapsia - montako

Kuinka kustannukset jaetaan

Kuka maksaa mitäkin

Arvot - miten lapset kasvatetaan ja jaetaan

Että kohta sitten jahkailette tuleeko perhettä jne

Ei jahkailla, koska lapsia ei tule. Kaikki on puhutto jo ihan alussa selväksi.

ap

Aikalisä. Mieti onko tämä mies se jonka kanssa perhe perustetaan loppuelämäksi

Vierailija kirjoitti:

Että olen kyllästynyt noihin vetkuttelijamiehiin. Miksi ihmeessä he menevät yksiin jonkun kanssa, jos kaikki aivan normaalit parisuhteen kaareen kuuluvat etenemiset jännittävät niin paljon että niitä pitää eestaas veivata ja huovata? Kuitenkin aika kuluu ja mihinkään ei olla lähdössä, mutta että jännittää silti käydä sormuskaupoilla, mennä naimisiin, ostaa kämppä. Yhdessä pitäisi elää mutta vuokrakolmiossa keravalla ilman aikeitakaan sitoutua ja tätä ehkäilyä jatkuisi vaikka maailmantappiin jollei laittaisi itse stoppia hommalle. 

Jaksoin katsella vastaavia miehiä jopa kaksin kappalein. Yhdessä oltiin ensin 5 vuotta ja toisen kanssa sitten 2, ja jälkimäisen kohdalla vihelsin pelin poikki ja totesin et sinkkuna on hauskempaa odotella että elämä hieman etenisi. Mies selitti sen perinteisen, että hän haluaa ensin olla vuosia yhdessä ja vasta sitten vakiintua kun on varma, mutta yllättäen hän ei osannut perustella mille halusi varmuuden. Ainoa vain että itselläni tuo odotteluvaihe alkoi jäädä pieneksi, koska kolmekymppisiä oltiin, joten en todellakaan vietä parhaimpia vuosiani odotellessa jotain ihmettä ja ole kehtokaupoilla joskus 42-vuotiaana. 

Viimeisimmän kanssa olen naimisissa. Alusta lähtien ei ollut epäselvää mikään; yhdessä ollaan, ja nyt naimisissa, lapsia ja yhteinen tulevaisuus.  En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, toivottavasti ei hänkään minua. Olisinpa alusta lähtien älynnyt jättää noi roikottajat. 

Mikä oikeus sulla on määritellä se ainoa oikea etenemisaikataulu?? 2 vuottakin on todella lyhyt aika oppia tuntemaan joku kunnolla. Kyllä sun pitää oppia kunnioittamaan muiden mielipiteitä ja näkemyksiä näitä haukkumatta (vetkuttelijamiehet)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis et halua naimisiin vai olla enää edes yhdessä?

Siis anteeksi jos olin epäselvä, haluan ehdottomasti olle yhdessä mieheni kanssa, sitä ei tässä vuosien varrella ole mikään muuttanut. En vain usko haluavani enää naimisiin, ainakaan nyt ensi kesänä, kun mies on niin "päättänyt". En sano ettei koskaan milloinkaan naimisiin, mutta ei tänä vuonna, sillä kyllä, haluaisin että vaikka avioliitto on tärkeä sen juridisen suojan takia itselleni, niin silti molemmat olisimme innoissamme asiasta, ei niin että taas on miestä viety, vaikka kaikesta johon minä olen ollut aloitteellinen, onkin mies pitänyt kuin hullu puurosta, ne kynnykset vain tuntuvat niin isoilta hänelle. 

Kun minä perhoset vatsassa asian otin esiin, aika varmana siitä että oltaisiin saatu suunnitella sen puolen vuoden päähän (viime) kesälle joku ihana ravintolaillallinen, miettiä ehkä joku matka siihen "hää"matkaksi, jne, niin aika kylmää kyytiä tuli kun mies vastasikin että ei vielä. Mikä ihmeen vielä, yhdessä asuttu pari vuotta, kolme vuotta oltu kihloissa, viisi vuotta yhdessä... En nyt vain saa itsestäni irti tätä suunnittelua, tai viitsi edes ajatella naimisiinmenoa tuon kanssa.

Aa.. eli kyseessä onkin valtataistelu! "En mä NYT ku tuo "päätti" asian..! "Minun ehdoillani tai ei ollenkaan!!"

No en mä ainakaan tuossa tilanteessa suostuisi. Mies torpedoi koko ajan toisen tahtomiset, ja vasta sitten tehdään kun hän sanelee. Juuei, saisi hetken odotella jos olisi kanssani..

Totta kai silloin edetään, jos ja kun MOLEMMAT sitä haluavat. Olisko miehen pitänyt sanoa olevansa valmis, vaikkei olekaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Että olen kyllästynyt noihin vetkuttelijamiehiin. Miksi ihmeessä he menevät yksiin jonkun kanssa, jos kaikki aivan normaalit parisuhteen kaareen kuuluvat etenemiset jännittävät niin paljon että niitä pitää eestaas veivata ja huovata? Kuitenkin aika kuluu ja mihinkään ei olla lähdössä, mutta että jännittää silti käydä sormuskaupoilla, mennä naimisiin, ostaa kämppä. Yhdessä pitäisi elää mutta vuokrakolmiossa keravalla ilman aikeitakaan sitoutua ja tätä ehkäilyä jatkuisi vaikka maailmantappiin jollei laittaisi itse stoppia hommalle. 

Jaksoin katsella vastaavia miehiä jopa kaksin kappalein. Yhdessä oltiin ensin 5 vuotta ja toisen kanssa sitten 2, ja jälkimäisen kohdalla vihelsin pelin poikki ja totesin et sinkkuna on hauskempaa odotella että elämä hieman etenisi. Mies selitti sen perinteisen, että hän haluaa ensin olla vuosia yhdessä ja vasta sitten vakiintua kun on varma, mutta yllättäen hän ei osannut perustella mille halusi varmuuden. Ainoa vain että itselläni tuo odotteluvaihe alkoi jäädä pieneksi, koska kolmekymppisiä oltiin, joten en todellakaan vietä parhaimpia vuosiani odotellessa jotain ihmettä ja ole kehtokaupoilla joskus 42-vuotiaana. 

Viimeisimmän kanssa olen naimisissa. Alusta lähtien ei ollut epäselvää mikään; yhdessä ollaan, ja nyt naimisissa, lapsia ja yhteinen tulevaisuus.  En pidä miestäni itsestäänselvyytenä, toivottavasti ei hänkään minua. Olisinpa alusta lähtien älynnyt jättää noi roikottajat. 

Kun tapailimme vielä mieheni kanssa, siis ennen kuin aloimme seurustelemaan, niin kävimme läpi asioita jotka ovat kynnyskysymyksiä. Kun sitten aloimme seurustelemaan, niin molemmat olimme sitä mieltä, että tässä nyt ollaan oikeasti yhdessä, ja että se katsellaan, jäi sinne tapailuvaiheeseen, jonka aikana selvitimme toisistamme ne täreimmät asiat, ja kun ne osuivat yksiin, niin siitä etteenpäin sitä toiseen paremmintutustumista, ja selvä oli, että ensimmäinen vuoden, parin aikana selviää miten toisiamme oikeasti jaksamme, ja lopahtaako tunteet alkuunsa. Mä en ole siis tiennyt olevani roikottajan kanssa, ja ei tämä nyt mikään roikottaja ole, kun kaikki mitä on alussa mietitty, on kuitenkin toteutuneet..

Niin joo, ja heti kun näen viestistä, että sen olisi tarkoitus provosoida minua, niin lopetan lukemisen ja siirryn seuraavaan, joten en vastaa huutelijoille, enkä edes lue teidän viestejänne. Keskustelen aina asiallisesti, eikä tämä tule olemaan poikkeus.

Voiko ajatustasi siirtää vuorostaan häitä, olla eri mieltä asiallisesti?