Te, joihin lapsena kohdistui rajua väkivaltaa, kysymyksiä?

Vierailija kirjoitti:

Koen, että kodin rankka tunneilmapiiri on vaikuttanut siten, että oma persoona on jakautunut vahvasti toiminnalliseen osaan ja erilliseen traumapersoonaan. Traumoja on niin paljon, että näkyvät arjessa monin tavoin. Ei ole mikään hyvä juttu oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta.

Jotain tämäntyyppistä mullakin on. Olen pidetty tehokas sosiaalisesti taitava työntekijä, toisaalta useimmat päivät menevät niin että hädintuskin jaksan kotiin ja lukita ovet ikkunat ja istua pimeässä täristen.

Olen myös tuhonnut itseäni kaikin mahdollisin tavoin sekä olen täysin kyvytön ihmissuhteisiin.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan joku voi huomata nämä hauraat kulissit.

Minä jättäisin omaan arvoonsa nämä huutelijat, joiden mukaan muut ei ymmärrä välien katkomista. Millekään hyvän päivän tutulle ei tartte kertoa ja oikeat ystävät ymmärtävät kyllä.

Omaan ystäväpiiriin kuuluu ihminen, jolla on välit poikki vanhempiin vakavan lapsuudessa ja nuoruudessa tapahtuneen kaltoinkohtelun vuoksi. Ei tulisi mieleenkään syyllistää häntä. Jos joku on niin moukka että kommentoi ilkeästi, ei häntä kannata roikottaa ystävänä.

Äitini kieltää kaiken, turha edes puhua. Enkä pysty sen kanssa puhumaan.

Äskettäin sanoi että piti kovaa kuria mutta ei ollut hakkaamista( teki vaikka mitä).

Vierailija kirjoitti:

Kotona minua lapsena mm. potkittiin, lyötiin, tukistettiin, kuristettiin, heiteltiin esineillä ja poltettiin tulikuumilla neuloilla. Lisäksi henkinen väkivalta ja fyysisen väkivallan uhka koko ajan läsnä.

Minua myös käytettiin seksuaalisesti hyväksi (kosketeltiin ilman lupaa, arvosteltiin kroppaani alasti suihkussa, suudeltiin väkisin, pakotettiin koskettelemaan toista ja ottamaan suihin, sisälleni tunkeuduttiin sormin ja lopulta pakotettiin yhdyntään).

Tästä kaikesta huolimatta olen antanut anteeksi, ja tulen minua satuttaneiden kanssa toimeen tänä päivänä. Osan kanssa olemme enemmän tekemisissä, ja osan kanssa lähinnä näemme sukujuhlissa tai ohimennen kadulla, jolloin voi pari sanaa vaihtaa. Mutta heidän tekojaan en koskaan ole hyväksynyt, ja sen hekin tietävät jokainen omalla tahollaan.

Kun täytin 18, niin muutin silloin useamman sadan kilometrin päähän kotoa, vaihdoin puhelinliittymäni enkä pitänyt yhteyttä perheeseeni. Sain tauon aloittaa oman elämäni, löytää itseni ja kuulla maailmalta (esimiehiltä, työkavereilta, uusilta ystäviltä jne.) ensimmäistä kertaa positiivista palautetta itsestäni ja huomata että kelpaan.

Tällä välin kai myös perheeni ymmärsi ettei voi enää hallita minua ja että heidän ehkä täytyy muuttaa käytöstään, jos haluavat kuulua elämääni. Kahden vuoden etäisyyden jälkeen juttelimme hieman asioista, eivät he periaatteessa pyytäneet anteeksi, mutta myönsivät sen että minulla oli oikeus olla vihainen. Sen jälkeen asioista ei ole puhuttu, ja nykyään tulemme siis ihan ok toimeen ja olemme taas tekemisissä. Enää he eivät ole minuun koskeneet millään muotoa.

Tänä päivänä minulla on omakin perhe, ystäviä ja hyvä työpaikka, hyvät tulot (myös uusi auto ja ihana asunto), että elämäni on hyvää ja onnellista tänä päivänä ja voin sanoa päässeeni menneisyydestäni irti.

Näiden sinun sukulaisten( tms mitä ikinä ovatkin) paikka on vankilassa. Ei mulla nyt muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotona minua lapsena mm. potkittiin, lyötiin, tukistettiin, kuristettiin, heiteltiin esineillä ja poltettiin tulikuumilla neuloilla. Lisäksi henkinen väkivalta ja fyysisen väkivallan uhka koko ajan läsnä.

Minua myös käytettiin seksuaalisesti hyväksi (kosketeltiin ilman lupaa, arvosteltiin kroppaani alasti suihkussa, suudeltiin väkisin, pakotettiin koskettelemaan toista ja ottamaan suihin, sisälleni tunkeuduttiin sormin ja lopulta pakotettiin yhdyntään).

Tästä kaikesta huolimatta olen antanut anteeksi, ja tulen minua satuttaneiden kanssa toimeen tänä päivänä. Osan kanssa olemme enemmän tekemisissä, ja osan kanssa lähinnä näemme sukujuhlissa tai ohimennen kadulla, jolloin voi pari sanaa vaihtaa. Mutta heidän tekojaan en koskaan ole hyväksynyt, ja sen hekin tietävät jokainen omalla tahollaan.

Kun täytin 18, niin muutin silloin useamman sadan kilometrin päähän kotoa, vaihdoin puhelinliittymäni enkä pitänyt yhteyttä perheeseeni. Sain tauon aloittaa oman elämäni, löytää itseni ja kuulla maailmalta (esimiehiltä, työkavereilta, uusilta ystäviltä jne.) ensimmäistä kertaa positiivista palautetta itsestäni ja huomata että kelpaan.

Tällä välin kai myös perheeni ymmärsi ettei voi enää hallita minua ja että heidän ehkä täytyy muuttaa käytöstään, jos haluavat kuulua elämääni. Kahden vuoden etäisyyden jälkeen juttelimme hieman asioista, eivät he periaatteessa pyytäneet anteeksi, mutta myönsivät sen että minulla oli oikeus olla vihainen. Sen jälkeen asioista ei ole puhuttu, ja nykyään tulemme siis ihan ok toimeen ja olemme taas tekemisissä. Enää he eivät ole minuun koskeneet millään muotoa.

Tänä päivänä minulla on omakin perhe, ystäviä ja hyvä työpaikka, hyvät tulot (myös uusi auto ja ihana asunto), että elämäni on hyvää ja onnellista tänä päivänä ja voin sanoa päässeeni menneisyydestäni irti.

Näiden sinun sukulaisten( tms mitä ikinä ovatkin) paikka on vankilassa. Ei mulla nyt muuta.

No mun isä samsnlainen tai pahempikin ja kuuluis vankilaan Hannibal Lecter -naamarilla. Mutta EHEI, se ei ole saanut mitään saktiota tekosistaan vaan iloisena elelee ja edelleen pieksää ihmisiä jotka ei uskalla lähteä sen läheltä.

Ihan kauheita kertomuksia teillä. Mä luulin, että meillä oli rankka lapsuus. Mä onneksi vältyin ns. Pahimmilta jutuilta vanhempien osalta, mutta muilta sisaruksilta kuullut kauheita juttuja. Kyllä muistan jotain hakkaamis juttuja sitten, kun ollaan muiden sisarusten kanssa puhuttu. Ja oli kaikkea tukistamista, luunappia, piiskaa ja henkistä väkivaltaa jne. Muistan aina, että yritettiin aina olla mahdollisimman kilttejä ja huomaamattomia lapsia. Ja ettei ärsyttäisi vanhempia. Vanhemmille ei oikein ikinä pystynyt puhua mistään omista ongelmista jne. Mä sanon aina, että mun sisarukset kasvatti mut ja niitä ei ilmeisesti kukaan. Mun mielestä meillä oli silti ihan ok lapsuus, jos näitä juttuja ei oteta mukaan. Tietenkin ehkä jäänyt sellainen vanhempien tuki saamatta ja elämä ollut aikuisiälläkin vähän sellaista tuuliajolla menoa. Ei osaa päättää mitä haluaa elämältä jne. Itse toivon, että en toista samoja virheitä omien lasten kanssa ja pyrin aina kysymään lasten kuulumisia ja selvittämään jos heillä on ongelmia. En halua, että he tuntevat olevansa tässä pahassa maailmassa ihan yksin niin kuin minä koin lapsena. Yhellä sisaruksista mt ongelmia ja yhdelle tuli syöpä ja koko ajan pelkää kuka sekoaa seuraavaksi. Silti rakastan heistä jokaista. He ovat minun perheeni. Vanhempien kanssa olen ns. Väleissä, mutta asioista eri mieltä. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Aion mennä elämässä eteenpäin enkä itkeä menneisyyttä. Itkin jo lapsena ihan tarpeeksi.

Mun piti vielä sanoo se että on väärin että väkivaltaa kokeneen UHRIN pitää hävetä ja häntä syrjitään ja eristetään.

Tän ei saa olla tabu!! Oikeesti, tällasessa väkivaltakodissa kasvaneita on satoja tuhansia, ja koska KUKAAN ei uskalla puhua tästä (joutuu muuten tuomituksi) niin jokainen kantaa tätä salaa ja häpeää tilannetta.

Jos vaikka kaikk 300 000 (alakanttiin tuo arvio) jotenkin yhdistäisi voimat, ilmiölle saataisiin nimi. Siitä voisi puhua, se ymmärrettäisiin, silloin oikea taho eli hakkaajavanhempi tuomittaisiin.

Nyt hyvän perheen lapset luulee että tää on ihan tosi harvinaista ja silloinkin vika on varmaan siinä lapsessa, hotain tehnyt väärin kuitenkin. Sen syy, siitäs sai.

En tiedä saako kukaan tästä kiinni.. vähän niinkuin kaikki tajuaa mikä on alkoholisti. Nyt pitäis saada kaikki tajuumaan mikä on psykopaattinen ja sadistinen hakkaajavanhempi. Olisi käsite tälle. Olisi nimi tälle. Ettei aina tarttis selittää ja tulla itse tuomituksi silmienpyörittelyä katsoen.

Vierailija kirjoitti:

Rajulla tarkoitan ihan kunnon silmitöntä hakkaamista, pieksämistä, potkimista, kuristamista jne. En nyt siis tarkoita esim.nipistämistä tai tukkapöllyä harvoin.

Oletteko antaneet anteeksi?

En liiemmin, olen antanut itselleni anteeksi etten ehkä voi koskaan antaa anteeksi. En ole myöskään enää väleissä vanhempieni kanssa.

Muöntääkö vanhempasi väkivallan?

Kyllä, mutta se oli kasvattamista heille.

Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun?

Eivät tietenkään. vika on minun, olen syypää kaikkeen minuun kohdistuneeseen väkivaltaan, heidän mielestänsä, jopa siihen seksuaaliseen. Mikä tahansa aiheutti väkivallan esim. Töissä joku sanoi rumasti= minun syyni (vanhemman mielestä). Eilen piti siivota näin tänään toisin = metalliketjulla hakkaamista paljaaseen selkään jne. Kutsuvat kasvatukseksi.

Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi?

Olen, en märehdi ja vello mennyttä jne. mutta minulla on 2 tyypin traumaperäinen stressi oire joka aiheuttaa useita ongelmia mm. Paniikki ahdistus masennus jne.

JA Ei kukaan ei ole joutunut rikoksistaan vastuuseen esim oikeudessa ja kukaan ei puuttunut. Ei päiväkoti, lääkärit, koulu, sosssut jne. Sain kestää yksin ja kaikki käänsivät selän. Ja homma oli 18 vuotta ihan päivittäistä.

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen, että kodin rankka tunneilmapiiri on vaikuttanut siten, että oma persoona on jakautunut vahvasti toiminnalliseen osaan ja erilliseen traumapersoonaan. Traumoja on niin paljon, että näkyvät arjessa monin tavoin. Ei ole mikään hyvä juttu oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta.

Jotain tämäntyyppistä mullakin on. Olen pidetty tehokas sosiaalisesti taitava työntekijä, toisaalta useimmat päivät menevät niin että hädintuskin jaksan kotiin ja lukita ovet ikkunat ja istua pimeässä täristen.

Olen myös tuhonnut itseäni kaikin mahdollisin tavoin sekä olen täysin kyvytön ihmissuhteisiin.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan joku voi huomata nämä hauraat kulissit.

Itselläni myös tämäntyyppistä ja juuri hiljattain luin että saattaa viitata post-traumaattiseen stressioireyhtymään. Kun paine on kova eikä ole aikaa miettiä toimin hyvin, mutta en osaa antaa itseni olla rentoutunut tai onnellinen, vaan esim viikonloput yleensä mietin kaikkia kauheuksia, nukun huonosti ja pilaan vapaahetkeni panikoimalla olemattomista.

Meillä oli perheessä väkivaltaa. Se kohdistui kaikkiin, mutta erityisen rajuna tämän väkivaltaisen vanhemman suosikkilapseen. Itse olen oireillut näiden asioiden takia paljon, mutta tämä suosikkilapsi on unohtanut tapahtumat, vaikka kohtasi pahempaa väkivaltaa kuin minä. Ehkä se runsas myönteinen huomio vanhemmalta korvasi jotenkin muuta kohtelua tai sitten mieli ei pysty käsittelemään tapahtumia ja torjuu ne. Hämmentävä tilanne, kun toinen sanoo unohtaneensa kaiken, vaikka itsellä on sivusta katselleena kirkkaat muistikuvat sisaruksen pahoinpitelystä. En oikein tiedä miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Jokainenhan käsittelee asioita omassa aikataulussaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen, että kodin rankka tunneilmapiiri on vaikuttanut siten, että oma persoona on jakautunut vahvasti toiminnalliseen osaan ja erilliseen traumapersoonaan. Traumoja on niin paljon, että näkyvät arjessa monin tavoin. Ei ole mikään hyvä juttu oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta.

Jotain tämäntyyppistä mullakin on. Olen pidetty tehokas sosiaalisesti taitava työntekijä, toisaalta useimmat päivät menevät niin että hädintuskin jaksan kotiin ja lukita ovet ikkunat ja istua pimeässä täristen.

Olen myös tuhonnut itseäni kaikin mahdollisin tavoin sekä olen täysin kyvytön ihmissuhteisiin.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan joku voi huomata nämä hauraat kulissit.

Itselläni myös tämäntyyppistä ja juuri hiljattain luin että saattaa viitata post-traumaattiseen stressioireyhtymään. Kun paine on kova eikä ole aikaa miettiä toimin hyvin, mutta en osaa antaa itseni olla rentoutunut tai onnellinen, vaan esim viikonloput yleensä mietin kaikkia kauheuksia, nukun huonosti ja pilaan vapaahetkeni panikoimalla olemattomista.

Samaa on minullakin. Välillä töissäkin on sellainen olo, ettei mieli vain pysy kasassa.

Muakin ärsyttää suunnattomasti että sadoista, tuhansista tai sitäkin suuremmasta määrästä pahoinpitelyitä pääsee kuin koira veräjästä.

Miettikääs hetki jos nää samat väkivallanteot kohdistus toiseen aikuiseen. Että esim mun kiilusilmä sadistiisä olisikin hakannut naapurin Peraa halolla, mattopiiskalla, ketjulla, nykillä, harjsnvarrella, sähköjohdolla, vyön solkipäällä. Ja isä olis tätä naapurin hakkaamista tehnyt viikottain ihan säännöllisesti. Olisko se vapaalla jalalla?? Ei olis. Istuis linnassa tlrkeistä pahoinpitelyistä.

Mutta nyt kun nää edelläkuvatut hakkaamiset kohdistu pieneen hentoon lapseen, minuun, ikävälillä 2v-18v, tuhansia kertoja toustuen, mitä kävi isälle?? EI MITÄÄN. Ei mitään seurausta.

Kyllä lapsen henki ja elämä on mitätön ja arvoton kun törkeitä rikoksia ei millän lailla viitsitä selvittää edes jälkikäteen.

Mun isä kuuluis sähkötuoliin.

Up!

Suomessa miehet tap-pavat ja hakkaavat ja sotä pidetään normaalina asiantilana. Ei tunnu poliitikkoja kiinnostavan, naiset ja lapset kai ei oo niin väliksi...

Muistan miten olin kaverini, olimme ystävystyneet vasta aikuisiällä enkä siis tiennyt hänen lapsuudestaan mitään, luona kahvilla ja kaverin kännykkä soi. Kaverin koko kroppa jäykistyi ja ääni muuttui kylmäksi, ihmettelin kuka siellä oikein kun samassa kaveri alkoi kiroilla että " V""u kun pitää isälle hakea ne saa"an lääkkeet,  pitäiskö vaan jättää hakematta " jne. Vielä enemmän hämmennyin, kun minä jouduin viemään ne lääkkeet ovelle, ihmiselle jota en ollut tavannut. Oven avasi kiltin näköinen noin seitsemänkymppinen mies, joka sanoi pahoilla mieliin että autoonko se tyttö jäi ja olisihan hän kahvit laittanut. Palatessani autolle, ystäväni osoitti kuistille nousevia rappusia sanoen "sua se ei sentään heittänyt noita alas ". Luulin  isällä olevan dementia tai jotain mikä aiheuttaa väkivaltaisuutta, vasta myöhemmin palaset loksahtivat päässäni kohdalleen. Ei ihminen muutu vanhempaansa kohtaan noin kylmäksi lyhyessä ajassa, siihen vaaditaan  puolikas elämä.

Vierailija kirjoitti:

Muistan miten olin kaverini, olimme ystävystyneet vasta aikuisiällä enkä siis tiennyt hänen lapsuudestaan mitään, luona kahvilla ja kaverin kännykkä soi. Kaverin koko kroppa jäykistyi ja ääni muuttui kylmäksi, ihmettelin kuka siellä oikein kun samassa kaveri alkoi kiroilla että " V""u kun pitää isälle hakea ne saa"an lääkkeet,  pitäiskö vaan jättää hakematta " jne. Vielä enemmän hämmennyin, kun minä jouduin viemään ne lääkkeet ovelle, ihmiselle jota en ollut tavannut. Oven avasi kiltin näköinen noin seitsemänkymppinen mies, joka sanoi pahoilla mieliin että autoonko se tyttö jäi ja olisihan hän kahvit laittanut. Palatessani autolle, ystäväni osoitti kuistille nousevia rappusia sanoen "sua se ei sentään heittänyt noita alas ". Luulin  isällä olevan dementia tai jotain mikä aiheuttaa väkivaltaisuutta, vasta myöhemmin palaset loksahtivat päässäni kohdalleen. Ei ihminen muutu vanhempaansa kohtaan noin kylmäksi lyhyessä ajassa, siihen vaaditaan  puolikas elämä.

Just tämä! Ja esim mun sadistisen julma kiilusilmä lapsenhakkaaja-isä oli todella tsitava näyttelijä. Mun kavereille ja perheen ulkopuolisille veti lupsakkaa roolia, hauska naurattava vitsinkertoja, kohtelias mukava seuramies. Kaikki luuli että mun isä on tosi kiva ja rento.

No ei kyllä ollut. Oli raivohullu, arvaamaton ja ylikireä, selkään tuli jos matonhapsutcoli vinossa, kengät epäjärjestyksessä, jos läimäytin jääkaapin oven ”liian kovaa kiinni” tai jos ”katsoin isää liian pitkään”. Ihan mikä vaan pikkusyy kelpasi raivokohtaukseen ja silmittömään väkivaltaan.

KAIKKI näistä lapsuuden tutuista jotka tunsi isäni, tuomitsivat MINUT välirikosta. Isän kanssa ollut jo 15 v välit poikki ja vieläkin nää lapsuustutut ihmettelee että ”miten sait pilattua välisi isääsi, mitä pahaa oikein teit, senhän kanssa ei edes riitaa saa aikaseksi kun on niin kiva”. Arvatkaa veetittaako nää kommentit niin että sielu mustuu sisältäpäin!

On tosi yleistä että luonnevikainen hakkaaja on myös taitava salaamaan ja teeskentelemään, näyttelee ihan eri ihmistä ja vain kotona on tääkkääjä ja hakkaaja.

Vierailija kirjoitti:

Muakin ärsyttää suunnattomasti että sadoista, tuhansista tai sitäkin suuremmasta määrästä pahoinpitelyitä pääsee kuin koira veräjästä.

Miettikääs hetki jos nää samat väkivallanteot kohdistus toiseen aikuiseen. Että esim mun kiilusilmä sadistiisä olisikin hakannut naapurin Peraa halolla, mattopiiskalla, ketjulla, nykillä, harjsnvarrella, sähköjohdolla, vyön solkipäällä. Ja isä olis tätä naapurin hakkaamista tehnyt viikottain ihan säännöllisesti. Olisko se vapaalla jalalla?? Ei olis. Istuis linnassa tlrkeistä pahoinpitelyistä.

Mutta nyt kun nää edelläkuvatut hakkaamiset kohdistu pieneen hentoon lapseen, minuun, ikävälillä 2v-18v, tuhansia kertoja toustuen, mitä kävi isälle?? EI MITÄÄN. Ei mitään seurausta.

Kyllä lapsen henki ja elämä on mitätön ja arvoton kun törkeitä rikoksia ei millän lailla viitsitä selvittää edes jälkikäteen.

Mun isä kuuluis sähkötuoliin.

Tämmöisen isäsi kaltaisiin tyyppeihin ei pure kuin sama kohtelu ja lääkkeet kuin mitä itse tarjosi sinulle.

Mä ehdottaisin että otat yhteyttä piireihin joissa käydään mielihyvin hakkaamassa ukolta palat housuihin. Ihan vaan opetusmielessä.

Tunnen vähän asioita tästä maailmasta joten suorastaan haluaisin auttaa sinua mikäli et itse liiku tai tunne ketään. Senverra v-taa ajatella juuri sitä, ettei tuollaista mikään muu pysäytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin ärsyttää suunnattomasti että sadoista, tuhansista tai sitäkin suuremmasta määrästä pahoinpitelyitä pääsee kuin koira veräjästä.

Miettikääs hetki jos nää samat väkivallanteot kohdistus toiseen aikuiseen. Että esim mun kiilusilmä sadistiisä olisikin hakannut naapurin Peraa halolla, mattopiiskalla, ketjulla, nykillä, harjsnvarrella, sähköjohdolla, vyön solkipäällä. Ja isä olis tätä naapurin hakkaamista tehnyt viikottain ihan säännöllisesti. Olisko se vapaalla jalalla?? Ei olis. Istuis linnassa tlrkeistä pahoinpitelyistä.

Mutta nyt kun nää edelläkuvatut hakkaamiset kohdistu pieneen hentoon lapseen, minuun, ikävälillä 2v-18v, tuhansia kertoja toustuen, mitä kävi isälle?? EI MITÄÄN. Ei mitään seurausta.

Kyllä lapsen henki ja elämä on mitätön ja arvoton kun törkeitä rikoksia ei millän lailla viitsitä selvittää edes jälkikäteen.

Mun isä kuuluis sähkötuoliin.

Tämmöisen isäsi kaltaisiin tyyppeihin ei pure kuin sama kohtelu ja lääkkeet kuin mitä itse tarjosi sinulle.

Mä ehdottaisin että otat yhteyttä piireihin joissa käydään mielihyvin hakkaamassa ukolta palat housuihin. Ihan vaan opetusmielessä.

Tunnen vähän asioita tästä maailmasta joten suorastaan haluaisin auttaa sinua mikäli et itse liiku tai tunne ketään. Senverra v-taa ajatella juuri sitä, ettei tuollaista mikään muu pysäytä.

Mikä voisi olla srllainen sopiva taho? Jotenkin ”sivistyneesti” ilmaistuna? Olisko esim moottoriajoneuvolla ajavat vapaa -ajan kerholaiset oikea taho?

Jos kärsit väkivallan seurauksena traumoista, niin miten olet oppinut käsittelemään niistä johtuvaa lamaantumista erilaisissa vaikeissa tilanteissa? Minulle tulee hirveän helposti hankalissa tilanteissa todella väsynyt ja voimaton olo, sellainen ettei taaskaan pysty vaikuttamaan yhtään mihinkään millään tavalla. Toimiminen on todella vaikeaa. Miten tästä dissosiaatiosta johtuvasta tilasta voisi päästä nopeammin yli hankalassa tilanteessa? Onko jollain vinkkejä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistan miten olin kaverini, olimme ystävystyneet vasta aikuisiällä enkä siis tiennyt hänen lapsuudestaan mitään, luona kahvilla ja kaverin kännykkä soi. Kaverin koko kroppa jäykistyi ja ääni muuttui kylmäksi, ihmettelin kuka siellä oikein kun samassa kaveri alkoi kiroilla että " V""u kun pitää isälle hakea ne saa"an lääkkeet,  pitäiskö vaan jättää hakematta " jne. Vielä enemmän hämmennyin, kun minä jouduin viemään ne lääkkeet ovelle, ihmiselle jota en ollut tavannut. Oven avasi kiltin näköinen noin seitsemänkymppinen mies, joka sanoi pahoilla mieliin että autoonko se tyttö jäi ja olisihan hän kahvit laittanut. Palatessani autolle, ystäväni osoitti kuistille nousevia rappusia sanoen "sua se ei sentään heittänyt noita alas ". Luulin  isällä olevan dementia tai jotain mikä aiheuttaa väkivaltaisuutta, vasta myöhemmin palaset loksahtivat päässäni kohdalleen. Ei ihminen muutu vanhempaansa kohtaan noin kylmäksi lyhyessä ajassa, siihen vaaditaan  puolikas elämä.

Just tämä! Ja esim mun sadistisen julma kiilusilmä lapsenhakkaaja-isä oli todella tsitava näyttelijä. Mun kavereille ja perheen ulkopuolisille veti lupsakkaa roolia, hauska naurattava vitsinkertoja, kohtelias mukava seuramies. Kaikki luuli että mun isä on tosi kiva ja rento.

No ei kyllä ollut. Oli raivohullu, arvaamaton ja ylikireä, selkään tuli jos matonhapsutcoli vinossa, kengät epäjärjestyksessä, jos läimäytin jääkaapin oven ”liian kovaa kiinni” tai jos ”katsoin isää liian pitkään”. Ihan mikä vaan pikkusyy kelpasi raivokohtaukseen ja silmittömään väkivaltaan.

KAIKKI näistä lapsuuden tutuista jotka tunsi isäni, tuomitsivat MINUT välirikosta. Isän kanssa ollut jo 15 v välit poikki ja vieläkin nää lapsuustutut ihmettelee että ”miten sait pilattua välisi isääsi, mitä pahaa oikein teit, senhän kanssa ei edes riitaa saa aikaseksi kun on niin kiva”. Arvatkaa veetittaako nää kommentit niin että sielu mustuu sisältäpäin!

On tosi yleistä että luonnevikainen hakkaaja on myös taitava salaamaan ja teeskentelemään, näyttelee ihan eri ihmistä ja vain kotona on tääkkääjä ja hakkaaja.

Aivan totta. Lapsethan vietäisiin pois, jos riehuisi muiden nähden julkisilla paikoilla.