Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te, joihin lapsena kohdistui rajua väkivaltaa, kysymyksiä?
05.02.2019 |
Rajulla tarkoitan ihan kunnon silmitöntä hakkaamista, pieksämistä, potkimista, kuristamista jne. En nyt siis tarkoita esim.nipistämistä tai tukkapöllyä harvoin.
Oletteko antaneet anteeksi?
Muöntääkö vanhempasi väkivallan?
Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun?
Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi?
Mulla itselläni erittäin julmaa väkivaltaa joka oli sattumanvaraista. Eli EI ollut rankaisua, olin arka ja pelokas ja tottelevainen. Isä vain luonnevikaisena hakkasi stressiään lapsiin.
Käsittämättömän vaikeaa antaa anteeksi kun isä kieltää kaiken, ei myönnä tekojaan, ei ole yhtään pahoillaan (vaan jopa sitä mieltä että enemmän olis pitänyt kurittaa!) ja vieläkin suhtautuu alentuvasti, ivallisesti ja julmasti. Olen 35v ikäisenä saanut isältäni vielä selkään. Tämä tapahtui kun olin eri mieltä yhdestä asiasta ja isä päätti pakottaa oman mielipiteensä puolelle. Tän jälkeen välit olleet jäiset.
Kommentit (120)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä te olette tekemisissä näiden sadististen hullujen kanssa? Eipä tulisi mieleenkään tuollaisen lapsuuden jälkeen pitää mitään yhteyttä.
Irtiotto on vaikea, jos voimavaroja ei rankan lapsuuden jäljiltä ole. Se on pitkä prosessi.
Mitä? Enemmän voimavarojahan se yhteyksissä oleminen vie tuossa tapauksessa. Prosessi on tasan niin pitkä kuin että heippa, en vastaa enää puheluihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä te olette tekemisissä näiden sadististen hullujen kanssa? Eipä tulisi mieleenkään tuollaisen lapsuuden jälkeen pitää mitään yhteyttä.
Se on helppo sanoa noin jos itsellä vakaa turvallinen lapsuus. Kaltoinkohdeltu on jo valmiiksi jädän, häpeän ja kauhun keskellä ja täysellinen välirikko saa vielä suuremmat häpeän ja epäonnistumisen tunteet pintaan.
Olen ollut 12 v välirikossa hakkaavan sadisti isäni kanssa. Tänä aikana hän luonnevikaisen oveluudella on kääntänyt koko suvun mua vastaan ja eristänyt mut muista ”kos-taakseen” sen että lähdin enkä suostunut enää alistumaan.Elämä ilman sukua on häpeä ja saan siitä puolitutuilta jatkuvasti arvostelua ja syyllistämistä. Eivät ymmärrä miksi olen ilman välejä ja syyttävät mua julmaksi. Suureen ääneen ihmettelevät miten en mene jouluksi kotiin ja miksen vie lapsia mummolaan. Tää häpeä tilanteesta tulee nyt ihan väärälle ihmiselle. Oukeesti MUN ISÄÄ pitäis arvostella ja nälviä, eikä mua. Mutta välirikosta jännästi syytetään aina lasta. Kun se on täysi tabu että vanhempi olisi lapselleen hirviö.
Ymmärtän täysin miksi jotkut on yhä väleissä. Siksi koska välittömänä olo on vielä hirveempää ja nöyryyttävämpää.
Siis mitä ihmeen nöyryytystä? Miksi se sinua nöyryyttää, jos sukulaiset ovat ihan pihalla asioista? Älä anna heidän nöyryyttää itseäsi. Minä kertoisin ihan kaunistelematta, miksi en pidä yhteyttä ja jos se ei jollekin menisi jakeluun niin haistattaisin vitut vaikka koko suvulla, ei olisi mitään ongelmaa. Tuollaiset paskakasat kannattaa leikata kuin veitsellä pois omasta elämästä, se on ainoa keino päästä kohti parempaa. Ei pidä olla niin riippuvainen toisten hyväksynnästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joita kartetaan: Millä tavalla karttaminen ilmenee? Ja tietävätkö karttelijat lapsuustaustanne?
No vaikee selittää, ehkä esimerkit auttaa. Esim sanon:
- niin, mullahan on ollut 10 v välit poikki kotiin
Kommentti: ai jaa, MÄ en vois ikinä katkoo välejä, sä oot varmaan jotain tehnyt kun vanhrmmat on suuttunut (silmienpyörittelyä)Mä sanon:
- niin, ollaan joulu kotona kun ei ole sitä mummolaa minn menis
Kommentti: Mä en ikinä kestäis jos ois tollaset välit, ootko nyt varma että oot yrittäny kaikkes ja mitä jos vaan oot yliherkkä (paheksuvaa tuhahtelua)Mä sanon: en pääse ilkanistujaisiin miehen kanssa mutta voin tulla yksin
Kommentti: ai niin kun te ootte SE PERHE jolla ei oo niitä tukiverkkoja, no onneks me muut osataan hoitaa nää sukulaisuussuhteet hyvin...Mun korvaan tuo on täyttä vittuilua mulle. Sit nuo kommentoijat karsastaa ja vieroksuu. Joo oon erilainen kun ei ole vanhempie eikä sukua, mutta kun SE EI OO MUN SYY!! Vasn niiden hakkaajavsnhempien. Mun pitää maksaa niiden teot kokemalla arvostelua ja bähättelyä ja syrjintää.
Siis etkö ole kertonut noille päänaukojille miksi et ole väleissä, vai eivätkö ne muuten vaan tajua mistään mitään? Vitut tuollaisista kavereista, valkkaa parempia. Perhettäsi et voinut valita mutta muut ihmiset kyllä.
456456 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joita kartetaan: Millä tavalla karttaminen ilmenee? Ja tietävätkö karttelijat lapsuustaustanne?
No vaikee selittää, ehkä esimerkit auttaa. Esim sanon:
- niin, mullahan on ollut 10 v välit poikki kotiin
Kommentti: ai jaa, MÄ en vois ikinä katkoo välejä, sä oot varmaan jotain tehnyt kun vanhrmmat on suuttunut (silmienpyörittelyä)Mä sanon:
- niin, ollaan joulu kotona kun ei ole sitä mummolaa minn menis
Kommentti: Mä en ikinä kestäis jos ois tollaset välit, ootko nyt varma että oot yrittäny kaikkes ja mitä jos vaan oot yliherkkä (paheksuvaa tuhahtelua)Mä sanon: en pääse ilkanistujaisiin miehen kanssa mutta voin tulla yksin
Kommentti: ai niin kun te ootte SE PERHE jolla ei oo niitä tukiverkkoja, no onneks me muut osataan hoitaa nää sukulaisuussuhteet hyvin...Mun korvaan tuo on täyttä vittuilua mulle. Sit nuo kommentoijat karsastaa ja vieroksuu. Joo oon erilainen kun ei ole vanhempie eikä sukua, mutta kun SE EI OO MUN SYY!! Vasn niiden hakkaajavsnhempien. Mun pitää maksaa niiden teot kokemalla arvostelua ja bähättelyä ja syrjintää.
Siis etkö ole kertonut noille päänaukojille miksi et ole väleissä, vai eivätkö ne muuten vaan tajua mistään mitään? Vitut tuollaisista kavereista, valkkaa parempia. Perhettäsi et voinut valita mutta muut ihmiset kyllä.
Oon kertonut mutta lähinnä yleisellä tasolla. Kerran erehdyin yhdelle kaverille kertomaan yksityiskohtaisella tasolla (=nytkit, remmit, sähköjohto, silitysraudalla polttaminen, kellariin lukitseminen, potkiminen). Tää kuulija katsoi mua järkyttyneenä, hetken mietittyään sanoi ”en usko” ja ystävyys päätty siihen kun se einää ikinä soittanut tai vastannut.
Oon huomannu että rakastavien vanhempien lapset on ”huonoimpia” kavereita ja kovimpia tuomitseman/syyttämään. Vähän huonommista oloista tulleilla riittää enemmän ymmärrystä ja empatiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muakin ärsyttää suunnattomasti että sadoista, tuhansista tai sitäkin suuremmasta määrästä pahoinpitelyitä pääsee kuin koira veräjästä.
Miettikääs hetki jos nää samat väkivallanteot kohdistus toiseen aikuiseen. Että esim mun kiilusilmä sadistiisä olisikin hakannut naapurin Peraa halolla, mattopiiskalla, ketjulla, nykillä, harjsnvarrella, sähköjohdolla, vyön solkipäällä. Ja isä olis tätä naapurin hakkaamista tehnyt viikottain ihan säännöllisesti. Olisko se vapaalla jalalla?? Ei olis. Istuis linnassa tlrkeistä pahoinpitelyistä.
Mutta nyt kun nää edelläkuvatut hakkaamiset kohdistu pieneen hentoon lapseen, minuun, ikävälillä 2v-18v, tuhansia kertoja toustuen, mitä kävi isälle?? EI MITÄÄN. Ei mitään seurausta.Kyllä lapsen henki ja elämä on mitätön ja arvoton kun törkeitä rikoksia ei millän lailla viitsitä selvittää edes jälkikäteen.
Mun isä kuuluis sähkötuoliin.
Tämmöisen isäsi kaltaisiin tyyppeihin ei pure kuin sama kohtelu ja lääkkeet kuin mitä itse tarjosi sinulle.
Mä ehdottaisin että otat yhteyttä piireihin joissa käydään mielihyvin hakkaamassa ukolta palat housuihin. Ihan vaan opetusmielessä.
Tunnen vähän asioita tästä maailmasta joten suorastaan haluaisin auttaa sinua mikäli et itse liiku tai tunne ketään. Senverra v-taa ajatella juuri sitä, ettei tuollaista mikään muu pysäytä.Ymmärrän tunteesi, mutta ymmärrät varmaan senkin, että kirjoituksesi tällä palstalla on lainvastaista.Kannattaa varmaan muutaman kerran miettiä, mitä tänne kirjoittaa?
En ole tuo jota lainasit mutta en tajunnut itse että mikä on lainvastaista? Ei tuossa mihinkään rikokseen kukaan yllytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muakin ärsyttää suunnattomasti että sadoista, tuhansista tai sitäkin suuremmasta määrästä pahoinpitelyitä pääsee kuin koira veräjästä.
Miettikääs hetki jos nää samat väkivallanteot kohdistus toiseen aikuiseen. Että esim mun kiilusilmä sadistiisä olisikin hakannut naapurin Peraa halolla, mattopiiskalla, ketjulla, nykillä, harjsnvarrella, sähköjohdolla, vyön solkipäällä. Ja isä olis tätä naapurin hakkaamista tehnyt viikottain ihan säännöllisesti. Olisko se vapaalla jalalla?? Ei olis. Istuis linnassa tlrkeistä pahoinpitelyistä.
Mutta nyt kun nää edelläkuvatut hakkaamiset kohdistu pieneen hentoon lapseen, minuun, ikävälillä 2v-18v, tuhansia kertoja toustuen, mitä kävi isälle?? EI MITÄÄN. Ei mitään seurausta.Kyllä lapsen henki ja elämä on mitätön ja arvoton kun törkeitä rikoksia ei millän lailla viitsitä selvittää edes jälkikäteen.
Mun isä kuuluis sähkötuoliin.
Tämmöisen isäsi kaltaisiin tyyppeihin ei pure kuin sama kohtelu ja lääkkeet kuin mitä itse tarjosi sinulle.
Mä ehdottaisin että otat yhteyttä piireihin joissa käydään mielihyvin hakkaamassa ukolta palat housuihin. Ihan vaan opetusmielessä.
Tunnen vähän asioita tästä maailmasta joten suorastaan haluaisin auttaa sinua mikäli et itse liiku tai tunne ketään. Senverra v-taa ajatella juuri sitä, ettei tuollaista mikään muu pysäytä.Mikä voisi olla srllainen sopiva taho? Jotenkin ”sivistyneesti” ilmaistuna? Olisko esim moottoriajoneuvolla ajavat vapaa -ajan kerholaiset oikea taho?
Kannattaisiko oikeasti miettiä, millaista tekstiä tuotat tuhansien ihmisten nähtäville?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muakin ärsyttää suunnattomasti että sadoista, tuhansista tai sitäkin suuremmasta määrästä pahoinpitelyitä pääsee kuin koira veräjästä.
Miettikääs hetki jos nää samat väkivallanteot kohdistus toiseen aikuiseen. Että esim mun kiilusilmä sadistiisä olisikin hakannut naapurin Peraa halolla, mattopiiskalla, ketjulla, nykillä, harjsnvarrella, sähköjohdolla, vyön solkipäällä. Ja isä olis tätä naapurin hakkaamista tehnyt viikottain ihan säännöllisesti. Olisko se vapaalla jalalla?? Ei olis. Istuis linnassa tlrkeistä pahoinpitelyistä.
Mutta nyt kun nää edelläkuvatut hakkaamiset kohdistu pieneen hentoon lapseen, minuun, ikävälillä 2v-18v, tuhansia kertoja toustuen, mitä kävi isälle?? EI MITÄÄN. Ei mitään seurausta.Kyllä lapsen henki ja elämä on mitätön ja arvoton kun törkeitä rikoksia ei millän lailla viitsitä selvittää edes jälkikäteen.
Mun isä kuuluis sähkötuoliin.
Tämmöisen isäsi kaltaisiin tyyppeihin ei pure kuin sama kohtelu ja lääkkeet kuin mitä itse tarjosi sinulle.
Mä ehdottaisin että otat yhteyttä piireihin joissa käydään mielihyvin hakkaamassa ukolta palat housuihin. Ihan vaan opetusmielessä.
Tunnen vähän asioita tästä maailmasta joten suorastaan haluaisin auttaa sinua mikäli et itse liiku tai tunne ketään. Senverra v-taa ajatella juuri sitä, ettei tuollaista mikään muu pysäytä.Ymmärrän tunteesi, mutta ymmärrät varmaan senkin, että kirjoituksesi tällä palstalla on lainvastaista.Kannattaa varmaan muutaman kerran miettiä, mitä tänne kirjoittaa?
En ole tuo jota lainasit mutta en tajunnut itse että mikä on lainvastaista? Ei tuossa mihinkään rikokseen kukaan yllytä.
Just
Oletteko antaneet anteeksi? En. Jossain menee anteeksiantamisen raja. Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi.
Muöntääkö vanhempasi väkivallan? Ei. Vähättelee tai ei suostu puhumaan siitä, leikkii kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olen tosin katkaissut välit jo vuosia sitten.
Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun? Ei.
Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi? Olen sulkenut pois mielestäni. Traumatisoituneena ihmisenä aivoni sulkevat pois tiettyjä ajanjaksoja elämästäni. En puhu lapsuudestani. En muistele lapsuuttani. En katsele valokuvia lapsuudestani. Olen hävittänyt kaikki lelut ja tavarat lapsuudestani.
Olen nyt 42 v. Aviomieheni ei ymmärrä, hänestä kaikesta pitää voida puhua ja asiat pitää antaa anteeksi. Hän on elänyt hyvän lapsuuden.
Äitini löi, tukisti, repi hiuksista ja antoi luunappeja päivittäin. Haukkui ulkonäköäni ja sitä, että olin arka (olisi pitänyt olla reipas). Tämän pikkuväkivallan lisäksi hän nöyryytti minua käskemällä riisumaan kaikki housut pois ja hakkasi vyöllä takapuoleen jos oli 'tuhma'. Eli tuhmuutta oli jos vaikka juoksin sisällä. Yritin joskus juosta karkuun sängyn alle mutta äiti tarttui jalasta ja veti minut pois piilostani ja alkoi hakkaamaan.
Muistan jo kun päiväkodissa kysyttiin miksi olen aina 'suunpielet alaspäin' ja käskettiin hymyilemään. Hoitajat ja opettajat käskivät olemaan iloinen eikä murjottamaan. Kukaan ei edes ilmeisesti tajunnut, että pienen lapsen jatkuvasti surullinen ilme saattaa liittyä muuhunkin kuin siihen, että on vain huonolla tuulella...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos kärsit väkivallan seurauksena traumoista, niin miten olet oppinut käsittelemään niistä johtuvaa lamaantumista erilaisissa vaikeissa tilanteissa? Minulle tulee hirveän helposti hankalissa tilanteissa todella väsynyt ja voimaton olo, sellainen ettei taaskaan pysty vaikuttamaan yhtään mihinkään millään tavalla. Toimiminen on todella vaikeaa. Miten tästä dissosiaatiosta johtuvasta tilasta voisi päästä nopeammin yli hankalassa tilanteessa? Onko jollain vinkkejä?
Kun menee vaikka samaan paikkaan ja läpikäy asian, tulee tunne että alkaa päästä yli.
Ketään ei saisi pakottaa olemaan tekemisissä tekijän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan miten olin kaverini, olimme ystävystyneet vasta aikuisiällä enkä siis tiennyt hänen lapsuudestaan mitään, luona kahvilla ja kaverin kännykkä soi. Kaverin koko kroppa jäykistyi ja ääni muuttui kylmäksi, ihmettelin kuka siellä oikein kun samassa kaveri alkoi kiroilla että " V""u kun pitää isälle hakea ne saa"an lääkkeet, pitäiskö vaan jättää hakematta " jne. Vielä enemmän hämmennyin, kun minä jouduin viemään ne lääkkeet ovelle, ihmiselle jota en ollut tavannut. Oven avasi kiltin näköinen noin seitsemänkymppinen mies, joka sanoi pahoilla mieliin että autoonko se tyttö jäi ja olisihan hän kahvit laittanut. Palatessani autolle, ystäväni osoitti kuistille nousevia rappusia sanoen "sua se ei sentään heittänyt noita alas ". Luulin isällä olevan dementia tai jotain mikä aiheuttaa väkivaltaisuutta, vasta myöhemmin palaset loksahtivat päässäni kohdalleen. Ei ihminen muutu vanhempaansa kohtaan noin kylmäksi lyhyessä ajassa, siihen vaaditaan puolikas elämä.
Just tämä! Ja esim mun sadistisen julma kiilusilmä lapsenhakkaaja-isä oli todella tsitava näyttelijä. Mun kavereille ja perheen ulkopuolisille veti lupsakkaa roolia, hauska naurattava vitsinkertoja, kohtelias mukava seuramies. Kaikki luuli että mun isä on tosi kiva ja rento.
No ei kyllä ollut. Oli raivohullu, arvaamaton ja ylikireä, selkään tuli jos matonhapsutcoli vinossa, kengät epäjärjestyksessä, jos läimäytin jääkaapin oven ”liian kovaa kiinni” tai jos ”katsoin isää liian pitkään”. Ihan mikä vaan pikkusyy kelpasi raivokohtaukseen ja silmittömään väkivaltaan.KAIKKI näistä lapsuuden tutuista jotka tunsi isäni, tuomitsivat MINUT välirikosta. Isän kanssa ollut jo 15 v välit poikki ja vieläkin nää lapsuustutut ihmettelee että ”miten sait pilattua välisi isääsi, mitä pahaa oikein teit, senhän kanssa ei edes riitaa saa aikaseksi kun on niin kiva”. Arvatkaa veetittaako nää kommentit niin että sielu mustuu sisältäpäin!
On tosi yleistä että luonnevikainen hakkaaja on myös taitava salaamaan ja teeskentelemään, näyttelee ihan eri ihmistä ja vain kotona on tääkkääjä ja hakkaaja.
just tämä. "sulla on maailman paras äiti", "sen pitäis kyllä saada nobelin rauhanpalkinto, kaikkea se sinulta kestikin kun olit niin vaikee lapsi". sitten minä olen se kylmä kiittämätön paska joka katkoi välit eikä anna lapsenlapsiakaan tavata. välillä mietin että miettiikö se koskaan miten tuli asiat hoidettua kun toinen lapsi katkoo välit ja toinen muutti toiselle puolelle maapalloa. aina kun tulee puhe näistä ns. isovanhempien tapaamisoikeuksista niin mun sisukset muuttuu lyijyksi, se on just niin häiriintyny että vaatisi sitä varmasti, vaikka kaheksaan vuoteen ei olla vaihettu sanaakaan. jos semmoinen laki tulee niin minä pakkaan perheeni ja muutan ulkomaille, minun lapsia ei samalle myrkylle altisteta, ja niihin ei kajoa kukaan.
minusta vanhemman ei kuulu olla mikään pelolla hallitseva auktoriteetti, jonka lapset luikkii kyyryssä hiljaa pois katseen alta. minun lapsilla on aina oikeus sanoa ei, niillä on hyvät ryhdit kun niitä ei ole poljettu lysyyn ja ne ei säiky kun joku koskettaa tai pelkää jokaista ohikulkijaa eikä pidä jokaista ihmistä uhkana. ne ei kärsi dissosiaatiosta eikä niiden pään sisällä nukahtamisen aikaan kuulu kirkumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en näe tota anteeksiantoa tollee. Mä en anna anteeksi, mutta olen hyväksynyt että minun elämäntarinaani kuuluu väkivaltainen lapsuus. Minä en sille mitään voi/voinuy ja väkivalta on täysin vanhempieni syytä. Eli hyväksyin itseni ja asiat mitkä on tapahtunut mulle ja siirsin syyllisyyden oikeaan osoitteeseen. Olen tekemisissä vanhempieni kanssa ja tämä asia on antanut mulle voimaa asettaa rajat heille.
Pelkääminen estää anteeksiantamisen, uhri on pidettävä erillään tekijästä kunnes hän lakkaa pelkäämästä.
Jeesus-rukous auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kärsit väkivallan seurauksena traumoista, niin miten olet oppinut käsittelemään niistä johtuvaa lamaantumista erilaisissa vaikeissa tilanteissa? Minulle tulee hirveän helposti hankalissa tilanteissa todella väsynyt ja voimaton olo, sellainen ettei taaskaan pysty vaikuttamaan yhtään mihinkään millään tavalla. Toimiminen on todella vaikeaa. Miten tästä dissosiaatiosta johtuvasta tilasta voisi päästä nopeammin yli hankalassa tilanteessa? Onko jollain vinkkejä?
Kun menee vaikka samaan paikkaan ja läpikäy asian, tulee tunne että alkaa päästä yli.
Ketään ei saisi pakottaa olemaan tekemisissä tekijän kanssa.
Tuo lamaantuminen iskee päälle ihan arkisissa tilanteissa. Töissä vaikka joku valittaa, niin menee ihan lukkoon. Jostain sisältä iskee päälle hirveä raivo.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko antaneet anteeksi? En. Jossain menee anteeksiantamisen raja. Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi.
Muöntääkö vanhempasi väkivallan? Ei. Vähättelee tai ei suostu puhumaan siitä, leikkii kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olen tosin katkaissut välit jo vuosia sitten.
Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun? Ei.
Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi? Olen sulkenut pois mielestäni. Traumatisoituneena ihmisenä aivoni sulkevat pois tiettyjä ajanjaksoja elämästäni. En puhu lapsuudestani. En muistele lapsuuttani. En katsele valokuvia lapsuudestani. Olen hävittänyt kaikki lelut ja tavarat lapsuudestani.Olen nyt 42 v. Aviomieheni ei ymmärrä, hänestä kaikesta pitää voida puhua ja asiat pitää antaa anteeksi. Hän on elänyt hyvän lapsuuden.
Äitini löi, tukisti, repi hiuksista ja antoi luunappeja päivittäin. Haukkui ulkonäköäni ja sitä, että olin arka (olisi pitänyt olla reipas). Tämän pikkuväkivallan lisäksi hän nöyryytti minua käskemällä riisumaan kaikki housut pois ja hakkasi vyöllä takapuoleen jos oli 'tuhma'. Eli tuhmuutta oli jos vaikka juoksin sisällä. Yritin joskus juosta karkuun sängyn alle mutta äiti tarttui jalasta ja veti minut pois piilostani ja alkoi hakkaamaan.
Muistan jo kun päiväkodissa kysyttiin miksi olen aina 'suunpielet alaspäin' ja käskettiin hymyilemään. Hoitajat ja opettajat käskivät olemaan iloinen eikä murjottamaan. Kukaan ei edes ilmeisesti tajunnut, että pienen lapsen jatkuvasti surullinen ilme saattaa liittyä muuhunkin kuin siihen, että on vain huonolla tuulella...
Lasten ahdistuneisuus ja kuormittuneisuus tunnistetaan todella huonosti. Harva aikuinen kysyy lapselta miten tällä todella menee. Jos aikuiset välittäisivät lasten voinnista enemmän, niin Vilja Erika olisi varmasti yhä hengissä. Ei, sen sijaan lasten ajatellaan sopeutuvan mihin vain, vaikka heillä on paljon vähemmän keinoja tähän kuin aikuisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletteko antaneet anteeksi? En. Jossain menee anteeksiantamisen raja. Kaikkea ei tarvitse antaa anteeksi.
Muöntääkö vanhempasi väkivallan? Ei. Vähättelee tai ei suostu puhumaan siitä, leikkii kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olen tosin katkaissut välit jo vuosia sitten.
Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun? Ei.
Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi? Olen sulkenut pois mielestäni. Traumatisoituneena ihmisenä aivoni sulkevat pois tiettyjä ajanjaksoja elämästäni. En puhu lapsuudestani. En muistele lapsuuttani. En katsele valokuvia lapsuudestani. Olen hävittänyt kaikki lelut ja tavarat lapsuudestani.Olen nyt 42 v. Aviomieheni ei ymmärrä, hänestä kaikesta pitää voida puhua ja asiat pitää antaa anteeksi. Hän on elänyt hyvän lapsuuden.
Äitini löi, tukisti, repi hiuksista ja antoi luunappeja päivittäin. Haukkui ulkonäköäni ja sitä, että olin arka (olisi pitänyt olla reipas). Tämän pikkuväkivallan lisäksi hän nöyryytti minua käskemällä riisumaan kaikki housut pois ja hakkasi vyöllä takapuoleen jos oli 'tuhma'. Eli tuhmuutta oli jos vaikka juoksin sisällä. Yritin joskus juosta karkuun sängyn alle mutta äiti tarttui jalasta ja veti minut pois piilostani ja alkoi hakkaamaan.
Muistan jo kun päiväkodissa kysyttiin miksi olen aina 'suunpielet alaspäin' ja käskettiin hymyilemään. Hoitajat ja opettajat käskivät olemaan iloinen eikä murjottamaan. Kukaan ei edes ilmeisesti tajunnut, että pienen lapsen jatkuvasti surullinen ilme saattaa liittyä muuhunkin kuin siihen, että on vain huonolla tuulella...
Lasten ahdistuneisuus ja kuormittuneisuus tunnistetaan todella huonosti. Harva aikuinen kysyy lapselta miten tällä todella menee. Jos aikuiset välittäisivät lasten voinnista enemmän, niin Vilja Erika olisi varmasti yhä hengissä. Ei, sen sijaan lasten ajatellaan sopeutuvan mihin vain, vaikka heillä on paljon vähemmän keinoja tähän kuin aikuisilla.
Niin, lapset ei aina ole tärkeitä aikuisten silmissä. Varsinkin 70-80 luvuilla kun lasten pieksäminen oli muotia, minulla ja monella muulla luokkalaisella oli persaukset ja takareidet ruhjeilla remillä hakkaamisesta. Ihan tasan tarkkaan liikkaope huomas ja luokanopekin josku mutta ei olleet huomaavinaankaan.
Niinkuin ei naapuritkaan, kuulivat kullä lasten hädän ja tuskanhuudot ja avunpynnöt, kohteliaasti teeskentelivät että eivät kuule mitään. Ja TUETENKÄÄN ei mitään tehdä koska on ”perheen oma asia” ja ei kuulu muille.
Mistähän löytäisi tilastoja lasten väkivaltakuolemista? Veikkaan että mun lapsuudessa näitä tapahtui. Mäkin oon saanut aivotärähdyksiä ja luunmurtumia ”kun isä kasvatti”.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä te olette tekemisissä näiden sadististen hullujen kanssa? Eipä tulisi mieleenkään tuollaisen lapsuuden jälkeen pitää mitään yhteyttä.
Minulla oli sadistinen,kiusaava isoveli,jonka seksuaalisen hyväksikäytön kohteena olin hyvin pienestä saakka ja se päättyi vasta kun omat seurustelusuhteeni yläasteella alkoivat.Tavallaan siirryin hyväksikäytöstä heti suoraa aikuiseen seksielämään.
Vuosia pidin kulisseja yllä ja teeskentelin iloa veljen onnistumisista elämässään.Hänellä on perhe-elämä lapsineen.Hyvä työ ja talous kunnossa.
Jossakin vaiheessa aloin yhdistää kokemukset oman aikuiselämän vaikeuksiin ihmissuhteissa ja masennustaipumuksessani.
Olen veljen kanssa erittäin harvoin tekemisissä ja kun vanhemmistamme aika jättää,en varmasti enää ollenkaan.Otan osani perinnöstä ja sanon lopulliset hyvästit.
Tilanteessa on ollut monia vaiheita vuosien varrella, mutta ei sellaista normaalia sisarussuhdetta koskaan.
Veljelläni on tyttäriä.Asia yököttää minua vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä te olette tekemisissä näiden sadististen hullujen kanssa? Eipä tulisi mieleenkään tuollaisen lapsuuden jälkeen pitää mitään yhteyttä.
Minulla oli sadistinen,kiusaava isoveli,jonka seksuaalisen hyväksikäytön kohteena olin hyvin pienestä saakka ja se päättyi vasta kun omat seurustelusuhteeni yläasteella alkoivat.Tavallaan siirryin hyväksikäytöstä heti suoraa aikuiseen seksielämään.
Vuosia pidin kulisseja yllä ja teeskentelin iloa veljen onnistumisista elämässään.Hänellä on perhe-elämä lapsineen.Hyvä työ ja talous kunnossa.
Jossakin vaiheessa aloin yhdistää kokemukset oman aikuiselämän vaikeuksiin ihmissuhteissa ja masennustaipumuksessani.
Olen veljen kanssa erittäin harvoin tekemisissä ja kun vanhemmistamme aika jättää,en varmasti enää ollenkaan.Otan osani perinnöstä ja sanon lopulliset hyvästit.
Tilanteessa on ollut monia vaiheita vuosien varrella, mutta ei sellaista normaalia sisarussuhdetta koskaan.
Veljelläni on tyttäriä.Asia yököttää minua vähän.
Ei hemmetti...oon sanaton. Tietääkö vanhempasi veljen tekosista?
Olen kovin pahoillani, toivon sulle voimia ja jaksamista ja sitä, että pidät itsestäsi hyvää huolta.
Vierailija kirjoitti:
456456 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joita kartetaan: Millä tavalla karttaminen ilmenee? Ja tietävätkö karttelijat lapsuustaustanne?
No vaikee selittää, ehkä esimerkit auttaa. Esim sanon:
- niin, mullahan on ollut 10 v välit poikki kotiin
Kommentti: ai jaa, MÄ en vois ikinä katkoo välejä, sä oot varmaan jotain tehnyt kun vanhrmmat on suuttunut (silmienpyörittelyä)Mä sanon:
- niin, ollaan joulu kotona kun ei ole sitä mummolaa minn menis
Kommentti: Mä en ikinä kestäis jos ois tollaset välit, ootko nyt varma että oot yrittäny kaikkes ja mitä jos vaan oot yliherkkä (paheksuvaa tuhahtelua)Mä sanon: en pääse ilkanistujaisiin miehen kanssa mutta voin tulla yksin
Kommentti: ai niin kun te ootte SE PERHE jolla ei oo niitä tukiverkkoja, no onneks me muut osataan hoitaa nää sukulaisuussuhteet hyvin...Mun korvaan tuo on täyttä vittuilua mulle. Sit nuo kommentoijat karsastaa ja vieroksuu. Joo oon erilainen kun ei ole vanhempie eikä sukua, mutta kun SE EI OO MUN SYY!! Vasn niiden hakkaajavsnhempien. Mun pitää maksaa niiden teot kokemalla arvostelua ja bähättelyä ja syrjintää.
Siis etkö ole kertonut noille päänaukojille miksi et ole väleissä, vai eivätkö ne muuten vaan tajua mistään mitään? Vitut tuollaisista kavereista, valkkaa parempia. Perhettäsi et voinut valita mutta muut ihmiset kyllä.
Oon kertonut mutta lähinnä yleisellä tasolla. Kerran erehdyin yhdelle kaverille kertomaan yksityiskohtaisella tasolla (=nytkit, remmit, sähköjohto, silitysraudalla polttaminen, kellariin lukitseminen, potkiminen). Tää kuulija katsoi mua järkyttyneenä, hetken mietittyään sanoi ”en usko” ja ystävyys päätty siihen kun se einää ikinä soittanut tai vastannut.
Oon huomannu että rakastavien vanhempien lapset on ”huonoimpia” kavereita ja kovimpia tuomitseman/syyttämään. Vähän huonommista oloista tulleilla riittää enemmän ymmärrystä ja empatiaa.
No on sulla kyllä harvinaisen huonot kaverit, ei voi kuin ihmetellä. Tai ehkä siinä on kysymys pelosta, jos on kasvanut ihan pumpulissa niin voi olla ettei osaa käsitellä tuollaisia asioita joita kerrot, on helpompi paeta.
Alue: Aihe vapaa
Miten tässä ketjussa voi olla ihmisiä jotka ovat yhä edelleen tekemisissä hirviövanhemman kanssa? Siis miksi? Eihän se vanhempi välitä lapsestaan ja lapsi on hänelle arvoton. Esine jota vain hakattiin ja pieksettiin. Miksi näin ajattelevan kanssa haluaa olla väleissä?