Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Te, joihin lapsena kohdistui rajua väkivaltaa, kysymyksiä?
05.02.2019 |
Rajulla tarkoitan ihan kunnon silmitöntä hakkaamista, pieksämistä, potkimista, kuristamista jne. En nyt siis tarkoita esim.nipistämistä tai tukkapöllyä harvoin.
Oletteko antaneet anteeksi?
Muöntääkö vanhempasi väkivallan?
Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun?
Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi?
Mulla itselläni erittäin julmaa väkivaltaa joka oli sattumanvaraista. Eli EI ollut rankaisua, olin arka ja pelokas ja tottelevainen. Isä vain luonnevikaisena hakkasi stressiään lapsiin.
Käsittämättömän vaikeaa antaa anteeksi kun isä kieltää kaiken, ei myönnä tekojaan, ei ole yhtään pahoillaan (vaan jopa sitä mieltä että enemmän olis pitänyt kurittaa!) ja vieläkin suhtautuu alentuvasti, ivallisesti ja julmasti. Olen 35v ikäisenä saanut isältäni vielä selkään. Tämä tapahtui kun olin eri mieltä yhdestä asiasta ja isä päätti pakottaa oman mielipiteensä puolelle. Tän jälkeen välit olleet jäiset.
Kommentit (120)
Vierailija kirjoitti:
Mun isoisä hakkasi niin vaimoaan kuin lapsiaankin, se päättyi vasta siihen kun isoäidin veljet näkivät mustelmaisen siskonsa ja he hakkasivat siltä seisomalta isoisän samaan kuntoon. Joihinkin ei toimi muu.
Olet oikeassa, mutta mä en pysty maksamaan isälle ”pottuja pottuina”. Ukko täytti jost 70 ja on elämänsä kunnossa, yhä vahva ja hyväkuntoinen - ja erittäin aggressiivinen ja pienestä ärsykkeestä raivokohtauksen saava.
Oon 159cm kevytrakenteinen nainen ja jos isää yritän uhmata niin jäljelle jää märkä läntti.
Mutta siis todellakin tekis mieli käyttää ”silmä silmästä”-metodia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isällä oli väkivaltanen pätkä mun lapsuudessani.
Kuristi ja nakkeli pitkin taloa, jos tein jotain väärin.
Olen antanut anteeksi, koska isäni veli teki juuri ennen sitä itsemurhan ja se sai isäni pois tolaltaan, joka johti tähän ylikurittamiseen.
En tänä päivänä uskalla sanoa asioita, joistai tiedän isäni suuttuvan, vaikkei hän ole pitkään aikaan enää ollut väkivaltainen.
Vierailija kirjoitti:
Mun isällä oli väkivaltanen pätkä mun lapsuudessani.
Kuristi ja nakkeli pitkin taloa, jos tein jotain väärin.
Olen antanut anteeksi, koska isäni veli teki juuri ennen sitä itsemurhan ja se sai isäni pois tolaltaan, joka johti tähän ylikurittamiseen.En tänä päivänä uskalla sanoa asioita, joistai tiedän isäni suuttuvan, vaikkei hän ole pitkään aikaan enää ollut väkivaltainen.
Tuttua. Siis tää että pitää varoa sanojaan, ei saa olle eri mieltä, pitää totella tai myötäillä isän käskyjä, pitää varoa ”ärsyttämästä”, pitää hiipiä sukkasillaan. Ettei isä taas raivostu ja hakkaa.
Pitää pienentää itsensä varjoksi itsestään. Pitää hengittää varovasti ettei munankuoret rasahda rikki jalan alla.
Tällaista on kun vielä keski-ikäisenä joutuu pelkäämään.
Mulla on vieläkin ohut ja arka ääni. Ystäväni ei tajua etten saa sitä ääntä kuuluviin niin hyvin. Lapsuus vaikuttaa kun keho on lukossa.
Ei saanut puhua ja äiti kävi rintakehän päälle kun olin pieni.
trerterwte kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
456456 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joita kartetaan: Millä tavalla karttaminen ilmenee? Ja tietävätkö karttelijat lapsuustaustanne?
No vaikee selittää, ehkä esimerkit auttaa. Esim sanon:
- niin, mullahan on ollut 10 v välit poikki kotiin
Kommentti: ai jaa, MÄ en vois ikinä katkoo välejä, sä oot varmaan jotain tehnyt kun vanhrmmat on suuttunut (silmienpyörittelyä)Mä sanon:
- niin, ollaan joulu kotona kun ei ole sitä mummolaa minn menis
Kommentti: Mä en ikinä kestäis jos ois tollaset välit, ootko nyt varma että oot yrittäny kaikkes ja mitä jos vaan oot yliherkkä (paheksuvaa tuhahtelua)Mä sanon: en pääse ilkanistujaisiin miehen kanssa mutta voin tulla yksin
Kommentti: ai niin kun te ootte SE PERHE jolla ei oo niitä tukiverkkoja, no onneks me muut osataan hoitaa nää sukulaisuussuhteet hyvin...Mun korvaan tuo on täyttä vittuilua mulle. Sit nuo kommentoijat karsastaa ja vieroksuu. Joo oon erilainen kun ei ole vanhempie eikä sukua, mutta kun SE EI OO MUN SYY!! Vasn niiden hakkaajavsnhempien. Mun pitää maksaa niiden teot kokemalla arvostelua ja bähättelyä ja syrjintää.
Siis etkö ole kertonut noille päänaukojille miksi et ole väleissä, vai eivätkö ne muuten vaan tajua mistään mitään? Vitut tuollaisista kavereista, valkkaa parempia. Perhettäsi et voinut valita mutta muut ihmiset kyllä.
Oon kertonut mutta lähinnä yleisellä tasolla. Kerran erehdyin yhdelle kaverille kertomaan yksityiskohtaisella tasolla (=nytkit, remmit, sähköjohto, silitysraudalla polttaminen, kellariin lukitseminen, potkiminen). Tää kuulija katsoi mua järkyttyneenä, hetken mietittyään sanoi ”en usko” ja ystävyys päätty siihen kun se einää ikinä soittanut tai vastannut.
Oon huomannu että rakastavien vanhempien lapset on ”huonoimpia” kavereita ja kovimpia tuomitseman/syyttämään. Vähän huonommista oloista tulleilla riittää enemmän ymmärrystä ja empatiaa.
No on sulla kyllä harvinaisen huonot kaverit, ei voi kuin ihmetellä. Tai ehkä siinä on kysymys pelosta, jos on kasvanut ihan pumpulissa niin voi olla ettei osaa käsitellä tuollaisia asioita joita kerrot, on helpompi paeta.
Tuollaisia ihmisiä suurin osa on. Siksi moni traumatisoitunut on yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
trerterwte kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
456456 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joita kartetaan: Millä tavalla karttaminen ilmenee? Ja tietävätkö karttelijat lapsuustaustanne?
No vaikee selittää, ehkä esimerkit auttaa. Esim sanon:
- niin, mullahan on ollut 10 v välit poikki kotiin
Kommentti: ai jaa, MÄ en vois ikinä katkoo välejä, sä oot varmaan jotain tehnyt kun vanhrmmat on suuttunut (silmienpyörittelyä)Mä sanon:
- niin, ollaan joulu kotona kun ei ole sitä mummolaa minn menis
Kommentti: Mä en ikinä kestäis jos ois tollaset välit, ootko nyt varma että oot yrittäny kaikkes ja mitä jos vaan oot yliherkkä (paheksuvaa tuhahtelua)Mä sanon: en pääse ilkanistujaisiin miehen kanssa mutta voin tulla yksin
Kommentti: ai niin kun te ootte SE PERHE jolla ei oo niitä tukiverkkoja, no onneks me muut osataan hoitaa nää sukulaisuussuhteet hyvin...Mun korvaan tuo on täyttä vittuilua mulle. Sit nuo kommentoijat karsastaa ja vieroksuu. Joo oon erilainen kun ei ole vanhempie eikä sukua, mutta kun SE EI OO MUN SYY!! Vasn niiden hakkaajavsnhempien. Mun pitää maksaa niiden teot kokemalla arvostelua ja bähättelyä ja syrjintää.
Siis etkö ole kertonut noille päänaukojille miksi et ole väleissä, vai eivätkö ne muuten vaan tajua mistään mitään? Vitut tuollaisista kavereista, valkkaa parempia. Perhettäsi et voinut valita mutta muut ihmiset kyllä.
Oon kertonut mutta lähinnä yleisellä tasolla. Kerran erehdyin yhdelle kaverille kertomaan yksityiskohtaisella tasolla (=nytkit, remmit, sähköjohto, silitysraudalla polttaminen, kellariin lukitseminen, potkiminen). Tää kuulija katsoi mua järkyttyneenä, hetken mietittyään sanoi ”en usko” ja ystävyys päätty siihen kun se einää ikinä soittanut tai vastannut.
Oon huomannu että rakastavien vanhempien lapset on ”huonoimpia” kavereita ja kovimpia tuomitseman/syyttämään. Vähän huonommista oloista tulleilla riittää enemmän ymmärrystä ja empatiaa.
No on sulla kyllä harvinaisen huonot kaverit, ei voi kuin ihmetellä. Tai ehkä siinä on kysymys pelosta, jos on kasvanut ihan pumpulissa niin voi olla ettei osaa käsitellä tuollaisia asioita joita kerrot, on helpompi paeta.
Tuollaisia ihmisiä suurin osa on. Siksi moni traumatisoitunut on yksin.
No juuri näin (olen tuo joka noita esimerkkejä kirjoitti). Olen tullut araksi etsimään enää ketään ja nuo muutama ilkeä kaveri mulla on elämässä siksi että ”parempaa ei vain löydy”.
Olen ehkä eniten järkyttynyt siitä että jos olen varovaisesti kertonut sadistisesta isästä ja lapsuudesta, niin asenne on AINA kieltävä/torjuva. On jopa sanottu törkeesti päin näköö että en usko / varmaan muistat väärin / ehkä vaan olit vaikea teini / olet itse sotkenut välit ja turhaan syytät isää /ei tollasta ole kelään.
Kaikki mun kkemukset mitätöidään. Tän takia en enää ikinä puhu KELLEKÄÄN. Isäni ja äitini mitätöi kaiken ja se on jo kylliksi paha asia. Sen päälle hielä tutut ja ”ystävät” mitätöi. - ikään kuin mulla ei olisi oikeutta olla itseni, ikäänkuin historiani ja elämäni olisi pois pyyhitty.
Muutin äskettäin uudelle paikkakunnalle ja nuo entiset kaverit jäi 150 km päähän, lähinnä yhteyttä pidetään somen välityksellä. Oon päättänyt että uudella paikkakunnalla aion olla yksin. Siis en etsi ystäviä, en puhu kellekään, hoidan vain työni ja siinäpä sosiaalinen elämä.
Muutamia yllättäviä raivokohtauksia äitini sai, kohdistuivat minuun vanhimpana. Mm. raju lumipesu eli kasvojen hierominen lumihangessa alle kouluikäisenä. Murrosikäisenä hiusten repimistä ja yritti iskeä pääni seinään koska kuuli siskoni itkevän toisessa huoneessa ja oletti sen olevan minun syytäni (ei liittynyt minuun mitenkään, siskokin oli aika järkyttynyt).
Olen antanut anteeksi ja ymmärrän vaikken hyväksy. Muttei meillä ole läheiset tai luottamukselliset välit. En jätä äitiäni yksin omien lastemme kanssa ja välttelen salaa. Ymmärrän kuitenkin enkä ole katkera, olen tekemisissä sen verran kuin itsestäni tuntuu hyvältä ja olen antanut äidilleni anteeksi, kyllä me olemme tekemisissäkin. Tiedän äitini rakastavan minua, muttei hän rakastanut silloin tarpeeksi eikä vieläkään, jotta yrittäisi mitään "hyvittää". En itsekään koe rakastavan äitiäni niin paljon kuin haluaisin, mutta onhan tätä elämää jäljellä. Voi olla, että joskus olemme läheisempiä, mutta Tämäkin kyllä riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
trerterwte kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
456456 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te joita kartetaan: Millä tavalla karttaminen ilmenee? Ja tietävätkö karttelijat lapsuustaustanne?
No vaikee selittää, ehkä esimerkit auttaa. Esim sanon:
- niin, mullahan on ollut 10 v välit poikki kotiin
Kommentti: ai jaa, MÄ en vois ikinä katkoo välejä, sä oot varmaan jotain tehnyt kun vanhrmmat on suuttunut (silmienpyörittelyä)Mä sanon:
- niin, ollaan joulu kotona kun ei ole sitä mummolaa minn menis
Kommentti: Mä en ikinä kestäis jos ois tollaset välit, ootko nyt varma että oot yrittäny kaikkes ja mitä jos vaan oot yliherkkä (paheksuvaa tuhahtelua)Mä sanon: en pääse ilkanistujaisiin miehen kanssa mutta voin tulla yksin
Kommentti: ai niin kun te ootte SE PERHE jolla ei oo niitä tukiverkkoja, no onneks me muut osataan hoitaa nää sukulaisuussuhteet hyvin...Mun korvaan tuo on täyttä vittuilua mulle. Sit nuo kommentoijat karsastaa ja vieroksuu. Joo oon erilainen kun ei ole vanhempie eikä sukua, mutta kun SE EI OO MUN SYY!! Vasn niiden hakkaajavsnhempien. Mun pitää maksaa niiden teot kokemalla arvostelua ja bähättelyä ja syrjintää.
Siis etkö ole kertonut noille päänaukojille miksi et ole väleissä, vai eivätkö ne muuten vaan tajua mistään mitään? Vitut tuollaisista kavereista, valkkaa parempia. Perhettäsi et voinut valita mutta muut ihmiset kyllä.
Oon kertonut mutta lähinnä yleisellä tasolla. Kerran erehdyin yhdelle kaverille kertomaan yksityiskohtaisella tasolla (=nytkit, remmit, sähköjohto, silitysraudalla polttaminen, kellariin lukitseminen, potkiminen). Tää kuulija katsoi mua järkyttyneenä, hetken mietittyään sanoi ”en usko” ja ystävyys päätty siihen kun se einää ikinä soittanut tai vastannut.
Oon huomannu että rakastavien vanhempien lapset on ”huonoimpia” kavereita ja kovimpia tuomitseman/syyttämään. Vähän huonommista oloista tulleilla riittää enemmän ymmärrystä ja empatiaa.
No on sulla kyllä harvinaisen huonot kaverit, ei voi kuin ihmetellä. Tai ehkä siinä on kysymys pelosta, jos on kasvanut ihan pumpulissa niin voi olla ettei osaa käsitellä tuollaisia asioita joita kerrot, on helpompi paeta.
Tuollaisia ihmisiä suurin osa on. Siksi moni traumatisoitunut on yksin.
No juuri näin (olen tuo joka noita esimerkkejä kirjoitti). Olen tullut araksi etsimään enää ketään ja nuo muutama ilkeä kaveri mulla on elämässä siksi että ”parempaa ei vain löydy”.
Olen ehkä eniten järkyttynyt siitä että jos olen varovaisesti kertonut sadistisesta isästä ja lapsuudesta, niin asenne on AINA kieltävä/torjuva. On jopa sanottu törkeesti päin näköö että en usko / varmaan muistat väärin / ehkä vaan olit vaikea teini / olet itse sotkenut välit ja turhaan syytät isää /ei tollasta ole kelään.
Kaikki mun kkemukset mitätöidään. Tän takia en enää ikinä puhu KELLEKÄÄN. Isäni ja äitini mitätöi kaiken ja se on jo kylliksi paha asia. Sen päälle hielä tutut ja ”ystävät” mitätöi. - ikään kuin mulla ei olisi oikeutta olla itseni, ikäänkuin historiani ja elämäni olisi pois pyyhitty.Muutin äskettäin uudelle paikkakunnalle ja nuo entiset kaverit jäi 150 km päähän, lähinnä yhteyttä pidetään somen välityksellä. Oon päättänyt että uudella paikkakunnalla aion olla yksin. Siis en etsi ystäviä, en puhu kellekään, hoidan vain työni ja siinäpä sosiaalinen elämä.
Olen alkanut itsekin miettiä, että turha käyttää paukkuja sosiaalisten suhteiden luomiseen, jos ne pääosin tuottavat vain pettymyksiä. Helpompaa olla itsekseen kuin pettyä koko ajan uudelleen.
Ihmisten tuntuu olevan oikeasti tosi vaikea ymmärtää sitä, että jollain voi olla todella ilkeät vanhemmat. Jos kerrot kokemuksistasi, niin yleensä vanhemman toimintaa aletaan puolustella sinulle tyyliin hän oli varmaan rasittunut, kai teillä oli lapsuudessa kivojakin juttuja yms. Kuulija ei suostu ymmärtämään sitä, että se mitä kerrot hänelle oli vain jäävuoren huippu, tapahtui paljon kaikenlaista muutakin pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten tuntuu olevan oikeasti tosi vaikea ymmärtää sitä, että jollain voi olla todella ilkeät vanhemmat. Jos kerrot kokemuksistasi, niin yleensä vanhemman toimintaa aletaan puolustella sinulle tyyliin hän oli varmaan rasittunut, kai teillä oli lapsuudessa kivojakin juttuja yms. Kuulija ei suostu ymmärtämään sitä, että se mitä kerrot hänelle oli vain jäävuoren huippu, tapahtui paljon kaikenlaista muutakin pahaa.
Mutta mistä tää johtuu? Siis MIKSI?
Oon tuo isäni hakkaama ja olen tehnyt seuraavan havainnon (ja pyydän anteeksi, tästä moni ehkä loukkaantuu):
- keskimäärin eniten empatian puutetta ja asian kiistämistä (tai minun syyttelyä) on niillä joilla ihana lapsuus, rakastavat vanhemmat ja vanhrmmat aikuisiälläkin tiiviisti elämässä mukana
- vastaavasti jonkunlaista empatiaa löytyy niiltä joilla on ollut kurjaa tai vastoinkäymisiä, vaikka välivaltainen ex-mies.
Jotenkin tuntuu että etuoikeutetut pumpulipallerot oikein TAHALLAAN haluaa kiistää tällaisen pahan vanhemman ja julman lapsuuskodin olemassaolon. Pelkääkö ne että huono-osaisuus tarttuu? Pilaanko niiden sokerihuurteisen onnellisen suvun illuusion? Kokevatko että olen ”kärpänen joka pitää liiskata” koska kerron jotain mikä ei sovi heidän ajatusmaailmaan?
En oikeesti tajua. En tajua mitä se muka”maksaisi” uskoayoisen kertomus, olla myötätuntoinen ja jättää syyllistäminen tekemättä. Onko tosiaan niin kova tarve ”olla oikeassa” että itse pitää alkaa pätemään ja puhumaan päälle että ”ei voi olla noin, muistat väärin, ei tuollaista olekaan.
Mutta KUN ON! Ja on olemassa tänäkin päivänä tuhansillalapsilla. Se kauheus ei katoa kääntämällä pää pois ja katsomalla niinkuin ei näkisi.
En ikinä enää luota yhteenkään ihmiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten tuntuu olevan oikeasti tosi vaikea ymmärtää sitä, että jollain voi olla todella ilkeät vanhemmat. Jos kerrot kokemuksistasi, niin yleensä vanhemman toimintaa aletaan puolustella sinulle tyyliin hän oli varmaan rasittunut, kai teillä oli lapsuudessa kivojakin juttuja yms. Kuulija ei suostu ymmärtämään sitä, että se mitä kerrot hänelle oli vain jäävuoren huippu, tapahtui paljon kaikenlaista muutakin pahaa.
Mutta mistä tää johtuu? Siis MIKSI?
Oon tuo isäni hakkaama ja olen tehnyt seuraavan havainnon (ja pyydän anteeksi, tästä moni ehkä loukkaantuu):
- keskimäärin eniten empatian puutetta ja asian kiistämistä (tai minun syyttelyä) on niillä joilla ihana lapsuus, rakastavat vanhemmat ja vanhrmmat aikuisiälläkin tiiviisti elämässä mukana
- vastaavasti jonkunlaista empatiaa löytyy niiltä joilla on ollut kurjaa tai vastoinkäymisiä, vaikka välivaltainen ex-mies.Jotenkin tuntuu että etuoikeutetut pumpulipallerot oikein TAHALLAAN haluaa kiistää tällaisen pahan vanhemman ja julman lapsuuskodin olemassaolon. Pelkääkö ne että huono-osaisuus tarttuu? Pilaanko niiden sokerihuurteisen onnellisen suvun illuusion? Kokevatko että olen ”kärpänen joka pitää liiskata” koska kerron jotain mikä ei sovi heidän ajatusmaailmaan?
En oikeesti tajua. En tajua mitä se muka”maksaisi” uskoayoisen kertomus, olla myötätuntoinen ja jättää syyllistäminen tekemättä. Onko tosiaan niin kova tarve ”olla oikeassa” että itse pitää alkaa pätemään ja puhumaan päälle että ”ei voi olla noin, muistat väärin, ei tuollaista olekaan.
Mutta KUN ON! Ja on olemassa tänäkin päivänä tuhansillalapsilla. Se kauheus ei katoa kääntämällä pää pois ja katsomalla niinkuin ei näkisi.
En ikinä enää luota yhteenkään ihmiseen.
Se johtuu jäykistä uskomusjärjestelmistä. Ihminen torjuu sen, mikä ei sovi hänen käsityksiinsä maailmasta. Se on aivan sama syy miksi ra-sis-tit pysyvät yleensä ra-sis-tei-na, vaikka heille esitettäisiin mitä tahansa heidän aiemmat uskomuksensa kuvaavia faktoja. Hyvässä perheessä kasvanutta ei kykene kunnolla käsittelemään sitä ajatusta, että maailma on aika arvaamaton paikka ja huonolla tuurilla hän olisi kertomassa miten vanhemmat hakkasivat ja pitivät nälässä. Tämä ajatus on niin vaikea, että on helpompi joko vältellä toisen seuraa tai väittää hänen kokemustaan vääräksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ovat pahoillaan, mutta eivät myönnä tehneensä mitään väärin. Toisaalta ruumiillinen kuritus muuttui rikokseksi vasta sangen myöhään.
Kuulin monta kertaa, että "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" ja "kunnioita isääsi ja äitiäsi", johon yleensä vastasin jotain siitä, että kunnioitus pitäisi varmaankin ansaita ja sain vähän lisää selkääni.
Olen (tavallaan) antanut anteeksi, he ovat omien vähemmän onnellisten lapsuuksiensa tuotteita ja siten ihan yhtä rikki kolhittuja kuin olen itsekin. Eläneet sota-ajankin. Minulla kuitenkin oli sekä keinot että mahdollisuus hoitaa nuppini kuntoon, toisin kuin heillä. Saan toki silti välillä itsekseni olla vihainen, mutta käytän sen energian hyvällä tavalla enkä pura kehenkään. En siis kanna kaunaa.
Hyvissä väleissä on oltu pitkään. Kai se on aikuisuutta, ettei anna muinaisten asioiden häiritä elämää nyt, vaan tajuaa, että menneet ovat menneitä ja oman aikakautensa ja kulttuurinsa tuotetta.
Usein väkivaltaa puolustellaan sillä, että se oli sen ajan tapa ja , että vanhemmat itsekin olivat saaneet selkäänsä.
Mutta ei sen tarvitse näin mennä.
Oma äitini oli kai saanut selkään, jos vaikka esim pudotti lautasen ja se särkyi. Oli köyhästä monilapsisesta perheestä ja astiatkin siis varmaan vähissä. Äitini kuitenkin oli päättänyt, että jos hän joskus saa lapsia, niitä ei lyödä.
Itse olen syntynyt 60-luvulla ja minulla on vanhempia sisaruksia useampikin ja kas kummaa, ei meitä todellakaan lyöty, vaikka äitiäni oli lapsena lyöty. Ja sota-ajan ovat eläneet sekä isäni, että äitini. Isäni oli rintamallakin ja vaikka se oli kovaa ollut, ei isä meihin lapsiin sitä purkanut.
Kyllä tuo väkivalta on aina ihmisestä lähtevää ja jos ei ole väkivaltainen ei lyö. Väkivaltainen ihminen löi ennen ja se lyö nykyäänkin.
Nykyään vain väkivaltaisen ihmisen on helpompi saada apua ongelmaansa. Toivottavasti tunnustavat ongelmansa ja hakevat apua, ettei viattomien tarvitse siitä kärsiä .
Voimia kaikille lapsena kaltoinkohdelleille. Muistakaa vika ei ole ollut teidän, vaan lyöjän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitini kieltää kaiken, turha edes puhua. Enkä pysty sen kanssa puhumaan.
Äskettäin sanoi että piti kovaa kuria mutta ei ollut hakkaamista( teki vaikka mitä).
En ole koskaan ymmärtänyt, mikä kunnia-asia vanhemmalle on pitää "kovaa kuria". Jopa koira oppii paremmin , kun sitä ei kuriteta.
Itse en ole pitänyt lapsille minkäänlaista kuria(omasta mielestäni, lasten mielestä ehkä jotain rajoja kuitenkin) ja kaikista on kasvanut iloisia , tasapainoisia, opinnoissaan menestyneitä aikuisia. Kovalla kurilla olisin varmaan pilannut heidät kaikki.
Ottaa pattiin, kun kuulen jonkun pitävän lapsilleen "kovaa kuria" ja on siitä vielä ylpeä.
Mulla hyvin samanlaiset kokemukset lapsuudesta isän kohdalta mitä ap:lla. Ollaan samaa ikäluokkaakin. En ole isän kanssa tekemisissä, vaikka hän välillä haluaisi nähdä, soittelee mutta en vastaa. Kiistää lapsuuden hakkaamiset ja riehumisensa. Luonnehäiriöinen kaiken kaikkiaan, varmaan itsekin kärsii siitä. Harmittaa, ettei lapsuudessa poliisi tai sossut tienneet isän raivokohtauksissaan tekemistä pahoinpitelyistä. Olisi ehdottomasti ollut poliisiasia!
Lapsuus vaikuttanut minuun siten, etten kykene normaaliin tasa-arvoiseen parisuhteeseen. Hakeutuisin mielelläni miesten seuraan, jotka kohtelevat mua huonosti, sen vuoksi olenkin pidempään jo ollut sinkku koska en oikeasti halua huonoa suhdetta. Kun ei ole ollut mallia hyvästä lapsuudenajan vanhempien parisuhteesta, olen aina kokenut, ettei onnellinen parisuhde kuulu minulle. En myöskään pidä hellästä fyysisestä kosketuksesta, romanttisesta esileikistä yms. Muuten olen ihan normaali, pärjäävä ja hyvinkoulutettu työssäkäyvä nainen mutta parisuhdeasioissa ihan hajalla. Työkaverit ja ystävät ihmettelee, miten olen sinkku kun olen kuulemma niin tasokas nainen. Järkyttyisivät jos tietäisivät taustani.
Surullista lukea teidän, joita omat vanhemmat/vanhempi ovat hakanneet, kertomuksia. Suorastaan järkyttävää.
En tiedä miltä tuntuu olla jatkuvasti hakattavana tai pelätä yhtäkkistä hyökkäystä milloin mistäkin asiasta, mutta uskon ja ymmärrän, että sellaisen taakan kantaminen lapsuudesta aikuisuuteen on raskasta.
Ja on todella ikävää, että ihmiset, joille olette asiasta kertoneet, eivät teitä ole uskoneet. Käsittämätöntä.
Siitä minulla on omaakin kokemusta. Minulle on tehty kamalia asioita, kun olin lapsi, mutta kun kerroin niistä aikuisiässä ystävävilleni, he eivät uskoneet. Se raastoi tuohon aikaan kovasti, erityisesti siinä se, että kun olen vihdoinkin itse tajunnut/antanut kamaluuden tulla tajuntaani ja käsittelyyni, oma ystäväni ei usko minua.
Ne ”ystävät” ovat entisiä ystäviä, luonnollisesti, mutta en silti ajattele, että en enää koskaan luota kehenkään. Olen luottanut ja tulen luottamaan. Vain sillä tavalla olen päässyt oman taakkani kanssa eteenpäin.
Puhukaa asia ensin ammattiauttajan kanssa läpi. Niin, että se ei enää satuta, sen jälkeen siitä voi puhua halutessaan muille, tai olla puhumatta... ja jos joku ei usko, sinua se ei enää hetkauta... se on hänen ongelmansa, tai hänen välinpitämättömyyttään.
Oprah puhuu hyväksymisestä ja anteeksiannosta. Anna anteeksi itsellesi. Julmia ja kamalia tekoja sinun ei niiden aiheuttajalle tarvitse antaa anteeksi, mutta hyväksy se, että ne ovat tapahtuneet sinulle.
Lopuksi täytyy sanoa, että pahasti on psyyke vialla, jos tekijä ei voi myöntää tehneensä noin kamalia tekoja, mistä täällä olette kertoneet. Sellainen ihminen on psyykkisesti sairas. Jättäisin omaan arvoonsa, vaikka olisi oma isä tai äiti, sieltä suunnalta ei anteeksipyyntöä kannata odottaa. Tapahtuneen hyväksyminen on sinulle paljon tärkeämpää omalla polullasi.
Voimia ja rakkautta, en voi muuta sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli perheessä väkivaltaa. Se kohdistui kaikkiin, mutta erityisen rajuna tämän väkivaltaisen vanhemman suosikkilapseen. Itse olen oireillut näiden asioiden takia paljon, mutta tämä suosikkilapsi on unohtanut tapahtumat, vaikka kohtasi pahempaa väkivaltaa kuin minä. Ehkä se runsas myönteinen huomio vanhemmalta korvasi jotenkin muuta kohtelua tai sitten mieli ei pysty käsittelemään tapahtumia ja torjuu ne. Hämmentävä tilanne, kun toinen sanoo unohtaneensa kaiken, vaikka itsellä on sivusta katselleena kirkkaat muistikuvat sisaruksen pahoinpitelystä. En oikein tiedä miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Jokainenhan käsittelee asioita omassa aikataulussaan.
Sisaruksesi on todella pahasti traumatisoitunut. Myönteinen huomio ei korjaa vammoja vaan monimutkaistaa ja tekee vaikeammaksi käsitellä tapahtumia. Skitsofreenista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli perheessä väkivaltaa. Se kohdistui kaikkiin, mutta erityisen rajuna tämän väkivaltaisen vanhemman suosikkilapseen. Itse olen oireillut näiden asioiden takia paljon, mutta tämä suosikkilapsi on unohtanut tapahtumat, vaikka kohtasi pahempaa väkivaltaa kuin minä. Ehkä se runsas myönteinen huomio vanhemmalta korvasi jotenkin muuta kohtelua tai sitten mieli ei pysty käsittelemään tapahtumia ja torjuu ne. Hämmentävä tilanne, kun toinen sanoo unohtaneensa kaiken, vaikka itsellä on sivusta katselleena kirkkaat muistikuvat sisaruksen pahoinpitelystä. En oikein tiedä miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Jokainenhan käsittelee asioita omassa aikataulussaan.
Sisaruksesi on todella pahasti traumatisoitunut. Myönteinen huomio ei korjaa vammoja vaan monimutkaistaa ja tekee vaikeammaksi käsitellä tapahtumia. Skitsofreenista.
Niin taitaa olla. En vain oikein tiedä mitä tehdä. Sisarus pakenee ns. menestyjän roolin taakse. Itse käyn terapiassa, mutta en oikein koe nykyisessä tilanteessa pystyväni tukemaan sisarustani, jollei hän menneiden käsittelyyn vielä ole valmis.
Alue: Aihe vapaa
Mun isoisä hakkasi niin vaimoaan kuin lapsiaankin, se päättyi vasta siihen kun isoäidin veljet näkivät mustelmaisen siskonsa ja he hakkasivat siltä seisomalta isoisän samaan kuntoon. Joihinkin ei toimi muu.