Te, joihin lapsena kohdistui rajua väkivaltaa, kysymyksiä?

Oon usein miettinyt että kova ja liiallinen masennus/ahdistus/nukahtamislääkkeiden käyttö johtuu monella varmasti tällaisesta lapsuudesta.

Itsellä myös tällainen lapsuus, en ole käynyt terapiassa koska lapsena uhkailtiin veitsi kurkulla muille puhumisesta. Siksi ei aikuisenakaan osaa kertoa kellekään.

Keho oireilee, mulla itsellä todella pahat unihäiriöt ja noihin lääkitykset.

Miksi pitäisi antaa anteeksi? Parasta olisi kertoa tuollaisille pahantekijöille mitä mieltä on heistä ja katkaista välit sen jälkeen. Mikään anteeksianto tai empatian osoitukset eivät mielisairaita ihmisiä auta, paremmin se negatiivinen palaute ja puolensapitäminen voi hyödyttää. Todennäköisemmin nimittäin kaikkien hylkäämäksi (ja syystäkin) tullut ihminen hakeutuu hoitoon kuin jatkuvaa ymmärrystä ja paapomista vastaanottava pahantekijä.

Vierailija kirjoitti:

RaOlen 35v ikäisenä saanut isältäni vielä selkään. Tämä tapahtui kun olin eri mieltä yhdestä asiasta ja isä päätti pakottaa oman mielipiteensä puolelle. Tän jälkeen välit olleet jäiset.

Olitko kaksin tilanteessa? Luulisi että jos ulkopuolinen näkisi, soittaisi poliisin samantien.

Itse ajattelen pahoinpidelleen vanhemman olleen jollain tavalla niin pahasti luonnehäiriöinen, ettei hän edes täysin tajunnut tekojensa vaikutusta lapsiin. Sen sijaan väkivaltaiselle käytökselle lapsia kohtaan passiivisen hyväksyntänsä antaneelle vanhemmalle olen katkera. Hän tajusi perhekuvion olleen sairas, mutta ei saanut haettua apua. Lapsensa hän jätti väkivaltaiselle puolisolleen päästäkseen itse pois, vaikka ei itse edes väkivallan kohteeksi joutunut. Jälkikäteen hän selittelee lapsille, ettei pidä jäädä jumiin menneisyyteen yms. Halveksittava ihminen.

Onko sulla ap sisaruksia, jotka kokeneet saman?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

RaOlen 35v ikäisenä saanut isältäni vielä selkään. Tämä tapahtui kun olin eri mieltä yhdestä asiasta ja isä päätti pakottaa oman mielipiteensä puolelle. Tän jälkeen välit olleet jäiset.

Olitko kaksin tilanteessa? Luulisi että jos ulkopuolinen näkisi, soittaisi poliisin samantien.

Äitini oli tilanteessa mutta tietenkin pitää isän puolta niinkuin aina lapsuudessakin. Joskus kun isä oli hakannut tosi pahasn kuntoon, kävi äiti ”lohduttamassa” sanoen että koira nyt olla, älä ärsytä isää, etkö voisi olla niin ettei isä suuttuis.”

No minähhän olin koko ajan kiltti ja tottelin juurikin väkivallan pelossa, mutta sitä tuli silti! Etitoten kun isää stressasi, tai se oli riidellyt jonkun kanssa - oma raivo piti purkaa hakkaamalla lapsia.

Vituttaa tuo oma tohveli äitikin, koko ikänsä palvellut ja paaponut paskapäänarsistia...perunatkin kuorii sille valmiiksi.

Ap

En ole antanut anteeksi ja jos pystyisin t*ppamaan ko. henkilön (isäpuoli) jäämättä siitä kiinni, tekisin sen silmää räpäyttämättä. 

En ole antanut anteeksi äidillenikään enkä koskaan annakaan, joka siis ei koskaan ollut väkivaltainen mutta joka jäämällä miesystävänsä luokse mahdollisti useamman vuoden helvetin minulle. Mun silmissä mun äiti on heikko elämänsä loppuun asti. 

Äiti on pyytänyt tosin anteeksi ettei vienyt mua aikaisemmin pois siitä tilanteesta. Sitä kun kesti kuusi vuotta (ikävuodet 7-13). Jatkoi seurustelua tän p*skiaisen kanssa senkin jälkeen kun muutettiin hänen luotaan pois, oli sitten varmaan tosi hyvä sängyssä tämä juoppohullu lastenpieksijä tai jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Onko sulla ap sisaruksia, jotka kokeneet saman?

On veli, asuu ulkomailla, ei pidä yhteyttä. Hänen ratkaisu oli lähteä kauas pois. Ap

Koen, että kodin rankka tunneilmapiiri on vaikuttanut siten, että oma persoona on jakautunut vahvasti toiminnalliseen osaan ja erilliseen traumapersoonaan. Traumoja on niin paljon, että näkyvät arjessa monin tavoin. Ei ole mikään hyvä juttu oman jaksamisen ja mielenterveyden kannalta.

Oletteko antaneet anteeksi?

-Tavallaan olen ja tavallaan en. Enemmän ehkä kuvaisin että ymmärrän asiaa tietyllä tasolla kun ottaa huomioon meidän perheen elämäntilanteet. Anteeksi täysin en koskaan kuitenkaan voi asiaa antaa koska se vaikuttaa elämääni edelleen ja olen hieman katkera siitä että omakin elämäni olisi huomattavasti erilaista jos olisin kasvanut rakastavassa ja tukea tarjoavassa perheessä. 

Muöntääkö vanhempasi väkivallan?

-Ei myönnä. Kuuleman mukaan kotoa on kommentoitu että keksin näitä asioita päästäni. 

Ovatko pyytäneet anteeksi ja ottaneet vastuun?

-Ei ole.

Oletko pystynyt jättämään asian taaksesi?

-En. Kuten ensimmäisessä kommentissa mainitsin, on väkivalta aiheuttanut minussa katkeruutta ja ihmissuhdeongelmia ja turvattomuutta myöhemmälläkin iällä.  En ole lainkaan heidän kanssaan tekemisissä niin elämä on toki rauhallisempaa nykyään ja olen saanut apua lapsuuden käsittelyssä, mutta siitä ei koskaan täysin eroon pääse. 

Kotona minua lapsena mm. potkittiin, lyötiin, tukistettiin, kuristettiin, heiteltiin esineillä ja poltettiin tulikuumilla neuloilla. Lisäksi henkinen väkivalta ja fyysisen väkivallan uhka koko ajan läsnä.

Minua myös käytettiin seksuaalisesti hyväksi (kosketeltiin ilman lupaa, arvosteltiin kroppaani alasti suihkussa, suudeltiin väkisin, pakotettiin koskettelemaan toista ja ottamaan suihin, sisälleni tunkeuduttiin sormin ja lopulta pakotettiin yhdyntään).

Tästä kaikesta huolimatta olen antanut anteeksi, ja tulen minua satuttaneiden kanssa toimeen tänä päivänä. Osan kanssa olemme enemmän tekemisissä, ja osan kanssa lähinnä näemme sukujuhlissa tai ohimennen kadulla, jolloin voi pari sanaa vaihtaa. Mutta heidän tekojaan en koskaan ole hyväksynyt, ja sen hekin tietävät jokainen omalla tahollaan.

Kun täytin 18, niin muutin silloin useamman sadan kilometrin päähän kotoa, vaihdoin puhelinliittymäni enkä pitänyt yhteyttä perheeseeni. Sain tauon aloittaa oman elämäni, löytää itseni ja kuulla maailmalta (esimiehiltä, työkavereilta, uusilta ystäviltä jne.) ensimmäistä kertaa positiivista palautetta itsestäni ja huomata että kelpaan.

Tällä välin kai myös perheeni ymmärsi ettei voi enää hallita minua ja että heidän ehkä täytyy muuttaa käytöstään, jos haluavat kuulua elämääni. Kahden vuoden etäisyyden jälkeen juttelimme hieman asioista, eivät he periaatteessa pyytäneet anteeksi, mutta myönsivät sen että minulla oli oikeus olla vihainen. Sen jälkeen asioista ei ole puhuttu, ja nykyään tulemme siis ihan ok toimeen ja olemme taas tekemisissä. Enää he eivät ole minuun koskeneet millään muotoa.

Tänä päivänä minulla on omakin perhe, ystäviä ja hyvä työpaikka, hyvät tulot (myös uusi auto ja ihana asunto), että elämäni on hyvää ja onnellista tänä päivänä ja voin sanoa päässeeni menneisyydestäni irti.

Muakin eniten veetuttaa että nuo ihmisperse vanhempani ei kadu mitään. Eivät ole mielestään tehneet mitään väärää, lapsi vaan on vaikea ja kiukuttelee, no sitähän olis pitäny hakata ehkä enemmänkin niin olisi nyt aikuisena nöyrä ja totteleva.

Toivon että tuonpuoleisessa on joku erityinen speciaali paikka minne sadistiset lapsenhakkaaja joutuu...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap sinun pitäisi antaa anteeksi?

Joka paikkatoitottaa että pitää antaaanteeksi tai muuten katkeroituu ja saa syövän. Anteeksiantamiseen pakottaa self help kirjat, uskonto, akkainlehtien jutut, kaikki!! Ap

Anteeksiantamiseen opastetaan usein tosi kökösti, vaikka itse ajatus on hyvä.

Anteeksiantamisen tarkoitus on auttaa itseä, ei antaa synninpäästöä sille hakkaajalle.

Tarkoitus irrottaa itsensä negatiivisesta ajatusmössöstä ja uhrin asemasta nousemalla henkisesti hyvin korkealle.

Usein tilanne on ettei väärintekijä tule ikinä pyytämään anteeksi joten se on vaikeaa. Pitää ensin hyväksyä se, että oma vanhempi on niin heikko ettei kykene edes ottamaan teoistaan vastuuta.

Itse on tullut kohdelluksi väärin eikä anteeksipyyntöä tule. Se pitää päättää hyväksyä ja päättää että niin kävi ja sellainen on kamalaa ja surullista. Sitten päättää ettei ole uhri enää. Kukaan ei auta mutta nousee itse pystyyn. Anteeksiantamisella päästää irti siitä epätoivoisesta anteeksipyynnön ja hyvittelyn odotuksesta mitä se heikko vanhempi ei ikinä edes tule tarjoamaan. Pääsee itse irti vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap sinun pitäisi antaa anteeksi?

Joka paikkatoitottaa että pitää antaaanteeksi tai muuten katkeroituu ja saa syövän. Anteeksiantamiseen pakottaa self help kirjat, uskonto, akkainlehtien jutut, kaikki!! Ap

Anteeksiantamiseen opastetaan usein tosi kökösti, vaikka itse ajatus on hyvä.

Anteeksiantamisen tarkoitus on auttaa itseä, ei antaa synninpäästöä sille hakkaajalle.

Tarkoitus irrottaa itsensä negatiivisesta ajatusmössöstä ja uhrin asemasta nousemalla henkisesti hyvin korkealle.

Usein tilanne on ettei väärintekijä tule ikinä pyytämään anteeksi joten se on vaikeaa. Pitää ensin hyväksyä se, että oma vanhempi on niin heikko ettei kykene edes ottamaan teoistaan vastuuta.

Itse on tullut kohdelluksi väärin eikä anteeksipyyntöä tule. Se pitää päättää hyväksyä ja päättää että niin kävi ja sellainen on kamalaa ja surullista. Sitten päättää ettei ole uhri enää. Kukaan ei auta mutta nousee itse pystyyn. Anteeksiantamisella päästää irti siitä epätoivoisesta anteeksipyynnön ja hyvittelyn odotuksesta mitä se heikko vanhempi ei ikinä edes tule tarjoamaan. Pääsee itse irti vähän.

Mutta miten voi antaa anteeksi, jollei oikeasti ole päässyt asioista yli? Ei välttämättä niin tapahdu, jos elämä on todella vaikeaa sen takia, että vaikkapa kärsii päivittäin traumoistaan.

"Päättää ettei ole uhri enää." Voihan niin päättää, mutta ei dissosiaation takia paloiksi mennyt persoona pelkästään sillä eheydy.

Vierailija kirjoitti:

"Päättää ettei ole uhri enää." Voihan niin päättää, mutta ei dissosiaation takia paloiksi mennyt persoona pelkästään sillä eheydy.

No niinpä. Tilastollinen fakta viittais siihen että muutama sadasta kykenee itsekseen siihen anteeksiantoon, vähän useampi terapeutin avulla ja suurin osa ei kykene. VAIKEAA.

Itse olen vihainen muillekin tahoille kuin vanhemmilleni. Ärsyttää, ettei perheen ongelmiin tarjottu missään mitään apua, vaikka niistä yritti jo lapsena puhua. Tuntuu siltä, että olen ollut henkisesti todella pahasti ylikuormittunut jo lapsesta asti, mutta se ei ole ennen aikuisikää kiinnostanut ketään. Ei ihme, että jaksaminen ei sitten aikuisena ole millään kovin kummoisella tolalla, kun jatkuvassa stressitilassa on menty jo yli 30 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Päättää ettei ole uhri enää." Voihan niin päättää, mutta ei dissosiaation takia paloiksi mennyt persoona pelkästään sillä eheydy.

No niinpä. Tilastollinen fakta viittais siihen että muutama sadasta kykenee itsekseen siihen anteeksiantoon, vähän useampi terapeutin avulla ja suurin osa ei kykene. VAIKEAA.

Niin. Sen takia pitäisi lakata kiusaamasta kärsineitä ihmisiä vaatimalla heitä antamaan anteeksi. Se olisi jo ihan riittävästi, että tuettaisiin ihmisiä pysymään ylipäätään elossa kokemuksistaan huolimatta.

Eikö ketään raivostuta että hkkaajat ei MITENKÄÄN joudu vastaamaan teoistaan? Munkin kusipää hakkaajaisä elelee tyytyväisenä(edelleen toki ajoittain vaimoaan pieksäen jotta tatsi säilyy väkivaltaan), haukkuu ja sättii lapsiaan, riitelee koko muun maaiman kanssa, on riidoissa kaikkiin (sisarukst, naspurit, ex kollegat töistä.... kaikki)

Mun isä on tehnyt TUHANSIA RIKOKSIA eli vakavia pahoinpitelyitä, kiusannut ja rääkännyt lukemattomia ihmisiä, liki tuhonnut muutaman ihmisen elämän... ja se selviää kuin koira veräjästä.

Ei rangsistusta mistään. Helppo elämä. Senkun perseilee ja muut kärsiköön.

Tää jos mikä on VÄÄRIN.

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään raivostuta että hkkaajat ei MITENKÄÄN joudu vastaamaan teoistaan? Munkin kusipää hakkaajaisä elelee tyytyväisenä(edelleen toki ajoittain vaimoaan pieksäen jotta tatsi säilyy väkivaltaan), haukkuu ja sättii lapsiaan, riitelee koko muun maaiman kanssa, on riidoissa kaikkiin (sisarukst, naspurit, ex kollegat töistä.... kaikki)

Mun isä on tehnyt TUHANSIA RIKOKSIA eli vakavia pahoinpitelyitä, kiusannut ja rääkännyt lukemattomia ihmisiä, liki tuhonnut muutaman ihmisen elämän... ja se selviää kuin koira veräjästä.

Ei rangsistusta mistään. Helppo elämä. Senkun perseilee ja muut kärsiköön.

Tää jos mikä on VÄÄRIN.

Minun toinen vanhempani on kuollut, se väkivaltainen. Odotan vain, että sivusta seurannut kuolisi myös pois. Kun ihmistä ei enää ole, niin hänen muistonsa alkaa haalistua. Ei enää tule uusia kokemuksia, jotka pitäisivät tuskaista oloa yllä koko ajan.