Lue keskustelun säännöt.
Elämäni paras päätös oli pako suhteesta, jossa kotitöiden jako ei onnistunut
29.01.2019 |
Jätin joitakin vuosia sitten kumppanin, joka ei osallistunut tasa-arvoisesti kotitöiden tekoon. Elämä on ollut mielettömän helppoa ja mukavaa sen jälkeen.
Kumppanini into osallistua kodin töihin hiipui pikku hiljaa yhteen muuton jälkeen. Lopulta oltiin tilanteessa, jossa minä en matkatyön, pitkien työpäivien, kotitöiden ja lemmikkien hoidon jälkeen ehtinyt enää nukkua tarpeeksi puhumattakaan siitä, että olisin ehtinyt harrastaa jotain. Meillä ei myöskään enää ollut lainkaan mukavaa yhteistä aikaa, koska kaikki se aika, jota en ollut töissä tai nukkumassa, kului kotitöiden parissa.
En ole missään tapauksessa raivosiisti, mutta tiettyjä asioita kotona nyt on vain pakko tehdä. Pyykkiä on pestävä, jotta saa puhtaita vaatteita, kaupassa on käytävä jotta saa ruokaa, eläinten vahingot pitää siivota lattialta, välillä on imuroitava. Keittiössä on pidettävä sellainen järjestys, että siellä mahtuu toimimaan. Kodin pitää olla sellaisessa kunnossa, että arkiset asiat sujuvat riittävän helposti eivätkä aiheuta ylimääräistä stressiä.
Kumppani työskenteli pääasiassa kotoa käsin vapailla aikatauluilla, mutta ei kyennyt kuitenkaan esimerkiksi käynnistämään pesukonetta päivän aikana. En sitä tosin olisi niin välttämättä edellyttänytkään, kunhan olisi sitten osallistunut toimintaan iltaisin ja viikonloppuisin. Uskon, että jos meistä kumpikin olisi esimerkiksi tehnyt 20 tai 30 minuuttia kotitöitä päivässä, plus lemmikkien hoito, kaikki olisi sujunut oikein hyvin. Kun se kaikki jäi minun vastuulleni, katastrofi oli valmis.
Käytännössä minä heräsin arkisin viideltä ja viikonloppuisin seitsemältä. Nukkumaan pääsin 23 maissa illalla. Lemmikkien hoitoon liittyvät pakolliset aamurutiinit jäivät hoitamatta, jos jätin ne kumppanin vastuulle. Hän nukkui niin kauan kuin nukutti. Viikolla soittelin joskus töistä, ja hän oli puoliltapäivin monesti vasta syömässä aamupalaa. Viikonloppuisinkaan hän ei kuitenkaan halunnut aamurutiineja hoitaa, koska ”hänelläkin on oikeus ottaa viikonloppuna rennommin”. Koskaan ei ollut minun vuoroni levätä.
Anelin apua, yritin kertoa väsymyksestäni, lopulta en jaksanut kuin itkeä. Kumppani koki käytökseni nalkuttamisena ja manipulointina ja reagoi tilanteeseen sulkeutumalla kokonaan. Käytännössä loppuaikoina minä itkin ja siivosin, hän istui jurona television edessä ja vaikeni. Useimpina arkipäivinä en ehtinyt työpäivän jälkeen istua kertaakaan alas ennen kuin oli jo aika mennä nukkumaan, ja kello oli siihenkin jo liian paljon. Lauantaiaamuna kello soi taas ennen seitsemää.
Meillä ei luojan kiitos ollut lapsia, joten lähteminen oli siinä mielessä helppoa. Olen jälkeen päin miettinyt, että tilanne vähintäänkin lähenteli henkistä väkivaltaa. En ole koskaan kokenut mitään niin syvästi loukkaavaa kuin se, että toinen katsoo vierestä ilmeettömänä kuinka minä uuvun täysin, reagoimatta asiaan mitenkään.
Kun pääsin omaan asuntooni, tuntui kuin taivas olisi auennut. Siivottavana ovat nyt vain omat ja lemmikkien sotkut, ja on paljon helpompaa olla yksin vastuussa itsestään kuin yksin vastuussa kahdesta aikuisesta, kun toinen käyttäytyy kuin pikkulapsi. En enää koskaan mistään hinnasta ryhdy suhteeseen, jossa toinen osapuoli ei osallistu tasapuolisesti kotitöihin. Kun käyn treffeillä, selvitän heti ensimmäisenä ihmisestä sen, onnistuvatko kotihommat ja mitä hän ajattelee kotitöiden jakamisesta. Jos arki muuttuu tällaiseksi kuin meillä oli, elämästä tulee aivan loputtoman kauheaa. Nuo vuodet tuntuvat nyt painajaiselta.
En puhunut tässä kirjoituksessa nyt tarkoituksella sukupuolista, koska en haluaisi, että tästä keskustelusta tulee taas sellainen ankea sukupuolien sota.
Kommentit (406)
Harkitsen eroa puolisostani, sillä hän ei juurikaan siivoa, vaan pääasiassa vain sotkee. Olemme jakaneet ison kaksion kahteen eri vyöhykkeeseen. Toisella puoliskolla asun minä ja toisella puolisoni. Puolisoni puolella on lattialla epämääräisiä kasoja vaatteita, muovipusseja, kirjoja, papereita ja pikkusälää, ulottuen noin 30 cm:n korkeudelle lattiasta. Tavaroita lainehtii pöydillä ja tasoilla. Siivottomuus oikein räjähti käsiin viimeisen 10 kuukauden aikana.
Olen saanut viimeisen parin viikon aikana kaksi pahaa astmakohtausta. Nyt alkaa olla mitta täynnä. Siivoan oman tilani lisäksi myös osan yhteisestä tilastamme säännöllisestä. En kuitenkaan siivoa puolisoni sotkuja, sillä mielestäni aikuisen ihmisen täytyy osata siivota omat jälkensä.
Puolisoni on astmakohtausten jälkeen alkanut siivota hieman - siis nostella papereita kansioihin lattialta. Se ei kuitenkaan riitä - koko sotkun on häivyttävä lattialta, jotta asunnon ilmanlaatu paranee.
Olen itse suhteellisen siisti ihminen, mutta en neuroottisen siisti. Kyllä mullakin eksyy sukat tai jokunen kirja joskus lattialle. Astmalla varmasti vaikuttaa siihen, että tykkään pitää asunnon siistinä.
En enää nalkuta tai pyydä puolisoa siivoamaan. En vain jaksa. Jäljellä on pettymys ja jotekin laimean väljähtänyt tunne. Tähänkö tämä päättyy? En jaksaisi enää töiden jälkeen vääntää perusasioista yli 30-vuotiaan ihmisen kanssa.
Ja ei, en tiennyt puolison siivottomuustaipumuksesta ennen yhteenmuuttoa. Onneksi meillä ei ole lapsia ja onneksi voin muuttaa vuokra-asunnosta pois milloin tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisten poikalasten kasvatus. Missä mennään?
En tiedä, mutta yhden ystävän aviomies ei osannut edes käydä ruokaostoksilla kun menivät yhteen n. 30 vuotta sitten. Eivät kyllä miehen veljetkään. Heidän äitinsä oli hoitanut aina ihan kaikki kotityöt, siivoamisesta kaupassa käyntiin. (Ystävä on joskus kertoillut miehen legendaarisia seikkailuja mm. hernemaissipaprikaa etsimässä - raukkaparka ei ollut tiennyt, että kyseessä on pakaste, ei tuoretuotteista tehtävä yhdistelmä... :D Ja kyllä, mies osaa nauraa nykyään itsekin näille jutuille. Ja käydä kaupassa, vaikka ei osaa edelleenkään laittaa ruokaa.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa niin tutulta... Asuin kumppanin kanssa muutaman vuoden, ja lopulta tilanne eskaloitui niin, että otin ja lähdin. Tein täysipäiväisesti töitä ja kamppailin omien mielenterveysongelmieni kanssa, ja lisäksi mun harteille kasaantuivat ihan kaikki kotityöt ja mm. ruokakaupassa käynti. Mies teki osa-aikaisesti töitä ja oli pitkiä aikoja työttömänä, mutta panosti kotitöihin sen verran että kerran viikossa saattoi pyöräyttää koneellisen pyykkiä (tosin ei jaksanut niitä ripustaa kuivumaan).
Ja ennen kuin "naistenlehtihullu" alkaa osoitella sormella: mun siisteysstandardi on tosi vaatimaton. Mulle riittää, että kaapissa on puhtaita vaatteita, keittiössä puhtaita astioita, jääkaapissa ruokaa, vessanpöntössä ei ole paskaraitoja, nurkissa ei ihan kamalasti villakoiria ja esim. lattialle kaatuneet ruuat/juomat siivotaan pois. En ikinä ole halunnut asua missään säkenöivän puhtaassa sisustuslehtikodissa, ja enhän mä edes sisusta...
Ei me kaikki kotitöistä "nalkuttavat" olla mitään siisteysfriikkejä, Jotkut ihmiset vain ovat tuollaisia, ettei heitä haittaa käyttää vaikka samoja likaisia vaatteita viikon putkeen ja syödä ruuaksi keitettyä makaronia paljaaltaan, koska keittiöstä ei löydy enää muuta. Joko heidät on joku hyysännyt pilalle (yleensä äiti ja/tai entinen kumppani) tai sitten heitä ei yksinkertaisesti kiinnosta, tarpeeksi on se kun pysyy hengissä ja pään päällä on katto.
Luulisin, että aika pieni osa valittajista on mitään "siivousfriikkejä", varsinkin kun ne suurimmat siivousintoilijat jotka saavat orgasmeja joistain puhdistusliinoista haluavat hoitaa koko homman ihan itse. Oikeastihan tämä on näiden sottapyttyjen propagandavoitto, että on saatu keskustelu siirrettyä siihen että siivouksesta valittava olisi automaattisesti joku tuikkukuppeja neuroosissa järjestelevä hygieniahullu ja että se siivoamisen taso jota halutaan on jotain hammasharjalla jalkalistojen hinkkaamista ja jokainen joka haluaa protestoida kotitöiden epätasaisesta jakautumisesta joutuu ensitöikseen vakuuttamaan ettei itse vaadi mitään mahdotonta hygienian tasoa. Vaikka oikeasti ne siivousfriikit on häviävän pieni osa siivouksesta valittavia ja valtaosa täysin normaalia puhtauden ja järjestyksen tasoa haluavia ihmisiä.
Kiitos :D :D Ap
Kuka kehtaa jättää kaikki kotityöt ja kaupassa käynnit toisen hinnaksi, meni siihen sitten 15 minuuttia tai kaksi tuntia päivässä? Ei ole normaalia.
Onko kenenkään parisuhteessa muuten kokeiltu viikko-viikko kodinhoitovuoroja? Eli joka toinen viikko toinen hoitaa kaikki, omalla tyylillään, ja joka toinen viikko toinen. Myös kaupan ja ruuanlaiton. Kriteerinä, että sunnuntai-iltana pitää olla siistiä ja pyykkikori tyhjä, suoritustapa vapaa. Kiinnostaisi tietää, voiko tällainen toimia tapauksissa, joissa siisteyskäsitykset aivan erilaiset.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä niin iloinen ja kiitollinen siitä, että parisuhteilu/perheen perustaminen ei ole koskaan kiinnostanut. Vaikka aloittaja jättikin oman ja puolisonsa sukupuolet mainitsematta, täällä on tullut niin monta kertomusta siitä, millaisia lusmuilijoita ja vellihousuja (suomalaiset) miehet ovat. Omassa ystäväpiirissä on myös kaksi tapausta, jotka vain vahvistavat käsitystäni siitä, että suomimiehiä pitää passata kuin piispaa pappilassa. (Molemmat kaverini jättivät lopulta vätystelevät miehensä ja lähtivät lastensa kanssa. Molemmat hankkivat itselleen työpaikat ja kasvattivat poikansa itse - vätysmiehet kun eivät edes lopulta maksaneet elatusmaksujakaan...)
Mieluummin hoidan huushollini yksin, pesen pyykkini yksin ja laitan ruokaa vain itselleni (ja hyvää ruokaa osaankin tehdä ^_^ ). Palkattomana kotiapulaisena pyöriminen ei todellakaan innosta, ei ole innostanut 40 vuoteen.
Eikä noista tyypeistä aina näy päälle se yhteisistä kotitöistä luisteleminen: joku kommentoija kertoi, että hänen miehensä poikamiesboksi oli aina viimeisen päälle puunattu, mutta kun muuttivat yhteen, siivoustaidot katosivat kuin tuhka tuuleen...
Oudointa on, että naiset eivät oikein vieläkään ole tajunneet että tasa-arvoa ei ole missään vaiheessa ollut. Ja että tätä vauhtia sitä ei meidän elinaikanamme tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisten poikalasten kasvatus. Missä mennään?
Omalta kohdalta voin sanoa, että hyvässä mennään. Kumpikin pojistani osaa siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa, leipoakin osaavat tarpeen vaatiessa. Kyllä kannatti jankuttaa, että koti ei ole kenenkään hotelli. Toinen pojista oli avoliitossa ja hän ei jättänyt hommiaan avokin kontolle vaan heillä homma toimi, kumpikin osallistui. Toinen on vielä sinkku ja hänen suhteen seuraan, miten käy, jos joskus muuttaa kumppanin kanssa yhteen. Mikäli poika kuvittelee saaneensa kodinhoitajan, niin aivan varmasti saa palautetta minulta.
Kyllä, sama kokemus minullakin. Paljon kevyempää on elämä nyt, kun on yksin lapsen kanssa ja mieslapsi on itsenäistynyt omaan kotiinsa. On paljon vähemmän kotitöitä ja ainoa, mikä yhtälössä on muuttunut, on mieslapsen pudottaminen kärryistä pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän se harmittaa kotitöitä tehdä, jos mies istuu samaan aikaan sohvalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä niin iloinen ja kiitollinen siitä, että parisuhteilu/perheen perustaminen ei ole koskaan kiinnostanut. Vaikka aloittaja jättikin oman ja puolisonsa sukupuolet mainitsematta, täällä on tullut niin monta kertomusta siitä, millaisia lusmuilijoita ja vellihousuja (suomalaiset) miehet ovat. Omassa ystäväpiirissä on myös kaksi tapausta, jotka vain vahvistavat käsitystäni siitä, että suomimiehiä pitää passata kuin piispaa pappilassa. (Molemmat kaverini jättivät lopulta vätystelevät miehensä ja lähtivät lastensa kanssa. Molemmat hankkivat itselleen työpaikat ja kasvattivat poikansa itse - vätysmiehet kun eivät edes lopulta maksaneet elatusmaksujakaan...)
Mieluummin hoidan huushollini yksin, pesen pyykkini yksin ja laitan ruokaa vain itselleni (ja hyvää ruokaa osaankin tehdä ^_^ ). Palkattomana kotiapulaisena pyöriminen ei todellakaan innosta, ei ole innostanut 40 vuoteen.
Eikä noista tyypeistä aina näy päälle se yhteisistä kotitöistä luisteleminen: joku kommentoija kertoi, että hänen miehensä poikamiesboksi oli aina viimeisen päälle puunattu, mutta kun muuttivat yhteen, siivoustaidot katosivat kuin tuhka tuuleen...
Oudointa on, että naiset eivät oikein vieläkään ole tajunneet että tasa-arvoa ei ole missään vaiheessa ollut. Ja että tätä vauhtia sitä ei meidän elinaikanamme tule.
Mulle se on ollut ihan selvää aina. Olen nelikymppinen, sitä ikäluokkaa, jossa naisilla on vielä ollut usein tuplatyökuorma; palkkatyön lisäksi päävastuu "naisten" kotitöistä ja lapsista on säilynyt siinä missä ne perinteiset "miesten työt" ovat vähitellen kadonneet (kaupunkielämässä) tai ainakin muuttuneet satunnaisiksi. Suomalaisen naisen osa on liian usein vieläkin lähellä työhevosen osaa, ja tuplahommaa pidetään tasa-arvona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muuten hyvä kirjoitus ja onnellinen loppu, mutta yhtä asiaa minun täytyy kysyä. En halua loukata, mutta miten niitä kotitöitä oli kahden hengen huushollissa niin paljon??
Jos toinen ei tee mitään muuta kuin sotkee, niin kyllähän niitä kertääntyy. Esim joidenkin tyyli on se, että tiskit jätetään aina levälleen pitkin kämppää ja uusi tietenkin pitää joka ruokailulle ja juomiselle ottaa. Tuossa nyt vain yksi turhauttava esimerkki ja sovella tätä jokaiseen arkiseen asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä homma ap, että elämäsi on parantunut.
Minä kun muutin yhteen poikaystäväni kanssa, äitini antoi neuvon: et sitten annan siivoamisesta yhtään periksi, vaadit osallistumista. Jessus. Onko mitään typerämpää kuin riidellä jostain siivoamisesta? Kuka siihen kuolee, jos on vähän sotkuista? Kuka vaatii tilille, jos en muista tai jaksa pestä aina lattioita tai tampata mattoja? Ketä se kiinnostaa, että keittiötasot ovat välillä likaiset? Miksi näistä asioista on tehtävä niin älytön ongelma?
Meillä pidetään yllä jotakuinkin perussiisteyttä (mutta kyllä, pölyä on, myttyjä joskus siellä täällä, puhtaat pyykitkin saattaa olla viikon narulla ja roskat viemättä!) ja siivotaan silloin kun huvittaa. Minä siivoan kiistatta enemmän viikkotasolla, mutta mitä sitten? Siivoan, koska itse haluan ja on sitten mukavampaa, kun on siistiä, mutta jos on muuten jumalaton kiire, niin siivoaminen on kyllä prioriteeteistani viimeinen. Olen todellakin sitä mieltä, että se osapuoli, joka haluaa pitää yllä jotain tiettyä siisteyden standardia, on myös päävastuussa sen toteutumisesta. Minua äitini pakotti pitämään yllä hänen standardejaan eikä omiani, eli siivoamisesta aina riideltiin. Miksi haluaisin luoda sellaista ilmapiiriä omaan kotiini?
Mutta joo, tässä tapauksessa kyse on tainnut olla kyllä lopulta muusta kuin siivoamisesta, lähinnä kommunikaatio-ongelmista. Kumppanilla ei ole ollut tahtoa vetää yhtä köyttä syystä tai toisesta. Onneksi lähdit!
Olen itsekin sotkuisempi tyyppi, mutta MITEN vastaajat jaksavat tällaisissa ketjuissa jauhaa siitä että kyseessä on "kommunikaatio-ongelma"? Ap:kin kertoi miten hän oli luetellut mitä pitäisi tehdä ja yrittänyt ajankäyttötaulukkoa, kakkosvastaaja oli myös konkreettisesti listannut ihan kaiken mitä toivoi toisen tekevän. Kyse ei todellakaan ole tuolloin kommunikaatio-ongelmasta vaan laiskasta, sotkuisesta ja itsekkäästä toisesta osapuolesta!
Joo, olen samaa mieltä itsekkyydestä ja laiskuudesta, mutta tuolla kommunikaatio-ongelmalla lähinnä ajattelin koiranpennun kohtaloa: mies ei ole alunperinkään ymmärtänyt/halunnut ottaa koirasta vastuuta vaikka sen koiran halusikin. Asiaa ei ole selvästikään keskusteltu siihen pisteeseen, että olisi ollut yhteisymmärrys jaetusta vastuusta. Kommunikaatio-ongelma siksi, että oletettavasti tilanne on mennyt näin: ap on pyytänyt apua pissojen siivoamiseen / koiran kouluttamiseen > kumppani on pillastunut eikä suostu keskustelemaan > ap hoitaa asian tai itkee ja hoitaa. Eihän tuollaisessa kuviossa ole millään tasolla kyse hyvästä kommunikoinnista - erityisesti siis kumppanin puolelta tietysti! Mutta luulisi, että tällainen keskustelun ja yhdessä sopimisen hankaluus näyttäytyisi aika varhaisessa vaiheessa suhdetta? /lainaamasi
Ei aikuisen tarvitse "kommunikoida" toiselle että kotia on siivottava. Kumppani tietää sen.
Itse näkisin asian niin, että parisuhteessa keskustelu on kaiken a ja o. Vaikka sitten keskustelu siitä, mikä on kummallekin riittävän siisti koti. Toista ei voi vaatia lukemaan ajatuksia eikä muuttamaan omaa toimintaansa täysin, mutta hyvässä suhteessa molemmat tulevat vastaan. Tai kun hankitaan koiranpentu, ollaan yhdessä uuden tilanteen äärellä ja yhdessä vastuussa. Valmistaudutaan tulevaan hyvin etukäteen ja jutellaan siitä kaikki mahdollinen. Ongelmatilanteissa (sisäsiistiksi kouluttaminen) pohditaan yhdessä ratkaisut ja edetään niiden mukaan. Ap:n tapauksessa kumppani on ollut itsekäs ja vastuuton. Syystä tai toisesta hän ei ole halunnut sitoutua yhteisen arjen pyörittämiseen.
Vaikka mä sanoin etten enää selittele mitään :D Meillä käytiin 9 kk päivittäistä keskustelua tästä koiran hankkimiseen liittyvästä asiasta ennen kuin pentu tuli. Kaikki käytännön asiat ja vastuut on puhuttu ja sovittu etukäteen. Mikään ei kuitenkaan pitänyt kun pentu tuli. Mä kannan todella vastuuni eläimistä, ja jos joku ei pidä huolta, sitten minä pidän. Ja näinhän se sitten meni. Kommunikoitu on, lupausten pitämisen kanssa oli sitten niin ja näin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä homma ap, että elämäsi on parantunut.
Minä kun muutin yhteen poikaystäväni kanssa, äitini antoi neuvon: et sitten annan siivoamisesta yhtään periksi, vaadit osallistumista. Jessus. Onko mitään typerämpää kuin riidellä jostain siivoamisesta? Kuka siihen kuolee, jos on vähän sotkuista? Kuka vaatii tilille, jos en muista tai jaksa pestä aina lattioita tai tampata mattoja? Ketä se kiinnostaa, että keittiötasot ovat välillä likaiset? Miksi näistä asioista on tehtävä niin älytön ongelma?
Meillä pidetään yllä jotakuinkin perussiisteyttä (mutta kyllä, pölyä on, myttyjä joskus siellä täällä, puhtaat pyykitkin saattaa olla viikon narulla ja roskat viemättä!) ja siivotaan silloin kun huvittaa. Minä siivoan kiistatta enemmän viikkotasolla, mutta mitä sitten? Siivoan, koska itse haluan ja on sitten mukavampaa, kun on siistiä, mutta jos on muuten jumalaton kiire, niin siivoaminen on kyllä prioriteeteistani viimeinen. Olen todellakin sitä mieltä, että se osapuoli, joka haluaa pitää yllä jotain tiettyä siisteyden standardia, on myös päävastuussa sen toteutumisesta. Minua äitini pakotti pitämään yllä hänen standardejaan eikä omiani, eli siivoamisesta aina riideltiin. Miksi haluaisin luoda sellaista ilmapiiriä omaan kotiini?
Mutta joo, tässä tapauksessa kyse on tainnut olla kyllä lopulta muusta kuin siivoamisesta, lähinnä kommunikaatio-ongelmista. Kumppanilla ei ole ollut tahtoa vetää yhtä köyttä syystä tai toisesta. Onneksi lähdit!
Minkä ikäinen mahdat olla? Miten pitkään parisuhteesi on kestänyt? Onko teillä lapsia? Mitä luulet, vieläkö teet kaiken iloisena kuusikymppisenäkin? Se on pitkä aika tehdä kaikki yksin. Miten luulet miehesi pärjäävän, jos joudut pariksi viikoksi sairaalaan? Kotona voi olla kaaos odottamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aamen. Meillä mies oli ihan huuli pyöreänä kun lopetin suhteen. Ei kuulemma tajunnut yhtään mikä suhteessa on ollut vikana. Vuosikausia yritin pyytää häntä osallistumaan oman kotinsa siivoamiseen.
Mulle jäi myös epäselväksi että ymmärsikö kumppani lopulta koskaan, vaikka ihan oikeasti lopulta paperillekin hänelle asian piirsin, että mulle ei jää lainkaan vapaa-aikaa, eikä edes aikaa nukkua. Hän ei jotenkin näyttänyt millään tavalla ottavan tätä tietoa vastaan, vaan piti viestintääni koko ajan vain nalkutuksena, vaikka olisin miten asiani esittänyt.
Lopulta alkoi tympiä ihan mielettömästi, että jouduin vääntämään suunnilleen päällä seisten rautalangasta, että "KATSO, MÄ EN EHDI EDES NUKKUA" mahdollisimman epänalkutusmaisesti (ehkä olisi pitänyt esittää asia laulaen? Se on ainoa keino, jota en kai kokeillut), ettei kumppani vain vedä nyt hernettä nenään. En tiedä, en tosiaan ole varma tajusiko koskaan. Jännästi nyt ehtii nukkuakin ja harrastaa myös ja paikat on riittävässä ojennuksessa.
Ap
Juu meillä oli ihan sama. Mies pyysi sanomaan suoraan mitä haluan. Selitin hänelle erittäin yksityiskohtaisesti (siis ihan oikeasti... tein hänelle kerran listan) siitä mitä haluan. Kun selitin suoraan, hän loukkaantui ja valitti nalkuttamisesta. Kun kyllästyin ja lopetin valittamisen, hän sai käyttää sitä kuuluisaa "no miksi et sitten pyydä mua tekemään mitään, en osaa lukea ajatuksiasi" -mantran.
2
Eikä... kuulostaa niin tutulta :D :D Ja mäkin lopulta lopetin pyytämisen, keskustelun ja ehdottelemisen kokonaan. Ei riittänyt enää voimia siihen. Vaikenin, tein ja itkin. Ja sitten kun sain sen verran voimia koottua, lähdin. Ap
Ei riitä mullakaan voimat enää pyytämiseen. Vuosia olen pyytänyt, kolme lasta kasvattanut ja kodin hoitanut. Nyt sairauslomalla syövän takia ja silti pitäisi vain jaksaa... Ei ole enää paluuta entiseen, kai se on ruvettava omaa asuntoa katsomaan.
Lähetän sulle paljon voimia. Toivon kovasti, että kaikki tulee menemään hyvin. Oli miten oli, jokainen meistä ansaitsee rakkautta ja ne meistä, jotka haluavat puolison, ansaitsevat sellaisen puolison, joka kohtelee hyvin eikä pidä palvelijanaan. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, sama kokemus minullakin. Paljon kevyempää on elämä nyt, kun on yksin lapsen kanssa ja mieslapsi on itsenäistynyt omaan kotiinsa. On paljon vähemmän kotitöitä ja ainoa, mikä yhtälössä on muuttunut, on mieslapsen pudottaminen kärryistä pois.
Niin ja jatkan vielä, että minun sydäntä kouraisee joka kerta, kun joku kuvailee, kuinka on yrittänyt saada toisen ymmärtämään tekemänsä työn määrän ja haluamansa muutoksen laadun saamatta siihen muuta kuin tyhjän tuijotuksen tai syytöksen nalkuttamisesta. Siinä tilanteessa se tuntuu siltä, että varmasti kun näin esitän asian kiihtymättä ja konkreettisesti, niin toisen on pakko myöntää tilanne, koska eihän se toinen voi olla julma paska. Vaan kun se voi olla. Itse kun ilmoitin poismuutostani, sain vastaukseksi vain ”jaa, milloin?”.
Sama siivoushullu.
Mitä sille ketjulle: "Lopetin miehen äitinä olemisen" -kuuluu. Eikö se tuottanut tarpeeksi tyydytystä, vaan piti aloittaa sama valitus tuhannen kerran?
Kyse on siitä ettei työssä pitkiä päiviä tekevällä ihmisellä yksinkertaisesti vain ole aikaa olla sivutoiminen kyökkipiika. Se minkä siivoaa puolessa tunnissa silloin kun kumpikin käyttäytyy niin että asuvat kodissa josta huolehtivat yhdes muuttuu viiden tähden all inclusive hotellin henkilökunnan työtä vastaavaksi jos taloudessa asuu joku joka käyttäytyy kuten olisi tuollaiseen hotelliin majoittunut.
Tätä voi kokeilla niin että elää itse kotonaan viikon olettaen ettei tarvitse itse tehdä yhtään mitään eli ottaa uuden lasin joka kerta kun juo vettä, jättää vaatteet kylpyhuoneen ja makuuhuoneen lattialle, astiat ruoantähteineen TV:n eteen, jääkaappitavarat pöydälle, kävelee kengät jalassa sisällä ja tyhjentää jääkaapin ajattelematta huomista lainkaan. Ja viikon elettyään noin maanantaina töiden jälkeen katsoo kauanko menee että pääsee lähtötilanteeseen normi ylläpitosiivouksen sijaan.
Vierailija kirjoitti:
Joskus lähteminen on ainoa ratkaisu jos puhumisestakaan ei ole apua. Hukkukoon sotkuihinsa.
Vuoden 2018 virallisten tilastojen mukaan yksikään ihminen ei hukkunut sotkuihinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisten poikalasten kasvatus. Missä mennään?
Omalta kohdalta voin sanoa, että hyvässä mennään. Kumpikin pojistani osaa siivota, pestä pyykkiä ja tehdä ruokaa, leipoakin osaavat tarpeen vaatiessa. Kyllä kannatti jankuttaa, että koti ei ole kenenkään hotelli. Toinen pojista oli avoliitossa ja hän ei jättänyt hommiaan avokin kontolle vaan heillä homma toimi, kumpikin osallistui. Toinen on vielä sinkku ja hänen suhteen seuraan, miten käy, jos joskus muuttaa kumppanin kanssa yhteen. Mikäli poika kuvittelee saaneensa kodinhoitajan, niin aivan varmasti saa palautetta minulta.
Ehkä jonakin päivänä pojat saavat opetusta ja palautetta myös isiltään, nykyään siitä huolehtii yleensä äiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä homma ap, että elämäsi on parantunut.
Minä kun muutin yhteen poikaystäväni kanssa, äitini antoi neuvon: et sitten annan siivoamisesta yhtään periksi, vaadit osallistumista. Jessus. Onko mitään typerämpää kuin riidellä jostain siivoamisesta? Kuka siihen kuolee, jos on vähän sotkuista? Kuka vaatii tilille, jos en muista tai jaksa pestä aina lattioita tai tampata mattoja? Ketä se kiinnostaa, että keittiötasot ovat välillä likaiset? Miksi näistä asioista on tehtävä niin älytön ongelma?
Meillä pidetään yllä jotakuinkin perussiisteyttä (mutta kyllä, pölyä on, myttyjä joskus siellä täällä, puhtaat pyykitkin saattaa olla viikon narulla ja roskat viemättä!) ja siivotaan silloin kun huvittaa. Minä siivoan kiistatta enemmän viikkotasolla, mutta mitä sitten? Siivoan, koska itse haluan ja on sitten mukavampaa, kun on siistiä, mutta jos on muuten jumalaton kiire, niin siivoaminen on kyllä prioriteeteistani viimeinen. Olen todellakin sitä mieltä, että se osapuoli, joka haluaa pitää yllä jotain tiettyä siisteyden standardia, on myös päävastuussa sen toteutumisesta. Minua äitini pakotti pitämään yllä hänen standardejaan eikä omiani, eli siivoamisesta aina riideltiin. Miksi haluaisin luoda sellaista ilmapiiriä omaan kotiini?
Mutta joo, tässä tapauksessa kyse on tainnut olla kyllä lopulta muusta kuin siivoamisesta, lähinnä kommunikaatio-ongelmista. Kumppanilla ei ole ollut tahtoa vetää yhtä köyttä syystä tai toisesta. Onneksi lähdit!
Olen itsekin sotkuisempi tyyppi, mutta MITEN vastaajat jaksavat tällaisissa ketjuissa jauhaa siitä että kyseessä on "kommunikaatio-ongelma"? Ap:kin kertoi miten hän oli luetellut mitä pitäisi tehdä ja yrittänyt ajankäyttötaulukkoa, kakkosvastaaja oli myös konkreettisesti listannut ihan kaiken mitä toivoi toisen tekevän. Kyse ei todellakaan ole tuolloin kommunikaatio-ongelmasta vaan laiskasta, sotkuisesta ja itsekkäästä toisesta osapuolesta!
Joo, olen samaa mieltä itsekkyydestä ja laiskuudesta, mutta tuolla kommunikaatio-ongelmalla lähinnä ajattelin koiranpennun kohtaloa: mies ei ole alunperinkään ymmärtänyt/halunnut ottaa koirasta vastuuta vaikka sen koiran halusikin. Asiaa ei ole selvästikään keskusteltu siihen pisteeseen, että olisi ollut yhteisymmärrys jaetusta vastuusta. Kommunikaatio-ongelma siksi, että oletettavasti tilanne on mennyt näin: ap on pyytänyt apua pissojen siivoamiseen / koiran kouluttamiseen > kumppani on pillastunut eikä suostu keskustelemaan > ap hoitaa asian tai itkee ja hoitaa. Eihän tuollaisessa kuviossa ole millään tasolla kyse hyvästä kommunikoinnista - erityisesti siis kumppanin puolelta tietysti! Mutta luulisi, että tällainen keskustelun ja yhdessä sopimisen hankaluus näyttäytyisi aika varhaisessa vaiheessa suhdetta? /lainaamasi
Kyllä se defaultoletus on, jos koiranpentu otetaan kahden aikuisen kesken yhdessä, niin sen hoito on 50-50. Miten joku voi ajatella, että olisi pitänyt erikseen keskustella selväksi, että mies ei aio (juurikaan) hoitaa haluamaansa koiraa??
Jokainen tietää tuon. Tuo on ihan päivänselvää. Me puhumme tässä aloittajan tilanteesta. Joka oli siis se että toinen ei tee mitään. Ja kun alamme täällä jauhaa kommunikaatiosta suhteessa, oikeutamme samalla aloittajan kumppanin vapaamatkustamisen. Koska höpisemme kommunikaatiosta sellaisen tilanteen yhteydessä, missä toisen olisi ilman kommunikaatiota pitänyt ottaa vastuu. Ja se, että hän ei ottanut vastuuta, on törkeää käytöstä ja vielä täysin tietoista ja tarkoituksellista. Silloin ei pidä puhua kommunikaatiosta vaan tuomita törkeä käytös. Keskustelun tärkeys ei liity tilanteeseen mikä aloittajalla oli.