Lue keskustelun säännöt.
Onko sinulla esineitä, joilla kuvittelet olevan tunteet?
Olen varmastikin umpihöperö, mutta jotkut esineet/asiat saavat minulta erityistä huomiota enkä voi sille mitään.
Esimerkiksi en voi jättää kanamunarasiassa yhtä munaa yksin nurkkaan jököttämään, koska pelkään, että sitä kiusataan muiden toimesta.
Minulla on myös kaksi käsivispilää, joista toista suosin kun sen on parempi. Otan kuitenkin välillä käyttöön sitä toistakin, ettei se loukkaannu, eikä saisi tietää suosimisesta.
Naimisiin en ole vielä halunnut yhdenkään esineen kanssa sentään :D
Kommentit (207)
Kyllä esineilläkin on tunteet ja ne vastaavat hyvään hyvällä. Kun mun auto oli jo kuolemankielissä, se ponnisteli ja toi minut kotiin, jaksoi omaan ruutuunsa asti. Kuoli sitten yöllä, moottori oli mennyt, eikä uutta saatu. Hyvästelin sen tippa silmässä, kun romutukseen lähti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mullla sillleen että on haukutttu rumaksi ja vaikkka miksikä niiin että siihen vanhaan asiaan koskeminen vielä tekeee vielä vastenmielisemmmäksi minut.
Mulla on ongelmaa käytettyjen tavaroiden suhteen. Jotenkin koen, että niiden sydän kuuluu alkuperäiselle omistajalle.
Minulla on loukkaantumisherkkä auto. En voi moittia sitä sen kuullen, se menee aina jostain kohtaa rikki. Moitin niin ettei se kuule. Tarvittaessa pyydän anteeksi silittelemällä kojelautaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mullla sillleen että on haukutttu rumaksi ja vaikkka miksikä niiin että siihen vanhaan asiaan koskeminen vielä tekeee vielä vastenmielisemmmäksi minut.
Oletko siis joku esine? Vai onko esine haukkunut sua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aikuinen mies ja minulla on lahjaksi saatuja pehmokoiria.
Jos rapsutan yhtä niin pakko on rapsuttaa kaikki 6 kpl läpi. Sitten mietin saiko jokainen "hauva" rapsutusta yhtä paljon!? No eikun uudestaan rapsuttamaan....
Ei ei mene hyvin minulla...
Älä stressaa, veli hyvä. Olen keski-ikäinen mies ja peittelen joka ilta meidän pehmolelut nukkumaan - eikä meillä ole edes lapsia. :D
Minulla on jumppapallo joka kulkee välillä perässäni. Välillä se taas on menossa ovesta ulos. Jumppapallon nimi on Gump ja se tulee luoksekin ainakin joskus kun pyydän. Oikeasti: asun tornitalossa vilkasliikenteisen tien varrella ja ilmeiseti liikenne tärisyttää taloa sen verran että pallo liikkuu. Mutta mietin väillä että onko jumppa-pallollani sielu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on muutamia pehmoleluja, joista osa on ollut minulla melko pitkään. Pisimpään minulla ollut on ollut minulla pian 18 vuotta. Minusta näillä pehmoleluilla on tunteet ja joillakin on nimetkin. Yksi niistä on aina tyynyni vieressä kun nukun yksin. En voi silloin häntä yksin vaan otan hänet aina viereen että hänelle ei tule paha mieli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, tutulta kuulostaa :) Olin syksyllä sienimetsässä ja tuli melkein kyyneleet silmiin, kun löysin suppilovahveron, jossa oli kiinni toinen samankokoinen suppilovahvero ja vielä kolmas ihan minipieni. Sieniperhe! Asettelin ne varovasti ämpäriin, etteivät joutuneet eroon toisistaan.
Sittenkö raa'asti söit tuon onnellisen perheen ja särjit idyllin. Ihan tippa tulee linssiin, miten traagista 😢
No joo, itelläkin tulee joskus myötätunto omia tavaroita kohtaan jos käsittelen niitä rajusti.
Niin, ajattele. Kenties vielä veitsellä viilsit sieniltä kurkut auki, eikö omatunto yhtään kolkuta? Näen sieluni silmin kuinka sieniäiti yrittää suojella pienokaistaan, isäsienen ruumiin jo maatessa velttona maassa.
Minulla tulee itku. 😢
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aikuinen mies ja minulla on lahjaksi saatuja pehmokoiria.
Jos rapsutan yhtä niin pakko on rapsuttaa kaikki 6 kpl läpi. Sitten mietin saiko jokainen "hauva" rapsutusta yhtä paljon!? No eikun uudestaan rapsuttamaan....
Ei ei mene hyvin minulla...
Älä stressaa, veli hyvä. Olen keski-ikäinen mies ja peittelen joka ilta meidän pehmolelut nukkumaan - eikä meillä ole edes lapsia. :D
Sitten mietit tuliko kaikille peittoa tarpeeksi!? Onko jaloilla peittoa? Pakko mennä tarkistamaan...
Terveisin pehmokoirien rapsuttaja mies.
Mä myös kiinnyn tosi kovasti esineisiin, ja niistä on vaikea luopua. Esine on myös iloinen kun juuri minä annoin sille kodin ja koen "surumieltä", jos kyseinen esine rikkoutuukin meillä, se kun olisi voinutkin elää jossain toisessa kodissa pidempään. En oikein saa sanoiksi nyt puettua sitä mitä tarkoitan.
Mä olen pakon edessä joutunut myymään kaksi autoa ja kun kukaan ei nähnyt, tirautin pienet itkut. Vieläkin tulee ikävä niitä, vaikka tiedän, että toisella on hyvä elämä sukulaisen tuttavan luona ja toinen on jo siirtynyt suuremmille moottoriteille.
On myös ollut tosi vaikeaa muuttaa edellisistä asunnoista pois. Se viimeinen silmäys vanhaan kotiin ennen viimeistä oven sulkemista on aina niin riipaisevaa.
Koiranpentu söi rakkaan, yli 20 vuotta vanhan, pehmoleluni silmät ja nenän, ja koin oikeasti surua. Nyt nallukka on kaapin perällä ja nenä ja silmät laatikossa, kun vain saisin aikaiseksi korjata vanhan kaverin. Missään nimessä en sitä pois voisi heittää, vaikka onkin nyt repaleinen.
Juttelen puille ja kasveille, talvisin pudottelen puitten oksilta lunta pois, etteivät ne väänny ja tunnen kuinka ne kiittävät minua :D
Olen muuten ihan normaali, työssäkäyvä perheenäiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen aikuinen mies ja minulla on lahjaksi saatuja pehmokoiria.
Jos rapsutan yhtä niin pakko on rapsuttaa kaikki 6 kpl läpi. Sitten mietin saiko jokainen "hauva" rapsutusta yhtä paljon!? No eikun uudestaan rapsuttamaan....
Ei ei mene hyvin minulla...
Älä stressaa, veli hyvä. Olen keski-ikäinen mies ja peittelen joka ilta meidän pehmolelut nukkumaan - eikä meillä ole edes lapsia. :D
Ootte ihania 💛! Rakastuin teihin kumpaankin 😻
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ongelmaa käytettyjen tavaroiden suhteen. Jotenkin koen, että niiden sydän kuuluu alkuperäiselle omistajalle.
Minä kerran löysin lenkillä metsässä pehmosiili lelun. Arvelin että joko jonkun koira tai lapsi oli sen pudottanut. Laitoin sen lähimmän pienen puun oksalle hieman varjoon että sade ei sitä kastelisi. Toivoin että omistaja löytäisi. Päätin kuitenkin palata katsomaan muutamaa viikkoa myöhemmin katsomaan mitä oli käynyt, koska minua harmitti sen puolesta. Yksin sateisessa metsässä hylättynä. Löysinkin sen jälleen maahan pudonneena :c ja päätin ottaa sen mukaan, koska en raaskinut enää jättää sitä. Pahoittelin siltä myös sitä että jouduin laittamaan sen pesukoneeseen :D .Ja tuollahan se minun muiden pehmolelujen kanssa nyt on. Mietin vain että jos täällä enemmänkin pudoteltaisiin pehmoleluja niin minun kämppäni olisi täynnä niitä kun en raaskisi jättää niitä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vaikea heittää esineitä roskikseen. Tulee jotenkin säälivä ajatus, että sen heittää likaiseen roskikseen. Etenkin mulla kauan olleet esineet tai vaatteet.
Miten te muut herkät pystytte heittämään pois.
Pystyn, koska koen että on kunniallisempaa päätyä takaisin luonnon kiertokulkuun "täysin palvelleena" kuin jäädä säälistä unohdetuksi jonnekin laatikon tai varaston perälle. Vaikka kaikella on tietoisuus, niin elottoman esineen tietoisuus ei ole sen kaltainen, että sitä pelottaisi ajatus siitä, että sen on aika "purkautua" ja muuttua ajan oloon osaksi toisia muotoja.
Toki aina on hyvä kunnioittaa myös näitä ruumiita, niitä voi ihan kiittää palveluksesta ja milloin mahdollista, hävittää ne esim. kompostoimalla tai polttamalla (monella paikkakunnalla on polttokelpoisen jätteen keräysastioita, joihin esim. vaatteen joka ei ole enää kierrätyskelpoinen voi laittaa) ennemminkin kuin sekajätteessä jossa esine päätyy osaksi suurta jätevuorta ja vasta hyvin pitkän ajan kuluessa pääsee uudelleen kiertokulkuun.
- 22
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ongelmaa käytettyjen tavaroiden suhteen. Jotenkin koen, että niiden sydän kuuluu alkuperäiselle omistajalle.
Näin voi olla, mutta sen voi kyllä voittaa puolelleen kunnioittavalla kohtelulla ja hyvällä huolenpidolla. Niiden osa uudessa, hyvässä kodissa on kuitenkin paljon parempi kuin olisi hylättynä tai hävitettynä ennen aikojaan.
Itselleni suurin ongelma on "käytetyt talot ja maat", koska olen tietoisesti opetellut aistimaan maan ja paikkojen henkiä. Kun muutimme taloomme 8 vuotta sitten, olin alkuun kireä kuin viulunkieli, koska sen paikan henget ei vielä tunteneet minua enkä minä niitä, molemmat osapuolet oli ikään kuin varuillaan. Tein paljon työtä puhuen tontin kasveille, lammelle, antaen pieniä uhrilahjoja maalle ja meditoiden pihalammen äärellä, ruokkien pikkulintuja ja perhosia, ennen kuin sain kunnolla yhteyden paikan luonnonhenkiin ja todella kotoisan ja suojatun olon uudessa kodissani. Vähemmän herkkien ei tarvitse, mutta toisaalta, he eivät koe myöskään sitä onnea mikä tulee siitä kun tuntee olevansa kaiken ympäristössään rakastama, suojelema ja arvostama.
- 22
Mulla on kymmeniä pareja villasukkia ja välillä tulee huono omatunto, kun suosin niistä vain muutamia, kaivan sitten välillä laatikon perältä jonkun parin jota en ole pitänyt aikoihin ja ihan tunnen miten sukat ilahtuvat ja ovat ylpeitä, että pääsevät käyttöön, tuntuu että lämmittävät jalkoja kovemmasti kuin muut toivoen, että pääsisivät näin suosikeiksi ja niin tämän yhden sukkaparin kohdalla on nyt käynytkin :)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä esineilläkin on tunteet ja ne vastaavat hyvään hyvällä. Kun mun auto oli jo kuolemankielissä, se ponnisteli ja toi minut kotiin, jaksoi omaan ruutuunsa asti. Kuoli sitten yöllä, moottori oli mennyt, eikä uutta saatu. Hyvästelin sen tippa silmässä, kun romutukseen lähti.
Jouduin ensimmäisen ikioman autoni kanssa kolariin ja kyllä oli kova paikka nähdä kun se nostettiin ruttuisena hinausauton kyytiin ja lähti autovahinkokeskukseen. Auto meni lunastukseen ja ennen sen viimeistä luovutusta kävin alakouluikäisen tyttäreni kanssa tyhjentämässä sen tavaroistamme.
Se hetki, kun jouduimme auton sinne lumiselle kylmälle pihalle muiden kolariautojen keskelle jättämään, oli niin minulle kuin tyttärellenikin kova paikka ja itkimme molemmat.
Silitin sen rattia, ruttuista konepeltiä ja kauniin sinistä kattoa, juttelin sille viimeiset sanat ja kiitin niistä ihanista yhteisistä vuosista. RIP Sussu, olit autoista paras.
Itkin, kun myin ensimmäisen autoni. Se oli vanha jenkkiauto, ja palveli minua melkein kymmenen vuotta. Kun aika koitti, juttelin sille, silitin sen rattia ja istuinta. Lopuksi hipelsin konepeltiä ja kun auto ajettiin pihasta pois, en voinut katsoa. Kyyneleet vaan tulivat silmiin. Jälkeenpäin mietin, missähän "Orvokki" on, pääsikö talliin, onko sillä kavereita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä esineilläkin on tunteet ja ne vastaavat hyvään hyvällä. Kun mun auto oli jo kuolemankielissä, se ponnisteli ja toi minut kotiin, jaksoi omaan ruutuunsa asti. Kuoli sitten yöllä, moottori oli mennyt, eikä uutta saatu. Hyvästelin sen tippa silmässä, kun romutukseen lähti.
Jouduin ensimmäisen ikioman autoni kanssa kolariin ja kyllä oli kova paikka nähdä kun se nostettiin ruttuisena hinausauton kyytiin ja lähti autovahinkokeskukseen. Auto meni lunastukseen ja ennen sen viimeistä luovutusta kävin alakouluikäisen tyttäreni kanssa tyhjentämässä sen tavaroistamme.
Se hetki, kun jouduimme auton sinne lumiselle kylmälle pihalle muiden kolariautojen keskelle jättämään, oli niin minulle kuin tyttärellenikin kova paikka ja itkimme molemmat.
Silitin sen rattia, ruttuista konepeltiä ja kauniin sinistä kattoa, juttelin sille viimeiset sanat ja kiitin niistä ihanista yhteisistä vuosista. RIP Sussu, olit autoista paras.
Ihan ku mulla <3 :D
Mielestäni kaikki tällainen kuvastaa herkkyyttä, mikä on hyvin miellyttävä ja viehättävä piirre.