Lue keskustelun säännöt.
Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa
16.01.2019 |
https://www.hs.fi/tiede/art-2000005966725.html?ref=rss
Tässä on syy miksi niin moni kokee ettei kumppani tue ja vain vapaamatkustaa.
Kommentit (280)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
"HUONO itsetunto saa ihmiset pelkäämään torjuntaa. Ristiriitaisesti he käyttäytyvät niin, että joutuvat pelätyn torjunnan kohteeksi ja jäävät vaille kaipaamaansa hyväksyntää."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
Se että luulee tekevänsä hyvää, ei tarkoita todellakaan että tekee hyvää. Tällä ajattelulla tämä ihminen välttää kohtaamasta itseään ja myöntämään että ei ole aina oikeassa, mitä valittajat hämmästyttävän usein mielestään ovat. Hyvä että tästäkin aiheest tulee tutkimuksia, niin haitallinen käyttäytymismallikin voi olla joskus historiaa, sitähän kaikki kuitenkin haluavat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Totta kai koskee miehiäkin. Minusta se on hyvä, että sätkii vastaan siinä vaiheessa, kun asiat menevät ihan pieleen. Sehän on merkki siitä, että on elossa ja haluaa muutosta parempaan.
Harvoin ihmiset kuitenkaan haluavat erota, jos asiat olisivat jollain - usein jopa melko helpolla konstilla - ratkaistavissa.
Vastaan voi sätkiä niinkin ettei valita ja pahenna tilannetta, sitähän tämä tutkimuskin sanoo.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmisten olisi syytä erota nykyistä nopeammin eikä käyttää vuosia elämästään huonossa parisuhteessa.
Ei kannata ei. Minä olen sitä mieltä että jos ei osaa asioista keskustella ja on päästävä valittamaan ja riitelemään, on parempi olla yksin. Monet selittävät huonoa käytöstään myös temperamentillä, mikä on yhtä huono syy kuin mikä tahansa muukaan.
Jossain parisuhteissa toinen nalkuttaa ja toinen lyö...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
"HUONO itsetunto saa ihmiset pelkäämään torjuntaa. Ristiriitaisesti he käyttäytyvät niin, että joutuvat pelätyn torjunnan kohteeksi ja jäävät vaille kaipaamaansa hyväksyntää."
Jospa se on heille ainoa toimintamalli, jolla saavat yhtään minkäänlaista huomiota? Hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset ovat oppineet, millaisella käytöksellä saa hyväksyntää ja millaisella tulee nk paskaa tuulettimeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
"HUONO itsetunto saa ihmiset pelkäämään torjuntaa. Ristiriitaisesti he käyttäytyvät niin, että joutuvat pelätyn torjunnan kohteeksi ja jäävät vaille kaipaamaansa hyväksyntää."
Jospa se on heille ainoa toimintamalli, jolla saavat yhtään minkäänlaista huomiota? Hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset ovat oppineet, millaisella käytöksellä saa hyväksyntää ja millaisella tulee nk paskaa tuulettimeen.
Ei se muuta asiaa miksikään. Jos joku ei osaa käyttäytyä, niin eihän se oikeuta häntä huonoon käytökseen, vaan hän on velvollinen opettelemaan hyvää käytöstä. Tätähän rikollisetkin opettelevat vankilassa. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Valittaminen voi olla reaktio siihen, että läheiset eivät auta eivätkä tue. Se ei ole mitenkään kovin harvinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Totta kai koskee miehiäkin. Minusta se on hyvä, että sätkii vastaan siinä vaiheessa, kun asiat menevät ihan pieleen. Sehän on merkki siitä, että on elossa ja haluaa muutosta parempaan.
Harvoin ihmiset kuitenkaan haluavat erota, jos asiat olisivat jollain - usein jopa melko helpolla konstilla - ratkaistavissa.
Vastaan voi sätkiä niinkin ettei valita ja pahenna tilannetta, sitähän tämä tutkimuskin sanoo.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmisten olisi syytä erota nykyistä nopeammin eikä käyttää vuosia elämästään huonossa parisuhteessa.
Ei kannata ei. Minä olen sitä mieltä että jos ei osaa asioista keskustella ja on päästävä valittamaan ja riitelemään, on parempi olla yksin. Monet selittävät huonoa käytöstään myös temperamentillä, mikä on yhtä huono syy kuin mikä tahansa muukaan.
Jossain parisuhteissa toinen nalkuttaa ja toinen lyö...
Niin tekevät, eivätkä ymmärrä lopettaa, kumpikaan.
Se on hieno asia tuo huono itsetunto! Sillä voi selittää ihan mitä vain! Vähän kätevää, että meillä on tällainen käsite olemassa, kun sehän tarkoittaakin lähes mitä tahansa, mikä ei ole huiman ihanaa.
Ja jotkut jaksavat siitä vielä kaahottaa... tajuamatta vissiin mistään mitään. No, keskimääräinen ihminen ei ole keskimääräistä papukaijaa paljon kummempi. Lienenkö minäkään, vaikka osaankin kritisoida itsetuntolätinää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
"HUONO itsetunto saa ihmiset pelkäämään torjuntaa. Ristiriitaisesti he käyttäytyvät niin, että joutuvat pelätyn torjunnan kohteeksi ja jäävät vaille kaipaamaansa hyväksyntää."
Jospa se on heille ainoa toimintamalli, jolla saavat yhtään minkäänlaista huomiota? Hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset ovat oppineet, millaisella käytöksellä saa hyväksyntää ja millaisella tulee nk paskaa tuulettimeen.
Ei se muuta asiaa miksikään. Jos joku ei osaa käyttäytyä, niin eihän se oikeuta häntä huonoon käytökseen, vaan hän on velvollinen opettelemaan hyvää käytöstä. Tätähän rikollisetkin opettelevat vankilassa. Eri
Ei muutakaan, mutta tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä valittaminen on ihan ok ja valittamalla ovat saaneet sen mitä ovat halunneetkin. Jos jonkun parisuhteessa valittaminen kerran on hyväksi havaittu ja toimiva keino, miksi muuttaa mitään? Tiedän itsekin pariskuntia, joissa mies antaa lopulta periksi, kun nainen tarpeeksi kauan nalkuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Valittaminen voi olla reaktio siihen, että läheiset eivät auta eivätkä tue. Se ei ole mitenkään kovin harvinaista.
Ei ole harvinaista, mutta tyhmää se on jo ihan tutkimustiedonkin valossa. Jos valitus on ok, miksi valittavat ihmiset eivät hakeudu toistensa seuraan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
"HUONO itsetunto saa ihmiset pelkäämään torjuntaa. Ristiriitaisesti he käyttäytyvät niin, että joutuvat pelätyn torjunnan kohteeksi ja jäävät vaille kaipaamaansa hyväksyntää."
Jospa se on heille ainoa toimintamalli, jolla saavat yhtään minkäänlaista huomiota? Hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset ovat oppineet, millaisella käytöksellä saa hyväksyntää ja millaisella tulee nk paskaa tuulettimeen.
Itsetunto paranee kun saa hyväksyntää, mutta silti kaikkea käytöstä ei pidä hyväksyä. Jos jollakin käytöksellä ei saa hyväksyntää luulisi että kuka tahansa oppii muuttamaan käytöstä, eläimetkin oppii yrityksen ja erehdyksen kautta. Lisäksi useimmat ihmiset oppivat mm. lukemalla tutkimuksiin perustuvaa tietoa.
Huono itsetunto toki saattaa johtaa esim. masennukseen jolloin oppiminen voi olla mahdotonta. Silloin masennus täytyisi hoitaa ennen kun voi korjata itsetuntoa.
En ymmärrä näitä ihmisiä, jotka kuvittelevat että heillä on oikeus oksentaa kaikki paska jonkun toisen päälle. Ovatko he vain niin itsekkäitä ja erinomaisia että he eivät ymmärrä tekojensa seurauksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Valittaminen voi olla reaktio siihen, että läheiset eivät auta eivätkä tue. Se ei ole mitenkään kovin harvinaista.
Melkolailla harvnaista on että valittamalla kuitenkaan tulee tukea ainakaan läheisiltä.
Epäsuorat tavat hakea tukea johavat harvoin toivottuun tulokseen.
"Ihmiset eivät hae tukea kumppaniltaan vain suoraan pyytämällä. He voivat etsiä sitä myös epäsuorasti valittamalla, jurottamalla tai tuomalla esille surullisuuttaan.
Tällainen epäsuora mielenosoittaminen ja marttyyrimäinen käytös ei kuitenkaan välttämättä tuo toivottua tulosta. Se päinvastoin ärsyttää kumppania, jolloin lohdun sanoja tai tekoja ei heru."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Valittaminen voi olla reaktio siihen, että läheiset eivät auta eivätkä tue. Se ei ole mitenkään kovin harvinaista.
Melkolailla harvnaista on että valittamalla kuitenkaan tulee tukea ainakaan läheisiltä.
Epäsuorat tavat hakea tukea johavat harvoin toivottuun tulokseen.
"Ihmiset eivät hae tukea kumppaniltaan vain suoraan pyytämällä. He voivat etsiä sitä myös epäsuorasti valittamalla, jurottamalla tai tuomalla esille surullisuuttaan.
Tällainen epäsuora mielenosoittaminen ja marttyyrimäinen käytös ei kuitenkaan välttämättä tuo toivottua tulosta. Se päinvastoin ärsyttää kumppania, jolloin lohdun sanoja tai tekoja ei heru."
Jos ikinä mitään positiivista huomiota ei ole saanut keneltäkään muillakaan tavoilla, niin tämä vastaa odotusarvoa täysin. Sitä, että ihmiset ylipäätään ovat melko ikäviä ja keskittyvät yleensä vain omiin asioihinsa.
Olisiko jo selvää että valittaminen ei ole järkevän ihmisen tapa reagoida mihinkään? Täällä palstalla tämän sanominen tuntuu itsemurhalta. Itsesuojeluvaston puuttuessa toteankin, että monella valittajalla olisi itselläänkin parempi olla jos ei valittaisi. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Valittaminen voi olla reaktio siihen, että läheiset eivät auta eivätkä tue. Se ei ole mitenkään kovin harvinaista.
Melkolailla harvnaista on että valittamalla kuitenkaan tulee tukea ainakaan läheisiltä.
Epäsuorat tavat hakea tukea johavat harvoin toivottuun tulokseen.
"Ihmiset eivät hae tukea kumppaniltaan vain suoraan pyytämällä. He voivat etsiä sitä myös epäsuorasti valittamalla, jurottamalla tai tuomalla esille surullisuuttaan.
Tällainen epäsuora mielenosoittaminen ja marttyyrimäinen käytös ei kuitenkaan välttämättä tuo toivottua tulosta. Se päinvastoin ärsyttää kumppania, jolloin lohdun sanoja tai tekoja ei heru."
Jos ikinä mitään positiivista huomiota ei ole saanut keneltäkään muillakaan tavoilla, niin tämä vastaa odotusarvoa täysin. Sitä, että ihmiset ylipäätään ovat melko ikäviä ja keskittyvät yleensä vain omiin asioihinsa.
Moni pitää itseään niin erikoisena, että ei kestä jos ei saa huomiota. En tarkoita että hän on narsisti, vaan tämä narsistinen piirre on vain korostunut. Tämä olisi kuitenkin hyvä tiedostaa itsekkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ja sitten on oikeus valittaa niille tärkeimmille ihmisille, joiden pitäisi kuitenkin sinua auttaa ja tukea? Usein kannattaa tutkiskella omaa osuuttaan vallitsevaan tilanteeseen. Omia virheitä on tunnetusti vaikea huomata ja myöntää. Ihmiset käyttävät huomasti resursejaan todistellakseen mitä milloinkin. Tässäkin ketjussa pohjalla on tutkimus, mitä valitusmyönteiset koittavat kovasti kampittaa erilaisilla lähtökohdilla, ei kovin tieteellisesti tosin.
Valittaminen voi olla reaktio siihen, että läheiset eivät auta eivätkä tue. Se ei ole mitenkään kovin harvinaista.
Melkolailla harvnaista on että valittamalla kuitenkaan tulee tukea ainakaan läheisiltä.
Epäsuorat tavat hakea tukea johavat harvoin toivottuun tulokseen.
"Ihmiset eivät hae tukea kumppaniltaan vain suoraan pyytämällä. He voivat etsiä sitä myös epäsuorasti valittamalla, jurottamalla tai tuomalla esille surullisuuttaan.
Tällainen epäsuora mielenosoittaminen ja marttyyrimäinen käytös ei kuitenkaan välttämättä tuo toivottua tulosta. Se päinvastoin ärsyttää kumppania, jolloin lohdun sanoja tai tekoja ei heru."
Jos ikinä mitään positiivista huomiota ei ole saanut keneltäkään muillakaan tavoilla, niin tämä vastaa odotusarvoa täysin. Sitä, että ihmiset ylipäätään ovat melko ikäviä ja keskittyvät yleensä vain omiin asioihinsa.
Minusta on ihan hyvä että ihmiset keskityy mieluummin omiin kuin muiden asioihin. Silti puolisolle voi välillä sanoa että nyt kaipaan sitä että olet vierellä eikä valittaa että kun ei koskaan saa huomiota. Jos sitä huomiota ei kannata jatkaa mutta ei palata takaisin vanhaan valittamiseenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.
"HUONO itsetunto saa ihmiset pelkäämään torjuntaa. Ristiriitaisesti he käyttäytyvät niin, että joutuvat pelätyn torjunnan kohteeksi ja jäävät vaille kaipaamaansa hyväksyntää."
Jospa se on heille ainoa toimintamalli, jolla saavat yhtään minkäänlaista huomiota? Hyvällä itsetunnolla varustetut ihmiset ovat oppineet, millaisella käytöksellä saa hyväksyntää ja millaisella tulee nk paskaa tuulettimeen.
Ei se muuta asiaa miksikään. Jos joku ei osaa käyttäytyä, niin eihän se oikeuta häntä huonoon käytökseen, vaan hän on velvollinen opettelemaan hyvää käytöstä. Tätähän rikollisetkin opettelevat vankilassa. Eri
Ei muutakaan, mutta tässäkin ketjussa on ihmisiä, joiden mielestä valittaminen on ihan ok ja valittamalla ovat saaneet sen mitä ovat halunneetkin. Jos jonkun parisuhteessa valittaminen kerran on hyväksi havaittu ja toimiva keino, miksi muuttaa mitään? Tiedän itsekin pariskuntia, joissa mies antaa lopulta periksi, kun nainen tarpeeksi kauan nalkuttaa.
Monesti nämä miehet ovat ennenaikaisesti myös haudassa. Tästäkin on tutkimuksia. Tämä on sama tilanne kuin miksi osa naisista ei eroa väkivaltaisesta miehestään.
Valittamisen lopettaminen saattaa olla näille ihmisille pelottavaa.
Eräs valittava läheinen on sanonut minulle, että hänhän vain välittää ja huolehtii.
Hän kokee valittamisen olevan asioista huolehtimista ja ongelmien korjaamista.
Sitä en vielä ole hoksannut, että millä tavalla se valittaminen korjaa asioita.
Tämä henkilö valittaa minulle sellaisistakin asioista, joita ei voi muuttaa millään tavalla. Hän valittaa esim. joidenkin ihmisten käytöksestä toistuvasti, vaikka nämä valittamisen kohteet ovat kuolleet yli 10 vuotta sitten.