Lue keskustelun säännöt.
Tutkimus: Huono itsetunto saa ihmisen hakemaan kumppaniltaan tukea valittamalla – eikä se auta asiaa
16.01.2019 |
https://www.hs.fi/tiede/art-2000005966725.html?ref=rss
Tässä on syy miksi niin moni kokee ettei kumppani tue ja vain vapaamatkustaa.
Kommentit (280)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
No poistuvatko ne valittamalla? Varsinkaan puolisolle, jolla ei ole osaa eikä arpaa kuspäiseen pomoosi ja työpaikan muutenkin erittäin huonoon ilmapiiriin? Tai äitisi kuolemaan? Tai siihen, että luotettavana pitämäsi ystävä on levittänyt sinusta perättömiä juoruja ympäri kyliä? Tai näiden kaikkien yhteissummaan, jonka vuoksi olet ihan lopussa? Ratkaiseeko valittaminen kaikki ongelmat? Voisiko valittamisen sijasta pyytää toiselta jotain käytännön asioita, joita hän voisi tehdä, koska olet ylikuormittunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Niin, nykyään molemmilla on yleensä oma ura ja tulot. Nykynaiset eivät enää sen takia ole pakotettuja vuosikymmeniä katselemaan vaikkapa alkoholisoitunutta tai väkivaltaista puolisoa.
Miksi täälläkin valitetaan joka päivä näistä asioista? Milloin mies ei anna tarpeeksi rahaa, juo liikaa ym.
Moni on sen verran sitoutunut parisuhteeseensa, että mieluummin yrittää alkuun korjata suhteen ongelmia kuin heti ensimmäisenä erota. Tuliko tämä sinulle yllätyksenä?
Eihän tuossa ole järkeä, koska tuo valitus ei auta. Kuinka monta kertaa tämä tarvitsee todeta että menee jakeluun?
Valitus ei useinkaan auta, mutta joku syyhän siihen valitukseen on. Ei kiinnosta ottaa selvää, missä mättää?
Muista ihmisistä en tiedä, mutta itse olen ainakin kysynyt monta kertaa ja yrittänyt selvittää missä ongelma piilee.
Vastaus on joka kerta se, että "lapsena piti ...., aina mun pitää..., kukaan ei ikinä huolehdi..., minä yksin olen vastuussa...".
No joo. Se vastuussa oleminen on sitä, että pitää sekaantua sellaisiin asioihin jotka hänelle ei kuulu (esim. veljen olohuoneen sisustus) ja niistä sitten motkotetaan kaikille mahdollisille ihmisille kunnes tilanne muuttuu valittajan mieleiseksi. Jos tilanne ei muutu, tai se on niin vanha, että kaikkia asianosaiset ovat kuolleet, niin sitten vaan valitetaan vähintään kerran viikossa ko. aiheesta.
Hänelle on sanottu usealta taholta, että ei tarvitse ottaa vastuuta. Jokainen ottaa ihan itse vastuun ja haluaakin ottaa itse vastuun. Mutta eihän se kelpaa. Hänen pitää varmistaa ja valvoa. Ja sekaantua ihan kaikkeen. Ja valittaa ja valittaa loputtomiin.
Millä tavalla tässä vielä pitäisi ottaa selvää.
En ole psykologi enkä psykiatri. Ei minulla ole sellaisia taitoja, että osaisin korjata lapsuuden traumoja. En minä tiedä mitä minun pitäisi tehdä sen asian kanssa että Heikki sai uudet luistimet 45 vuotta sitten ja valittajan piti luistella vanhoilla. Olen kuunnellut ja antanut empatiaa, mutta en tiedä mitä silloin pitäisi tehdä kun mikään määrä kuuntelua ja empatiaa ei riitä.
Se on tietysti ikävää, että lapsena piti tehdä enemmän kuin olisi ollut kohtuullista. Sitä en voi muuttaa. Voin vain kuunnella avautumisia. Mutta ei sitä samaa avautumista halua joka viikko kuunnella. Varsinkin kun niitä avautumisen aiheita on paljon. Niitä riittää ihan joka helvetin päivälle.
Ei koko aikaa voi vain vatvoa kaikenmaailman murheita. Varsinkin kun tämän valittajan suhtautuminen muiden murheisiin on varsin kylmäkiskoista. Hän on mm. paheksunut naapuria joka oli murheissaan koiransa kuoleman jälkeen. Oikein vihaisena minulle selitti, että ei koiraa pidä surra, sitä voi ostaa uuden koiran.
On vain hän ja hänen murheet. Kenelläkään muulla ei ole mitään väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?
Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.
On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta.
Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".
Niin totta. Ennen kun alkaa vaatia jotakin, kannattaa keskustella ja perustella asia. Varsinkin jos tämä on jokin uusi asia mitä odottaa kumppanin tekevän. Jotkut aloittavat heti valituksella ja ero on edessä.
Ihmisestä kyllä äkkiä tulee ikävä valittaja, jos kaikki rakentavasti esitetyt ehdotukset kuitataan "joo joo, niin niin" eikä mitään ikinä tapahdu.
Ja näin tahallaan pahentaa alkuperäistä tilannetta. Onko järkevää?
Minäkään en ymmärrä sitä miksi jotkut huomioivat puolisonsa niin huonosti, että toiselta loppuvat kaikki rakentavat tavat ilmaista itseään, kun mitään vastakaikua ei tule.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Sinä näet sen noin ja joku toinen vähän toisin. Ihminen ei ole kone ja joskus on tilanteita, että se väsy ja epätoivo vaan iskee. Minulta ei ole pois antaa toiselle energiaa ja tukea, kun hän sitä tarvitsee ja ihan tasapuolisuuden ja reiluuden nimissä odotan sitä myös vuorollani itselleni. Ja kun homma toimii kukaan ei valita vaan tarpeet tulee huolehdittua valituksitta.
Onko päänsärkykin huonoa käytöstä entä itku? Vaikeassa paikassa minä totesin, että tilanne on se, että ei ole voimavaroja olla valittamatta, joten vaihtoehdot oli siinä, että joko toinen tukee tai poistuu takavasemmalle riittävän kauas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?
Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.
On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta.
Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".
Mitä ajattelet ihmisestä, joka kokee esimerkiksi omien lapsien ruokkimisen olevan ikävän pakko ja jättää tämän siksi välistä?
Ihmettelen kyllä kovasti miksi hän on tehnyt lapsia. Lasten tekeminen mielesäni nykymaailmassa on ihan vapaaehtoista.
Ja itselläni on kyllä lapsia ja suhdekin mielesäni pitkähkö kun se on kestänyt reilusti yli kaksikymmentä vuotta.
Entä jos ihminen havahtuu lastenhoidon kuormittavuuteen vasta siinä vaiheessa, kun niitä lapsia jo on? Ei aina voi tehdä pelkästään omasta mielestä hauskoja juttuja, vaan joskus on pakko tehdä asioita, koska se on oikein.
Jos ihminen haluaa oikeasti lapsia tuleeko ladtenhoidon kuormittavuus oikeasti yllätyksenä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?
Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.
On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta.
Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".
Mitä ajattelet ihmisestä, joka kokee esimerkiksi omien lapsien ruokkimisen olevan ikävän pakko ja jättää tämän siksi välistä?
Ihmettelen kyllä kovasti miksi hän on tehnyt lapsia. Lasten tekeminen mielesäni nykymaailmassa on ihan vapaaehtoista.
Ja itselläni on kyllä lapsia ja suhdekin mielesäni pitkähkö kun se on kestänyt reilusti yli kaksikymmentä vuotta.
Entä jos ihminen havahtuu lastenhoidon kuormittavuuteen vasta siinä vaiheessa, kun niitä lapsia jo on? Ei aina voi tehdä pelkästään omasta mielestä hauskoja juttuja, vaan joskus on pakko tehdä asioita, koska se on oikein.
Jos ihminen haluaa oikeasti lapsia tuleeko ladtenhoidon kuormittavuus oikeasti yllätyksenä?
Miksi muuten luulet, että kunnat vastaisivat lastensuojelusta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?
Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.
On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta.
Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".
Mitä ajattelet ihmisestä, joka kokee esimerkiksi omien lapsien ruokkimisen olevan ikävän pakko ja jättää tämän siksi välistä?
Ihmettelen kyllä kovasti miksi hän on tehnyt lapsia. Lasten tekeminen mielesäni nykymaailmassa on ihan vapaaehtoista.
Ja itselläni on kyllä lapsia ja suhdekin mielesäni pitkähkö kun se on kestänyt reilusti yli kaksikymmentä vuotta.
Entä jos ihminen havahtuu lastenhoidon kuormittavuuteen vasta siinä vaiheessa, kun niitä lapsia jo on? Ei aina voi tehdä pelkästään omasta mielestä hauskoja juttuja, vaan joskus on pakko tehdä asioita, koska se on oikein.
Jos ihminen haluaa oikeasti lapsia tuleeko ladtenhoidon kuormittavuus oikeasti yllätyksenä?
Miksi muuten luulet, että kunnat vastaisivat lastensuojelusta?
Edelleen ihmettelen lähinnä miksi ihmisten on pakko tehdä lapsia jos he eivät kykene lapsihoitamaan.
Lastensuojelu taas on mielestäni ihan hyvä asia ja sitä tarvitaan kyllä enemmän tilanteissa jotka johtuu ihan muuta kuin huonosta parisuhteesta tai lastenhoidon kuormittavuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?
Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.
On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta.
Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".
Mitä ajattelet ihmisestä, joka kokee esimerkiksi omien lapsien ruokkimisen olevan ikävän pakko ja jättää tämän siksi välistä?
Ihmettelen kyllä kovasti miksi hän on tehnyt lapsia. Lasten tekeminen mielesäni nykymaailmassa on ihan vapaaehtoista.
Ja itselläni on kyllä lapsia ja suhdekin mielesäni pitkähkö kun se on kestänyt reilusti yli kaksikymmentä vuotta.
Entä jos ihminen havahtuu lastenhoidon kuormittavuuteen vasta siinä vaiheessa, kun niitä lapsia jo on? Ei aina voi tehdä pelkästään omasta mielestä hauskoja juttuja, vaan joskus on pakko tehdä asioita, koska se on oikein.
Jos ihminen haluaa oikeasti lapsia tuleeko ladtenhoidon kuormittavuus oikeasti yllätyksenä?
Miksi muuten luulet, että kunnat vastaisivat lastensuojelusta?
Edelleen ihmettelen lähinnä miksi ihmisten on pakko tehdä lapsia jos he eivät kykene lapsihoitamaan.
Lastensuojelu taas on mielestäni ihan hyvä asia ja sitä tarvitaan kyllä enemmän tilanteissa jotka johtuu ihan muuta kuin huonosta parisuhteesta tai lastenhoidon kuormittavuudesta.
Ehkä siksi, etteivät ihmiset osaa esimerkiksi ennakkoon tietää miten he jaksavat vanhempina? Isän tai äidin sairastuminen esimerkiksi synnytyksen jälkeiseen masennukseen ei ole omasta tahdosta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Sinä näet sen noin ja joku toinen vähän toisin. Ihminen ei ole kone ja joskus on tilanteita, että se väsy ja epätoivo vaan iskee. Minulta ei ole pois antaa toiselle energiaa ja tukea, kun hän sitä tarvitsee ja ihan tasapuolisuuden ja reiluuden nimissä odotan sitä myös vuorollani itselleni. Ja kun homma toimii kukaan ei valita vaan tarpeet tulee huolehdittua valituksitta.
Onko päänsärkykin huonoa käytöstä entä itku? Vaikeassa paikassa minä totesin, että tilanne on se, että ei ole voimavaroja olla valittamatta, joten vaihtoehdot oli siinä, että joko toinen tukee tai poistuu takavasemmalle riittävän kauas.
Päänsärky ja itku ei ole huonoa käytöstä, vaan elämää. Normaaleista asioista alituinen valittaminen on sen sijaan jo henkistä väkivaltaa. Jos ei todellakaan osaa asioista keskustella vaan valittaa ja valittaa, niin ei kenelläkään ole mitään velvollisuutta tuota kuunnella. Ihmisen tulee ottaa vastuu omista tekemisistään ja olla siirtämättä omaa pahaa oloaan muille, silloinkin vaikka tuntuisi että muut on siitä vastuussa. Tunteet ja teot on pidettävä eri asioina. Jos tuntuu että ei jaksa, on aika karsia tekemisiä. Näin siis ihan normaalissa elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Totta kai koskee miehiäkin. Minusta se on hyvä, että sätkii vastaan siinä vaiheessa, kun asiat menevät ihan pieleen. Sehän on merkki siitä, että on elossa ja haluaa muutosta parempaan.
Harvoin ihmiset kuitenkaan haluavat erota, jos asiat olisivat jollain - usein jopa melko helpolla konstilla - ratkaistavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Totta kai koskee miehiäkin. Minusta se on hyvä, että sätkii vastaan siinä vaiheessa, kun asiat menevät ihan pieleen. Sehän on merkki siitä, että on elossa ja haluaa muutosta parempaan.
Harvoin ihmiset kuitenkaan haluavat erota, jos asiat olisivat jollain - usein jopa melko helpolla konstilla - ratkaistavissa.
Vastaan voi sätkiä niinkin ettei valita ja pahenna tilannetta, sitähän tämä tutkimuskin sanoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Totta kai koskee miehiäkin. Minusta se on hyvä, että sätkii vastaan siinä vaiheessa, kun asiat menevät ihan pieleen. Sehän on merkki siitä, että on elossa ja haluaa muutosta parempaan.
Harvoin ihmiset kuitenkaan haluavat erota, jos asiat olisivat jollain - usein jopa melko helpolla konstilla - ratkaistavissa.
Vastaan voi sätkiä niinkin ettei valita ja pahenna tilannetta, sitähän tämä tutkimuskin sanoo.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmisten olisi syytä erota nykyistä nopeammin eikä käyttää vuosia elämästään huonossa parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Eikö tämä koske sitten myös miehiä jotka ovat niin ylikuormittuneita, että eivät kykene tekemään heiltä vaadittavia asioita? Miksi sitten valittaa heille? Onko tämä nyt vain niin, että naisella on oikeus valittaa ja olla ylikuormittunut, mutta miehellä ei? Jo tuo valittaminen kuormittaa toista lisää. Keskustelua ja jos siitä ei yrityksistä huolimatta tule tulosta, niin joko tyytyy tilanteeseen tai eroaa. Valitus kun ei auta.
Totta kai koskee miehiäkin. Minusta se on hyvä, että sätkii vastaan siinä vaiheessa, kun asiat menevät ihan pieleen. Sehän on merkki siitä, että on elossa ja haluaa muutosta parempaan.
Harvoin ihmiset kuitenkaan haluavat erota, jos asiat olisivat jollain - usein jopa melko helpolla konstilla - ratkaistavissa.
Vastaan voi sätkiä niinkin ettei valita ja pahenna tilannetta, sitähän tämä tutkimuskin sanoo.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ihmisten olisi syytä erota nykyistä nopeammin eikä käyttää vuosia elämästään huonossa parisuhteessa.
Ei kannata ei. Minä olen sitä mieltä että jos ei osaa asioista keskustella ja on päästävä valittamaan ja riitelemään, on parempi olla yksin. Monet selittävät huonoa käytöstään myös temperamentillä, mikä on yhtä huono syy kuin mikä tahansa muukaan.
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ohis...hyvin harvoin ihmisen voimavarat loppuvat yhdessä yössä. Eilen oli vielä kaikki hyvin ja nyt ei enää voimavarat riitä mihinkään. Ja silloinkin on yleensä kyse jostain äkillisestä sairaskohtauksesta, tapaturmasta tai onnettomuudesta. Vika on siinä, että jotkut ihmiset eivät tunnista eivätkä kuuntele omia voimavarojaan. Painetaan vaan lisää kaasua, vaikka olisi pitänyt jo aikaa sitten aloittaa jarruttaminen. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa, koska elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa pitää vaan hampaat irvessä puskea eteenpäin, ottaa lisää vastuita ja tehtäviä, vaikka ei kohtuudella saa hoidettua edellisiäkään. Asetetaan itselle itsekin lisää vaatimuksia. Jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kunnes tulee stoppi, kun tapahtuu jotain, mistä ei resurssit jo valmiiksi äärimmilleen vedettynä enää yksinkertaisesti selviä.
Ihmiset ovat kohtuullisen hyvin tietoisia omista fyysisistä voimavaroistaan, vaikka ei jotain fyysistä suoritusta olisi koskaan kokeillutkaan. Sen sijaan henkisten voimavarojen suhteen monet arvioivat jaksamisensa reilusti yläkanttiin. Vielä, kun henkistä kuormaa kasvatetaan vähitellen, tulee helposti harha, että kyllä tässä nyt vielä kolmas lapsi menee samalla kuin kaksi edellistäkin, kyllähän tässä kokopäivätyön ohella pystyy suorittamaan yliopistotutkinnon ja perhekin varmaan hoituu vähän vasemmalla kädellä tai omakotitalon rakentaminenhan nyt on ihan pikkujuttu ja lumitöiden tekeminen kukonpieraisun aikaan aamulla on vain virkistävää, vaikka pari kiukuttelevaa taaperoa pyörii jaloissa ja päiväkotiin sekä sieltä töihinkin pitäisi ehtiä.
Jokaisen olisi hyvä kerran tai kaksi vuodessa ottaa itselleen esim jonain viikonloppuna aikaa, jolloin voisi oman päänsä kanssa keskustella omasta jaksamisestaan, omista toiveistaan ja miettiä, pitäisikö jostain voimavaroja kuluttavasta luopua ennenkuin ottaa itselleen jonkin uuden voimavaroja kuluttavan asian. Mun mielestä henkisten voimavarojen kuluminen ei ole tasaisesti nouseva viiva vaan voimavarojen kulutus tuplaantuu jokaisen uuden voimavaroja vievän asian myötä. Ensimmäisen asian kanssa olet "asteikolla" 1, toisen kanssa 2, kolmannen kanssa oletkin jo 4:ssä ja neljännen kanssa 8:ssa. Asioiden kuormittavuus ei ole aina kiinni pelkästä asiasta vaan myös siitä, paljonko sulla on kuormittavia asioita ennestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Parisuhteita on olemassa monenlaisia. Parisuhde voi toimia vaikka asioista ei puhua tai sovita juurkasn keskesnään. Toimimisen kannalta tärkeämpää että odotukset parisuhteesta molemmilla on saman suuntaiset. Jos ne ei ole et voi vaatia puolisolta että hänen on toteutettava sinun odotuksesi.
Yleensä siinä vaiheessa viimeistään joudutaan keskustelemaan asioista, kun jomman kumman elämässä tapahtuu muutoksia. Ihmiset muuttuvat suhteen aikana, samoin heidän tilanteensa. Suhteesta on keskusteltava, jotta pysyttäisiin samalla kartalla. Lyhytaikaiset suhteet ja FWB-viritykset tietysti voivat olla ihan oma juttunsa.
Miksi muutoksista olisi pakko keskustella parisuhteessa?
No olisko siksi, että muuten tulee se klassinen: kasvoimme erillemme.
Kyllä ainakin minua on muuttanut paljon uralla tapahtunut iso muutos sekä vanhempien menettäminen. Jos olisin saanut lapsia, vanhemmuus olisi varmasti kasvattanut myös.
Jos parisuhde perustuu yhteen kasvamiseen niin joo varmasti tulee ero kun kasvetaakin erilleen. Pitkäkin parisuhde voi silti perustua muuhun. Jos ajattelen esim. isoäitini käisten parisuhteita, parisuhteet usein oli pitkiä, parisuhteessa ei silti varmasti ihan hirveästi puhuttu mm. parisuhteen ongelmista.
Mihin sinun parisuhteesi perustuisi? Toinen elättää ja toinen tekee kotihommia?
Vapaa ehtoisuuteen, siihen että kumpikaan ei yritä toista muuttaa, mutta molemmilla on oikeus muuttua. Arvostukseen, siihen että toista pystyy arvostamaan sellaisena kuin hän on eikä vasta jos hän toimii tai tekee asioita kuten sanon.
On ihan reilua odottaa, että kumpikin osapuoli tsemppaa suhteen eteen riittävän määrän. Harva ihminen on laiskimmissa luonnontilassaan niin ihana ihminen, ettei hänen tarvitse yhtään huomioida muita vaan muut pysyvät tyytyväisinä siitä huolimatta.
Laiskistumisen syynä on usein se että joku asia muuttuu pakoksi. On pakko tehdä asioita, on pakko hoitaa suhdetta jotta se pysyy väkisin kasassa. Kun ei ole mitäön pakkoa pysyä suhteessa sen eteen on valmis myös tekemään asioita. Vaatmukset saa ihmisen helposti vetäytymään ja kanssakäymisestä tulee "pakkopullaa", "näin on aina tehty ja näin on pakko jatkaa".
Niin totta. Ennen kun alkaa vaatia jotakin, kannattaa keskustella ja perustella asia. Varsinkin jos tämä on jokin uusi asia mitä odottaa kumppanin tekevän. Jotkut aloittavat heti valituksella ja ero on edessä.
Ihmisestä kyllä äkkiä tulee ikävä valittaja, jos kaikki rakentavasti esitetyt ehdotukset kuitataan "joo joo, niin niin" eikä mitään ikinä tapahdu.
Ja näin tahallaan pahentaa alkuperäistä tilannetta. Onko järkevää?
Minäkään en ymmärrä sitä miksi jotkut huomioivat puolisonsa niin huonosti, että toiselta loppuvat kaikki rakentavat tavat ilmaista itseään, kun mitään vastakaikua ei tule.
Jos ongelma on alunperin siinä, että puolisolla on huono itsetunto, niin minkä sille sitten mahtaa.
Sillä huonoitsetuntoisella valittajalla on samat ongelmat jokaisessa suhteessa.
Onko se sitten aina kaikkien muiden vika, että hänen täytyy valittaa ja valittaa kunnes happi loppuu.
Jos parisuhde on huono, niin sillon kannattaa erota.
Ei se parisuhde valittamalla siitä paremmaksi muutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut sen kuvan, että osa puolustaa valittamista vaikka tutkimuksenkin mukaan se ei aiheuta mitään positiivista. Olenko oikeassa?
Jotkut tulkitsevat kaikki hiukankin ikävältä tuntuvat puheenaiheet valittamisena. Parisuhde vaatii asioista sopimista yhdessä, joten joskus haastavistakin aiheista on puhuttava, jos suhteen haluaa toimivan.
Jotkut myös kokevat valittamisena sen, että ongelma kipataan kiukkuisena toisen nenän eteen ja oletetaan, että toisella on joku "Näin korjaat asian kuin asian" -opaskirja, josta katsomalla mikä tahansa ongelma ratkeaa. Mun mielestä ongelmaa kannattaa ensin pohtia itse. Mikä ongelma täsmälleen ottaen on? Mikä ongelman on aiheuttanut? Mitä seurauksia on, jos ongelmalle ei tehdä mitään? Mitä minä voisin omalta osaltani tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Mitä mielestäni toinen osapuoli voisi omalta osaltaan tehdä, jotta ongelma ratkeaisi? Onko muita vaihtoehtoja kuin ensimmäisenä mieleen tulleet? Voiko joku kolmas osapuoli ratkaista ongelman tai auttaa ongelman ratkaisemisessa? Ja vasta tämän jälkeen ottaa ongelma puheeksi, kertoa oma näkemys ja antaa toiselle myös aikaa omalla tahollaan miettiä samoja kysymyksiä. Jollekin riittää miettimiseen 10 min, toinen tarvitsee koko päivän, kolmas ehkä viikon ongelman laadusta riippuen. Kun miettimisajan jälkeen sovitusti ongelma otetaan uudelleen puheeksi, on paljon helpompaa keskustella asiasta.
Olen varsin ratkaisukeskeinen ihminen ja on todella ärsyttävää, jos yks kaks puskista kipataan eteeni ongelma ja mulla pitäisi olla taikurinhatussa kaikkitietävä puhuva jänis, jolta korvista nostamalla saan ratkaisun ongelmaan kuin ongelmaan. Tarvitsen aikaa erilaisten vaihtoehtojen miettimiseen, joskus ihan asioiden tarkistamiseen ja laskemiseen esim jos on kyse raha-asioista. Joku ratkaisu voi tuntua nopeasti hyvältä vaihtoehdolta, jos ei ole aikaa miettiä, mitä kaikkia seurauksia ratkaisulla on ja mihin kaikkeen muuhun ratkaisu tulisi vaikuttamaan. Pahimmassa tapauksissa mennään vain ojasta allikkoon ja sen jälkeen on uusi ongelma, joka on seurausta edellisen ongelman liian hätäisestä ratkaisusta.
Usein puoliso kaipaa toiselta ensimmäisenä huomiota. Ratkaisuja voidaan sitten miettiä yhdessä ajan kanssa.
Ohis...positiivista vai negatiivista huomiota? Jos negatiivista, silloin voi olla ihan järkevää valittaa puolisolle, miten taloustili on TAAS tyhjä ja lapselle pitäisi ostaa toppahaalari. Kyllä se siippakin takuulla ärsyyntyy ja tiuskaisee jotain. Jos taas positiivista huomiota, kannattaa harkita jotain muuta lähestymistapaa.
Ohis... en yleensä ole valittaja. Joskus olen ja silloin on se vaihe, kun minulla ei ole enää voimavaroja normaaliin itsesäätelyyn ja olen ylikuormittunut. Vähän kuin pieni lapsi itkee nälkäänsä. Sen tajunneena olen alkanut ymmärtää, että valittajalla on asiat jollain oleellisella tavalla pielessä eikä se ratkaise mitään, että vaaditaan valittajalta rakentavampaa kommunikaatiota vaan se ainoastaan vaatii lisää väsyneeltä ja lakaisee ongelmia maton alle. Yleensä valitus lakkaa heti, kun sen aiheuttava tekijä poistuu valittajan elämästä. Ja toki, valittajat ovat raskaita ihmisiä ympäristölleen.
Aikuisen tulee itse huolehtia voimavaroistaan. Ei tähän oikein muutkaan pysty. Valitus ei auta vieläkään. Sinä oikeutat huonoa ja rasittavaa käytöstäsi ja et ota siitä itse vastuuta. Ei se ole toisen syy jos et osaa säännöstellä voimavarojasi.
Elämä yksinkertaisesti on sellaista, että se välillä vaatii ihmiseltä enemmän voimavaroja kuin mitä hänellä olisi. Ei koko elämää pysty suunnittelemaan ennakkoon. Aina voi tulla jotain yllättävää eteen vaikka miten hyvin olisi etukäteen varautunut kaikenlaiseen.
Ohis...hyvin harvoin ihmisen voimavarat loppuvat yhdessä yössä. Eilen oli vielä kaikki hyvin ja nyt ei enää voimavarat riitä mihinkään. Ja silloinkin on yleensä kyse jostain äkillisestä sairaskohtauksesta, tapaturmasta tai onnettomuudesta. Vika on siinä, että jotkut ihmiset eivät tunnista eivätkä kuuntele omia voimavarojaan. Painetaan vaan lisää kaasua, vaikka olisi pitänyt jo aikaa sitten aloittaa jarruttaminen. Tässä ei sinänsä ole mitään outoa, koska elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa pitää vaan hampaat irvessä puskea eteenpäin, ottaa lisää vastuita ja tehtäviä, vaikka ei kohtuudella saa hoidettua edellisiäkään. Asetetaan itselle itsekin lisää vaatimuksia. Jaksaa, jaksaa, jaksaa. Kunnes tulee stoppi, kun tapahtuu jotain, mistä ei resurssit jo valmiiksi äärimmilleen vedettynä enää yksinkertaisesti selviä.
Ihmiset ovat kohtuullisen hyvin tietoisia omista fyysisistä voimavaroistaan, vaikka ei jotain fyysistä suoritusta olisi koskaan kokeillutkaan. Sen sijaan henkisten voimavarojen suhteen monet arvioivat jaksamisensa reilusti yläkanttiin. Vielä, kun henkistä kuormaa kasvatetaan vähitellen, tulee helposti harha, että kyllä tässä nyt vielä kolmas lapsi menee samalla kuin kaksi edellistäkin, kyllähän tässä kokopäivätyön ohella pystyy suorittamaan yliopistotutkinnon ja perhekin varmaan hoituu vähän vasemmalla kädellä tai omakotitalon rakentaminenhan nyt on ihan pikkujuttu ja lumitöiden tekeminen kukonpieraisun aikaan aamulla on vain virkistävää, vaikka pari kiukuttelevaa taaperoa pyörii jaloissa ja päiväkotiin sekä sieltä töihinkin pitäisi ehtiä.
Jokaisen olisi hyvä kerran tai kaksi vuodessa ottaa itselleen esim jonain viikonloppuna aikaa, jolloin voisi oman päänsä kanssa keskustella omasta jaksamisestaan, omista toiveistaan ja miettiä, pitäisikö jostain voimavaroja kuluttavasta luopua ennenkuin ottaa itselleen jonkin uuden voimavaroja kuluttavan asian. Mun mielestä henkisten voimavarojen kuluminen ei ole tasaisesti nouseva viiva vaan voimavarojen kulutus tuplaantuu jokaisen uuden voimavaroja vievän asian myötä. Ensimmäisen asian kanssa olet "asteikolla" 1, toisen kanssa 2, kolmannen kanssa oletkin jo 4:ssä ja neljännen kanssa 8:ssa. Asioiden kuormittavuus ei ole aina kiinni pelkästä asiasta vaan myös siitä, paljonko sulla on kuormittavia asioita ennestään.
Totta. Yleensä kun ne voimavarat ovat vähissä, ne viimeisetkin energiat käytetään puolison syyttelyyn, eikä tilanteen selvittämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Ihmeellinen keskustelu. Tutkimus sanoo että ei kannata ja mammat sanoo että kannattaa. :D
Tutkimus siis pitää hyvin paikansa.
Entä jos ihminen havahtuu lastenhoidon kuormittavuuteen vasta siinä vaiheessa, kun niitä lapsia jo on? Ei aina voi tehdä pelkästään omasta mielestä hauskoja juttuja, vaan joskus on pakko tehdä asioita, koska se on oikein.