Lue keskustelun säännöt.
Olen pahassa pulassa enkä tiedä, onko miehen käytös rakkautta vai puhdasta kontrollointia
12.01.2019 |
Olen pulassa koska joitakin kuukausia tapailemani mies on sanojensa mukaan minuun sokeasti rakastunut ja tuntuu haluavan suunnilleen liimata itsensä minuun kiinni. Olin itse alkuun ihastunut mutta olen viime aikoina miettinyt, olenko sittenkään rakastunut. Haluaisin edetä rennommalla otteella ja koen miehen pakottavan minut sanomaan asioita, joihin en ole vielä valmis. Näitä ovat mm. etten ikinä jätä häntä ja että rakastan. Olen sanonut, että ei näitä asioita pidä kiirehtiä vaan pitää elää päivä kerrallaan. Mies ei tätä halua kuulla ja riitaa välttääkseni olen sitten sanonut em. asioita, joiden takana en sataprosenttisesti seiso. Riidat hänen kanssaan ovat totaalisen kauheita koska mies menee silloin aivan pois tolaltaan ja sanoo, mitä sylki suuhun tuo. Kuulemma minä aiheutan nämä tilanteet (=tarpeeni ottaa omaa aikaa) ja hän ei voi reaktiolleen mitään. Koska välittää minusta niin hurjasti.
Olen tosi empaattinen ja miellyttämishaluinen ihminen. Mietin jopa sitä, onko mies sittenkin vain taitava manipuloija ja yrittää rakkautensa varjolla tukahduttaa minut. Vaikuttaa samalla impulsiiviselta ja herkältä. Narsisitista hänen käytöksensä minusta kuitenkin vähintäänkin joiltakin osin on.
Haluaisin itse edetä rauhassa ja katsoa, mihin tämä johtaa. Mies ei kuitenkaan anna minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa. Mies haluaisi nähdä joka päivä. Minulla on vaativa työ, josta kyllä pidän mutta joka vie valtavasti aikaani sekä energiaani tällä hetkellä. Mies haluaisi minun pitkin päivää viestittelevän hänelle ja minä taas koen nämä viestittelyt ahdistavina katkoina, joiden jälkeen joudun taas kasaamaan ajatukseni tehdäkseni asiaa, joita tein ennen tekstaria. Ei niin, etten arvostaisi ajatusta miehen huomionosoituksesta.
Olen ihan poikki siitä, että mikään ei tunnu riittävän. Olen jo laiminlyönyt työtäni jotta välttäisin riidat siitä, ettei minulla ole aikaa panostaa suhteeseen mutta tunnen samalla lyöväni laimin myös itseäni. Olemme molemmat neljäkymppisiä eli kokemusta löytyy. Miehen käsitys parisuhteesta on erittäin tiivis ja itse olen lapsettomana aiemminkin lapsettomien kanssa seurustellessani tottunut siihen, että omaa aikaa voidaan viettää myös kavereita erikseen viikottain nähtäessä ja että kumppania kuunnellaan ja hänelle annetaan tarvittaessa täysi työrauha.
Näen miehessä paljon epänormaalista takertumisesta kieliviä piirteitä ja kuulemma ne johtuvat hänen aiemmissa suhteissaan esiintyneistä pettämisistä. Miehen käytös tuntuu kontrolloivalta ja minua lievästi sanottuna ärsyttää se, että hän odottaa minun raportoivan omista menoistani ja jopa välillä soittaa kuin tarkistaaksensa sen, missä olen.
Olen miettinyt, pitäisikö minun yksinkertaisesti viheltää peli poikki. Mies on toisenlainen kuin aiemmat kumppanini ja se varmasti hänessä viehättää. Olen ajatellut, etten halua toistaa aiempia virheitä ja roikkua suhteessa, jossa minä olen ollut se rakastuneempi ja tarvitsevampi osapuoli. En ole ihan varma, kohtaammeko lopulta henkisesti ja mikä osa miehen huomiosta on rakkautta ja mikä kontrollointia. Minusta rakkaus on pyyteetöntä eikä sitä pitäisi koskaan vaatia.
Ylireagoinko vai mitä? Olen ihan hukassa omine ajatuksineni ja pelkään jopa mahdollisen manipuloinnin jo vaikuttaneen ajatuksiini.
Kommentit (335)
Ap hakee syitä jäädä. Surullista. Tuo mies vielä tuhoaa itsetuntosi ja polkee sut maahan. Ja syyttää kaikesta sua, kun olet ollut "hankala". Jos vain tekisit kuten hän tahtoo, olisi asiat hyvin.
No, sua on varoitettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kerran erehtynyt suhteeseen epätasapainoisen miehen (bipo) kanssa.
Tämä kertomasi kuulostaa samalta kuin hänen kanssaan. Alku oli täynnä ylisanoja ja jatkuvasti piti olla yhteydessä, syyllisti oman tilan ottamisesta. Oma tila mulle muutenkin erityisen tärkeää. Varoituskellot soi koko ajan, mutta kuvittelin meillä olevan jokin erityinen henkinen yhteys..
Miehellä ei mitään käsitystä rajoista. Kun keskustelimme aiheesta, ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt edes miksi rajoja pitäisi olla.
Jossain vaiheessa ylistäminen kääntyi vastakohdakseen, ja tuhoava puoli, tuli selkeämmin esiin.(henkistä väkivaltaa, ei fyysistä tässä tapauksessa.)
Koko kuvio oli kaiken kaikkiaan erityisen raskas. Kaikessa oli lopulta kyse vain hänestä. Hän ja hänen sairautensa oli kuin joku musta pilvi joka nielaisi kaiken.
En tiedä tietenkään tilannettasi kunnolla, enkä halua leimata kaikkia näistä ongelmista kärsiviä, mutta omasta puolestani olisin voinut todellakin jättää väliin.
Yksi neuvo: lähde suhteesta NYT. Sun listaamat asiat on tosi huolestuttavan kuulosia, ja kuulostaa siltä, että kyse on narsistisesta ihmisestä. Asiat ei tuu paranemaan. Toisen elämän rajoittaminen ei oo koskaan normaalia ja hyväksyttävää. Jos pelkäät toista riitojen aikana, lähde HETI. Jos sulle tulee huono olo toisen viesteistä ja yhdeydenotoista, sen pitäs olla itessään jo selvä merkki siitä, että suhde ei oo hyvä sulle. Sillä ei oo mitään väliä, kuinka ihanaa voi olla sillon kun asiat on hyvin, koska asiat on taas hetken kuluttua paskasti. Eli tee palvelus itelles ja lopeta suhde nyt.
Aloittaja vielä tässä. Ulkopuolisesta varmasti tilanne on lähinnä absurdi mutta olen ensisijaisesti HUOLISSANI MIEHESTÄ. Hän EI ole narsisti (vaikka käytöksessä onkin narsistisia piirteitä) mutta tarvitsee apua, jota minä en osaa hänelle antaa. Haluan parisuhteen, en hoivasuhdetta.
Olisin vastaavalla tavalla huolissani myös naispuolisesta ystävästä, jonka kokisin voivan psyykkisesti huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo: lähde suhteesta NYT. Sun listaamat asiat on tosi huolestuttavan kuulosia, ja kuulostaa siltä, että kyse on narsistisesta ihmisestä. Asiat ei tuu paranemaan. Toisen elämän rajoittaminen ei oo koskaan normaalia ja hyväksyttävää. Jos pelkäät toista riitojen aikana, lähde HETI. Jos sulle tulee huono olo toisen viesteistä ja yhdeydenotoista, sen pitäs olla itessään jo selvä merkki siitä, että suhde ei oo hyvä sulle. Sillä ei oo mitään väliä, kuinka ihanaa voi olla sillon kun asiat on hyvin, koska asiat on taas hetken kuluttua paskasti. Eli tee palvelus itelles ja lopeta suhde nyt.
Lisään vielä että toki myös tuo jo alussa ilmennyt jatkuva riippuminen ja oman tilan vieminen oli tuhoavaa käytöstä. Vain vähän eri tavalla näyttäytyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja vielä tässä. Ulkopuolisesta varmasti tilanne on lähinnä absurdi mutta olen ensisijaisesti HUOLISSANI MIEHESTÄ. Hän EI ole narsisti (vaikka käytöksessä onkin narsistisia piirteitä) mutta tarvitsee apua, jota minä en osaa hänelle antaa. Haluan parisuhteen, en hoivasuhdetta.
Olisin vastaavalla tavalla huolissani myös naispuolisesta ystävästä, jonka kokisin voivan psyykkisesti huonosti.
Ulkopuolisena olen sitä mieltä että ensisijaisesti huolehdit väärästä henkilöstä. Sinä et (vielä) ole täysin rikki mutta jos tuo jatkuu niin hetken kuluttua yhden ongelmaisen sijaan teitä on kaksi terapian tarpeessa.
Älä alistu manipuloinnin uhriksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi neuvo: lähde suhteesta NYT. Sun listaamat asiat on tosi huolestuttavan kuulosia, ja kuulostaa siltä, että kyse on narsistisesta ihmisestä. Asiat ei tuu paranemaan. Toisen elämän rajoittaminen ei oo koskaan normaalia ja hyväksyttävää. Jos pelkäät toista riitojen aikana, lähde HETI. Jos sulle tulee huono olo toisen viesteistä ja yhdeydenotoista, sen pitäs olla itessään jo selvä merkki siitä, että suhde ei oo hyvä sulle. Sillä ei oo mitään väliä, kuinka ihanaa voi olla sillon kun asiat on hyvin, koska asiat on taas hetken kuluttua paskasti. Eli tee palvelus itelles ja lopeta suhde nyt.
Lisään vielä että toki myös tuo jo alussa ilmennyt jatkuva riippuminen ja oman tilan vieminen oli tuhoavaa käytöstä. Vain vähän eri tavalla näyttäytyvää.
Tämä oli siis tarkoitus lisätä edelliseen kommenttiin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, täällä eräänlainen kohtalotoverisi!
En osaa arvioida oliko oma mieheni alussa ihan noin vaikea kuin sinun, mutta samantapaisia häiritseviä piirteitä hänestä paljastui jo lyhyen tuntemisen jälkeen. Kyseessä ei ole hänen tapauksessaan narsistinen persoonallisuushäiriö, vaikka käytös vaikuttaakin välillä muodollisesti siihen viittaavalta, vaan mies kärsii PTSD:n kompleksisesta muodosta (hänellä on poikkeuksellisen vaikea tausta).
Olen koko suhteen ajan pitänyt huolellisesti kiinni omista rajoistani, antanut suoraa palautetta (neutraaliin sävyyn, jos suinkin mahdollista) siitä mitkä miehen jutut menevät liian pitkälle, ja parista asiasta olen sanonut jopa, että jos tällaista vielä ilmenee uudelleen, niin lopetan suhteen välittömästi. Mies tietää, että myös tarkoitan sitä mitä sanon.
Kun ongelmia oli esiintynyt jonkin aikaa, mies tajusi itse tarvitsevansa terapiaa (itse olen käynyt terapiassa aikaisemmin, tajuttuani että en osaa vetää rajoja oikein, ja olen puhunut miehelle avoimesti siitä miten paljon terapia hyödytti minua - en kuitenkaan ole koskaan pyytänyt häntä menemään terapiaan, koska on tärkeää että henkilö tekee sen päätöksen itse). Terapian myötä pahin käyttäytyminen on lieventynyt ja nyt parin vuoden yhdessäolon jälkeen olemme jo aika hyvässä tilanteessa.
Raskainta tässä on ollut se, että mies tuntuu tosiaan tarvitsevan loputtomasti huomiota ja kuuntelua. Minullekin kävi alussa niin, että laiminlöin työtäni voidakseni olla läsnä miehelle. Lopulta totesin, ettei näin voi jatkua, ja opettelin asennoitumaan miehen itsesäälikohtauksiin (jmv.) välinpitämättömämmin ja priorisoimaan asioita tasapainoisemmin. Olen tehnyt rauhan itseni kanssa sen suhteen, että jos miehelle ei riitä se määrä huomiota minkä minä voin antaa, minulle on ok että hän lähtee suhteesta. Sellainen suhde, jonka vuoksi minä menettäisin työni, ei missään tapauksessa ole se mitä minä haluan elämältä. Mies on selvästi itsensä kanssa vaikeuksissa välillä, mutta kertoo toisaalta ymmärtävänsä että ratkaisuni on aivan oikea. Ilman terapeutin apua suhtemme tuskin olisi kestänyt, ja nytkin on välillä tosi vaikeaa.
Olen tietoisesti päättänyt jäädä tähän suhteeseen (ainakin niin kauan kuin miehen käytös ei mene sellaiseksi, että vahingoitun liikaa) juuri siksi, että suhteen hyvät puolet ovat poikkeuksellisen hyviä. Jos pystyn käsittelemään vaikeampia hetkiä niin, että säilyn niistä huolimatta eheänä, katson että suhde on vaivannäön arvoinen. En voi kuitenkaan suositella samaa kaikille muille varauksetta, ja esim. lapsia en missään tapauksessa tekisi tällaiseen suhteeseen (olen vela, joten asiasta ei kohdallani tule ongelmaa).
Muista, että sinä olet hyvä, välittävä, empaattinen ja järkevä ihminen. Miehelläsi ei ole oikeutta painostaa sinua antamaan enemmän kuin mihin itse pystyt ja mitä haluat antaa. Älä anna miehen syyllistää sinua ja tuhota itsetuntoasi. Jos vähänkin tuntuu siltä, että et ole varma miten voisit tuossa onnistua, lopeta suhde. Mies selviytyy elämästään kyllä ilmankin sinua, kuten on selviytynyt tähänkin asti (ja siinä marginaalisessa tapauksessa että ei selviytyisikään, sekään ei olisi sinun vikasi, koska sinä et ole miehesi holhooja).
Kiitos paljon vastauksestasi. Miehen taustasta toki tiedän, en kuitenkaan suoralta kädeltä sano sen oleva aivan erityisen "vaikea" joskaan ei ehkä ideaaleinkaan. Oma taustani sitä vastoin on ja olen itse käynyt terapiassa solmujani selvittelemässä. Olen oikeastaan tehnyt itseni kanssa aika hemmetinmoisen duunin tähän mennessä ja ehkä sen takia en halua ihan kovin yksioikoisesti ketään tuomita psyykkisesti sairaaksi. Tiedän, miltä tuntuu kokea maailman olevan minua vastaan ja siksi en haluaisi kääntää selkääni ihmiselle, joka minusta selkeästi tarvitsee apua. Omasta taustastani johtuen pelkään, että saatan olla liiankin "anturit pystyssä" ja koen suurta tarvetta ymmärtää poikkeavaksi tulkitsemaani käytöstä.
Mies tietää oman taustani ja jopa ehkä kokee voivansa auttaa minua koska sanojensa mukaan "ymmärtää, miltä minusta tuntuu". Ainoa ongelma on se, että minä koen olevani reippaasti selvemmillä vesillä tämänhetkisessä elämäntilanteessani (taas mietin sitä, kumpi katselee tilannetta objektiivisemmin). Mies ei näe käytöksessään mitään epänormaalia ja kokee, että kaksi toisistaan välittävää ihmistä haluavat automaattisesti viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Minä taas koen, että elämässä pitää olla muutakin sisältöä parisuhteen lisäksi. Se on itse asiassa minusta hyvän parisuhteen elinehto. Minusta parisuhteen pitäisi olla kahden vapaan ihmisen sopimus siitä, että halutaan elää luottamuksellisessa suhteessa. Ei toisiinsa käpertyneiden ihmisten paniikinomainen sopimus juosta pää kolmantena jalkana töistä toisen luokse.
Olen samaa mieltä siitä, että terapiaan ei kukaan lähde pakottamalla. Olen kertonut miehelle etsineeni itse sopivaa terapeuttia pitkään ja todennut, että oikeasti kemioiden kohdatessa keskusteluavusta voi olla suurtakin apua. Tällä hetkellä miehen asenne on valitettavasti asiaan kielteinen siksi, että hän kokee saaneensa selvitettyä asiat omassa päässään pohtimalla sekä ystäville avautuen. En ole ihan vakuuttunut siitä, että kaikki ystävät ovat kyenneet paneutumaan asiaan riittävällä vakavuudella ja että ystävillä olisi ollut tarpeeksi jämällää otetta tarttua ehkä heidän havaitsemiinsa "epäkohtiin". Ystävällä ei välttämättä ole riittävästi rohkeutta todeta tilanteen olevan heidän selvitettäväkseen liian vaikea.
Olen aika finaalissa tällä hetkellä ja siksi lähtin tälle palstalle avautumaan. En tiedä, onko minulla voimia tsempata sekä töissä että yrittääkseni tehdä miehen olo turvalliseksi hänen oikeanlaiseksi katsomillaan tavoilla. Jos jätän hänet, jään aidosti suremaan menetystäni. Ja takuuvarmasti miettimään sitä, olisiko sittenkin pitänyt jaksaa kääntää kiviä saadakseni kummankin tuntemaan olonsa hyväksi. Fakta on se, etten tällä hetkellä voi itse hyvin ja pelkään sen pidemmän päälle heijastuvan elämäntilanteeseeni, jonka olen suurella vaivalla saanut muovattua kohtuullisen hyväksi. Kristallipalloa ei ole kellään mutta tällä hetkellä toivoisin sellaista enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Lihavoin kohdat, jotka antavat mielestäni aihetta huoleen.
Tärkeimpänä tuo, että mies ei koe tarvitsevansa apua. Niin kauan kuin tilanne on tuo, ette voi selviytyä suhteessa kunnialla. Ihan perusedellytys kaikelle vinoutuneen dynamiikan korjaamiselle on se, että teillä on yhtenevä käsitys ongelmasta ja siitä, kumman vastuulla sen korjaaminen (enimmäkseen) on. Vaikka monessa parisuhdehaasteessa ongelma voi olla tasapuolisesti kummastakin osapuolesta lähtöisin, kirjoitustesi perusteella ongelma on tässä tapauksessa selkeästi enemmän miehellä. Sinä saatat lisäksi omalla käytökselläsi pahentaa ongelmaa, jos et pysty vetämään rajojasi terveellä tavalla. Tämä on jopa todennäköistä, koska kuvailemasi kaltaisessa suhteessa se rajan vetäminen on haastavaa jopa terveelle ja hyvästä taustasta tulevalle ihmiselle.
Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, mikä määrä yhdessäoloa on ideaalia parisuhteessa. Miehesi käsitys on yhtä oikein kuin sinunkin. Mutta siinä miehesi menee vikaan, että hän ei pidä sinun näkemystäsi yhtä validina kuin omaansa. Silloin kun tässä asiassa on eroja, on mentävä sen enemmän yksinoloa tarvitsevan mukaan, koska jos mennään enemmän yhdessäoloa tarvitsevan tarpeiden mukaan, se merkitsee automaattisesti että toisen osapuolen rajoja ei kunnioiteta. Toisen rajojen kunnioittaminen on yksi terveen parisuhteen ehdottomista perusedellytyksistä. Ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan yleensä jo lapsuusaikana, joten miehellä, joka ei tätä asiaa osaa, on ihan merkittävä ihmisyyteen kuuluva kehitystehtävä vielä kesken.
Kun miehellä mitä ilmeisimmin tällainen ongelma on (vielä nelikymppisenä, jos oikein muistan), on selvää että ystävyyssuhteet eivät ole riittäneet hänelle inhimillisen kasvun tueksi. Tämä hänen olisi ymmärrettävä, jotta suhteenne rakentaminen terveeseen suuntaan voi edes alkaa. Osalla vastaavassa tilanteessa olevista on liian heikko itsetunto, jotta heille olisi mahdollista myöntää tällainen puute itsessään. Siitä seuraa valitettavasti pattitilanne, jossa ihmiselle ei jää muita vaihtoehtoja kuin syyttää omista ongelmistaan muita ihmisiä - yleensä juuri sitä läheisintä, joka on elämässä läsnä eniten. Ajan myötä tilanne vain pahenee, koska kun toisen ihmisen syyttäminen ei tuo aitoa ratkaisua ongelmaan, tällainen henkilö yleensä korottaa panoksia ja lisää kierroksia siinä toivossa että se tepsisi.
Minä olisin lopettanut parisuhteeni jos mies ei olisi aloittanut terapiaa ja jos hän ei itse myöntäisi, että hänellä on ongelma. Suosittelen samaa sinullekin. Se saattaa olla yllättävän vaikea tehtävä käytännössä, mikä kertoo siitä, että se olisi tärkeä askel tiellä kohti lopullista mielen tasapainoa. Oppisit tuon prosessin aikana paljon tärkeää itsestäsi ja psyykestäsi, ja itsesi kunnioittamisesta käytännön arkielämän tasolla.
Tsemppiä!
t. 67
Turhaa analysointia. Olette vaan erilaisia ihmisiä. Sinä ajattelet järjellä ja mies tunteella. Eroa ja etsikään enemmän toisillenne sopivat puolisot. Pitääkö kaikkea aina puhkimiettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan 67 (eli PSTD-tapaus) vielä linjoilla? Millaisia konkreettisia rajoja asetit? Rajoititko näkemistänne ja yhteydenpitoanne? Jos rajoitit, millaisissa mittasuhteissa?
Kuuntelin itseäni tarkasti ja tein tasan niin kuin itsestäni tuntuu hyvältä. Jos mies ehdotti tapaamista ja itseäni ei huvittanut, kerroin että haluan olla tänään yksin. Jos tästä seurasi vaikkapa syyllistämistä, kerroin: a) tuo mitä teet on syyllistämistä, b) syyllistäminen on huonoa kohtelua, c) minä en ansaitse enkä halua sitä että kumppanini kohtelee minua huonosti, vaan haluan rakastavan ja onnellisen parisuhteen, ja d) rakentava tapa käsitellä asiaa olisi omista tunteista puhuminen. Nämä kaikki asiat mahdollisimman neutraalisti, selkeästi, ja johdonmukaisesti joka kerta kun mies tekee jotain mikä tuntuu minusta epämiellyttävältä.
Oli aikoja, kun mies oli kasvavassa määrin painostava ja kohtuuton. Tämä tietenkin vaikutti minuun niin, että entistä harvemmin halusin olla tekemisissä. Niin myös olin. Mies havaitsi tämän ja huolestui entisestäänkin. Kerta toisensa jälkeen selitin hänelle neutraalisti, että tietenkään en tunne spontaania halua olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka vaatii ja painostaa minua olemaan yhdessä. Miehellä on menneisyydessään parikin parisuhdetta, jossa naisosapuoli on ollut tällainen takertuja, joten se helpottanee hänen kohdallaan asian ymmärtämistä ja oppimista. Hän on sitten muutaman kerran ehdottanut, että hän lopettaa yhteydenpidon minuun kokonaan ja olemme tekemisissä ainoastaan silloin, kun minä haluan. Tämä yleensä korjaa tilannetta niin, että jonkin ajan kuluttua haluan taas olla tekemisissä normaalisti (ei kuitenkaan varmaan koskaan niin paljon kuin mies haluaisi, koska meillä on tässä asiassa pysyvä eroavaisuus).
Pitkän tien olemme kulkeneet ja pitkä matka lienee vielä edessäpäin, mutta miehen käytös on muuttunut parissa vuodessa todella paljon parempaan suuntaan. Raskasta tämä kuitenkin on ja vaatii pitkää pinnaa. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa annan itseni mieluummin suuttua miehelle kuin venytän pinnaani loputtomiin. Alussa en kokenut suuttumista ollenkaan mahdolliseksi. Pidän sitä oikein hyvänä merkkinä, että itse pystyn suuttumaan (luotan siis nykyään jonkin verran hänen arvostelukykyynsä ja kykyynsä ottaa vastuuta) ja että mieskin pystyy yleensä ottamaan suuttumiseni hyvin vastaan.
t. 67
Mä olin juuri tuon kaltaisen miehen kanssa suhteessa ja jo 6kk jälkeen alkoi välillä hälytyskellot soida, mutta en vain lähtenyt suhteesta koska olin kumminkin rakastunut ja olin yksinäinen ja masentunut parikymppinen.
Mies oli myös aivan sairaalloisen mustasukkainen ja meni useasti ihan pois tolaltaan ja menetti vähän jopa todellisuudentajuaan. Alko myös maistui turhan paljon.
Ei ymmärtänyt sitä yhtään että tarvitsen myös omaa aikaa ja aikaa ihan vain muutaman ystävän kesken. No eihän siitä mitään tullut.
Jossain kohtaa suhteessa meni ihan hyvin noin vuoden verran kunnes taas kaikenmaailman sekoilu alkoi miehen puolelta ja väkivalta.
Kerran vietettiin kahestaan iltaa ja oltiin otettu vähän viiniä kunnes kaverini soitti ja pyysi meitä lähtemään yökerhooh, no kysyin miheltä lähdetäänkö ja hän oli että ei jaksa, no sanoin että mä ainakin lähden koska en ole moneen kuukauteen missään ollut. Tästä mies alkoi vääntämään naamaansa ja olemaan selvästi v*tuuntuneen oloinen ja sitten hieman ennen lähtöä kysyin että "eikai nyt haittaa että lähden" niin mies löi minua lujaa kasvoihin ja huusi että haittaa ja haukkui mut huoraksi ja kaikeksi mahdolliseksi.
Tuon jälkeen oli kyllä entinen, mutta valitettavasti jatkoi piinamista tuonkin jälkeen ja virkavallasta ei ollut mitään apua.
Joten ap, lopetä yhteydenpito nyt heti ennen kuin menee pidemmälle.
Tuo kuulostaa hyvin arveluttavalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tässä vielä lista assertiivisista oikeuksista. Itse aikanaan luin tätä läpi ja jos jokin kohta tuntui itsekkäältä tai muuten vain vaikealta, kiinnitin siihen asiaan itsessäni huomiota. Esim. minulle oli joskus vaikeaa sanoa: "Ei kiinnosta", ja "En välitä", joten opettelin sitä taitoa erikseen.
https://makingitthrough.com/2017/04/06/assertive-rights-and-responsibil…
t. 67
Huomaa, että olet tehnyt paljon terapiatyöskentelyä. Puhut niinsanotusti terapiaa taitavasti. Tämä ei kuitenkaan ole asia, jota sun kannattaa yöt päivät analysoida. Tiedät kyllä, mitä pitää tehdä. Nyt kannattaa toimia enemmän ja vatvoa vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, täällä eräänlainen kohtalotoverisi!
En osaa arvioida oliko oma mieheni alussa ihan noin vaikea kuin sinun, mutta samantapaisia häiritseviä piirteitä hänestä paljastui jo lyhyen tuntemisen jälkeen. Kyseessä ei ole hänen tapauksessaan narsistinen persoonallisuushäiriö, vaikka käytös vaikuttaakin välillä muodollisesti siihen viittaavalta, vaan mies kärsii PTSD:n kompleksisesta muodosta (hänellä on poikkeuksellisen vaikea tausta).
Olen koko suhteen ajan pitänyt huolellisesti kiinni omista rajoistani, antanut suoraa palautetta (neutraaliin sävyyn, jos suinkin mahdollista) siitä mitkä miehen jutut menevät liian pitkälle, ja parista asiasta olen sanonut jopa, että jos tällaista vielä ilmenee uudelleen, niin lopetan suhteen välittömästi. Mies tietää, että myös tarkoitan sitä mitä sanon.
Kun ongelmia oli esiintynyt jonkin aikaa, mies tajusi itse tarvitsevansa terapiaa (itse olen käynyt terapiassa aikaisemmin, tajuttuani että en osaa vetää rajoja oikein, ja olen puhunut miehelle avoimesti siitä miten paljon terapia hyödytti minua - en kuitenkaan ole koskaan pyytänyt häntä menemään terapiaan, koska on tärkeää että henkilö tekee sen päätöksen itse). Terapian myötä pahin käyttäytyminen on lieventynyt ja nyt parin vuoden yhdessäolon jälkeen olemme jo aika hyvässä tilanteessa.
Raskainta tässä on ollut se, että mies tuntuu tosiaan tarvitsevan loputtomasti huomiota ja kuuntelua. Minullekin kävi alussa niin, että laiminlöin työtäni voidakseni olla läsnä miehelle. Lopulta totesin, ettei näin voi jatkua, ja opettelin asennoitumaan miehen itsesäälikohtauksiin (jmv.) välinpitämättömämmin ja priorisoimaan asioita tasapainoisemmin. Olen tehnyt rauhan itseni kanssa sen suhteen, että jos miehelle ei riitä se määrä huomiota minkä minä voin antaa, minulle on ok että hän lähtee suhteesta. Sellainen suhde, jonka vuoksi minä menettäisin työni, ei missään tapauksessa ole se mitä minä haluan elämältä. Mies on selvästi itsensä kanssa vaikeuksissa välillä, mutta kertoo toisaalta ymmärtävänsä että ratkaisuni on aivan oikea. Ilman terapeutin apua suhtemme tuskin olisi kestänyt, ja nytkin on välillä tosi vaikeaa.
Olen tietoisesti päättänyt jäädä tähän suhteeseen (ainakin niin kauan kuin miehen käytös ei mene sellaiseksi, että vahingoitun liikaa) juuri siksi, että suhteen hyvät puolet ovat poikkeuksellisen hyviä. Jos pystyn käsittelemään vaikeampia hetkiä niin, että säilyn niistä huolimatta eheänä, katson että suhde on vaivannäön arvoinen. En voi kuitenkaan suositella samaa kaikille muille varauksetta, ja esim. lapsia en missään tapauksessa tekisi tällaiseen suhteeseen (olen vela, joten asiasta ei kohdallani tule ongelmaa).
Muista, että sinä olet hyvä, välittävä, empaattinen ja järkevä ihminen. Miehelläsi ei ole oikeutta painostaa sinua antamaan enemmän kuin mihin itse pystyt ja mitä haluat antaa. Älä anna miehen syyllistää sinua ja tuhota itsetuntoasi. Jos vähänkin tuntuu siltä, että et ole varma miten voisit tuossa onnistua, lopeta suhde. Mies selviytyy elämästään kyllä ilmankin sinua, kuten on selviytynyt tähänkin asti (ja siinä marginaalisessa tapauksessa että ei selviytyisikään, sekään ei olisi sinun vikasi, koska sinä et ole miehesi holhooja).
Kiitos paljon vastauksestasi. Miehen taustasta toki tiedän, en kuitenkaan suoralta kädeltä sano sen oleva aivan erityisen "vaikea" joskaan ei ehkä ideaaleinkaan. Oma taustani sitä vastoin on ja olen itse käynyt terapiassa solmujani selvittelemässä. Olen oikeastaan tehnyt itseni kanssa aika hemmetinmoisen duunin tähän mennessä ja ehkä sen takia en halua ihan kovin yksioikoisesti ketään tuomita psyykkisesti sairaaksi. Tiedän, miltä tuntuu kokea maailman olevan minua vastaan ja siksi en haluaisi kääntää selkääni ihmiselle, joka minusta selkeästi tarvitsee apua. Omasta taustastani johtuen pelkään, että saatan olla liiankin "anturit pystyssä" ja koen suurta tarvetta ymmärtää poikkeavaksi tulkitsemaani käytöstä.
Mies tietää oman taustani ja jopa ehkä kokee voivansa auttaa minua koska sanojensa mukaan "ymmärtää, miltä minusta tuntuu". Ainoa ongelma on se, että minä koen olevani reippaasti selvemmillä vesillä tämänhetkisessä elämäntilanteessani (taas mietin sitä, kumpi katselee tilannetta objektiivisemmin). Mies ei näe käytöksessään mitään epänormaalia ja kokee, että kaksi toisistaan välittävää ihmistä haluavat automaattisesti viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Minä taas koen, että elämässä pitää olla muutakin sisältöä parisuhteen lisäksi. Se on itse asiassa minusta hyvän parisuhteen elinehto. Minusta parisuhteen pitäisi olla kahden vapaan ihmisen sopimus siitä, että halutaan elää luottamuksellisessa suhteessa. Ei toisiinsa käpertyneiden ihmisten paniikinomainen sopimus juosta pää kolmantena jalkana töistä toisen luokse.
Olen samaa mieltä siitä, että terapiaan ei kukaan lähde pakottamalla. Olen kertonut miehelle etsineeni itse sopivaa terapeuttia pitkään ja todennut, että oikeasti kemioiden kohdatessa keskusteluavusta voi olla suurtakin apua. Tällä hetkellä miehen asenne on valitettavasti asiaan kielteinen siksi, että hän kokee saaneensa selvitettyä asiat omassa päässään pohtimalla sekä ystäville avautuen. En ole ihan vakuuttunut siitä, että kaikki ystävät ovat kyenneet paneutumaan asiaan riittävällä vakavuudella ja että ystävillä olisi ollut tarpeeksi jämällää otetta tarttua ehkä heidän havaitsemiinsa "epäkohtiin". Ystävällä ei välttämättä ole riittävästi rohkeutta todeta tilanteen olevan heidän selvitettäväkseen liian vaikea.
Olen aika finaalissa tällä hetkellä ja siksi lähtin tälle palstalle avautumaan. En tiedä, onko minulla voimia tsempata sekä töissä että yrittääkseni tehdä miehen olo turvalliseksi hänen oikeanlaiseksi katsomillaan tavoilla. Jos jätän hänet, jään aidosti suremaan menetystäni. Ja takuuvarmasti miettimään sitä, olisiko sittenkin pitänyt jaksaa kääntää kiviä saadakseni kummankin tuntemaan olonsa hyväksi. Fakta on se, etten tällä hetkellä voi itse hyvin ja pelkään sen pidemmän päälle heijastuvan elämäntilanteeseeni, jonka olen suurella vaivalla saanut muovattua kohtuullisen hyväksi. Kristallipalloa ei ole kellään mutta tällä hetkellä toivoisin sellaista enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Lihavoin kohdat, jotka antavat mielestäni aihetta huoleen.
Tärkeimpänä tuo, että mies ei koe tarvitsevansa apua. Niin kauan kuin tilanne on tuo, ette voi selviytyä suhteessa kunnialla. Ihan perusedellytys kaikelle vinoutuneen dynamiikan korjaamiselle on se, että teillä on yhtenevä käsitys ongelmasta ja siitä, kumman vastuulla sen korjaaminen (enimmäkseen) on. Vaikka monessa parisuhdehaasteessa ongelma voi olla tasapuolisesti kummastakin osapuolesta lähtöisin, kirjoitustesi perusteella ongelma on tässä tapauksessa selkeästi enemmän miehellä. Sinä saatat lisäksi omalla käytökselläsi pahentaa ongelmaa, jos et pysty vetämään rajojasi terveellä tavalla. Tämä on jopa todennäköistä, koska kuvailemasi kaltaisessa suhteessa se rajan vetäminen on haastavaa jopa terveelle ja hyvästä taustasta tulevalle ihmiselle.
Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, mikä määrä yhdessäoloa on ideaalia parisuhteessa. Miehesi käsitys on yhtä oikein kuin sinunkin. Mutta siinä miehesi menee vikaan, että hän ei pidä sinun näkemystäsi yhtä validina kuin omaansa. Silloin kun tässä asiassa on eroja, on mentävä sen enemmän yksinoloa tarvitsevan mukaan, koska jos mennään enemmän yhdessäoloa tarvitsevan tarpeiden mukaan, se merkitsee automaattisesti että toisen osapuolen rajoja ei kunnioiteta. Toisen rajojen kunnioittaminen on yksi terveen parisuhteen ehdottomista perusedellytyksistä. Ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan yleensä jo lapsuusaikana, joten miehellä, joka ei tätä asiaa osaa, on ihan merkittävä ihmisyyteen kuuluva kehitystehtävä vielä kesken.
Kun miehellä mitä ilmeisimmin tällainen ongelma on (vielä nelikymppisenä, jos oikein muistan), on selvää että ystävyyssuhteet eivät ole riittäneet hänelle inhimillisen kasvun tueksi. Tämä hänen olisi ymmärrettävä, jotta suhteenne rakentaminen terveeseen suuntaan voi edes alkaa. Osalla vastaavassa tilanteessa olevista on liian heikko itsetunto, jotta heille olisi mahdollista myöntää tällainen puute itsessään. Siitä seuraa valitettavasti pattitilanne, jossa ihmiselle ei jää muita vaihtoehtoja kuin syyttää omista ongelmistaan muita ihmisiä - yleensä juuri sitä läheisintä, joka on elämässä läsnä eniten. Ajan myötä tilanne vain pahenee, koska kun toisen ihmisen syyttäminen ei tuo aitoa ratkaisua ongelmaan, tällainen henkilö yleensä korottaa panoksia ja lisää kierroksia siinä toivossa että se tepsisi.
Minä olisin lopettanut parisuhteeni jos mies ei olisi aloittanut terapiaa ja jos hän ei itse myöntäisi, että hänellä on ongelma. Suosittelen samaa sinullekin. Se saattaa olla yllättävän vaikea tehtävä käytännössä, mikä kertoo siitä, että se olisi tärkeä askel tiellä kohti lopullista mielen tasapainoa. Oppisit tuon prosessin aikana paljon tärkeää itsestäsi ja psyykestäsi, ja itsesi kunnioittamisesta käytännön arkielämän tasolla.
Tsemppiä!
t. 67
Kiitos, tämä oli tähän hetkeen oikein tarpeellinen.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, täällä eräänlainen kohtalotoverisi!
En osaa arvioida oliko oma mieheni alussa ihan noin vaikea kuin sinun, mutta samantapaisia häiritseviä piirteitä hänestä paljastui jo lyhyen tuntemisen jälkeen. Kyseessä ei ole hänen tapauksessaan narsistinen persoonallisuushäiriö, vaikka käytös vaikuttaakin välillä muodollisesti siihen viittaavalta, vaan mies kärsii PTSD:n kompleksisesta muodosta (hänellä on poikkeuksellisen vaikea tausta).
Olen koko suhteen ajan pitänyt huolellisesti kiinni omista rajoistani, antanut suoraa palautetta (neutraaliin sävyyn, jos suinkin mahdollista) siitä mitkä miehen jutut menevät liian pitkälle, ja parista asiasta olen sanonut jopa, että jos tällaista vielä ilmenee uudelleen, niin lopetan suhteen välittömästi. Mies tietää, että myös tarkoitan sitä mitä sanon.
Kun ongelmia oli esiintynyt jonkin aikaa, mies tajusi itse tarvitsevansa terapiaa (itse olen käynyt terapiassa aikaisemmin, tajuttuani että en osaa vetää rajoja oikein, ja olen puhunut miehelle avoimesti siitä miten paljon terapia hyödytti minua - en kuitenkaan ole koskaan pyytänyt häntä menemään terapiaan, koska on tärkeää että henkilö tekee sen päätöksen itse). Terapian myötä pahin käyttäytyminen on lieventynyt ja nyt parin vuoden yhdessäolon jälkeen olemme jo aika hyvässä tilanteessa.
Raskainta tässä on ollut se, että mies tuntuu tosiaan tarvitsevan loputtomasti huomiota ja kuuntelua. Minullekin kävi alussa niin, että laiminlöin työtäni voidakseni olla läsnä miehelle. Lopulta totesin, ettei näin voi jatkua, ja opettelin asennoitumaan miehen itsesäälikohtauksiin (jmv.) välinpitämättömämmin ja priorisoimaan asioita tasapainoisemmin. Olen tehnyt rauhan itseni kanssa sen suhteen, että jos miehelle ei riitä se määrä huomiota minkä minä voin antaa, minulle on ok että hän lähtee suhteesta. Sellainen suhde, jonka vuoksi minä menettäisin työni, ei missään tapauksessa ole se mitä minä haluan elämältä. Mies on selvästi itsensä kanssa vaikeuksissa välillä, mutta kertoo toisaalta ymmärtävänsä että ratkaisuni on aivan oikea. Ilman terapeutin apua suhtemme tuskin olisi kestänyt, ja nytkin on välillä tosi vaikeaa.
Olen tietoisesti päättänyt jäädä tähän suhteeseen (ainakin niin kauan kuin miehen käytös ei mene sellaiseksi, että vahingoitun liikaa) juuri siksi, että suhteen hyvät puolet ovat poikkeuksellisen hyviä. Jos pystyn käsittelemään vaikeampia hetkiä niin, että säilyn niistä huolimatta eheänä, katson että suhde on vaivannäön arvoinen. En voi kuitenkaan suositella samaa kaikille muille varauksetta, ja esim. lapsia en missään tapauksessa tekisi tällaiseen suhteeseen (olen vela, joten asiasta ei kohdallani tule ongelmaa).
Muista, että sinä olet hyvä, välittävä, empaattinen ja järkevä ihminen. Miehelläsi ei ole oikeutta painostaa sinua antamaan enemmän kuin mihin itse pystyt ja mitä haluat antaa. Älä anna miehen syyllistää sinua ja tuhota itsetuntoasi. Jos vähänkin tuntuu siltä, että et ole varma miten voisit tuossa onnistua, lopeta suhde. Mies selviytyy elämästään kyllä ilmankin sinua, kuten on selviytynyt tähänkin asti (ja siinä marginaalisessa tapauksessa että ei selviytyisikään, sekään ei olisi sinun vikasi, koska sinä et ole miehesi holhooja).
Kiitos paljon vastauksestasi. Miehen taustasta toki tiedän, en kuitenkaan suoralta kädeltä sano sen oleva aivan erityisen "vaikea" joskaan ei ehkä ideaaleinkaan. Oma taustani sitä vastoin on ja olen itse käynyt terapiassa solmujani selvittelemässä. Olen oikeastaan tehnyt itseni kanssa aika hemmetinmoisen duunin tähän mennessä ja ehkä sen takia en halua ihan kovin yksioikoisesti ketään tuomita psyykkisesti sairaaksi. Tiedän, miltä tuntuu kokea maailman olevan minua vastaan ja siksi en haluaisi kääntää selkääni ihmiselle, joka minusta selkeästi tarvitsee apua. Omasta taustastani johtuen pelkään, että saatan olla liiankin "anturit pystyssä" ja koen suurta tarvetta ymmärtää poikkeavaksi tulkitsemaani käytöstä.
Mies tietää oman taustani ja jopa ehkä kokee voivansa auttaa minua koska sanojensa mukaan "ymmärtää, miltä minusta tuntuu". Ainoa ongelma on se, että minä koen olevani reippaasti selvemmillä vesillä tämänhetkisessä elämäntilanteessani (taas mietin sitä, kumpi katselee tilannetta objektiivisemmin). Mies ei näe käytöksessään mitään epänormaalia ja kokee, että kaksi toisistaan välittävää ihmistä haluavat automaattisesti viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Minä taas koen, että elämässä pitää olla muutakin sisältöä parisuhteen lisäksi. Se on itse asiassa minusta hyvän parisuhteen elinehto. Minusta parisuhteen pitäisi olla kahden vapaan ihmisen sopimus siitä, että halutaan elää luottamuksellisessa suhteessa. Ei toisiinsa käpertyneiden ihmisten paniikinomainen sopimus juosta pää kolmantena jalkana töistä toisen luokse.
Olen samaa mieltä siitä, että terapiaan ei kukaan lähde pakottamalla. Olen kertonut miehelle etsineeni itse sopivaa terapeuttia pitkään ja todennut, että oikeasti kemioiden kohdatessa keskusteluavusta voi olla suurtakin apua. Tällä hetkellä miehen asenne on valitettavasti asiaan kielteinen siksi, että hän kokee saaneensa selvitettyä asiat omassa päässään pohtimalla sekä ystäville avautuen. En ole ihan vakuuttunut siitä, että kaikki ystävät ovat kyenneet paneutumaan asiaan riittävällä vakavuudella ja että ystävillä olisi ollut tarpeeksi jämällää otetta tarttua ehkä heidän havaitsemiinsa "epäkohtiin". Ystävällä ei välttämättä ole riittävästi rohkeutta todeta tilanteen olevan heidän selvitettäväkseen liian vaikea.
Olen aika finaalissa tällä hetkellä ja siksi lähtin tälle palstalle avautumaan. En tiedä, onko minulla voimia tsempata sekä töissä että yrittääkseni tehdä miehen olo turvalliseksi hänen oikeanlaiseksi katsomillaan tavoilla. Jos jätän hänet, jään aidosti suremaan menetystäni. Ja takuuvarmasti miettimään sitä, olisiko sittenkin pitänyt jaksaa kääntää kiviä saadakseni kummankin tuntemaan olonsa hyväksi. Fakta on se, etten tällä hetkellä voi itse hyvin ja pelkään sen pidemmän päälle heijastuvan elämäntilanteeseeni, jonka olen suurella vaivalla saanut muovattua kohtuullisen hyväksi. Kristallipalloa ei ole kellään mutta tällä hetkellä toivoisin sellaista enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Lihavoin kohdat, jotka antavat mielestäni aihetta huoleen.
Tärkeimpänä tuo, että mies ei koe tarvitsevansa apua. Niin kauan kuin tilanne on tuo, ette voi selviytyä suhteessa kunnialla. Ihan perusedellytys kaikelle vinoutuneen dynamiikan korjaamiselle on se, että teillä on yhtenevä käsitys ongelmasta ja siitä, kumman vastuulla sen korjaaminen (enimmäkseen) on. Vaikka monessa parisuhdehaasteessa ongelma voi olla tasapuolisesti kummastakin osapuolesta lähtöisin, kirjoitustesi perusteella ongelma on tässä tapauksessa selkeästi enemmän miehellä. Sinä saatat lisäksi omalla käytökselläsi pahentaa ongelmaa, jos et pysty vetämään rajojasi terveellä tavalla. Tämä on jopa todennäköistä, koska kuvailemasi kaltaisessa suhteessa se rajan vetäminen on haastavaa jopa terveelle ja hyvästä taustasta tulevalle ihmiselle.
Ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, mikä määrä yhdessäoloa on ideaalia parisuhteessa. Miehesi käsitys on yhtä oikein kuin sinunkin. Mutta siinä miehesi menee vikaan, että hän ei pidä sinun näkemystäsi yhtä validina kuin omaansa. Silloin kun tässä asiassa on eroja, on mentävä sen enemmän yksinoloa tarvitsevan mukaan, koska jos mennään enemmän yhdessäoloa tarvitsevan tarpeiden mukaan, se merkitsee automaattisesti että toisen osapuolen rajoja ei kunnioiteta. Toisen rajojen kunnioittaminen on yksi terveen parisuhteen ehdottomista perusedellytyksistä. Ihmiset oppivat kunnioittamaan toisiaan yleensä jo lapsuusaikana, joten miehellä, joka ei tätä asiaa osaa, on ihan merkittävä ihmisyyteen kuuluva kehitystehtävä vielä kesken.
Kun miehellä mitä ilmeisimmin tällainen ongelma on (vielä nelikymppisenä, jos oikein muistan), on selvää että ystävyyssuhteet eivät ole riittäneet hänelle inhimillisen kasvun tueksi. Tämä hänen olisi ymmärrettävä, jotta suhteenne rakentaminen terveeseen suuntaan voi edes alkaa. Osalla vastaavassa tilanteessa olevista on liian heikko itsetunto, jotta heille olisi mahdollista myöntää tällainen puute itsessään. Siitä seuraa valitettavasti pattitilanne, jossa ihmiselle ei jää muita vaihtoehtoja kuin syyttää omista ongelmistaan muita ihmisiä - yleensä juuri sitä läheisintä, joka on elämässä läsnä eniten. Ajan myötä tilanne vain pahenee, koska kun toisen ihmisen syyttäminen ei tuo aitoa ratkaisua ongelmaan, tällainen henkilö yleensä korottaa panoksia ja lisää kierroksia siinä toivossa että se tepsisi.
Minä olisin lopettanut parisuhteeni jos mies ei olisi aloittanut terapiaa ja jos hän ei itse myöntäisi, että hänellä on ongelma. Suosittelen samaa sinullekin. Se saattaa olla yllättävän vaikea tehtävä käytännössä, mikä kertoo siitä, että se olisi tärkeä askel tiellä kohti lopullista mielen tasapainoa. Oppisit tuon prosessin aikana paljon tärkeää itsestäsi ja psyykestäsi, ja itsesi kunnioittamisesta käytännön arkielämän tasolla.
Tsemppiä!
t. 67
Kiitos, tämä oli tähän hetkeen oikein tarpeellinen.
-ap
Päästä jo irti omasta ja muiden psykojargonista, ap.
Kiitos vielä 67 perusteellisista vastauksistasi. Minulla on vähän se kutina, etten tällä hetkellä pysty olemaan riittävän jämäkkä asettaakseni omia rajoja.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vielä 67 perusteellisista vastauksistasi. Minulla on vähän se kutina, etten tällä hetkellä pysty olemaan riittävän jämäkkä asettaakseni omia rajoja.
Minulle tuli vähän samanlainen tunne kun luin kirjoituksiasi. Silloin sinun ja tämän miehen ei ole hyvä olla yhdessä, koska yhdessäolonne vain pahentaa tilannetta - molempien kannalta. Mies tarvitsee ammattiapua ja sitten aikanaan kumppanin, joka pystyy vetämään rajansa jämäkästi. Sinä ansaitset kumppanin, joka rakastaa ja kunnioittaa sinua aidosti ja näin tukee sinua luottamaan itseesi ja elämään terveen itsekästä elämää. Sellaisiakin miehiä on!
Hankithan itsellesi tukea eroamiseen (joku läheinen luottoystävä, terapia), niin saat siitä mahdollisimman hyvän oppimiskokemuksen itsellesi. Muista myös elellä jonkin aikaa itseksesi ja prosessoida tapahtunutta, niin et lankea helposti enää uudelleen samanlaiseen ansaan. Uskon, että onnistut!
t. 67
Rakkaus ei kaltoinkohtele eikä ihminen muutu. Manipulaattori osaa kivasti vetää oikeista naruista ja kun oma vene keikkuu ei tajua onko myrsky vai tyven.
Siihen voi luottaa että aina löytyy joku ylikiltteilijä jos pska entinen kehtaa potkaista veneestä.
Paras neuvo ikinä on tässä elämssä hoitaa se oma leiviskä kuntoon..
Hyvssä suhteessa jaetaan onnellisia värähtelyitä.
Itsesi kadotat eikä terapiasta ole takeita. Siis itsellesi.
Viisaita valintoja omaan, ainutkertaiseen elämääsi.
N44
Ap! Lemppaa mies heti! Tuo on aivan kuin omasta elämästäni. Paitsi että tapailua (jotain sen tapaista) kesti vain muutaman viikon.
Alusta asti tein selväksi oman sekä henkisen että fyysisen tilan tarpeen. Joka päivä en todellakaan halua soitella tai laittaa viestiä. Työaikana kaikista vähiten haluan pitää yhteyttä ja oma vapaa-aikani on pyhää enkä koe olevani tilivelvollinen. Suunnitteli pitkälle syksyyn jokaiselle viikonlopulle yhteistä tekemistä. Vaati minuuttiaikatauluja. Seksi oli pahinta, minun ei pitänyt olla kuin paikallani, hän kyllä hoitaa kaiken muun. Eli yhden asennon sisään - ulos. Kauhea ajatella.
Tästä ei ole kuin vasta puoli vuotta. Pelkään että seuraukset vaikuttavat vielä vuosienkin päästä. Pitkäaikaisen vakkarini olen voinut tavata vain muutaman kerran. Näiden kertojen jälkeen edelleen iskee inhottavat tuntemukset kuinka tuo deitti väkisin yritti saada haluamansa (avioliiton) kunnioittamatta minun rajojani tai ajatuksiani. Kuin pahoinpidelty. Olen joutunut kaksi keikkaa jättämään väliin vain siksi kun tiedän tuon p -- skan olevan paikalla.
Vielä kerran, ap sekä muutkin samassa tilanteessa. Lähtekää kuviosta heti ensimmäisten vastaavien tuntojen tai tilanteiden hyökättyä. Kukaan ei ansaitse tuollaista.
Ymmärrän todellakin tuon, että yksin kotona lepääminen on ihan eri asia kuin olla vielä melko uuden tuttavuuden vierellä. Heti alussa toiseen ripustautuminen on yleensä teinien ja nuorten juttu. Aikuisen luulisi ymmärtävän, että töistä ja kanssakäymisistä tarvitsee palautumisaikaa.
Älä rupea itse läheisriipouvaiseksi, vaan etsi itsellesi sopivampaa seuraa tai nauti oman itsesi seurasta.