Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on parisuhteessa sellainen asia, jossa et halua tehdä kompromisseja?
Vaikka muuten olisit hyvinkin joustava. Ei tarvitse mainita: pettäminen, toisen kunnioitus, fyysinen tai henkinen väkivalta.
Kommentit (810)
Henkisen tuen anto vaikeissa tilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nainen kirjoitti:
En ota enää mustasukkaista puolisoa. Minulla on ja tulee olemaan työni kautta miespuolisia asiakkaita. Minulla on miespuolisia kavereita ja olen jonkun mielestä flirtti kun tulen hyvin miestenkin kanssa toimeen.
Silti en halua nähdä enää yhtään käsirysyä ja uhkailua sen vuoksi että olen sosiaalinen.
Nykyinen mieheni ei ole kovinkaan mustasukkaista sorttia ja meillä on sovitusti välillä parin vaihtoa ja avointa suhdetta, eli sovitusti kummatkin saa käydä myös muualla harrastamassa seksiä,. Tämä on toiminut jo vuosia meillä ja ollaan avioliitossa.
En jousta enää silti siitä että ryhtyisin vain yksiavioiseen tai ainakaan mustasukkaiseen suhteeseen.
Niin, eli sinun tapauksessasi kyseessä ei ole ollut aiheeton mustasukkaisuus, koska et haluakaan tyytyä yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään parinvaihtoa eikä luvallista pettämistä. Turha kinutakaan. Avoin suhde ei missään nimessä sovi minulle.
Olen nuorena joutunut paineeseen, että siihen pitäisi suostua, manipulointia, että mitä minä siinä menetän ja että monimuotoinen seksielämä vaatii kokeiluja ja sieltä palataan omaan kotiin. Siis hyi yäk! Minusta se e ole toisen kunnioittamista. Se myös aiheuttaa monella tasolla häpeän tunteita: en riitä miehelleni, mitä sillä toisella kumppanilla on mielessä, yrittääkö viedä minun mieheni ja minä olen niin tyhmä, etten huomaa, lisäksi pelkoa sukupuolitaudeista. Olen ollut parisuhteessa, jossa kumppani olisi halunnut jossain vaiheessa tulevaisuudessa perheen, jossa hänellä olisi useampi vaimo ja iloisesti yhdessä perheenä elettäisiin. Se ei olisi ikinä minun haaveeni, asua jonkun naisen kanssa. Ja sitten vielä se makaisi minun mieheni kanssa. En minä omalle kumppanillekaan koskaan tekisi sitä, että vaatisin minulle hankittavaksi yhteiseen kotiin toisen miehen.
Monet miehet osaa edellytyksissään olla niin uskomattoman röyhkeitä, että joskus tekisi mieli hutkaista pitkin korvia, jotta nöyrtyisi olemaan. Keskustelu on hedelmätöntä ja silkkaa ajan hukkaa näissä tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Aloitushan on ehdottoman ihmisen ajatuksia.
Niin. Ne jotka haukkuvat toisia ehdottomiksi ovat itse heikkoluonteisia hyypiöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persun kanssa en voisi olla edes ystävä. Työkaveri just ja just.
Mulla on sama fiilis vasemmistolaisista sekä vihreistä vaikka en itse ole edes persu.
Vihervasemmistolaisissa on epävakaita sarjapettäjiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tee kompromissia siitä ettei mies kunnioita ja kuuntele minua ja toiveitani. Minua ei oteta itsestäänselvyytenä ja samaan aikaan minun tulisi naisena seistä nättinä hiljaa vieressä suostuen aivan kaikkeen mitä mies ikinä keksiikään. Never again. En ole mikään kynnysmatto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Kukapa omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi haluaisi, mutta entä kun kumppani sairastuu esimerkiksi 40 yhteisen vuoden jälkeen: teillä on yhteinen, koti, mökki, lapset ja lapsenlapset. Lähdetkö liitosta? Ei se rakkaus lopu toisen sairastuessa, vaikka suhde muuttuukin. Omaishoitajaksi ei tarvitse ryhtyä, mutta kyllähän toisesta on vastuussa.
Meillä tämä tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta ja vielä työelämässä molemmat. Mutta jonain päivänä...
Rakkaus voi hyvinkin loppua. Helppo kuvitella, että ei, mutta jos se elämänkumppani muuttuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi, niin aika monella muuten loppuu. Jos hän ei enää välitä mistään mitään, ei halua kanssasi sinne mökille, lapset perheineen ei kiinnosta, talon ja mökin kaikki hoito jää sinulle? Palkaksesi saat ehkä vain kiukuttelua.
Jos ei halua omaishoitajaksi, niin mitkä ovat realistiset vaihtoehdot? Laitosasuminen, jolloin kumppanuus ja yhteiselämä oli sitten siinä. Kotiin on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada niin paljon apua, että se olisi oikeasti mahdollista ilman omaishoitajuutta. Ja kuka haluaa vieraita ihmisiä kotiinsa 365 päivää vuodessa, en minä ainakaan.
Tietysti tilanteita on erilaisia. Molempien ikääntyessä kaikenlaista vaivaa voi tulla kummallekin, eikä välttämättä tapahdu mitään dramaattista sairastumista, mutta vakava sairastuminen vaikuttaa ihan kaikkeen.
Ei kertakaikkiaan! Minkä ikäisiä olette? Tottakai vakava sairastuminen vaikuttaa, mutta tuo itsekkyys. En ymmärrä.
Meillä toinen vanhemmista muistisairas toinen hoitaa, me lapset autamme kaikin mahdollisin tavoin.
Tekisin myös saman omalle puolisolle. Lapsemme myös tukisivat.
Olemme vielä työikäisiä, eikä toisen auttaminen ole taakka.
Niin. Puhutaan hyvin erilaisista tilanteista. Minun puolisoni sairastui työikäisenä ja meillä oli kaksi alakouluikäistä lasta, molemmat autismikirjolla lievästi. Jouduin jättämään työni. Apua en saanut mistään, koska äitini sairastui samana vuonna syöpään, isäni hoiti häntä ja minäkin autoin, minkä pystyin, pistin jotain piikkejä ja jaoin lääkkeet. Anoppi oli sairas ja miehen sisko puolestaan hoiti häntä.
Yritin kyllä saada kaiken toimimaan, mutta jouduin luovuttamaan. Pääsimme terapiaan perheenä, mutta ei siitä ollut hyötyä. Mies kun oli taantunut varhaisteinien kanssa samalle tasolle. Eipä sille terapeuttikaan mitään mahtanut. Terapian lisäksi pyöri miehen terapiat, lasten terapiat ja omat psykiatrian polikäynnit.
Jouduin lopulta osastohoitoon ja silloin oli ratkaisut tehtävä. Itsekkäästi päädyin pelastamaan itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vapaus tavata niitä ihmisiä, joita haluan. Ei mitään mustasukkaista valvomista mistään hinnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Kukapa omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi haluaisi, mutta entä kun kumppani sairastuu esimerkiksi 40 yhteisen vuoden jälkeen: teillä on yhteinen, koti, mökki, lapset ja lapsenlapset. Lähdetkö liitosta? Ei se rakkaus lopu toisen sairastuessa, vaikka suhde muuttuukin. Omaishoitajaksi ei tarvitse ryhtyä, mutta kyllähän toisesta on vastuussa.
Meillä tämä tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta ja vielä työelämässä molemmat. Mutta jonain päivänä...
Rakkaus voi hyvinkin loppua. Helppo kuvitella, että ei, mutta jos se elämänkumppani muuttuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi, niin aika monella muuten loppuu. Jos hän ei enää välitä mistään mitään, ei halua kanssasi sinne mökille, lapset perheineen ei kiinnosta, talon ja mökin kaikki hoito jää sinulle? Palkaksesi saat ehkä vain kiukuttelua.
Jos ei halua omaishoitajaksi, niin mitkä ovat realistiset vaihtoehdot? Laitosasuminen, jolloin kumppanuus ja yhteiselämä oli sitten siinä. Kotiin on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada niin paljon apua, että se olisi oikeasti mahdollista ilman omaishoitajuutta. Ja kuka haluaa vieraita ihmisiä kotiinsa 365 päivää vuodessa, en minä ainakaan.
Tietysti tilanteita on erilaisia. Molempien ikääntyessä kaikenlaista vaivaa voi tulla kummallekin, eikä välttämättä tapahdu mitään dramaattista sairastumista, mutta vakava sairastuminen vaikuttaa ihan kaikkeen.
Ei kertakaikkiaan! Minkä ikäisiä olette? Tottakai vakava sairastuminen vaikuttaa, mutta tuo itsekkyys. En ymmärrä.
Meillä toinen vanhemmista muistisairas toinen hoitaa, me lapset autamme kaikin mahdollisin tavoin.
Tekisin myös saman omalle puolisolle. Lapsemme myös tukisivat.
Olemme vielä työikäisiä, eikä toisen auttaminen ole taakka.Niin. Puhutaan hyvin erilaisista tilanteista. Minun puolisoni sairastui työikäisenä ja meillä oli kaksi alakouluikäistä lasta, molemmat autismikirjolla lievästi. Jouduin jättämään työni. Apua en saanut mistään, koska äitini sairastui samana vuonna syöpään, isäni hoiti häntä ja minäkin autoin, minkä pystyin, pistin jotain piikkejä ja jaoin lääkkeet. Anoppi oli sairas ja miehen sisko puolestaan hoiti häntä.
Yritin kyllä saada kaiken toimimaan, mutta jouduin luovuttamaan. Pääsimme terapiaan perheenä, mutta ei siitä ollut hyötyä. Mies kun oli taantunut varhaisteinien kanssa samalle tasolle. Eipä sille terapeuttikaan mitään mahtanut. Terapian lisäksi pyöri miehen terapiat, lasten terapiat ja omat psykiatrian polikäynnit.
Jouduin lopulta osastohoitoon ja silloin oli ratkaisut tehtävä. Itsekkäästi päädyin pelastamaan itseni.
Mitenkäs sitä lapsiaankaan varten on jos ei itsestään pidä huolta. Kuulostaa ainoalta oikealta ratkaisulta minkä teit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko muilla samaa vikaa, että jollei itse pidä tiukkoja rajoja tai mies ole erityisen huomaavainen, niin hyvin nopeasti suhteessa mies valtaa koko ilmatilan (ja myös molempien kehot) omalla olemisellaan?
Minulle käy aina noin. Tuntuu, että mies on olemuksellaan joka paikassa. On vaatimassa milloin mitäkin ja esittämässä omia ajatuksiaan, omia mieltymyksiään ja toiveitaan. Ei tingi mistään, pitää aikomuksensa, suunnitelmansa, harrastuksensa, ystävänsä, ihan kaiken pitää eikä edes mieti voisiko jostain luopua. Päin vastoin vaatii koko ajan vain lisää.
Eron jälkeen minulla on usein olo, että mies on energiallaan minun kehossa. Vallannut senkin. On likainen olo. Aika auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Kukapa omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi haluaisi, mutta entä kun kumppani sairastuu esimerkiksi 40 yhteisen vuoden jälkeen: teillä on yhteinen, koti, mökki, lapset ja lapsenlapset. Lähdetkö liitosta? Ei se rakkaus lopu toisen sairastuessa, vaikka suhde muuttuukin. Omaishoitajaksi ei tarvitse ryhtyä, mutta kyllähän toisesta on vastuussa.
Meillä tämä tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta ja vielä työelämässä molemmat. Mutta jonain päivänä...
Rakkaus voi hyvinkin loppua. Helppo kuvitella, että ei, mutta jos se elämänkumppani muuttuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi, niin aika monella muuten loppuu. Jos hän ei enää välitä mistään mitään, ei halua kanssasi sinne mökille, lapset perheineen ei kiinnosta, talon ja mökin kaikki hoito jää sinulle? Palkaksesi saat ehkä vain kiukuttelua.
Jos ei halua omaishoitajaksi, niin mitkä ovat realistiset vaihtoehdot? Laitosasuminen, jolloin kumppanuus ja yhteiselämä oli sitten siinä. Kotiin on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada niin paljon apua, että se olisi oikeasti mahdollista ilman omaishoitajuutta. Ja kuka haluaa vieraita ihmisiä kotiinsa 365 päivää vuodessa, en minä ainakaan.
Tietysti tilanteita on erilaisia. Molempien ikääntyessä kaikenlaista vaivaa voi tulla kummallekin, eikä välttämättä tapahdu mitään dramaattista sairastumista, mutta vakava sairastuminen vaikuttaa ihan kaikkeen.
Ei kertakaikkiaan! Minkä ikäisiä olette? Tottakai vakava sairastuminen vaikuttaa, mutta tuo itsekkyys. En ymmärrä.
Meillä toinen vanhemmista muistisairas toinen hoitaa, me lapset autamme kaikin mahdollisin tavoin.
Tekisin myös saman omalle puolisolle. Lapsemme myös tukisivat.
Olemme vielä työikäisiä, eikä toisen auttaminen ole taakka.Niin. Puhutaan hyvin erilaisista tilanteista. Minun puolisoni sairastui työikäisenä ja meillä oli kaksi alakouluikäistä lasta, molemmat autismikirjolla lievästi. Jouduin jättämään työni. Apua en saanut mistään, koska äitini sairastui samana vuonna syöpään, isäni hoiti häntä ja minäkin autoin, minkä pystyin, pistin jotain piikkejä ja jaoin lääkkeet. Anoppi oli sairas ja miehen sisko puolestaan hoiti häntä.
Yritin kyllä saada kaiken toimimaan, mutta jouduin luovuttamaan. Pääsimme terapiaan perheenä, mutta ei siitä ollut hyötyä. Mies kun oli taantunut varhaisteinien kanssa samalle tasolle. Eipä sille terapeuttikaan mitään mahtanut. Terapian lisäksi pyöri miehen terapiat, lasten terapiat ja omat psykiatrian polikäynnit.
Jouduin lopulta osastohoitoon ja silloin oli ratkaisut tehtävä. Itsekkäästi päädyin pelastamaan itseni.
Mahdottomassa tilanteessa itsekkyys on hyvästä. Eikä siinä kannata kuunnella ulkopuolisten paheksuntaa. Kunhan ei jätä toista avuttomana kadulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Kukapa omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi haluaisi, mutta entä kun kumppani sairastuu esimerkiksi 40 yhteisen vuoden jälkeen: teillä on yhteinen, koti, mökki, lapset ja lapsenlapset. Lähdetkö liitosta? Ei se rakkaus lopu toisen sairastuessa, vaikka suhde muuttuukin. Omaishoitajaksi ei tarvitse ryhtyä, mutta kyllähän toisesta on vastuussa.
Meillä tämä tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta ja vielä työelämässä molemmat. Mutta jonain päivänä...
Rakkaus voi hyvinkin loppua. Helppo kuvitella, että ei, mutta jos se elämänkumppani muuttuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi, niin aika monella muuten loppuu. Jos hän ei enää välitä mistään mitään, ei halua kanssasi sinne mökille, lapset perheineen ei kiinnosta, talon ja mökin kaikki hoito jää sinulle? Palkaksesi saat ehkä vain kiukuttelua.
Jos ei halua omaishoitajaksi, niin mitkä ovat realistiset vaihtoehdot? Laitosasuminen, jolloin kumppanuus ja yhteiselämä oli sitten siinä. Kotiin on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada niin paljon apua, että se olisi oikeasti mahdollista ilman omaishoitajuutta. Ja kuka haluaa vieraita ihmisiä kotiinsa 365 päivää vuodessa, en minä ainakaan.
Tietysti tilanteita on erilaisia. Molempien ikääntyessä kaikenlaista vaivaa voi tulla kummallekin, eikä välttämättä tapahdu mitään dramaattista sairastumista, mutta vakava sairastuminen vaikuttaa ihan kaikkeen.
Ei kertakaikkiaan! Minkä ikäisiä olette? Tottakai vakava sairastuminen vaikuttaa, mutta tuo itsekkyys. En ymmärrä.
Meillä toinen vanhemmista muistisairas toinen hoitaa, me lapset autamme kaikin mahdollisin tavoin.
Tekisin myös saman omalle puolisolle. Lapsemme myös tukisivat.
Olemme vielä työikäisiä, eikä toisen auttaminen ole taakka.Niin. Puhutaan hyvin erilaisista tilanteista. Minun puolisoni sairastui työikäisenä ja meillä oli kaksi alakouluikäistä lasta, molemmat autismikirjolla lievästi. Jouduin jättämään työni. Apua en saanut mistään, koska äitini sairastui samana vuonna syöpään, isäni hoiti häntä ja minäkin autoin, minkä pystyin, pistin jotain piikkejä ja jaoin lääkkeet. Anoppi oli sairas ja miehen sisko puolestaan hoiti häntä.
Yritin kyllä saada kaiken toimimaan, mutta jouduin luovuttamaan. Pääsimme terapiaan perheenä, mutta ei siitä ollut hyötyä. Mies kun oli taantunut varhaisteinien kanssa samalle tasolle. Eipä sille terapeuttikaan mitään mahtanut. Terapian lisäksi pyöri miehen terapiat, lasten terapiat ja omat psykiatrian polikäynnit.
Jouduin lopulta osastohoitoon ja silloin oli ratkaisut tehtävä. Itsekkäästi päädyin pelastamaan itseni.
Itse olisin jo ajoissa laittanut lapset tuettuun asumiseen.
Vierailija kirjoitti:
En myöskään ala kenenkään omaishoitajaksi. Se ei vain ole sellainen suhde, josta olen kiinnostunut. Rakastaja ei voi olla hoivaaja samaan aikaan.
Ai et ole kiinnostunut oikeasta rakkaussuhteesta, jopas oot itsekäs... Tai oikeastaan sairas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kiinnostunut kompromisteista oikein missään ns. isoissa asioissa. En esimerkiksi tule hankkimaan lapsia, menemään naimisiin, muuttamaan yhteen, elämään selibaatissa tai toimimaan toisen ihmisen omaishoitajana tai tukihenkilönä. Viihdyn hyvin yksinkin, joten huolin kumppaneikseni vain hyvin yhteensopivia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En myöskään ala kenenkään omaishoitajaksi. Se ei vain ole sellainen suhde, josta olen kiinnostunut. Rakastaja ei voi olla hoivaaja samaan aikaan.
Ai et ole kiinnostunut oikeasta rakkaussuhteesta, jopas oot itsekäs... Tai oikeastaan sairas.
Oletko sä tuhlannut oman elämäsi omaishoitajana, vai mistä tuo viha ja katkeruus kumpuaa niitä kohtaan, jotka valitsisivat toisin?
Ohis
Vierailija kirjoitti:
En ole kiinnostunut kompromisteista oikein missään ns. isoissa asioissa. En esimerkiksi tule hankkimaan lapsia, menemään naimisiin, muuttamaan yhteen, elämään selibaatissa tai toimimaan toisen ihmisen omaishoitajana tai tukihenkilönä. Viihdyn hyvin yksinkin, joten huolin kumppaneikseni vain hyvin yhteensopivia ihmisiä.
Oho, en tajunnut, että tämä on itse vuonna 2019 aloittamani ketju, Heh, En ole muutaman vuoteen palstalla vieraillutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En myöskään ala kenenkään omaishoitajaksi. Se ei vain ole sellainen suhde, josta olen kiinnostunut. Rakastaja ei voi olla hoivaaja samaan aikaan.
Ai et ole kiinnostunut oikeasta rakkaussuhteesta, jopas oot itsekäs... Tai oikeastaan sairas.
Omaishoitajana toimimisella ei ole mitään tekemistä rakkaussuhteen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Eipä ole kuitenkaan 80% miinustanut.
En voisi kuvitellakaan että jättäisin puolisoni, jos hän sairastuisi. Tietysti jossain menee raja, mitä puoliso jaksaa hoitaa, mutta omien rajojen puitteissa varmasti hoitaisin.
Oikeastiko te hylkäätte oman perheenjäsenen, jos hän sairastuu?
Aikuista ei voi hylätä, ainoastaan lapsen tai eläimen voi. Parisuhteen voi päättää koska tahansa ja ihan mistä syystä tahansa.
Vierailija kirjoitti:
En ole kiinnostunut kompromisteista oikein missään ns. isoissa asioissa. En esimerkiksi tule hankkimaan lapsia, menemään naimisiin, muuttamaan yhteen, elämään selibaatissa tai toimimaan toisen ihmisen omaishoitajana tai tukihenkilönä. Viihdyn hyvin yksinkin, joten huolin kumppaneikseni vain hyvin yhteensopivia ihmisiä.
Joudutko vaihtamaan usein? En siis paheksu, mietin vaan, löytyykö pitkäaikaisia, tai onko edes halua sellaiseen?
Alue: Aihe vapaa
Kiinnostaisi tietää, missä elämäntilanteessa kutkin ehdottomat ovat. Ovatko suhteiden välissä, ja luettelevat niitä asioita, jotka menneet edellisissä pieleen.
Mitkä ovat pitkissä suhteissa olevien ihmisten ehdottomuuksia.
Seksittömyys on tietty ymmärrettävää, mutta ovatko tästä ehdottomat ihmiset valmiita kuitenkin pohtimaan syitä sen seksin loppumiseen. Et jos toinen ei koe olevansa onnellinen, voiko sitä suhdetta yrittää parantaa, jolloin seksikin ehkä palaisi suhteeseen. Kuinka paljon ihmiset ovat lähtökohtaisesti "työstämään" suhdetta, vai onko se lähes hetkessä poikki ja uutta putkeen.
En tiedä, onko näistä ollut täällä juttua, en jaks lukea koko ketjua.