Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä on parisuhteessa sellainen asia, jossa et halua tehdä kompromisseja?
Vaikka muuten olisit hyvinkin joustava. Ei tarvitse mainita: pettäminen, toisen kunnioitus, fyysinen tai henkinen väkivalta.
Kommentit (810)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Eipä ole kuitenkaan 80% miinustanut.
En voisi kuvitellakaan että jättäisin puolisoni, jos hän sairastuisi. Tietysti jossain menee raja, mitä puoliso jaksaa hoitaa, mutta omien rajojen puitteissa varmasti hoitaisin.
Oikeastiko te hylkäätte oman perheenjäsenen, jos hän sairastuu?
Aikuista ei voi hylätä, ainoastaan lapsen tai eläimen voi. Parisuhteen voi päättää koska tahansa ja ihan mistä syystä tahansa.
Parisuhde voi myös jatkua vaikka toinen olisikin jossain hoitokodissa tms. Ja näin usein onkin, varsinkin vanhusten tai parantumattomasti syöpäsairaiden kohdalla. Ei erillään asuminen tarkoita suhteen/avioliiton päättymistä. Naurettavia kuvitelmia joillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei etäsuhteita. En tykkää siitä, jos ei olla arjessa yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Eipä ole kuitenkaan 80% miinustanut.
En voisi kuvitellakaan että jättäisin puolisoni, jos hän sairastuisi. Tietysti jossain menee raja, mitä puoliso jaksaa hoitaa, mutta omien rajojen puitteissa varmasti hoitaisin.
Oikeastiko te hylkäätte oman perheenjäsenen, jos hän sairastuu?
Aikuista ei voi hylätä, ainoastaan lapsen tai eläimen voi. Parisuhteen voi päättää koska tahansa ja ihan mistä syystä tahansa.
Parisuhde voi myös jatkua vaikka toinen olisikin jossain hoitokodissa tms. Ja näin usein onkin, varsinkin vanhusten tai parantumattomasti syöpäsairaiden kohdalla. Ei erillään asuminen tarkoita suhteen/avioliiton päättymistä. Naurettavia kuvitelmia joillakin.
Kuka on väittänyt, että erillään asuminen tarkoittaisi suhteen päättymistä? Asun itsekin yksin, eikä se parisuhteita estä millään lailla. Kommentoin vain, ettei hylkäämisestä voi puhua, kun päättää kahden tasavertaisen aikuisen välisen parisuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Kukapa omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi haluaisi, mutta entä kun kumppani sairastuu esimerkiksi 40 yhteisen vuoden jälkeen: teillä on yhteinen, koti, mökki, lapset ja lapsenlapset. Lähdetkö liitosta? Ei se rakkaus lopu toisen sairastuessa, vaikka suhde muuttuukin. Omaishoitajaksi ei tarvitse ryhtyä, mutta kyllähän toisesta on vastuussa.
Meillä tämä tilanne ei ole vielä ajankohtainen. Yhdessä ollaan oltu yli 40 vuotta ja vielä työelämässä molemmat. Mutta jonain päivänä...
Rakkaus voi hyvinkin loppua. Helppo kuvitella, että ei, mutta jos se elämänkumppani muuttuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi, niin aika monella muuten loppuu. Jos hän ei enää välitä mistään mitään, ei halua kanssasi sinne mökille, lapset perheineen ei kiinnosta, talon ja mökin kaikki hoito jää sinulle? Palkaksesi saat ehkä vain kiukuttelua.
Jos ei halua omaishoitajaksi, niin mitkä ovat realistiset vaihtoehdot? Laitosasuminen, jolloin kumppanuus ja yhteiselämä oli sitten siinä. Kotiin on todella vaikeaa, ellei mahdotonta saada niin paljon apua, että se olisi oikeasti mahdollista ilman omaishoitajuutta. Ja kuka haluaa vieraita ihmisiä kotiinsa 365 päivää vuodessa, en minä ainakaan.
Tietysti tilanteita on erilaisia. Molempien ikääntyessä kaikenlaista vaivaa voi tulla kummallekin, eikä välttämättä tapahdu mitään dramaattista sairastumista, mutta vakava sairastuminen vaikuttaa ihan kaikkeen.
Ei kertakaikkiaan! Minkä ikäisiä olette? Tottakai vakava sairastuminen vaikuttaa, mutta tuo itsekkyys. En ymmärrä.
Meillä toinen vanhemmista muistisairas toinen hoitaa, me lapset autamme kaikin mahdollisin tavoin.
Tekisin myös saman omalle puolisolle. Lapsemme myös tukisivat.
Olemme vielä työikäisiä, eikä toisen auttaminen ole taakka.Niin. Puhutaan hyvin erilaisista tilanteista. Minun puolisoni sairastui työikäisenä ja meillä oli kaksi alakouluikäistä lasta, molemmat autismikirjolla lievästi. Jouduin jättämään työni. Apua en saanut mistään, koska äitini sairastui samana vuonna syöpään, isäni hoiti häntä ja minäkin autoin, minkä pystyin, pistin jotain piikkejä ja jaoin lääkkeet. Anoppi oli sairas ja miehen sisko puolestaan hoiti häntä.
Yritin kyllä saada kaiken toimimaan, mutta jouduin luovuttamaan. Pääsimme terapiaan perheenä, mutta ei siitä ollut hyötyä. Mies kun oli taantunut varhaisteinien kanssa samalle tasolle. Eipä sille terapeuttikaan mitään mahtanut. Terapian lisäksi pyöri miehen terapiat, lasten terapiat ja omat psykiatrian polikäynnit.
Jouduin lopulta osastohoitoon ja silloin oli ratkaisut tehtävä. Itsekkäästi päädyin pelastamaan itseni.
Itse olisin jo ajoissa laittanut lapset tuettuun asumiseen.
Lapsille ei ole tuettua asumista. Kuten sanottua he ovat lievästi autismikirjolla. Vanhempi aloitti juuri yliopiston, nuorempi on vielä lukiossa. Olen nähnyt, mihin elämä lastensuojelulaitoksessa pahimmillaan johtaa, enkä halunnut sitä lapsilleni. Näin, että lapsillani on mahdollisuus pärjätä, mutta näin myös sen, että lasten tukeminen miehen omaishoidon ohella ei onnistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ryhtyisi omaishoitajaksi tai huolenpitäjäksi. Tarvitsen itsenäisen kumppanin, joka hoitaa omat asiansa.
Tätä miinustetaan, mutta 80 % ihmisistä toimisi aivan samoin tositilanteessa. Toiset haluavat vain valehdella itselleen.
Eipä ole kuitenkaan 80% miinustanut.
En voisi kuvitellakaan että jättäisin puolisoni, jos hän sairastuisi. Tietysti jossain menee raja, mitä puoliso jaksaa hoitaa, mutta omien rajojen puitteissa varmasti hoitaisin.
Oikeastiko te hylkäätte oman perheenjäsenen, jos hän sairastuu?
Aikuista ei voi hylätä, ainoastaan lapsen tai eläimen voi. Parisuhteen voi päättää koska tahansa ja ihan mistä syystä tahansa.
Parisuhde voi myös jatkua vaikka toinen olisikin jossain hoitokodissa tms. Ja näin usein onkin, varsinkin vanhusten tai parantumattomasti syöpäsairaiden kohdalla. Ei erillään asuminen tarkoita suhteen/avioliiton päättymistä. Naurettavia kuvitelmia joillakin.
Kuka on väittänyt, että erillään asuminen tarkoittaisi suhteen päättymistä? Asun itsekin yksin, eikä se parisuhteita estä millään lailla. Kommentoin vain, ettei hylkäämisestä voi puhua, kun päättää kahden tasavertaisen aikuisen välisen parisuhteen.
Kyllä tuo aiempi tuolla hylkäämisestä puhui, jos toinen halua tai suostu omaishoitajaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole kiinnostunut kompromisteista oikein missään ns. isoissa asioissa. En esimerkiksi tule hankkimaan lapsia, menemään naimisiin, muuttamaan yhteen, elämään selibaatissa tai toimimaan toisen ihmisen omaishoitajana tai tukihenkilönä. Viihdyn hyvin yksinkin, joten huolin kumppaneikseni vain hyvin yhteensopivia ihmisiä.
Joudutko vaihtamaan usein? En siis paheksu, mietin vaan, löytyykö pitkäaikaisia, tai onko edes halua sellaiseen?
Nykyinen parisuhde kestänyt neljä vuotta, edellinen seitsemän. Välissä olin pari vuotta sinkkuna. Olen huomannut, että mitä selkeämmin on määritellyt omat rajansa ja toiveensa, sitä helpompi on löytää itselleen mieluinen kumppani.
Totta tuo! Mutta sinulla on vielä niin nuoria suhteita, ettet ehkä ole päässyt kokemaan sitä, kuinka kumppani muuttuu. Minulla ensimmäinen seurustelusuhde kesti lähes 3 vuotta. Sitten tapasin elämäni miehen ja ryntäsin lähes suin päin avoliittoon. Se avoliitto kesti 3,5 vuotta.
Nykyisen aviomiehen kanssa olen ollut nyt 24 vuotta. Molemmat ollaan muututtu, mutta hän on ihan eri mies kuin 24 vuotta sitten. Silloin hän oli menevä, positiivinen, herrasmies. Nyt viihtyy enimmäkseen sohvalla ja omissa oloissaan mökillä. Ensimmäiseen 10 vuoteen ei minua haukkunut, ei kironnut. Nyt ei tarvitse olla kummoinen asia kun huutaa, että s***tana, älä nyt tee noin tai näin. Hänellä on ollut henkisesti rankkaa esim. töissä ja joutui olemaan työttömänä muutamia kuukausia, mikä veti mielenterveyden ihan matalaksi. Meillä on myös yhteinen tragedia, josta en aio avoimella palstalla kertoa tarkasti, liittyy meidän lapseen. Kaikki nämä ovat muuttaneet miestä ja varmasti minua myös ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole kiinnostunut kompromisteista oikein missään ns. isoissa asioissa. En esimerkiksi tule hankkimaan lapsia, menemään naimisiin, muuttamaan yhteen, elämään selibaatissa tai toimimaan toisen ihmisen omaishoitajana tai tukihenkilönä. Viihdyn hyvin yksinkin, joten huolin kumppaneikseni vain hyvin yhteensopivia ihmisiä.
Joudutko vaihtamaan usein? En siis paheksu, mietin vaan, löytyykö pitkäaikaisia, tai onko edes halua sellaiseen?
Nykyinen parisuhde kestänyt neljä vuotta, edellinen seitsemän. Välissä olin pari vuotta sinkkuna. Olen huomannut, että mitä selkeämmin on määritellyt omat rajansa ja toiveensa, sitä helpompi on löytää itselleen mieluinen kumppani.
Totta tuo! Mutta sinulla on vielä niin nuoria suhteita, ettet ehkä ole päässyt kokemaan sitä, kuinka kumppani muuttuu. Minulla ensimmäinen seurustelusuhde kesti lähes 3 vuotta. Sitten tapasin elämäni miehen ja ryntäsin lähes suin päin avoliittoon. Se avoliitto kesti 3,5 vuotta.
Nykyisen aviomiehen kanssa olen ollut nyt 24 vuotta. Molemmat ollaan muututtu, mutta hän on ihan eri mies kuin 24 vuotta sitten. Silloin hän oli menevä, positiivinen, herrasmies. Nyt viihtyy enimmäkseen sohvalla ja omissa oloissaan mökillä. Ensimmäiseen 10 vuoteen ei minua haukkunut, ei kironnut. Nyt ei tarvitse olla kummoinen asia kun huutaa, että s***tana, älä nyt tee noin tai näin. Hänellä on ollut henkisesti rankkaa esim. töissä ja joutui olemaan työttömänä muutamia kuukausia, mikä veti mielenterveyden ihan matalaksi. Meillä on myös yhteinen tragedia, josta en aio avoimella palstalla kertoa tarkasti, liittyy meidän lapseen. Kaikki nämä ovat muuttaneet miestä ja varmasti minua myös ihmisenä.
Juu, no tuollaista on aika vaikea välttää, jos arvostaa ja tavoittelee suhdetta, jossa asutaan yhdessä, ollaan naimisissa ja eletään perhe-elämää. Minulle parisuhde merkitsee aivan eri asioita ja palvelee eri tarkoituksia, joten olisi aika yllättävää, jos suhteeni näyttäisivät samalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Onko se silloin parisuhde? Vai avoin suhde, jota ei ole edes määritelty parisuhteeksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaapa te omaa hyvinvointianne korostavat, mitä mieltä olette siitä, kun nuorehko leski, jolla on alaikäisiä lapsia, aloittaa uuden suhteen nopeasti puolisonsa kuoleman jälkeen?
Öh, miksi tuosta pitäisi olla jotakin mieltä? Aika normaalilta kuulostaa minusta, että 2000-luvulla joku aloittaa uuden suhteen puolison kuoleman jälkeen.
Mikä tämän esimerkin tarkoitus oli?
Mutta että nopeasti? Olen eri, mutta eikö ihminen yleensä tarvitse aikaa toisen ihmisen kuolemasta toipumiseen? Kannattaako sitä heti ottaa ottaa uutta suhdetta laastariksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Onko se silloin parisuhde? Vai avoin suhde, jota ei ole edes määritelty parisuhteeksi?
Parisuhde on kahden ihmisen välinen romanttinen suhde. Eipä siihen vaikuta mahdolliset muut suhteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Aika typerä ja todella surkea kommunikoimaan olet, kun kuvittelet, että yhden sanan vastaus kertoisi kaikille mitä ajattelet 🤦.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaapa te omaa hyvinvointianne korostavat, mitä mieltä olette siitä, kun nuorehko leski, jolla on alaikäisiä lapsia, aloittaa uuden suhteen nopeasti puolisonsa kuoleman jälkeen?
Öh, miksi tuosta pitäisi olla jotakin mieltä? Aika normaalilta kuulostaa minusta, että 2000-luvulla joku aloittaa uuden suhteen puolison kuoleman jälkeen.
Mikä tämän esimerkin tarkoitus oli?
Mutta että nopeasti? Olen eri, mutta eikö ihminen yleensä tarvitse aikaa toisen ihmisen kuolemasta toipumiseen? Kannattaako sitä heti ottaa ottaa uutta suhdetta laastariksi?
Jotkut ihmiset on niin vinksallaan, että eivät osaa olla hetkeäkään yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Aika typerä ja todella surkea kommunikoimaan olet, kun kuvittelet, että yhden sanan vastaus kertoisi kaikille mitä ajattelet 🤦.
Jos kuvittelisin niin, en olisi varmaan täsmentänyt kommenttiani, eikös totta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kertokaapa te omaa hyvinvointianne korostavat, mitä mieltä olette siitä, kun nuorehko leski, jolla on alaikäisiä lapsia, aloittaa uuden suhteen nopeasti puolisonsa kuoleman jälkeen?
Öh, miksi tuosta pitäisi olla jotakin mieltä? Aika normaalilta kuulostaa minusta, että 2000-luvulla joku aloittaa uuden suhteen puolison kuoleman jälkeen.
Mikä tämän esimerkin tarkoitus oli?
Mutta että nopeasti? Olen eri, mutta eikö ihminen yleensä tarvitse aikaa toisen ihmisen kuolemasta toipumiseen? Kannattaako sitä heti ottaa ottaa uutta suhdetta laastariksi?
Jotkut ihmiset on niin vinksallaan, että eivät osaa olla hetkeäkään yksin.
Siksi pettävät ja vaihtavat lennosta rikkoen useit perheitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Onko se silloin parisuhde? Vai avoin suhde, jota ei ole edes määritelty parisuhteeksi?
Parisuhde on kahden ihmisen välinen romanttinen suhde. Eipä siihen vaikuta mahdolliset muut suhteet.
No johan on määritelmä. En mä ole tietääkseni parisuhteessa, vaikka tapailen säännöllisesti erästä miestä romanttisessa ja seksuaalisessa mielessä. Mä koen olevani parisuhteessa vasta sitten kun me ollaan pari eikä mitään tapailukumppaneita. Mä koen näin ja sori siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Onko se silloin parisuhde? Vai avoin suhde, jota ei ole edes määritelty parisuhteeksi?
Parisuhde on kahden ihmisen välinen romanttinen suhde. Eipä siihen vaikuta mahdolliset muut suhteet.
No johan on määritelmä. En mä ole tietääkseni parisuhteessa, vaikka tapailen säännöllisesti erästä miestä romanttisessa ja seksuaalisessa mielessä. Mä koen olevani parisuhteessa vasta sitten kun me ollaan pari eikä mitään tapailukumppaneita. Mä koen näin ja sori siitä.
Kaikin mokomin. Mutta olisitte parisuhteessa myös siinä tapauksessa, että sinulla olisi muita kumppaneita. Monogamia ei liity parisuhteen määritelmään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monogamia.
Siis en suostu monogaamiseen suhteeseen kenenkään kanssa, vaikka kuinka painostettaisiin.
Onko se silloin parisuhde? Vai avoin suhde, jota ei ole edes määritelty parisuhteeksi?
Parisuhde on kahden ihmisen välinen romanttinen suhde. Eipä siihen vaikuta mahdolliset muut suhteet.
No johan on määritelmä. En mä ole tietääkseni parisuhteessa, vaikka tapailen säännöllisesti erästä miestä romanttisessa ja seksuaalisessa mielessä. Mä koen olevani parisuhteessa vasta sitten kun me ollaan pari eikä mitään tapailukumppaneita. Mä koen näin ja sori siitä.
Sulla on normaalin ihmisen käsitykset aiheesta. Joillain on pakkomielteinen tarve määritellä ja muovailla itsestäänselviä asioita. Ehkä he ovat epäonnistujia näissä koko elämänsä ajan.
Alue: Aihe vapaa
Nykyinen parisuhde kestänyt neljä vuotta, edellinen seitsemän. Välissä olin pari vuotta sinkkuna. Olen huomannut, että mitä selkeämmin on määritellyt omat rajansa ja toiveensa, sitä helpompi on löytää itselleen mieluinen kumppani.