Mitähän sellaisten ihmisten päässä liikkuu, joiden on tosi helppo jutella ihmisille?

^_^

Kuuluu normaaliin elämänmenoon.

Skarppaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu normaaliin elämänmenoon.

Skarppaa.

Voiko kusipäisempää vastausta enää olla... Ap

No mä oon niin yksinäinen että höpöttelen helposti naapurille ja kaupan kassalle. Mulle se on keino purkaa jännitystä.

Eipä silloin päässä liiku juuri mitään. Ei kiinnosta, onko oma ulosanti noloa tms. Ei ajattele, puhua pulisee menemään vaan. Itselleni ambiverttinä tulee joskus tuollaisia kohtauksia. Toisinaan taas kaikenlainen kontaktinotto muihin ihmisiin kammoksuttaa.

Ei mitään. Välillä puhun myös itsekseen ja muut vastaavat.

Keskittyvät hetkeen ja siihen toiseen. Eivät itseensä ja siihen "miltä näytän, miltä kuulostan...mitähän toi musta nyt ajattelee ".

Vierailija kirjoitti:

Niin tutuille kuin tuntemattomille. Jännää ajatella, että jollain ei sydän hakkaa sosiaalisessa kanssakäymisessä ja sanat takeltele... Jotenkin minun näkökulmasta ovat aivan maagisia ihmisiä sellaiset.

Ihan tavallisia ihmisiä siis. Pitäisikö sinun tehdä jotain itsellesi?

Tod. näk. sosiopaatteja.

Ne ei ajattele itseään, kohdistavat huomionsa itsensä ulkpuolelle. Sosiaalinen pelkohan tulee siitä, että kohdistaa huomion itseensä.

Mä oon tuollainen. En nyt tiedä liikkuuko päässäni mitään erikoista. Mä vaan en osaa pelätä ketään

Varoa kylläkin koska ihmisiä on monenlaisia. Leuhkaksikin mua on sanottu ja se on surku koska en koskaan tunne itseäni mutenkään paremmaksi tms.

Itsetuntoa voi harjoitella ja vanhemmiten se kasvaa muutoinkin. Toisaalta ihminen joka ei hölötä jokaisen kanssa kokoajan on paljon luotettavamman ja fiksumman tuntunen ku tällänen jokapaikan hölö. Hyväksy itsesi.

Mä oon tollanen, tietyissä tilanteissa, mut joissain tilanteissa taas en. :D

Oon tollanen esim kaupanmyyjän työssä, jos nään tuttuja tai vähemmän tuttuja yms... mut en oo tollanen välttämätt esim jos oon just alottanu vaikka uudessa työssä. :D enkä jossain koulutilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin tutuille kuin tuntemattomille. Jännää ajatella, että jollain ei sydän hakkaa sosiaalisessa kanssakäymisessä ja sanat takeltele... Jotenkin minun näkökulmasta ovat aivan maagisia ihmisiä sellaiset.

Ihan tavallisia ihmisiä siis. Pitäisikö sinun tehdä jotain itsellesi?

Näköjään avohoitopotilas eksynyt tähänkin ketjuun. Kiristääkö vanne kovastikin päätäsi? Kai muistat, että olet kaukana tavallisesta ihmisestä?

Olen introvertti. Viihdyn yksin, saan siitä energiaa. Mutten ole ujo (vielä niille, jotka eivät tiedä; introvertti EI ole synonyymi ujolle).

Ihmisille, niin tutuille kuin tuntemattomille, jutteleminen on varsin helppoa, itsetuntoni on melko vahva. Aiemmin pelkäsin ja panikoin, nyttemmin olen saanut itsevarmuutta ja sosiaaliset pelot ovat lähes tipotiessään. Kehityt kyllä, kun alat uskomaan itseesi. Terapiaa, jos ei yksin onnistu. Tsemppiä!

Minä olen tuollainen ja sen lisäksi pelkään ihmisiä ihan hulluna. Vaikka tulen kaikissa tilanteissa aina lähes kaikkien kanssa hyvin toimeen. Isoissa ryhmissä voin jäädä jalkoihin mutta muuten olen hyvä juttelemaan. Puhelimella soittaminen on vaikeaa kaikille paitsi tutuille. Asiakkaitani ihan kunnolla pelkään. Vaikka tiedän että tavatessa tulen hyvin toimeen. Raskasta.

Vaikea se on selittää, mitä liikkuu. Tavallaan lähtökohdat ovat niin erilaiset. Varmasti sinullakin liikkuu päässä kaikenlaista, mutta syystä tai toisesta sosiaaliset tilanteet vain ovat sinulle vaikeita.

Mulle vain tulee yhdestä asiasta mieleen toinen asia. Kun joku kertoo jonkin asian, siitä on helppo kysyä jotain. Vaikka puhun paljon, myös kuuntelen paljon. Tiedän paljon asioista, olen aina lukenut hirveästi. Tästä tuli mieleen se, kun istuttiin kerran neljän ihmisen porukassa. Kolme meistä oli saman alan ihmisiä, ja puhuttiin hetki siitä. Sitten ystäväni sanoi, että no niin, pitäisköhän meidän keksiä nyt sitten aina uusi juttu, joka yhdistää kolmea meistä, ja jokainen saa vuorollaan jäädä ulkopuolelle. Sitten hän vielä lisäsi, että sä osaat kyllä puhua kaikesta, vaikea siis keksiä jotain sellaista, josta mä en voisi puhua.

Jos multa kysytään mitä mä mietin, kaikki ajatukset pakenee päästä. Tai jos laitetaan jonnekin ihmisten sekaan, siellä pyörii vain että nyt pitäisi osata puhua näille jotain, eikä keksi yhtään mitään järkevää. On parasta vain vältellä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin kun ei niiden kanssa opi olemaan, valitettavasti terapiakaan ei auttanut tässä.

Olen aika kova huolehtimaan ja ottamaan vastuuta muistakin, niin herkästi juttelen jo senkin takia. Joku näyttää vähän eksyneeltä tai yksinäiseltä tai ei selviä lastenvaunujen kanssa ovesta, jolloin sitten sanoo jotakin toiselle. Parhaimmillaan jäädään juttelemaan. Ylipäätään tykkään ihmisistä ja  olen kiinnostunut kuuntelemaan muiden juttuja, joten enemmän ihmettelen jos joku on tyly ja torjuva.  Muutenkin koen, että suurin osa ihmisistä tykkää jutella. Asun pk-seudulla, jossa on usein paljon rennompi asenne vieraisiin kuin maaseudun pienissä kaupungeissa tai kylissä.

Ai mitäkö liikkuu päässä? No eipä juuri mitään. Aikansa kun opettelee niin sitä osaa heittää läämää kenen tahansa kanssa ihan helposti. Ei se niin vaikeaa ole. Hankalia tyyppejä tietty välillä tulee vastaan mutta ne voi jättää omaan arvoonsa.

Ei mitään, siksi se on niin helppoa: anna tilanteen viedä.