Mitähän sellaisten ihmisten päässä liikkuu, joiden on tosi helppo jutella ihmisille?

Vierailija kirjoitti:

Minä juttele. Mitä päässäni liikkuu?

En ajattele itseäni. En mieti, millaisen kuvan annan itsestäni tai miltä näytän. Kohdistan ajatukseni siihen toiseen ihmiseen. (Olen nuorena kärsinyt pahasta esiintymisjännityksestä, ja tämä itseään ajatteleminen oli se kaikista pahin asia).

Ajattelen, että ei asioilla ole väliä. Mitä välii, vaikka juttelen? Romahtaako taivas niskaani? Vaikeutuuko päiväni? Menetänkö jotain? No, ei.

Sama täällä. Pienenä ei esiintymisistä tullut mitään, kun alkoi yrjöttämään aina ennen ja yrjösin myös. Kun sen tiesi, niin sitä osasi jo odottaa ja mistään ei tullut tietenkään mitään. Ihmisille kyllä uskallan puhua ja olen juuri se tyyppi, joka löytää joka paikasta juttukaverin ja joka alkaa juttelemaan muiden kanssa kun kerran yhdessä vierekkäin niitä tomaatteja ollaan valitsemassa.

Ei siinä mitään tapahdu, vaan aina löytyy ihmisiä, nuoria, vanhoja, naisia ja miehiä, joiden mielestä se on mukava asia ja juttutuokiot ovat venähtäneet pitkiksikin. En mieti keskustelua eteenpäin, vaan se soljuu jos on soljuakseen. Muutaman kerran on käynyt niinkin, että joku kolmas tai jopa neljäs ventovieras ihminen on tullut keskusteluun mukaan ja jos/kun olemme taas vaikka lähikaupassa vastakkain tulleet, niin juttu jatkuu siitä mistä viimeksi jäi.

Aina en jaksa jutella tietenkään, mutta kohtelias ja yställinen olen varmasti.

Mun on helppo jutella ihmisille. Olen aika rohkea muutenkin.

Mutta myös multa pääsee suusta niitä sammakoita. Pahimmat mokat harmittavat vuosienkin päästä, mutta koska positiivisia kokemuksia on niin paljon enemmän, en anna virheiden pelon kuitenkaan rajoittaa elämääni.

Musta olisi ihanaa jos sitä joskus osaisi olla vaikka hiljaa… Aina kun ei tarvitsisi olla äänessä.

Ma oli joskus tollanen et muut piti mua supersosiaalisena ihmisena ja ilosena,mut olin vakavasti masentunu,sit jattaydyin pois,ja nykyaan nayttaydyn ulkopuolisillecainaki niille jotka ei tunne mua,niin jonain outona introverttina xDkuulemma

Itse olen sellainen, vaikka sisälläni voi tuntua jännittyneeltäkin.

Ajattelen, että olemme kaikki ihmisiä, kaikki samassa veneessä loppujen lopuksi tämän elämän kanssa, synnytään ja kuollaan. Se vie kynnyksen jutella. Tunnen empatiaa kaikkia kohtaan, koska ei tämä ihmisyys ihan helppoa ole.

Joinakin päivinä kun on synkkää ja pimeää, tulee vastaan tuollainen ihminen joka ystävällisesti juttelee niitä näitä ja saa jopa naurahtamaan.. heistä olen kiitollinen 🌞

Kun olen kahdestaan kenen tahansa kanssa, juttelu on helppoa. Keskityn kuuntelemiseen ja siihen toiseen ihmiseen. On helppoa rupatella tuntemattomallekin.

Mitä isompi porukka, sitä vaikeammaksi käy. Alan jännittää.

Vierailija kirjoitti:

Niin tutuille kuin tuntemattomille. Jännää ajatella, että jollain ei sydän hakkaa sosiaalisessa kanssakäymisessä ja sanat takeltele... Jotenkin minun näkökulmasta ovat aivan maagisia ihmisiä sellaiset.

Minä olin nuorempana todella ujo ja ounastelinkin ja hikoilun jos olin vähänkin esillä, tai huomio kiinnitettiin minuun. Jossain vaiheessa vain jouduin kohtaamaan näitä sosiaalisia tilanteita niin paljon ja ilman ulospääsyn mahdollisuuksia, että minun oli pakko muuttua. Otin oppia sosiaalisista ihmisistä. ”Fake it till you make it” on ollut erittäin hyvä systeemi! Nyt vuosien ja vuosien myötä minusta on tullut luonnostaan itsevarmempi ja ulospäin suuntautuneempi.

Jos alkaa kuvittelemaan mitä muut sinusta ajattelee, kerro itsellesi, että suurin osa ihmisistä on ensisijaisesti kiinnostunut itsestään, ja toiseksi, mitä sitten jos on hieman omituinen toisten silmissä. Maailmaan mahtuu kaikenlaista! Ole avoimen kiinnostunut muista (kiinnität vähemmän huomiota itseesi), kysy jotain, hymyile. Oikeastaan todella helppoa sitten kun sen oppii ja tekee elämän helpommaksi ja myös todella kivaksi. Mutta prosessi tähän pisteeseen voi olla pitkä ja välillä hieman inhottavakin.

Vierailija kirjoitti:

Niin tutuille kuin tuntemattomille. Jännää ajatella, että jollain ei sydän hakkaa sosiaalisessa kanssakäymisessä ja sanat takeltele... Jotenkin minun näkökulmasta ovat aivan maagisia ihmisiä sellaiset.

Minun mielestäni muutkin ovat vain ihmisiä siinä missä minäkin. En pohdi sen kummemmin sanomisiani. En tarkoita tuolla sitä, että möläyttelisin tahallani toisia loukkaavia asioita. Kehun ja kiitän mielelläni ihmisiä kun siihen ilmaantuu aihetta.

Kukaan ei kai loukkaanu jos sanoo hänen piponsa värin korostavan hänen silmiensä väriä kauniisti tai että kiittää toiselta saamasta hyvästä neuvosta? Suomessa on liian ankeaa ja senkin vuoksi sanon ihmisille mielelläni kohteliaisuuksia ilman taka-ajatuksia koska ne eivät maksa mitään.

Mulle se on ihan luontevaa, en minä sitä ajattele sen kummemmin. En edes tullut ajatelleeksi, että siinä olisi jotain kummallista jonkun mielestä, ennen kuin eräs tuttava kysyi, että miten on mahdollista, että keksin puhuttavaa kelle vain mistä vain. Luonnekysymys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu normaaliin elämänmenoon.

Skarppaa.

Voiko kusipäisempää vastausta enää olla... Ap

Melko ikävä sinun aloituksen otsikkokin oli. Mitähän sinun päässä oikein liikkuu, jos et pysty puhumaan toiselle ihmiselle?

Joko ei mitään:

>haluan jutella > siispä juttelen vaikka tolle tossa  

Tai sitten henkilöllä on niin hyvä itsetunto, että hän ajattelee, että muut varmaan pitävät häntä mielenkiintoisena ja haluavat jutella hänen kanssaan. 

On työlästä yrittää puhua small talkia sellaisille, jotka ovat muuten puheliaita ja rentoja mutta vakavoituvat kun joutuvat puhumaan sinulle, ovat ikään kuin päättäneet että sinä olet ilmaa. Mitä teette näissä tilanteissa?