Mitähän sellaisten ihmisten päässä liikkuu, joiden on tosi helppo jutella ihmisille?

Varmaan ikä tuo uskallusta.  Mä olin nuorena kamalan ujo ja arka enkä keksinyt koskaan mitään järkevää puhumista.  Pelkäsin koko ajan että mua katsotaan vinoon.  Olisin halunnut puhua fiksusti ja filmaattisesti.  

Mutta oikeastaan vasta sen jälkeen, kun olin käynyt läpi rankan avioeron ja muuttanut lapsen kanssa kahdestaan omaan asuntoon, aloin saada varmuutta.  Olin kyllä jo silloin töissä asiakaspalvelussa, mikä sekin antoi itseluottamusta.  

Nykyään olen sitten juuri päinvastainen kuin nuorena.  Olen just kanssa sellainen jokapaikan hölö.  Joskus mun täytyy ihan hillitä itteeni, etten olisi koko ajan äänessä ja hermostuttaisi muita.  Mutta mun mielestä ihmisten kanssa puhuminen on kivaa.  Siksi työnnän itteeni vaikka mihin, olen torikahviossakin välillä myymässä ja höpöttämässä,  lähden mukaan vaikka mihin enkä kavahda ketään ihmisiä, en nuoria enkä vanhoja,.  Mun on helppo tutustua ihmisiin.  Kai siksi mua sitten pyydetäänkin joka paikkaan ja on tässä sitten saanut monena ollakin.  Välillä manailen että ei saa olla kotona tarpeeksi, mutta se on mun omaa syytä kun en sano ei.  Ei kai mun suu lakkaa höpöttämästä ennen kuin siinä on multaa.

Ei kaikki puhe ole samanlaista.

Joissain tilanteissa voi esim jäykkää tunnelmaa keventää rupattelulla.

Voi puhua yleisellä tasolla, ilman että loukkaa ketään. Voi puhua passiivissa. Voi puhua yleisesti ilman että kertoo itsestään mitään.

Liity ap vaikka mielenterveysyhdistykseen tai päivätoimintaan, niin pääset rupattelemaan. Ei ole niin vakavaa vaikka möläyttelee. Sosiaalisia taitoja voi harjoitella.

Itse taas en oikein koskaan ole ymmärtänyt miten joku voi spennata jotain niinkin tavanomaista asiaa kuin muille puhumista. En kyllä ymmärrä mm. sitäkään miten jotkut aspat ottavat asiakkaan vihaisuuden tms itseensä. Ehkä se on sitä itsevarmuutta ja omanarvontuntoa, en oikein osaa huolestua siitä mitä muut minusta ajattelevat ja toisaalta pystyn tavallaan astumaan jonkin tilanteen ulkopuolelle enkä loukkaannu jostain ikävästä asiasta mitä joku minulle täysin tuntematon henkilö sanoo (siis jos itse tiedän etten ole syyllinen hänen mielipahaansa).

Vierailija kirjoitti:

Mä oon tuollainen. En nyt tiedä liikkuuko päässäni mitään erikoista. Mä vaan en osaa pelätä ketään

Varoa kylläkin koska ihmisiä on monenlaisia. Leuhkaksikin mua on sanottu ja se on surku koska en koskaan tunne itseäni mutenkään paremmaksi tms.

Itsetuntoa voi harjoitella ja vanhemmiten se kasvaa muutoinkin. Toisaalta ihminen joka ei hölötä jokaisen kanssa kokoajan on paljon luotettavamman ja fiksumman tuntunen ku tällänen jokapaikan hölö. Hyväksy itsesi.

Miten sitä itsetuntoa voi harjoitella? Mulla niin huono itsetunto, kaipaan vinkkejä..joinakin harvoina päivinä tunnen itseni vahvaksi, mutta yksikin latistava kommentti ja se tunne on tipotiessään..muutun taas pelkääväksi hiirulaiseksi!

Eri kuin ap

On kiinnostunut ihmisistä / suuntautunut ihmisiin. Saa energiaa sosiaalisesta kanssakäynnistä. Elää hetkessä ja ei murehdi tulevasta. Tarvitsee huomiota ja rakastaa olla esillä. Joku / jotkut näistä.

Itsehän olen introvertti ja asiaihminen, mikään terapia ei minua muuta ihmissuuntautuneeksi, eikä itsetunnossani ole paljoa parannettavaa. Toki se joskus surettaa, etten saa niin helppoja kiksejä muista ihmisistä ja vaikutan oudolta.

Haluan kuitenkin muistuttaa, että myös supersosiaalinen ja jumaloitu seuraihminen voi henkilökohtaisessa elämässään olla vaikkapa vakavasti masentunut.

Vierailija kirjoitti:

On kiinnostunut ihmisistä / suuntautunut ihmisiin. Saa energiaa sosiaalisesta kanssakäynnistä. Elää hetkessä ja ei murehdi tulevasta. Tarvitsee huomiota ja rakastaa olla esillä. Joku / jotkut näistä.

Itsehän olen introvertti ja asiaihminen, mikään terapia ei minua muuta ihmissuuntautuneeksi, eikä itsetunnossani ole paljoa parannettavaa. Toki se joskus surettaa, etten saa niin helppoja kiksejä muista ihmisistä ja vaikutan oudolta.

Haluan kuitenkin muistuttaa, että myös supersosiaalinen ja jumaloitu seuraihminen voi henkilökohtaisessa elämässään olla vaikkapa vakavasti masentunut.

Joo, ja niillä siihen tuntuu liittyvän vielä vahvemmin joku sellainen häpeä että ne huonot fiilikset pitää yrittää piilottaa ja salata muilta.

Vierailija kirjoitti:

Ne ei ajattele itseään, kohdistavat huomionsa itsensä ulkpuolelle. Sosiaalinen pelkohan tulee siitä, että kohdistaa huomion itseensä.

Tämä. Mulla se luonteva juttelu toisen kanssa tulee aidosta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta uutta ihmistä kohtaan. Voisin jutella kenelle vaan, mutta Suomessahan se ei oikein ole sopivaa käytöstä, joten pakko ohittaa muut mahdollisimman vähäeleisesti.

Vierailija kirjoitti:

Itse taas en oikein koskaan ole ymmärtänyt miten joku voi spennata jotain niinkin tavanomaista asiaa kuin muille puhumista. En kyllä ymmärrä mm. sitäkään miten jotkut aspat ottavat asiakkaan vihaisuuden tms itseensä. Ehkä se on sitä itsevarmuutta ja omanarvontuntoa, en oikein osaa huolestua siitä mitä muut minusta ajattelevat ja toisaalta pystyn tavallaan astumaan jonkin tilanteen ulkopuolelle enkä loukkaannu jostain ikävästä asiasta mitä joku minulle täysin tuntematon henkilö sanoo (siis jos itse tiedän etten ole syyllinen hänen mielipahaansa).

Entä jos ei edes jännitä mutta ei vain keksi puhuttavaa eikä osaa puhua tyhjästä päästä käsin kuten nämä hölisijät? Ja miksi asiakaspalvelijaan puretaan ärtymys asioista joihin tämä ei ole mitenkään syyllinen?

ne koettaa ruinata mulkkua. siksi puheliaita

Lääkitys ja elämä kohdallaan. Tai no lääkitystä ei enää ole, mutta se antoi potkun sille että tajusin ettei se päivittäinen rupattelu ole niin ihmeellistä. Sanoo vaan mitä mieleen tulee, ei kuitenkaan täysin ilman mitään suodatinta. Toiset ihmiset on ihan oikeasti vaan ihmisiä. Ja kaikilla on niitä päiviä kun sanavarasto rajoittuu siihen "moi, heippa, kiitos, anteeksi, tänään on kyllä kaunis ilma" osastoon.

Koska en ota puhetta niin vakavasti. Voin heittää jotain kevyttä ilmasta tms. tai bussin myöhästymisestä. Ja varsinkin vastata ja jatkaa jos joku aloittaa oli se taapero, spurgu tai mummo. Joskus pienestä heitosta alkaa syvällisempi keskustelu ja se on mukavaa. Joskus heitän kohteliaisuuden. Kuka ei haluaisi kuulla kohteiaisuutta? 

Olen pienestä pitäen ollut puhelias ja muistan kuinka istuin jo alle kouluikäisenä naapurimummojen luona kahvilla ja vain seuraa pitämässä heille mummojen toiveesta. Teininä minua pyydettiin iltatyöhön asiakaspalveluun sen takia, että olin puhelias ja pärjäsin joka iikan kanssa. Nuorena aikuisena asuin ulkomaillakin monta vuotta ja puhuin, vaikka en kyseisen maan kieltä juuri osannutkaan. Asiakaspalvelutyö on nytkin minulle helppoa ja ystäviä löytyy joka paikasta.

En minä siinä mitään mieti, annan tilanteen viedä ja juttuaiheita kyllä riittää. Periaatteessa en juttele itsestäni kovin paljoa, vaan saan ihmiset puhumaan minun kanssani. Huumori, ystävällisyys ja tilannetaju on ollut myös vahvoja puoliani aina, joten keskustelu on kaikille rentoa. Osaan olla myös hiljaa ja kuunnella, se on tuonut luottamuksen usein.

Tunnen tyypin joka puhuu Kelle tahansa melkein mitä vaan, oikea small talkin mestari. Vaan ei juttu luista kotioloissa, tarvii siihen usein viiniä, tai ei puhututa ollenkaan. On aika moni orastava seurustelusuhde kaatunu siihen, ettei keskustelutaitoja oikein Ole.

Mä tiiä mitä sen päässä liikku.

Itse olen keskustelevaa tyyppiä, mutta vieraissa tilanteissa olen oppinut esiintymään. Olen asiantuntija ja puhun siis asiaa. Kyllä minua jännittää vieläkin vähän. Noissa kissanristiäisissä en tosin viihdy, vaikka jos on ihan pakko niin osaan small talkatakin.

Small talk - sanoohan se kaiken. Ei mitään ydinfysikkaa.

Ekstroverteille helpompaa. 

Voin jutella, mutta en halua. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne ei ajattele itseään, kohdistavat huomionsa itsensä ulkpuolelle. Sosiaalinen pelkohan tulee siitä, että kohdistaa huomion itseensä.

Tämä. Mulla se luonteva juttelu toisen kanssa tulee aidosta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta uutta ihmistä kohtaan. Voisin jutella kenelle vaan, mutta Suomessahan se ei oikein ole sopivaa käytöstä, joten pakko ohittaa muut mahdollisimman vähäeleisesti.

Olen useinkin hämmästellyt seuratessani, kun toisilleen puolituntemattomat ihmiset puhuvat tohkeissaan, mitä toisen lapsi teki eilen koulussa, ja missä toisen vanhemmat viettävät huomenna vuosipäiväänsä. Olen empaattinen ihminen, mutta en vaan kykene syttymään sellaisesta. En ole elitisti, vaan ymmärrän, että pikemminkin tuo muiden tapa reagoida on se "terveellinen ja normaali tapa". Minä ehkä lämpimikseni kommentoin jotain. Mutta ihmiset huomaavat, että seurassani on vaikeampi olla. En voi muuttaa itseäni. En saa kiksejä niin en saa. Mutta olen tietoisesti opetellut olemaan vähän avoimempi, jotta muilla olisi jotain tarttumapintaa. Saatan sanoa jotain mielestäni "ei-niin-tärkeää". En harkitse aina ihan loppuun asti, tarkoituksella. Ihmiset pitävät siitä enemmän. Mutta en ole mitenkään valaistunut ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, siksi se on niin helppoa: anna tilanteen viedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, siksi se on niin helppoa: anna tilanteen viedä.

"On ilmoja pidelly" "joo" "ööö" "noh, en ole iskemässä sinua, joten eiköhän anneta tämän dialogin olla"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään, siksi se on niin helppoa: anna tilanteen viedä.

"On ilmoja pidelly" "joo" "ööö" "noh, en ole iskemässä sinua, joten eiköhän anneta tämän dialogin olla"

Miten se voi olla noin vaikeaa?

Mä olen saanut hyviä vinkkejä shoppailuun kun olen kehunut jonkun vaatteita, mummit tykkää jutella ja lapset kertoa juttujaan.

En tiedä olenko jotenkin helposti lähestyttävän näköinen tai en ainakaan pelottava, kun ihmiset avautuvat.

Minun päässäni liikkuu: ihmisiä tässä kaikki ollaan. Samassa veneessä. Tuo ajattelee ihan samalla tavalla kuin minä, joten voin jutella hänelle.

Harjoittelemalla jutelemista myös oppii – ja se onkin tärkeä, Suomessa aliarvioitu taito!

Minä juttele. Mitä päässäni liikkuu?

En ajattele itseäni. En mieti, millaisen kuvan annan itsestäni tai miltä näytän. Kohdistan ajatukseni siihen toiseen ihmiseen. (Olen nuorena kärsinyt pahasta esiintymisjännityksestä, ja tämä itseään ajatteleminen oli se kaikista pahin asia).

Ajattelen, että ei asioilla ole väliä. Mitä välii, vaikka juttelen? Romahtaako taivas niskaani? Vaikeutuuko päiväni? Menetänkö jotain? No, ei.