Miksi et seurustele?

Olen työtön ja rahaton. Ulosotossakin kymmeniä tuhansia.

En seurustele, koska naiset joihin rakastun, ovat aina jättäneet minut. Yksin ei voi seurustella ja sellainen ei riitä johon ei synny syvempiä tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Olen se mies, joista sinkkunaiset puhuvat ohimennen lausuessaan paperilla hyviä miehiä löytyy, mutta niiden kanssa ei ole kemiaa ja yhteyttä.

Noin se on aina ollut koko elämäni, mielestäni minulla on hyviä ajatuksia ja huumoria ja kanssani voisi tehdä vaikka mitä kivaa - kaikkea mitä maailmassa nyt voi tehdä, mutta harvoja kiinnostaa tutustua ylipäätään (varattuja naiskavereita minulla kyllä on) niin todennut että ulkonäkö määrää niin paljon ihmisten mielipiteitä toisistaan heidän sitä tajuamattaankin että turha taistella sitä vastaan.

Ja joo, itsekään en immuuni vaan ihastun vain harvoin ja sellisiin älykkäisiin, melko söpöihin (muttei superkauniisiin) naisiin joihin muutkin miehet tuntevat vetoa.

Vää.vää. sä oot vänisevä vinkupiippimies.

Minä seurustelen, mutta tiedän tästäkin asiasta.

Satun olemaan hyvännäköinen, älykäs ja sanoisinko muutenkin puoleensavetävä heteromies. En halunnut vain seksiä vaan vaimon.

Aioin valita tavattuani naisia, etten seurustele ja alan vain käyttää heitä leluina. Syynä, että suomalaisille naisille olin ensitreffeistä alkaen kuin kumma ja ilmeisesti kuumakin nukke, jonka jokaisesta toiminnosta, tavoitteesta ja intohimosta oli jokin mielipide. Pitää olla tosi suorituskykyinen saadakseen naisen intiimilaitoksen toimintavaje jälleen kuntoon. Mahdollisesti talousyksikön kautta rahavirtoihin huomattavaa kasvua. He halusivat päällikön, joka puhuu markkinointiosaston kuukauden työntekijän tavoin kääntäen kaveripiirin uskomaan heidän tuotteensa ja laatunsa yllättävän hyvään kilpailukykyyn. Samalla kahden kesken suuren johtajan on kuitenkin kuunneltava ja kumarrettava ylipäällikköä eli kunnioitettava naista, sietämällä piikittelyä ja mitätöintiä, jonka tyyppinen huumori alkoi jo parin treffikerran jälkeen.

Siinä sitten vaihtui tyyppi puremassa huulta ja miettimässä sopiiko tämä mies tehtävään heidän elämässään, onko alistuva ja johtaja, tekeekö vaikutuksen kaveripiiriin, ja ennen kaikkea miten rikas tuo muuten on. Kelpaako hän minulle, suvulle, kaveripiirille ja voiko tätä esitellä sosiaalisessa mediassa?

Sitten kokeilin vielä seurustella ulkomaalaisten kanssa. Vau. Heti niillä kaikilla treffeillä eri ihmisten kanssa pystyimme puhumaan toisillemme, tutustumaan. Ei minua yritetty ottaa hallintaan, muuttaa tai painaa alas ja laittaa maksamaan. Ei siitä tarvinnut vääntää. Minua katsottiin ja minulle puhuttiin, sain itse tarjota. Löysin lopulta vaimoni.

Koska tuntuu, että ihmisillä ei ole moraalia, ei välitetä toisen tunteista, mitä omat teot saa aikaan toisessa. Ei osata pyytää anteeksi, itse olen joutunut käymään todella isoja juttu mielessä läpi koska mut on jostain syystä oikein haluttu ns tuhota.

No siksi, että vaikken mielestäni ole mitenkään hirveän vaativa ja ymmärrän erilaisuutta ym ym, niin tuntuu että aina on ollut joku sellainen este, mm toisen tai oma vaikea elämäntilanne, outoja luonteenpiirteitä, häiritseviä asenteita (mm sovinistisuus) tai vaan niin erilainen elämäntyyli, että suhteet ei vaan joko etene tapailusta mihinkään tai ainakaan ei aleta rakentaa oikeasti sitä sitoomuksellista kumppanuutta. 

Kaipaan kyllä elämänkumppania koska tämä ainainen yksineläminen on alkanut viimevuosina surettaa ja harmittaa kovasti. Teen kaiken yksin, selviän kaikesta yksin, olen lähes aina se joka järjestää ystävätapaamisia ym tapahtumaa kun kaipaan seuraa. Yksinäisyyttä lisää se että kaipaan erästä kauan kauan aikaa sitten ollutta avopuolisoa ihan hirveästi. Hän oli se jonka olin aina halunnut, teinistä saakka, olimme pariinkin otteeseen yhdessä ja hän särki sudämeni niin pahasti että se jätti pysyvät arvet. Nykyisin taas näen häntä useita kertoja kuukaudessa, hän on elänyt ja elää sitä elämää mitä meidän piti elää yhdessä, nyt jonkun muun kanssa. Tämä häneen kiinni jääminen on varmasti suurin syy etten ole kiinnittynyt kehenkään muuhu ja minut on jätetty usein koska en anna varmaankaan riittävästi itsestäni oikeasti suhteeseen. 

Sosiaaliset taidot huonot. Mä oon lähes aina jäänyt yksin ja oon nälvittävä kohde. Myös tunnen olevani surkea elää elämää, joten tunne on, että yksin jään. Mun elämisen taidot ovat niin huonot.

En seurustele, koska en koe sille tarvetta.

Noin 10 vuotta sitä tuli kokeiltua, yhteiseloa saman miehen kanssa. Päädyimme siihen, että meillä on eri tavoitteet elämässä, joten lähdimme eri teille. En jäänyt katkeraksi, voidaan halata ja kysyä kuulumiset jos tavataan ja jatkaa onnellisina eteenpäin omiin suuntiin. 

Mutta en jäänyt kaipaamaan uutta suhdetta. Huomasin, että elämässäni on jo tosi paljon kaikkea; työtä, harrastuksia, sosiaalisia suhteita jne. Joten ei tuntunut, että jää paitsi mistään. Varsinkin kun en kaipaa seksiäkään.

En sano, etten ikinä enää seurustelisi, koska ei sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta nyt on mennyt yli 5 vuotta näin, ja olen onnellinen elämässäni.

Koen, että seurustelu, parisuhde ja seksi nostetaan jotenkin hirveän suurelle jalustalle yhteiskunnassa. Elämässä on niin paljon kaikkea muutakin.

Olen jo 62 v joten en edes kelpaisi enää kellekkään en ikäni enkä ulkonäköni puolesta. Lisäksi olen valitettavasti mustasukkaista laatua, joten senkin takia pysyn sinkkuna.

se on epänormaalia  jos ei seksi kiinnosta mene lääkäriin

En seurustele, koska naissuhteet ovat olleet huonoja. Ei ole enää motivaatiota ryhtyä suhteisiin.

Yksin on mukavampaa!

Ei oo löytyny mieleistä muijaa avioeron jälkeen, josta 7 v. Liian nuoria olleet kaikki musta kiinnostuneet, 30 v tai alle. Ite oon 50. Tai no yks kolmekyppinen oli nuoruudestaan huolimatta mieleinen, mutta meni lopulta sukset ristiin.

N53v => liian monet turhat tsi täysin turhat kokeilut läytää järjellinen, hyvä ja luotettava kumppani jonka kanssa kemiakin kohtaisi. Aina on joku joka ei natsaa, jos itseäni joku miellyttää ja koen että tässä on potentiaalia niin toista ei kiinnosta. On ollut liikaa heitä jotka etsii aina vain parempaa ja silloin hyväkin voi mennä sivu suun. 

Se helvetinmoinen turhautuneisuus koko touhuun on ajanut minutkin lopettamaan edes etsimisen. Kun viimeksi 46 vuotiaana löysin kivan oloisen, mielestäni komean ja raamikkaan miehen osoittautuikin hän hyvin heikkoitsetuntoiseksi aikuislapseksi, joka kai lähinnä halveksi ja vähätteli naisia sisimmässään, kärsi mt ongelmista ehkä käsillä olleen haastavan elämäntilanteen takiakin, oli ihan perässävedettävän passiivinen suhteen etenemisen osalta, taloudellisedti pa joten ei oikein voitu tehdä mitään mikä olisi vaatinut muutamaa kymppiä enempi rahan käyttöä. Hän otti hyvin itsekkäästi ns rusinat pullasta antamatta mulle juuri muuta kuin seuraa (välillä ihan hauskaa seuraa kylläkin). Tässä suhteessa oli samanlaisia piirteitä kun joskus parikymppisenä seurustellessani, tuli ihan totaalisen tyhjä ja hämmentynyt olo, ei ei ei, ei enää, olemme kohta viiskymppisiä, minulle ei todellakaan riitä mikään itsekeskeinen kakara jota minun pitää terapoida pönkittää ja paapoa, en ole terapeuttisi enkä äitisi. 

On järjettömän turhauttavaa huomata että ei tästäKÄÄN tullut mitään. Ja vaikka tajusin ettei tuo tyyppi ole ollenkaan sellainen luonteeltaan ja järjenjuoksultaan kuin mitä haluan ja tarvitsen, niin silti niitä hyviä puolia jää ikävä ja toipumisessa menee kauan. Suru siitä että on TAAS yksin on kamala.

Seurustelen, mutta olisi voinut jäädä iki-sinkkuuteen eloni, jollen olisi tavannut nykyistä avovaimoani. Olin edellisessä liitossani kymmenen vuotta, kunnes vaimoni sai tarpeekseen minusta ja jätti. Myönnän, että olin todella mustasukkainen, koska vaimoni vietti paljon aikaansa harrastustensa parissa ja koska sänkyhommat eivät enää sujuneet, aloin kuvitella että hänellä on jotain myös muuta vireillä siellä harrastuksissa. Minulla ei ole lapsia, en ole koskaan halunnut.

Olin siis ensimmäisen liiton jälkeen 51v. ja todella pitkään sinkkuna, mutta tinderistä löytyi tämä nykyinen puoliso. Aluksi tutustuminen sujui mukavasti, hän oli sängyssä todella aloitteellinen ja aktiivinen, oli ollut sinkkuna jo muutaman vuoden, mutta sitten hän tajusi, että en enää pysty ns. suoriutumaan normaalisti, ei vaan ilman viagraa homma toimi.. ja sitten hänen mielenkiintonsa seksiin hiipui. Muutin kuitenkin hänen luokseen, koska se vaan oli töiden kannalta kätevintä ja hänen toinen lapsensa asui vielä kotona. Nyt huomaan että suhde alkaa liukua samaan kuin edellinen, en kestä sitä että hän jakaa huomionsa töihin, harrastuksiin, sukulaisiin ja kaiken maailman kissanristiäisiin. Me olemme yhdessä ja sille pitäisi antaa myös aikaa. Hän on minun maailmani keskipiste ja kaipaan sitä, että olisin myös hänen elämässään ykkössijalla. En ole koskaan ollut kenenkään elämässä ykkösenä. Siksi pelkään että ajauduimme pian erilleen ja saan taas miettiä seurustellako vai pitäisikö vain unohtaa koko juttu.

Luokittelen itseni kehitysvammaiseksi koska en pysty normaaliin elämään.

Sanoi kleptomaani....

Etäsuhteet ja tapailut sopivat mulle paremmin. Elämänsä saa sotkettua umpisolmuun aika nopeasti, jos muuttaa saman katon alle huonon miehen kanssa. 

Pisin aikuisiällä kestänyt seurusteluni kesti vuoden. Siitäkin on aikaa yli kymmenen vuotta. Miksikö? Olen aika vaativa, en halua mitään puolivillaista. Lisäksi 40-vuotias nainen, jolla on yksi alakouluikäinen lapsi ei välttämättä ole miehille se kiinnostavin vaihtoehto. Hankin lapsen yksin, kun sopivaa puolisoa ei löytynyt. En myöskään kaikilta osin vastaa ulkonäöltäni nykypäivän kauneusihanteita, mutta kyllä minua rumemmatkin naiset ovat pariutuneet. Seurusteluun vaaditaan nykyään niin paljon ulkonäköön satsaamista, että en ole valmis siihen. Olen tosi onnellinen lapsestani, ja arkemme on ihanaa. En kaipaa seurustelua. 

Samaa mieltä että elämässä on paljon kiinnostavimpia asioita kuin seurustelu ja parisuhde. Kun on sinkku jää aikaa ja rahaa esim. matkustella, retkeillä, tehdä taidetta, hiljentyä ja meditoida, vaihtaa asuinpaikkaa silloin kun haluaa, tavata vain ihmisiä joista pitää, ei tavata toisen mahdollisesti tylsiä sukulaisia, hoitaa lemmikkieläimiä, harrastaa mitä milloinkun plus ei tarvi murehtia ulkonäöstään.

Näin siis naisena. Ja välttyy toisen passaamiselta ja liioilta kotitöiltä. Ihan parasta elää näin. Läheisriippuvaiset ei osaa elää yksin. 

2994 kirjoitti todella kauniisti ja kuin omilla sanoillani. Juuri näin on minunkin elämässäni käynyt ja juuri tätä olen jokaisessa parisuhteessani joutunut kaipaamaan.

"Me olemme yhdessä ja sille pitäisi antaa myös aikaa. Hän on minun maailmani keskipiste ja kaipaan sitä, että olisin myös hänen elämässään ykkössijalla. En ole koskaan ollut kenenkään elämässä ykkösenä. "