Asioita lapsuudesta jotka tuntuivat ihan normaaleilta

Oli itsestään selvää, että koululaiset hoitelivat läksyt omatoimisesti. Joskus äiti yritti kysellä ruotsin ja englannin sanoja ennen koetta, mutta ei siitä tullut kuin riitaa, kun minä sanoin sanan niin kuin se äännetään eikä äiti ymmärtänyt sitä, että kirjoitettuna sana oli ihan eri näköinen.

Huonoja koenumeroita yritettiin piilotella, koska niistä nousi yleensä meteli. Minulla oli koko keskikoulun ajan uhka niskassa, että jos jään luokalleni (ja silloin oli ihan tavallista jäädä), niin joudun palaamaan kansakouluun ja sen jälkeen karjanhoitokouluun. Lukiossa harkitsin jättäytymistä seitsemännelle (nyk. toiselle) luokalle, sillä muutamat aineet sujuivat vähän heikosti. Sain jopa kotona neuvotelluksi, että hankkisin ehdot ja jättäytyisin luokalleni, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt sitä. Myöhemmin aikuisena käsitin, että olin osan aikaa lukiossa kouluväsynyt.

Keskikoulussa viimeinen koe oli fysiikasta, jota en ymmärtänyt lainkaan. Naapurissa asuvan tyttökaverin kanssa päätimme valehdella kotona, että opettaja ei palauttanut kokeita lainkaan, kun ne olivat kaikilta menneet niin huonosti. No meiltä kahdelta meni. Minä sain 2½ ja tyttökaverini muistaakseni 3-. Pelkäsin sen verran paljon äkkipikaista äitiäni, että mieluummin valehtelin kuin kuuntelin kamalaa saarnaa.

Koko suuressa suvussa ei ollut ketään, joka olisi koskaan ollut työttömänä.

Meillä oli myös ihan normaalia että vanhemmat raivostuivat jos vaikka lasi tippui ja meni rikki. Tai sattui mikä tahansa vahinko. Yleensä vielä sanottiin että mitäs menit särkemään tai mitäs menit tekemään niin tai noin. Mitään ei myöskään koskaan korjattu eikä uutta saanut tilalle. Vanhemmat oletti aina että kaikki oli tahallisia tekoja.

Vanhemmat myöskin huusivat ja tiuskivat toisilleen jatkuvasti ja hyvin harvoin keskustelivat normaalisti. Tai sitten eivät puhuneet toisilleen mitään. Eikä kyllä meillekään.

Kotona myös suhtauduttiin lapsiin jotenkin vihamielisesti. Aina oltiin tiellä ja pyörimässä jaloissa. Asioista ei koskaan keskusteltu ja riitojen jälkeen vanhemmat jätti lapset täysin huomiotta. Anteeksi piti itse pyytää jos halusi jommankumman huomion.

Jännä huomata miten monella ollut samaa. Olen syntynyt 80-luvulla joten onkohan tämä ollut sen ajan kasvatustyyliä?

-Mentiin alle kouluikäisinä uimaan järvelle ilman valvontaa. Matkaa oli noin 15 km per suunta.

-Oltiin todella usein sisarusten kanssa yksin kotona. Muistan miten meitä sitten pelotti kun katsoinme yömyöhään kauhua televisiosta.

-Alle kouluikäisinä häivyimme aamulla kotoa ja palasimme iltamyöhällä. Koluttiin puistoja/metsiä ja seikkailtiin. Lähtiessä vain huikattiin kenen luokse mennään leikkimään.

-Kotona ei koskaan halattu. Isääni en ole vielä tänäkään päivänä halannut ja isä nykyisin 70-vuotias.

-Kuukautisista, murrosiästä ja seksuaalisuudesta ei saannut mitään valistusta.

Tässä nyt joitakin esimerkkejä.

Itse olen syntynyt 90-luvulla. Meillä oli vanhemmilla myös se linja, ettei mitään hellyyden osoituksia ( ovat itsekin halanneet minun nähteni ehkä 2 kertaa)  ja minua  ei ole enää kouluikäisenä halattu. Tunteiden näyttämistä ei juuri ollut paitsi isäni vihanpurkaukset. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että äitini on vieläkin kylmenpi ihminen, kun on tapahtunut paljon suuria asioita ja hänellä ei pokka petä silti. Itse olin välillä todella avun tarpeessa, kun minua kiusattiin ja jäin ihan yksin nuorena. Varsinkin äiti tiesi kaiken tästä ja silti  minua ei koskaan tuettu tai kannustettu. Ei edes ymmärretty sitä, miksi joskus olin ihan hajalla. Ei saanut vaan välittää mistään ja tunteellisuus heikkoutta. Muistan sen erään päivän, kun tuntui etten kestä enää ja sanoin, että jos en saa apua niin minua ei enää ole. Silloinkin se meni niin, että isä suuttui ja uhkasi sitten itse ajaa  sillalta alas ja äiti kehotti minua pyytämään anteeksi. Tietysti ymmärrän sen, että omat puheeni saattoivat olla liikaa, mutta olin kuitenkin selvinnyt ilman apua niin pitkään ja silloin vaan murruin täysin. Tuntuu, että he itse ovat vaan jotain tyhjiä kuoria, mitkä eivät reagoi mihinkään. 

Olisin niin kaivannut paljon keskustelua ja sitä, että olisin voinut olla oma itseni. Aina vääränlainen ja liian heikko. Varsinkin isä oli välillä todella ikävä, kun hän pakotti minut tekemään asioita mitä en olisi halunnut kuten harrastamaan, vaikka sitten itku kurkussa. Koe numerot olisivat täytyneet olla aina hyviä, vaikka vanhemmat eivät muuten viitsineetkään minua opettaa vaan sain aina itse yrittää selvitä. Nyt en ehdi enempää kirjoittaa. Tämän kaiken jälkeen minusta on kasvanut aika epävarma ihminen. Tuntuu, etten ole saanut missään olla normaali itseni ja jo muutenkin alunperin ujosta ihmisestä ei enää ole tuon vanhempien toiminnan ja kiusaamisen jälkeen enää mitään jäljellä. En vaan voi vieläkään ymmärtää sitä miksi eivät koskaan auttaneet tai edes tukeneet minua. Miten joku vanhempi voi vaan antaa kiusaamisen tapahtua vuosia ilman että edes "vaivaa sillä päätään".  Itse en pystyisi sellaiseen. Tietysti kiusaaminenkin voi jatkua silti, mutta se suhtautuminenkin ratkaisee, että onko se niin että tuetaan vai niin, että pitäisi itse aina selvitä. Vuosia meni siihen, että aloin tajuta ettei tämä toiminta ole ihan normaalia ja muissa perheissä autetaan lapsia jos on vaikeuksia. Pahoittelut valituksesta. 

70-luvulla saunottiin kerran viikossa. Luokkakavereilla alkoi olla melkoisen rasvaiset kuontalot loppuviikosta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös ihan normaalia että vanhemmat raivostuivat jos vaikka lasi tippui ja meni rikki. Tai sattui mikä tahansa vahinko. Yleensä vielä sanottiin että mitäs menit särkemään tai mitäs menit tekemään niin tai noin. Mitään ei myöskään koskaan korjattu eikä uutta saanut tilalle. Vanhemmat oletti aina että kaikki oli tahallisia tekoja.

Vanhemmat myöskin huusivat ja tiuskivat toisilleen jatkuvasti ja hyvin harvoin keskustelivat normaalisti. Tai sitten eivät puhuneet toisilleen mitään. Eikä kyllä meillekään.

Kotona myös suhtauduttiin lapsiin jotenkin vihamielisesti. Aina oltiin tiellä ja pyörimässä jaloissa. Asioista ei koskaan keskusteltu ja riitojen jälkeen vanhemmat jätti lapset täysin huomiotta. Anteeksi piti itse pyytää jos halusi jommankumman huomion.

Jännä huomata miten monella ollut samaa. Olen syntynyt 80-luvulla joten onkohan tämä ollut sen ajan kasvatustyyliä?

Yksi selittäjä on sukupolville siirtyneet traumat. Esimerkiksi omilla vanhemmillani on kummallakin ollut hyvinkin traumaattinen lapsuus. Tätä en tietysti lapsena ymmärtänyt, mutta vanhemmiten sitä alkaa tajuamaan enemmän. Moni tuon ajan vanhemmista ei vain ole pystynyt parempaan, kun ovat itse olleet niin rikki ja jumissa oman lapsuutensa vuoksi. Monet isovanhemmat ovat onnistuneet siirtämään erilaisia ongelmia eteenpäin: sota-ajan traumat, pula-ajan ahdistus, sisällissota (punaiset vs valkoiset), hajonneet perheet, kuolleet omaiset.. kaikki tämä vaikuttaa monta sukupolvea, ennen kuin kaikki vinoutuneet käytösmallit saadaan purettua ja niiden ketjut katkaistua.

90-luvulla olen syntynyt enkä ole sanaakaan puhunut seksistä vanhempieni kanssa. Vanhempieni hellyydenosoituksia toisiaan kohtaan en ole tottunut näkemään enkä ole varmaan kuin kerran nähnyt pussaavan. Ei minuakaan oltu hirveästi halattu pienempänä, ainoastaan sisarukseni.

Yksinäisyys. Olin niin järjettömän paljon itsekseni, erityisesti loma-aikoina. Itse olisin huolissani, jos oma lapseni olisi niin paljon yksin ilman kavereiden seuraa. Oma äitini taas oli iloinen kun olin niin helppo ja pärjäsin itsekseni niin hyvin. Joskus toivoin pääseväni kesällä leirille muiden lasten kanssa. Ei puhettakaan, kun ihan hyvin pärjään kotona tai mummolassa. Pitkiä aikoja olin mummolassa maalla, jossa lähimmät naapurit oli 4 km päässä ja hekin eläkeläisiä. Nyt kun ajattelee miten karua on, että kesien pitäisi olla lapsen parasta aikaa. Ja minä olen lähinnä yksin lukenut kirjoja ja kulkenut yksin pellon piennarta kesä kesältä.

Monta kertaa olen miettinyt, että mun sisäänpäinkääntyneisyyteni ja eristäytyminen ei ehkä olekaan täysin luontainen ominaisuus, vaan opittu tapa selviytyä. Miten paljon olenkaan kuljeskellut pitkin metsiä ja leikkinyt mielikuvitusleikkejä, joissa tapaan uusia ihmisiä ja saan kavereita. Samaa teen kyllä tavallaan edelleenkin, mikä on surullista. Pysyvien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa, vaikka olenkin todella puhelias ja seurallinen esimerkiksi töissä. Kotiin ja vapaa-ajalle asti en osaa siirtää sosiaalisuutta, vaan jotenkin alitajuisesti ajattelen että ihmisten tapaamisten ehdottaminen on tuputtamista, ei kukaan kuitenkaan oikeasti halua tavata ja en osaa olla enää luonteva.

Kristiina xx kirjoitti:

Olen syntynyt vuonna 1987 ja mä kuljin sukulaisten luona 300km päässä bussilla kulkien yksin pari kertaa vuodessa n. 10-vuotiaasta lähtien. Mun sisko on syntynyt vuonna 1995 ja hän ei esim. 17-vuotiaana saanut lupaa yksin matkustaa junalla toiseen kaupunkiin, vaan faija kuljetti häntä edestakaisin yli 200km matkan suuntaansa

Olen -75 ja suurinpiirtein saman ikäisenä laitettiin stadista junaan seinäjoelle ja jos ei näkynyt hakijoita jatkoin dösällä loppumatkan.

Tai lentokoneeseen millä lappeenrantaan ja loppumatka lentoyhtiön taksikyydillä.

Sitä en ymmärrä miksi seinäjoelle en mennyt lentäen?

Meillä oli myös tuo, että vaikka isäni aina treenasi kanssani matikankokeisiin ja auttoi, niin sain aina 4-6 numeroksi ja niistä tuli tietenkin huutoa. Muistan, että sain ihan ekasta matikan kokeestani ekalla luokalla 7, siis kokeesta mikä oli täynnä pelkkiä 1+1- tyylisiä laskuja joten oli aika selvää, että minulla oli jotain oppimisvaikeuksia.  Ala-asteen loppupuolella ja yläasteella minua kiusattiin ja olin paljon pois aina kaikenlaisten tekosyiden varjolla; äiti ihan varmasti tiesi, ettei mulla ole oikeasti maha kipeä, paha olo tai pää kipeä niin usein, mutta ei ikinä kysynyt että mikä on vialla tai miksi en halua mennä kouluun. Ja vaikka olisi uskonutkin että olin oikeasti kipeänä, niin ehkä olisi pitänyt alkaa ihmettelemään että onkohan jotain vakavampaa vialla terveyteni suhteen. Toisaalta koen että nämä molemmat asiat oli sellaisia mihin myös koulun olisi selvästi pitänyt puuttua, ehkä nykyään asiat ovat toisin?

Olen myös myöhemmin, vasta aikuisiällä tajunnut sen, että se EI ole normaalia että molemmat vanhemmat ovat humalassa sekä perjantai- että lauantai- iltaisin (äiti vielä useammin mutta se on tarina erikseen). Kukaan taloudesta ei siis ollut ajokuntoinen, ja meitä oli kuitenkin neljä alaikäistä lasta talossa. Eivät vanhempani ikinä örveltäneet kännissä, kadonneet ryyppyreissuille tai esim. tapelleet keskenään, mutta olivat kuitenkin selvästi humalassa. Jotenkin kylmää ajatella mitä kaikkea olisi voinut tapahtua. Teini-ikäisenä minulle oli aina itsestäänselvyys, että vanhemmat eivät pääse hakemaan minua mistään bileistä tai kaupungilta kotiin, koska eivät olleet ajokunnossa. Muistan että pidin vähän jopa outona, jos joku kaverini vanhempi tuli kuskiksi myöhään viikonloppuisin. 

Luulin että oli normaalia että vanhempani eivät huomanneet alkavaa anoreksiaa ja sitä että laihduin nopeasti.

Mulle kans suututtiin kun olin joku 7-8v ja näin painajaista, ja olisin halunnut äidin viereen. Naapuritaloon oli vastikään murtauduttu ja senkin takia pelotti. En muista koskaan nukkuneeni vanhempieni sängyssä, vaan eri kerroksessa kolme vuotta nuoremman sisaruksen kanssa. Olen syntynyt 83.

Monet on kertoneet, että ovat pitäneet vanhempien ryyppäämistä ihan normaalina asiana. Mulle taas oli ihan normaalia, että missään tilanteessa ei juotu alkoholia. Ei edes shamppanjaa juhlissa. Ja vanhempani eivät ole edes mitään uskonnollisia tms., he vain eivät käytä alkoholia. Nuorena aikuisena mulle valkeni, että alkoholi kuuluukin moniin erilaisiin tapahtumiin ja tilanteisiin enemmän tai vähemmän. Mulle ei vielä 30-vuotiaanakaan tule kaikista tällaisista tilanteista mieleen, että nyt baariin tai Alkon kautta juhlimaan.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys. Olin niin järjettömän paljon itsekseni, erityisesti loma-aikoina. Itse olisin huolissani, jos oma lapseni olisi niin paljon yksin ilman kavereiden seuraa. Oma äitini taas oli iloinen kun olin niin helppo ja pärjäsin itsekseni niin hyvin. Joskus toivoin pääseväni kesällä leirille muiden lasten kanssa. Ei puhettakaan, kun ihan hyvin pärjään kotona tai mummolassa. Pitkiä aikoja olin mummolassa maalla, jossa lähimmät naapurit oli 4 km päässä ja hekin eläkeläisiä. Nyt kun ajattelee miten karua on, että kesien pitäisi olla lapsen parasta aikaa. Ja minä olen lähinnä yksin lukenut kirjoja ja kulkenut yksin pellon piennarta kesä kesältä.

Monta kertaa olen miettinyt, että mun sisäänpäinkääntyneisyyteni ja eristäytyminen ei ehkä olekaan täysin luontainen ominaisuus, vaan opittu tapa selviytyä. Miten paljon olenkaan kuljeskellut pitkin metsiä ja leikkinyt mielikuvitusleikkejä, joissa tapaan uusia ihmisiä ja saan kavereita. Samaa teen kyllä tavallaan edelleenkin, mikä on surullista. Pysyvien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa, vaikka olenkin todella puhelias ja seurallinen esimerkiksi töissä. Kotiin ja vapaa-ajalle asti en osaa siirtää sosiaalisuutta, vaan jotenkin alitajuisesti ajattelen että ihmisten tapaamisten ehdottaminen on tuputtamista, ei kukaan kuitenkaan oikeasti halua tavata ja en osaa olla enää luonteva.

Tämä voisi olla kuin minun kirjoittamani. Ala-asteikäisenä minulla sentään oli jotain leikkikavereita kesällä mutta 12-vuotiaana kun leikit alkoivat väistyä niin itkin melkein koko kesän yksin kotona.

Minustakaan ei ole luontevaa ylläpitää ja syventää uusia ihmissuhteita. Ajattelen automaattisesti että miksi kukaan haluaisi olla kanssani kun heillä on varmasti parempiakin ystäviä ja että no selviän kyllä hengissä itseksenikin. En tiedä mitä tälle voi tehdä. Pitäisi varmaan hakeutua johonkin, ei tämä ole kovin rikasta elämää.

Muuttaminen. Aina jalka puoleksi oven välissä, että eihän tähän kuitenkaan lopullisesti jäädä. Sitä vain odotti meneekö vuosi vai kaksi, kun äiti kyllästyy ja on onneton ja luulee seuraavassa paikassa kaiken olevan paremmin. Näin jälkikäteen ymmärtää millaista turvattomuutta se luo lapsuuteen ja kuinka haitallista jatkuva sosiaalisten suhteiden katkeaminen on. Tästä syystä näen aina punaista kun kuulen kommentteja, joissa "pitää vaan muuttaa aina työpaikan perässä". Sellainen on yhtä h*iä perheelliselle ja erityisesti niille lapsille. Siitä on tutkimuksiakin, kuinka usein lapsuudessa muuttaneet kärsivät aikuisena keskimääräistä enemmän erilaisista (mielenterveys-)ongelmista, vaikka sosiaaliset ja ekonomiset tekijät suljetaan pois.

Missään läksyissä ei tosiaan autettu eikä muutenkaan kannustettu jos en olisi itse ollut niin sinnikäs mun opiskelut olisivat jääneet yläasteen loppuun. Mulla ja vanhemmilla olivat omat huoneet mutta silti harrastivat kovaäänistä seksiä joka viikonloppu, jäi tämänvuoksi kaveritkin pyytämättä yökylään. Kun valmistuin kuuden vuoden opiskelujen jälkeen, äitini toi ruusun ja just jotain no niin nyt se on ohi. Ei koskaan mitään hyvää, ei edes halausta😢

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös ihan normaalia että vanhemmat raivostuivat jos vaikka lasi tippui ja meni rikki. Tai sattui mikä tahansa vahinko. Yleensä vielä sanottiin että mitäs menit särkemään tai mitäs menit tekemään niin tai noin. Mitään ei myöskään koskaan korjattu eikä uutta saanut tilalle. Vanhemmat oletti aina että kaikki oli tahallisia tekoja.

Vanhemmat myöskin huusivat ja tiuskivat toisilleen jatkuvasti ja hyvin harvoin keskustelivat normaalisti. Tai sitten eivät puhuneet toisilleen mitään. Eikä kyllä meillekään.

Kotona myös suhtauduttiin lapsiin jotenkin vihamielisesti. Aina oltiin tiellä ja pyörimässä jaloissa. Asioista ei koskaan keskusteltu ja riitojen jälkeen vanhemmat jätti lapset täysin huomiotta. Anteeksi piti itse pyytää jos halusi jommankumman huomion.

Jännä huomata miten monella ollut samaa. Olen syntynyt 80-luvulla joten onkohan tämä ollut sen ajan kasvatustyyliä?

Yksi selittäjä on sukupolville siirtyneet traumat. Esimerkiksi omilla vanhemmillani on kummallakin ollut hyvinkin traumaattinen lapsuus. Tätä en tietysti lapsena ymmärtänyt, mutta vanhemmiten sitä alkaa tajuamaan enemmän. Moni tuon ajan vanhemmista ei vain ole pystynyt parempaan, kun ovat itse olleet niin rikki ja jumissa oman lapsuutensa vuoksi. Monet isovanhemmat ovat onnistuneet siirtämään erilaisia ongelmia eteenpäin: sota-ajan traumat, pula-ajan ahdistus, sisällissota (punaiset vs valkoiset), hajonneet perheet, kuolleet omaiset.. kaikki tämä vaikuttaa monta sukupolvea, ennen kuin kaikki vinoutuneet käytösmallit saadaan purettua ja niiden ketjut katkaistua.

Ikävä sanoa, mutta itsestä on alkanut vähän tuntumaan, että vanhemmat ovat narsismiin taipuvaisia. Se kohtelu on ollut sellaista jo lapsuudesta asti. Äiti ehkä se ohutnahkainen ja isä paksunahkainen narsisti. Samaten äidin äiti oli sellainen ihminen joka varmaan narsisti pohjimmiltaan. Äitini aina sanoo kuinka paljon riiteli oman äitinsi kanssa, mutta todellisuudessa riitoja olisi ollut myös minun ja hänen välillä jos en itse olisi aina antanut periksi. Isäni taas muuten epävakaa, vaikka toisaalta ei sitä edes itse huomaa. Pelkäsin hänen ailahtelevaa käytöstään lapsena. Oikeastaan vanhemmat eivät tiedä minusta mitään. Kaikki jutustelu on aina ollut pinnallista ja en ole voinut kertoa heille mitään omia asioitani. Olen myös aina ollut vääränlainen. Koskaan en ole saanut heiltä apua. Sitten ihmettelevät miksi olen niin surkea ihminen. Olisi vähän syytä katsoa myös heidän peiliin, vaikka omat puutteeni myönnänkin. Se on ikävää, kun eivät silti itse tajua mitään. Ovat omasta mielestään niin hyviä ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli myös ihan normaalia että vanhemmat raivostuivat jos vaikka lasi tippui ja meni rikki. Tai sattui mikä tahansa vahinko. Yleensä vielä sanottiin että mitäs menit särkemään tai mitäs menit tekemään niin tai noin. Mitään ei myöskään koskaan korjattu eikä uutta saanut tilalle. Vanhemmat oletti aina että kaikki oli tahallisia tekoja.

Vanhemmat myöskin huusivat ja tiuskivat toisilleen jatkuvasti ja hyvin harvoin keskustelivat normaalisti. Tai sitten eivät puhuneet toisilleen mitään. Eikä kyllä meillekään.

Kotona myös suhtauduttiin lapsiin jotenkin vihamielisesti. Aina oltiin tiellä ja pyörimässä jaloissa. Asioista ei koskaan keskusteltu ja riitojen jälkeen vanhemmat jätti lapset täysin huomiotta. Anteeksi piti itse pyytää jos halusi jommankumman huomion.

Jännä huomata miten monella ollut samaa. Olen syntynyt 80-luvulla joten onkohan tämä ollut sen ajan kasvatustyyliä?

Yksi selittäjä on sukupolville siirtyneet traumat. Esimerkiksi omilla vanhemmillani on kummallakin ollut hyvinkin traumaattinen lapsuus. Tätä en tietysti lapsena ymmärtänyt, mutta vanhemmiten sitä alkaa tajuamaan enemmän. Moni tuon ajan vanhemmista ei vain ole pystynyt parempaan, kun ovat itse olleet niin rikki ja jumissa oman lapsuutensa vuoksi. Monet isovanhemmat ovat onnistuneet siirtämään erilaisia ongelmia eteenpäin: sota-ajan traumat, pula-ajan ahdistus, sisällissota (punaiset vs valkoiset), hajonneet perheet, kuolleet omaiset.. kaikki tämä vaikuttaa monta sukupolvea, ennen kuin kaikki vinoutuneet käytösmallit saadaan purettua ja niiden ketjut katkaistua.

Meillä ei ole tunnekylmyydelle edes mitään hyvää selitystä. Kummankaan vanhempani vanhemmat eivät olleet sodassa rintamalla, toiset olivat vielä lapsiakin silloin. En tiedä mistään muistakaan traumoista ja olen kuullut vanhempieni lapsuudesta oikeastaan vain hyvää, mitä nyt köyhää oli joskus.

Minullakin oli oikeasti ihan hyvä lapsuus. Kaikkea oli, elinolot olivat turvalliset, ei juoppoja tai väkivaltaa. Sivistyneet, koulutetut vanhemmat. Silti niin kovin tunnekylmää, ei mitään hellyydenosoituksia, ei opetettu käytöstapoja ja sitten huudettiin kun emme niitä tietenkään osanneet. Kaikki piti osata heti opettelematta, ei ollut leppoisaa ilmapiiriä jossa saa tehdä virheitä. Tunteista ei puhuttu, ei edes iloisista tunteista, ja opin jo varmaan 6-vuotiaana peittelemään itkuani.

En pysty ollenkaan luottamaan siihen, että joku välittäisi minusta oikeasti. Parisuhteissa tarvitsisin 24/7 huomiota ja rakkaudenosoituksia, muuten olen varma, että rakkaus on loppu. Itse rakastan muita ehdottomasti, mutta koen, että muiden rakkaus minua kohtaan on ehdollista ja voi loppua mihin tahansa väärään tekoon.

Enkä voisi kuvitellakaan osoittavani mitään rakkautta miehelleni vanhempieni tai sisarusteni läsnäollessa.

Vierailija kirjoitti:

Maitopurkin, kaljojen ja tupakoiden kanssa kassalle "äidin  tilille". Eipä onnistuisi nykyisin !

Joo tämä! Muistan vielä alle 10v ikäisenä hoin mielessäni koko kauppamatkan etten unohda "Aski harmaata Belmontia tilille kiitos".