Asioita lapsuudesta jotka tuntuivat ihan normaaleilta

Meillä myös näitä kännijuhlia, väkkvaltaa ja riitelyä. Naapureiden humalaisten vanhempien pienet lapset juoksivat omakotialueella keskellä yötä meidän ja oman kotinsa väliä itkien ja huutaen (neljän talon ohi), eikä kukaan mihinkään lasuun tai poliisille soittanut.

Koe- ja todistustuloksista vaan ihmeteltiin, että miksi ei olla yhtä hyviä koulussa, kuin naapurin X lapset? No, ehkäpä niillä naapuri X lapsilla oli vähän kiinnostuneemmat vanhemmat.

Minulla oli (ja on edelleen) hampaissa vinoutumaa ja pääsin oikomishoitoon seitsemännellä luokalla, kotiin piti viedä lupalappu allekirjoitettavaksi, että saa oikoa. Nimi tuli paperiin, mutta tuossa vaiheessa lintsaus ym. kiinnosti enemmän, joten en koskaan mennyt oiontaan. Kotona vanhemmat eivät asiaa seuranneet mitenkään. Nyt aikuisena mietin, että jos itsellä olisi lapsi ja tilanne sama, niin kyllähän asiaa seuraisin ja kyselisin.

Kun veli oli vauva ja minä 6v, niin hoidin häntä illat.

Kyllä koko lapsuutemme meni niin, että kun lusikka pysyi kädessä, niin itse sai itsestään huolehtia.

Joistain asioista olen aikuisena maininnut, niin vastaus on vain, että niin.

Mitään harrastuksia ei ollut eikä niitä edes osannut kysellä, kun mihinkään ei koskaan kannustettu.

Sukulaiset ovat kuulema myöhemmin sanoneet, että olisi pitänyt johonkin ilmoittaa, koska aika synkkäähän se meno oli ja nykyaikaan siirrettynä meidät varmasti olisi huostaanotettu hyvinkin nopeasti.

Olen syntynyt 1978.

Lapsuudesta muistan miten mentiin uimaan, luistelemaan, tai seikkailemaan metsään ihan pikkumuksusta lähtien. Sanottiin tai jätettiin lappu keittiönpöydälle " Lähdin Pasin, Anssin ja Tiinan kanssa uimaan! Tulen takaisin ! T: Ville 9v. " Tai monesti en jättänyt mitään lappua... Kotiin tulin niin ruokapöydällä oli lappu " Tee läksyt ja syö jotain uunissa on ruokaa lämmitä sitä 200 astetta 20 minuttia! Huomenna nähdään T: Äiti & Isä "

Pelattiin talvella lätkää ilman kypärää, pyöräiltiin kesät plus talvet ilman kypärää. Jopa ratsastettiin ilman kypärää. Silti tuntuu, että olimme täysipäisempiä kuin nykyajan nuoret...

Vierailija kirjoitti:

Itse olen syntynyt 90-luvulla. Meillä oli vanhemmilla myös se linja, ettei mitään hellyyden osoituksia ( ovat itsekin halanneet minun nähteni ehkä 2 kertaa)  ja minua  ei ole enää kouluikäisenä halattu. Tunteiden näyttämistä ei juuri ollut paitsi isäni vihanpurkaukset. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että äitini on vieläkin kylmenpi ihminen, kun on tapahtunut paljon suuria asioita ja hänellä ei pokka petä silti. Itse olin välillä todella avun tarpeessa, kun minua kiusattiin ja jäin ihan yksin nuorena. Varsinkin äiti tiesi kaiken tästä ja silti  minua ei koskaan tuettu tai kannustettu. Ei edes ymmärretty sitä, miksi joskus olin ihan hajalla. Ei saanut vaan välittää mistään ja tunteellisuus heikkoutta. Muistan sen erään päivän, kun tuntui etten kestä enää ja sanoin, että jos en saa apua niin minua ei enää ole. Silloinkin se meni niin, että isä suuttui ja uhkasi sitten itse ajaa  sillalta alas ja äiti kehotti minua pyytämään anteeksi. Tietysti ymmärrän sen, että omat puheeni saattoivat olla liikaa, mutta olin kuitenkin selvinnyt ilman apua niin pitkään ja silloin vaan murruin täysin. Tuntuu, että he itse ovat vaan jotain tyhjiä kuoria, mitkä eivät reagoi mihinkään. 

Olisin niin kaivannut paljon keskustelua ja sitä, että olisin voinut olla oma itseni. Aina vääränlainen ja liian heikko. Varsinkin isä oli välillä todella ikävä, kun hän pakotti minut tekemään asioita mitä en olisi halunnut kuten harrastamaan, vaikka sitten itku kurkussa. Koe numerot olisivat täytyneet olla aina hyviä, vaikka vanhemmat eivät muuten viitsineetkään minua opettaa vaan sain aina itse yrittää selvitä. Nyt en ehdi enempää kirjoittaa. Tämän kaiken jälkeen minusta on kasvanut aika epävarma ihminen. Tuntuu, etten ole saanut missään olla normaali itseni ja jo muutenkin alunperin ujosta ihmisestä ei enää ole tuon vanhempien toiminnan ja kiusaamisen jälkeen enää mitään jäljellä. En vaan voi vieläkään ymmärtää sitä miksi eivät koskaan auttaneet tai edes tukeneet minua. Miten joku vanhempi voi vaan antaa kiusaamisen tapahtua vuosia ilman että edes "vaivaa sillä päätään".  Itse en pystyisi sellaiseen. Tietysti kiusaaminenkin voi jatkua silti, mutta se suhtautuminenkin ratkaisee, että onko se niin että tuetaan vai niin, että pitäisi itse aina selvitä. Vuosia meni siihen, että aloin tajuta ettei tämä toiminta ole ihan normaalia ja muissa perheissä autetaan lapsia jos on vaikeuksia. Pahoittelut valituksesta. 

Kiitos kaikille tuesta. Tähän voisin vielä lisätä sen, että kuitenkin meillä on jotenkin ollut myös normaalia perhe elämää. Sen takia tätä kaikkea on niin vaikeaa edes ymmärtää kun ei ole mitään selitystä. Vanhemmat saattoivat myös välillä toimia ihan hyvin minua kohtaan ja sitten taas ei. Jotenkin he eivät kyllä itse näytä vieläkään tajuavan asiaa vaan ovat kuin olisivat olleet ihan hyviä vanhempia. Koskaan eivät ole epäröineet, että ovatko tehneet virheitä tai myöntäneet mitään. Tietysti ymmärrän sen, että heillä on varmaan asioita taustalla omastakin lapsuudesta mitkä voivat asiaa selittää. Kuitenkin äitinikin joskus sanoi, ettei halua olla samanlainen kuin hänen oma äitinsä, mutta todellisuudessa käyttäytyy lähes yhtä pahoin. Ei ymmärrä heikkoutta, on aina oikeassa, rasittaa kyllä muita viimeiseen asti jos saa jotain päähänsä ja jos hän riitelee niin että ei koskaan tule vastaan ja mykkäkouluilee niin kauan, kuin sitten itse olen viimein joutunut menemään vastaan kun en ole itse enää tilannetta sietänyt.

Isä on taas sitten todella levoton ihminen, joka ei ole varsinkaan nuorempana ollut hetkeäkään aloillaan. Saattaa keksiä yhtäkkiä jotain tekemistä mikä täytyy tehdä heti. Sen lisäksi ärsyyntyy todella helposti ja mieliala muuttuu. Hän oli varmaan juuri lapsena se pelottavampi, koska huusi minulle monesti. Nuoruudessa puolestaan äiti on tuntunut ikävämmältä koska hän tiesi niin paljon asioista ja jätti silti minut ihan yksin. Se on kammottava ajatus, kun molemmat ovat kuin ei mitään olisi. Eivät häpeä mitään tai puhumattakaan pyytäisi anteeksi. Tuntuu vaan, että olen vain elänyt noiden vaikeiden aikojen läpi ilman mitään muistikuvia. Heille se on riittänyt, mutta itsestä tuntuu vieläkin pahalta ja nyt varsinkin kun alkaa ymmärtää asiaa.

Tiedän, että minun on varmaan jossakin vaiheessa haittava ihan apua näihin asioihin. Tietenkään kertomatta vanhemmille mitään, koska he eivät ikinä ymmärtäisi  tai sitten ajattelisivat niin, että minähän se viallinen olen ja heikko kun apua pyydän. Välillä tekisi mieleni vieläkin sanoa, että herätkää. Sillä ovat kuin heissä ei olisi mitään vikaa. Se on kuin jotain elokuvaa ja he eivät reagoi mihinkään vaan elävät vaan samalla kaavalla, vaikka mitä tapahtuisi. Luulen niin, että äitini on aika tunnekylmä ihminen ja isä joku epävakaa höslääjä. Ehkä äitini on alunperin väsynyt isääni ja sitten ei ole enää jaksanut välittää kunnolla edes minusta. Onhan tämä aika vaikeaa. Toisaalta ei ole ihme, että olen sitten ollut helppo pilkan kohde. Huipennus on oikeastaan se, että äitini pari kertaa kuuli kun minua haukuttiin, mutta silti ei edes lohduttanut mitään. En voi ymmärtää. Ja silti minun tuntuu vähän pahalta kirjoittaa tätä. Tuntuu kuin vanhemmat olivat jotenkin "syyntakeettomia" kun eivät jotenkin edes tajua käytöstään, vaikka normaaleja kuitenkin ovat ilman mitään diagnooseja. Pahoittelut romaanista. Oli vielä pakko vähän purkaa ajatuksia.

Sama kuin tuo usein ketjussa esille tullut, vanhempiani ei kiinnostanut mitä tein ja koulunkäynnistä ei huolehdittu mitenkään. Vanhempani tuntuvat enemmänkin henkilöiltä joiden kanssa vain satuin elämään ensimmäiset 19v elämästäni, eivät vanhemmilta. Hölmöilin ihan hirveästi teininä mutta en ikinä jäänyt mistään kiinni tai kertonut ongelmistani. Pahin taitaa olla se että kaveerasin esiteininä kovia huumeita käyttäneen aikuisen miehen kanssa, joka oli hyvin avoin pitkästä listasta todella pahoja mielenterveysongelmiaan. Hyi olkoon, mietin vieläkin miten onnekas olen kun ei ikinä käynyt mitään.

Tosi kiinnostava ketju! Kiitos kaikille, jotka olette jakaneet kokemuksianne. Olen miettinyt omaa lapsuuttani paljon viime aikoina, ja näiden lukemisesta tulee vähemmän yksinäinen olo.

Meillä kutsuttiin vanhempia aina etunimellä. Kuulemma pari vuotta vanhempi veljeni (-91) lopetti äidiksi ja isäksi kutsumisen täysin omatoimisesti n. 5-vuotiaana, ja minä (-93) matkin perässä. Isovanhemmat olivat lapsuusajan mummi ja vaari sekä mumma ja pappa, mutta viimeistään yläasteikäisenä siirryttiin heidänkin kanssaan etunimiin. Tätä kaverit ovat kummastelleet aina, vielä parikymppisenäkin herättää ihmetystä. Minusta taas on outoa, jos aikuiset ihmiset puhuttelevat vanhempiaan äitinä ja isänä.

Isäni vanhemmat olivat todella ankaria, vastareaktiona tähän isä koitti olla meille aina enemmän kaveri kuin vanhempi. Tietyissä tilanteissa oli mukavaa, kun hän oli kanssamme niin rento ja luotti meihin, toisinaan taas tuntui, ettei häntä kiinnostanut ottaa vastuuta ollenkaan ja saattoi suuttua pienistäkin asioista, jos häiritsimme häntä. Äiti on ollut luotettavampi vanhempi, joka taas paikkasi oman äitinsä välinpitämättömyyttä hyysäämällä ja hössöttämällä, eikä osannut oikein antaa tilaa. He erosivat kun olin kymmenen, ja asuimme veljen kanssa vuoroviikoin molempien luona vaihdellen ääripäästä toiseen. Tätä edeltävästä ajasta muistan heidän kanssakäymisensä olleen lähinnä riitelyä, mutta eron jälkeisen kommunikoinnin ovat hoitaneet hyvin asiallisesti.

up

Huonot lähtökohdat. Kärjistäen minut opetettiin vanhempien toimesta puhumaan ja kävelemään, loppu oli näiden mielestä koulun vastuulla. En enää yhtään ihmettele miksi koulunkäynti tökki silloin aikoinaan, olihan melkein kaikki koulussa esiin tullut aivan täysin uutta tietoa. Kotona ei saanut apua ja koulussa opettaja käski kysymään seuraavalla kerralla vanhemmilta apua jos läksyissä oli ongelmia. Tästä syntyi kierre, turhaudin jos en osannut heti jotain ja piilottelin valtavaa vuorta tekemättömiä läksyjä sekä vanhemmilta että opettajalta.