Asioita lapsuudesta jotka tuntuivat ihan normaaleilta

Minusta tuntui ihan normaalilta että ikinä ei ollut rahaa ostaa mitään muuta kuin se kaikkein välttämättömin eikä koskaan lomailtu muualla kuin mummolassa. Sen sentään tajusin, ettei ollut normaalia että isä oli jatkuvasti kännissä. Olinhan nähnyt kavereiden perheissä että isät voi olla myös selvin päin.

Vierailija kirjoitti:

Kristiina xx kirjoitti:

Olen syntynyt vuonna 1987 ja mä kuljin sukulaisten luona 300km päässä bussilla kulkien yksin pari kertaa vuodessa n. 10-vuotiaasta lähtien. Mun sisko on syntynyt vuonna 1995 ja hän ei esim. 17-vuotiaana saanut lupaa yksin matkustaa junalla toiseen kaupunkiin, vaan faija kuljetti häntä edestakaisin yli 200km matkan suuntaansa

Olen -75 ja suurinpiirtein saman ikäisenä laitettiin stadista junaan seinäjoelle ja jos ei näkynyt hakijoita jatkoin dösällä loppumatkan.

Tai lentokoneeseen millä lappeenrantaan ja loppumatka lentoyhtiön taksikyydillä.

Sitä en ymmärrä miksi seinäjoelle en mennyt lentäen?

Itse kans kuljin ala-asteella useamman kerran vuodessa yksin junalla esim Helsingistä Kuopioon sukulaisille. En ole kyllä saanut siitä mitään traumoja, ja voisin oman lapsenikin laittaa menemä.n yksin junalla toiseen kaupunkiin 11-12v. Toisaalta nykyään on kännykät, joten on vähän eri.

Jouduin aina isälleni sanomaan että ole sitten kunnolla äläkä kysele tyhmiä, jos kaverini tulivat meille. Lisäksi olimme aina yläasteaikaisen poikaystäväni kanssa minun huoneessani koko sen ajan kun hän oli meillä. Häpesin jotenkin sitä, jos keskustelimme poikaystäväni kanssa ja vanhemmat kuulivat. En tajua mistä tämäkin johtui. Lisäksi hellyydenosoituksen näyttäminen toista kohtaa oli ehdoton ei, koska sitä jotenkin häpesi.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys. Olin niin järjettömän paljon itsekseni, erityisesti loma-aikoina. Itse olisin huolissani, jos oma lapseni olisi niin paljon yksin ilman kavereiden seuraa. Oma äitini taas oli iloinen kun olin niin helppo ja pärjäsin itsekseni niin hyvin. Joskus toivoin pääseväni kesällä leirille muiden lasten kanssa. Ei puhettakaan, kun ihan hyvin pärjään kotona tai mummolassa. Pitkiä aikoja olin mummolassa maalla, jossa lähimmät naapurit oli 4 km päässä ja hekin eläkeläisiä. Nyt kun ajattelee miten karua on, että kesien pitäisi olla lapsen parasta aikaa. Ja minä olen lähinnä yksin lukenut kirjoja ja kulkenut yksin pellon piennarta kesä kesältä.

Monta kertaa olen miettinyt, että mun sisäänpäinkääntyneisyyteni ja eristäytyminen ei ehkä olekaan täysin luontainen ominaisuus, vaan opittu tapa selviytyä. Miten paljon olenkaan kuljeskellut pitkin metsiä ja leikkinyt mielikuvitusleikkejä, joissa tapaan uusia ihmisiä ja saan kavereita. Samaa teen kyllä tavallaan edelleenkin, mikä on surullista. Pysyvien ihmissuhteiden luominen on vaikeaa, vaikka olenkin todella puhelias ja seurallinen esimerkiksi töissä. Kotiin ja vapaa-ajalle asti en osaa siirtää sosiaalisuutta, vaan jotenkin alitajuisesti ajattelen että ihmisten tapaamisten ehdottaminen on tuputtamista, ei kukaan kuitenkaan oikeasti halua tavata ja en osaa olla enää luonteva.

Tämä on kuin omasta elämästä. Itselläni ei tosin edes oikein ollut mitään kavereita. Silti vanhemmat eivät paljon miettineet asiaa ja ajattelivat varmaan, että pärjään ilmankin. Silloin täytyi kyllä oikein miettiä tekemistä kun aika ei meinannut kulua. Varsinkin muuton jälkeen jäin aika yksin ja myös ympäristö oli sellainen missä ei tekemistä paljon ollut. Vanhemmat myös paljon kesäisin töissä oli olin jo melko nuorena sitten päivät täysin yksin. Kyllä minä monesti silti kerroinkin, että olen yksinäinen, mutta ei siitä hyötyä ollut. Se sama yksinäisyys on sitten jatkunutkin ihan tähän päivään asti, vaikka nuori vasta olenkin. Kiusattu on myös ja sekin vaikuttaa juuri noihin ystävyyssuhteisiin. 

Tuo toinen kappale on myös ihan kuin omaa kirjoitusta. Tosin itsellä on kyllä vaikeuksia ilmaista itseäni jo ihan töissä tai koulussakin. Jotenkin sellainen yksin pärjäämisen tarve on jo tullut ja pelkään, että olen muille vaan taakaksi. Pelkään myös sitä, että toiset eivät pidäkään seurastani tai sitten kuitenkin jättävät kun löytävät parempaa seuraa. Myös omien mielipiteiden ilmaisia vaikeaa. Ei sitten toisaalta tarvitse ihmitellä, että on tässä tilanteessa. Kuitenkin myös kaipaan seuraa ja ajettelen miksen voi olla kuin muut. Introvertti olen kyllä ollut aina ja ujo, mutta myös empaattinen ihminen joka tykkäisi kuunnella muiden juttuja ja ollut edes joskus osa muiden porukkaa. Itsekin pakenen usein kuvitelmiin ja ajattelen miten toisin kaikki voisi olla. Tietysti ymmärrän sen, että muutos pitäisi lähteä itsestä, mutta vaikeaa se on itseään muuttaa niin paljon. Nyky-yhteiskuntakin on niin sosiaalisuutta korostava, että tunnen siitäkin jo huonoa omatuntoa, kun en pysty olemaan sellainen edes leikisti. 

Viuhahtaja kirjoitti:

Yksi hämmentävistä jutuista omassa lapsuudessa oli, että iltapesulle piti mennä omasta huoneesta alasti :D ei siis voinut riisua vasta kylppärissä. vanhemmat istui puoli yhdeksän uutisia katsomassa olkkarissa ja me sitten pyyhällettiin vauhdilla pesulle. Olin vanhin lapsi (tyttö), niin kyllä se alkoi siinä yhdeksän ikäisenä tuntua vaivaannuttavalta. Kerran vanhempi serkkuni oli poikakaverinsa kanssa meillä lapsenlikkana ja kyllä muistan että heitä huvitti meidän viuhahdus :D siinä yhdeksänvuotiaana oli yksi kaverini sitten tulossa yökylään, kuumeisesti mietin miten hoidan tuon asian.. Edellisenä iltana sit sain äidille sanottua et tuo tapa tuntuu nololta. Ymmärsi ihan hyvin kyllä. Sit tuo tapa jäi kai vähitellen muutenkin pois.

Ei hitto, mä kun olin ihan varma että MISSÄÄN MUUALLA ei tehdä näin! 😂 ihanaa kun jollain muulla on sama outo trauma!

Vierailija kirjoitti:

Kasvatettiin häpäisemällä ja vähättelyllä. Pelkoja ja huolia ei otettu todesta. Vahingoista tuli tukkapöllyt ja hirveät huudot. Perusoletus oli, että lapset tekevät kaiken silkasta ilkeydestä ja pahuudesta, vaikka olimme sisarusteni kanssa todella kilttejä ja arkoja. Koskaan ei vaivauduttu selittämään mitään mieltä askarruttavaa tai edes pahasti vaivaavia, pelottavia asioita, kaikkeen vastaus oli "kyllä sitten isompana ymmärrät". No olemme kaikki neljä sisarusta nyt aikuisina enemmän tai vähemmän tunnevammaisia. On todella vaikea osoittaa minkäänlaista rakkautta ja välittämistä. Veli menetti työkykynsä sosiaalisten tilanteiden pelon takia, sisko masentunut.

Apua...oli pakko tarkistaa että enhän minä vain ollut tuota kirjoittanut! Ihan samaa meillä, häpeällä ja moittimisella kasvatettiin, lapset oli lähtökohtaisesti pahoja, jotka rikkoi asioita tahallaan ja teki tahallaan väärin. Sain jo 3-4 vuotiaana tunnin välein selkääni eräänä päivänä, kun erehdyin rikkomaan maljakon. Kotona oli toisinaan koivun vitsoja odottamassa ihan siltä varalta, että kumminkin teemme kohta jotain hölmöyksiä. Esikoulussa olin jo niin turta tukistamiselle, ettei vanhemman pojan uhkailut hetkauttaneet millään tavalla. Sanoin että tukista vaan niin paljon kuin jaksat, olen jo tottunut. Mistään ei koskaan kehuttu eikä kiitettu, aina vain moitittiin. Vaikka kokeesta olisi saanu 10-. Tajusin jo hyvin varhain, että en koskaan tule olemaan riittävän hyvä, joten miksi vaivautua?

Eikä silloin lastensuojelu puuttunut, vaikka lapsia ihan hakattiin ja pidettiin nälässä kotona.

Vähän toisenlainen juttu: Asuttiin pienessä pitäjässä, jossa yleisin asumismuoto oli omakotitalo. Kaikki sukulaiset, kaverit, tutut, yms. asui sellaisissa. Kaupungin lukiossa olin sitten hyvin hämmentynyt kun melkein kaikki asui kerrostaloissa, ja ensimmäistä kertaa tapasin myös oikeasti köyhiä. Välillä saatoin heittää tökeröäkin kommenttia kun olin tottunut toisenlaiseen elämään.

Joskus ajattelin että on normaalia kun ei koskaan saa käydä missään. Ei kaverien luona, ei synttärijuhlissa, ei harrastuksissa, nyhjätään vaan kotona... nykyään mietin että jos lapsena olisi saanut enemmän sosiaalisia kontakteja, ei olisi näin selkeästi introvertti. Mutta mitäpä sitä lapsena moisia miettiä, kyllähän vanhemmat on aina oikeassa.

Lisäksi isäni sanoi usein meille, että ne äidin kanssa rakastavat toisiaan enemmän kuin meitä, että se on ns normaali järjestys rakkaudessa että ensin puoliso ja sitten vasta lapset. Tästä asiasta ajattelisin nykyisin että jotain vääristynyttä oli kyllä isäni ajatuksissa ja käsityksissä, ei perheessä tulisi rakkaudesta tehdä tuollaisia vertailuja. Jotenkin sairasta.

Olen syntynyt Juhannuksen alla, joten koskaan ei ole ollut kunnollisia kaverisynttäreitä (kutsutuista ehkä yksi tai kaksi tuli paikalle) ja sukulaisetkin lopettivat muistamisen kymmenen ikäisenä. Nykyisin hämmennyn todella, jos joku antaa lahjan tai edes muistaa koko synttärit. Viimeksi omat vanhemmatkin unohtivat kokonaan. En oikein osaa juhlia kenenkään muunkaan synttäreitä kun omani on niin vähäpätöiset.

Ihan mielipuoliset raivokohtauksen vahingoista, niinkuin lasien rikkomisesta. Sai pelätä, että lyödään ja luulin alle kouluikäisenä, että astiat on todella kalliita. (Rikotut lasit n. 5 mk kpl). Ei syntynyt oikeaa kuvaa asioiden hinnoista tai miten paljon rahaa ihmiset käyttivät eriasioihin. Kaivetaan tyhjä margispaketti roskiksesta ja työnnetään naamaan, et onko tämä tyhjä. ym. Ihan sairasta.

Luulin kanssa, että on normaalia, ettei kotona saa näkyä tai kuulua vaan oma huone on sitä varten,että siellä pysytään hiljaa leikkimässä kun vanhemmat on kotona. Pois sai tulla vaan jos oli kotitöitä tehtävänä tai vieraita käymässä tai vanhempi tuli hakemaan syömään.

Luulin tupakkaa yhtä välttämättömäksi hankinnaksi kuin läkkeitä, enkä ihmetellyt että sitä ostettiin vaikkei oikein ruokaan ollut rahaa.

Oli normaalia, että aikuiset meni lasten edelle. Muistan miten pikkutyttönä tyrmistyin kun joku känninen äijä antoi kylmänä juhannuksena siskolleni takkinsa ja sanoi, et parempi et hän palelee kuin lapsi.

Jos oli kipeä, piti maata paikallaan sängyssä ja lukea tai katsoa telkkaria. 90-luku.

Kotona istuttiin koulun jälkeen, mitään muuta elämää ei ollut, paitsi harvoin.

Lapset kasvatettiin häpeällä, sanoit jotain hassua vahingossa, sinut naurettiin melkein asunnosta pihalle. Jos suuttui, sanottiin että ei saa olla tosikko. :D Minkäs ihminen sille voi, olen vieläkin tosikko!

Mielipiteitä ei saanut olla, siis eriäviä, ei ainakaan poliittisia.

Jos lasi meni rikki siitä pottuiltiin pitkään ja hartaasti, taas jos itse pahoitti mielen muiden käytöksestä, oli se oma vika. :D

Vierailija kirjoitti:

Kotona istuttiin koulun jälkeen, mitään muuta elämää ei ollut, paitsi harvoin.

Lapset kasvatettiin häpeällä, sanoit jotain hassua vahingossa, sinut naurettiin melkein asunnosta pihalle. Jos suuttui, sanottiin että ei saa olla tosikko. :D Minkäs ihminen sille voi, olen vieläkin tosikko!

Mielipiteitä ei saanut olla, siis eriäviä, ei ainakaan poliittisia.

Jos lasi meni rikki siitä pottuiltiin pitkään ja hartaasti, taas jos itse pahoitti mielen muiden käytöksestä, oli se oma vika. :D

Johtuiko tämä ehkäisyn hankaluudesta vai miksi tällä asenteella varustetut ihmiset sitten tekivät lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotona istuttiin koulun jälkeen, mitään muuta elämää ei ollut, paitsi harvoin.

Lapset kasvatettiin häpeällä, sanoit jotain hassua vahingossa, sinut naurettiin melkein asunnosta pihalle. Jos suuttui, sanottiin että ei saa olla tosikko. :D Minkäs ihminen sille voi, olen vieläkin tosikko!

Mielipiteitä ei saanut olla, siis eriäviä, ei ainakaan poliittisia.

Jos lasi meni rikki siitä pottuiltiin pitkään ja hartaasti, taas jos itse pahoitti mielen muiden käytöksestä, oli se oma vika. :D

Johtuiko tämä ehkäisyn hankaluudesta vai miksi tällä asenteella varustetut ihmiset sitten tekivät lapsia?

Samaa olen kyllä itsekin miettinyt. Toki tämä pätee tässä ketjussa monen muunkin vanhempiin. :)

Vierailija kirjoitti:

Olen syntynyt Juhannuksen alla, joten koskaan ei ole ollut kunnollisia kaverisynttäreitä (kutsutuista ehkä yksi tai kaksi tuli paikalle) ja sukulaisetkin lopettivat muistamisen kymmenen ikäisenä. Nykyisin hämmennyn todella, jos joku antaa lahjan tai edes muistaa koko synttärit. Viimeksi omat vanhemmatkin unohtivat kokonaan. En oikein osaa juhlia kenenkään muunkaan synttäreitä kun omani on niin vähäpätöiset.

Mulla on ihan sama! Olen syntynyt joulun alla.

1.  YYA -sopimus  2. Suomi on " puolueeton " valtio jota hoettiin vaikka YYA -sopimus kyllä merkitsi jotain ihan muuta

Tuttuja juttuja ketju täynnä.

Lapsuus kerrostalossa kasarilla. Yhteisössä oli kaikenlaisia ihmisiä. Kasvoin siihen, että on ihan normaalia että kuuluu patterien kolinaa, ja seuraavana päivänä naapurin tädillä on musta silmä, kipsi kädessä tms. On ihan normaalia, että naapurin setä juo viinaa ja kohta on naapurin täti ja lapset pakkasessa pihalla ja pyytää, saako tulla sisään lämmittelemään. Ja ne hiipii kotiinsa, kun ei enää kuulu mesomista ja möykkäämistä omasta asunnosta.

Sit oli ne perheet, jotka OMISTI asuntonsa, eikä olleet vuokralla niin kuin meidän perhe. Ne oli niitä rikkaita herrasväkisiä, joitten lasten kanssa ei saanut leikkiä. Kyllä niin katsottiin nenänvartta pitkin puolin ja toisin.

En ole ihan varma, missä vaiheessa aloin ymmärtää, että kaikki tuo on aivan järjetöntä.  Että perheväkivalta on todella väärin. Että avioero on ihan ok asia. Että rikkaatkin ihmiset voi olla ihan kivoja. Jne.

Ukki asui samalla kylällä, erotti vaan noin 700 metriä pääkatua, eikä tarvinnut edes ylittää autotietä. No minut laitettiin jo tosi pienenä, 2-3 -vuotiaana, kävelemään ukin luo välillä kun tarvittiin hoitoa. Sinne minä kävelin, ukki tuli avaamaan oven kun pimputin kelloa.

Meillä oli rakkautta mutta ei niinkään rajoja. Ulkona oltiin paljon milloin missäkin vanhempien silmistä pois. Tosi paljon huolehdin pienestä saakka kahdesta veljestäni. Matkustin 10 - vuotiaana yksin bussilla 60 km päähän kaitsimaan kolmea alle kouluikäistä. Mitään aikatauluja meillä ei ollut. Ruokaa oli kaapissa ja sitä kyllä tehtiin mutta ei sitä yhdessä syöty. Jokainen tuli ja meni miten lystäsi. Koulunkäyntiin ei panostettu, olen aikamoinen alisuoriutuja. Luojalle kiitos ammatti ja työ löytyy.

Minut kasvattanut mummoni poltti aina tupakkaa sisällä minun ja veljeni ollessa samassa huoneessa.

Se vähä kasvatus mitä äidiltä sain oli puhdasta pelolla kasvattamista. Tuntuu niin uskomattomalta, jos nyt aikuisena vaikka juurikin tiputan ja rikon lasin, ei lasin omistaja huudakaan minulle. Tuntuu niin hyvältä jos joku ymmärtää, että se oli vain vahinko eikä haittaa mitään. Myös teini-iän hölmöilyt (juominen alaikäisenä, nettikavereiden tapaaminen jne.) oli sellaisia että olisin kiiinni jäädessäni varmaan saanut nyrkistä. En jäänyt onneksi ikinä kiinni. Nykyisen mieheni kanssa on niin ihanaa "riidellä", kun asioista oikeasti vaan keskustellaan eikä toinen huuda sadalla desibelillä päin naamaa.

Tutun kuuloisia tarinoita. Täällä muutama muukin on jo kertonut kokeneensa vähättelyä ja pilkkaamista vanhempien taholta ja samaa oli meilläkin kotona. Minulla on muutamia eläviä muistoja siitä, kun tosissani ihmettelin jotain itselleni vierasta asiaa ja vastaukseksi sain päin naamaa nauramista tai pilkkaa. Minulle on jäänyt hyvin vahvaksi kokemus siitä, että tunteillani ja ajatuksillani ei ollut merkitystä.

Jotenkin vanhemmillani tuntui olevan hyvin tarkasti rajattu ajatus siitä, millaista elämän tulee olla ja millaiset asiat saavat kiinnostaa. Eivätkä he sitten tuntuneet ymmärtävän, kun en halunnut heille avata omia valintojani ja ajatuksiani. Miksi olisin, kun ei koskaan voinut luottaa siihen, että niihin suhtauduttaisiin tukien ja arvostaen.

En usko, että he ymmärsivät, kuinka pahalta tuollaiset reaktiot tuntuivat ja kuinka paljon ne vaikuttivat siihen, millainen minusta on tullut: epävarma itsestäni, perfektionisti, mietin aina mitä itse tein väärin sen sijaan että näkisin toisen käytöksessä vikaa. Onneksi aikuistumisen myötä olen vähitellen irrottautunut voimakkaimmista itsesyytöksistä.

Edelleenkin minua jaksaa hämmästyttää, kun mieheni on tukenani ja puolellani. Hän ottaa tunteeni tosissaan eikä lähde arvottamaan niitä.

Minua lyötiin pesäpallomailalla päähän liikuntatunnilla. Kukaan ei tarkistanut vointiani eikä kotiin ilmoitettu. En uskaltanut kotona itsekään kertoa, koska olisin saanut haukut ja huudot kun olen ollut niin huolimaton itse. Pelkäsin isääni. Äiti taas koitti hyssytellä niin ettei isä suutu. Kaikista vahingoista mitä sattui seurasi huuto ja syyttely: etkö tajua, ootko niin tyhmä, miten ei voi huomata. Meillä ei halattu eikä kerrottu että rakastetaan. Itsetunto-ongelmia ollut koko nuoruuden, nyt keski-ikäisenä hieman paremmin asiat.