Asioita lapsuudesta jotka tuntuivat ihan normaaleilta

Vierailija kirjoitti:

Ala-astetta käydessäni koulu sijaitsi ehkä parin kilometrin päässä järven rannasta. Joskus esimerkiksi biologian tuntia mentiin pitämään järvelle kun tutkittiin jotain vesikasveja. Opettaja saattoi vain sanoa meille, että kipaiskaapa jo välitunnin aikana valmiiksi sinne järvelle niin hän tulee sitten perässä. Ja me lapsethan pyyhkäistiin päinemme järvelle - piti ylittää yksi vilkasliikenteinen tiekin, missä rajoitus 100km/h - ja lotrattiin rannassa kunnes ope tuli. Mahtoi joukossa olla uimataidottomiakin. Tämä 90-luvun puolivälissä eikä ollut yhtään outoa, että luokallinen lapsia päästettiin järven rantaan ilman opettajan valvontaa.

Tuosta tuli mieleen kun ala-asteella mentiin pyörillä jonnekin lähialueen nähtävyydelle. Kaaduin sitten siinä hiekkatiellä. Polvessa oli kamala haava (arpi on vielä tänäkin päivänä muistona) housut rikki ja veri valui pitkin jalkaa. Ajettiin letkassa, opettaja ensimmäisenä. Sen verran pysähtyi, että katsoi että pääsin ylös ja uudestaan pyörän selkään ja siitä sitten matka jatkui, haava polvessa. Onneksi oltiin menossa kotiin päin eikä tarvinnut enää koulullekaan mennä. Nykyään toi tapaus olisi varmaan iltapaskan lööppi. Tapahtui 80-l lopussa.

Saatiin veljeni kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti piiskaa. Luulin, että muissakin perheissä lapset saavat piiskaa jos esim. Kaatoi maitolasin vahingossa, riehuu tai ei käy ajoissa nukkumaan.. jälkikäteen ajateltuna tosi surullista. Tämä siis 90-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Kun minä olin lapsi, äiti löi minua ja pikkuveljeäni joka päivä kartulla. Syntymäpäivinämme hän löi kuivatulla pullapitkolla. Syntymäpäivän jälkeisenä sunnuntaina siitä pitkosta tehtiin sitten pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.

Siihen aikaan (1930-luvun lopussa ja 40-luvun alussa) se tuntui aivan normaalilta. Pihan muukin lapset saivat piiskaa aika ajoin, mutta ei heitä kuritettu tälla lailla systemaattisesti kuin meitä. Mutta ei se silloin niin pahalta tuntunut, oli sota ja paljon muutakin ajateltavaa. Pullamaito oli sitä paitsi hyvää.

Nykyään tuollainen kurinpito taitaisi olla rikos, enkä minäkään lapsiani aillä lailla kurittanut, vaikka joskus saatoinkin tukistaa tai läimäyttää. Nyt ovat lapsenlapsetkin jo aikuisia, eikä tähän maailmanaikaan tuollainen minun lapsuuteni kurinpito kävisi ollenkaan.

Mä olen syntynyt -78 ja vanhempani olivat aika lämpimiä ja kannustavia verrattuna moniin tuon ajan vanhempiin. Mutta minutkin jätettiin suht pienenä hoitamaan KAHTA pikkusisarusta. Muistan muutamia kertoja kun olin 8v ja sisarukset 4 ja 1v. Kerran piti samalla vahtia kiehumassa olevia perunoita ja unohdin ne (siitä ei kyllä suututtu minulle). Toisen kerran 1v sisko kakkasi ohi vaipasta ja siivosin ihan paniikissa paikkoja. Good times. Itsellä on 10v, 5v ja 1v eikä tulisi mieleenkään jättää keskenään vaikka esikoinen on tosi vastuullinen.

Paljon tuttuja asioita on jo mainittu aikaisemmissa kommenteissa kuten läksyistä ja koulusta ei oltu kiinnostuttu, ainainen kännäys ja joka asiasta huutaminen. Eniten minua on jäänyt kuitenkin vaivaamaan läheisyyden puute. Kotona minua ei ole koskaan halattu eikä minulle ole koskaan kukaan sanonut että olen jollekkin rakas tai tärkeä. Aikuisena nämä asiat näkyvät arkuutena, sosiaalisena kömpelyytenä ja hankaluutena luoda kestäviä ystävyyssuhteita. En ole koskaan voinut myöskään keskustella mistään vanhempieni kanssa.

Oli normaalia, että kaikki perheessä viettivät aikansa erillään ja mitään "perheaikaa" ei ollut. Edelleen äitini naureskelee perheille, jotka tekevät esim. perhematkoja aikuisten lasten kanssa tms. Lasten kanssa ei myöskään tarvitse tehdä mitään, koska lasten kuuluu viihdyttää itse itsensä, ja oma kotipiha (+naapurusto) riittää aktiviteetiksi vuodesta toiseen. Hoploppeja, leikkipuistoja ja vastaavia paheksutaan syvästi, koska "kyllä teillekin oma piha riitti". Jos oma, nyt 6v lapseni vaatii aikuisten huomiota tai haluaa esimerkiksi pelata lautapeliä yhdessä, äitini on aina ärtynyt ja muistaa mainita, miten me aina leikittiin vain lapset keskenämme.

En muista halanneeni vanhempiani ikinä, eli se, kuten kaikki fyysinen läheisyys, varmaan loppui joskus kouluikään mennessä. Sama koskee kaikkia kehuvia, kauniita, välittäviä sanoja. Eipä ole sellaisia kuulunut. Koulumenestyksestä saatettiin sanoa, että hyvä juttu.

Olin tokaluokkalainen, kun menin koulubussilla vahingossa oman koulun ohi. En uskaltanut painaa stoppia ja jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Tuolloin kyseinen bussi ajoi naapurikunnan lukiolle, jouduin sinne asti ja siellä tuttu naapurintyttö huomasi minut ja auttoi. Joku lukion miesopettaja heitti minut autolla omalle koululle. Äidilleni soitettiin asiasta vasta koulupäivän jälkeen, äiti vain naureskeli miksen itse ollut kertonut asiasta hänelle.

A) nykyään olisi heti soitettu vanhemmille tai olisin itse soittanut kännykällä

B) kukaan opettaja ei todellakaan olisi heittänyt vierasta lasta koululle ja vaan dumpannut sinne pihalle

C) miksei äitini kysynyt asiasta mitään, esim. pelottiko minua? Jos oma lapseni eksyisi noin niin taatusti juteltaisiin asiasta!

Aloitin kahvinjuonnin kahvin syömisella noin 2-vuotiaana pullamössön muodossa ja kolmannelta luokalta lähtien join säänööliset  aamukahvit. Nykyään en uskalla edes kertoa ihmisille, että 9v tyttär juo silloin tällöin pikku kupin kahvia kun tulisi leima huonoksi äidiksi ja saarnaa kofeiinin haitoista...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös suututtiin jos esim. kaatoi lasin, tiputti jotain tms. Ylipäätään kaikkiin vahinkoihin suhtauduttiin kuin ne olisivat olleet tahallisia tekoja.

Sekin oli normaalia, ettei vanhempien välillä ollut minkäänlaista lämpöä tai hellyyttä. Myöskään lapsia ei halattu tai osoitettu rakkautta.

Normaalia oli myös töksäyttää ruokapöydässä "anna vettä". Koskaan ei kiitetty tai pyydetty kauniisti. Olen 28v ja minulle on edelleen vaikeaa kiittää. Monet perus käytöstavat ovat hakusessa.

Voi ei, täsmälleen samat kokemukset täällä. Olen 27v. Peruskohteliaisuus tuntuu edelleen hienostelulta ja siltä että "on olevinaan" vaikka tiedän ettei se sitä ole. En oikein pärjää sosiaalisissa tilanteissa, jo pelkät synttärionnittelut ovat kamalan vaivaannuttavia kun on oppinut että on oikeanlaista vaatimattomuutta olla vain hiljaa ja jättää tuollaiset huomiotta. Sairas ilmapiiri oli kyllä lapsuudessa.

Sama meininki oli meillä muun ”hienon” ohessa. Itse en osaa vieläkään halata, jäädyn usein. Olen nyt aikuisuutta jo vähän harjoitellu, pyrin myös nykyään olemaan aina kohtelias, monesti teitittelenkin ihmisiä. :) vaikeaa se kyllä on vanhana oppia, mutta kyllä se vanha koirakin temppuja oppii jos tarpeeksi opettelee. :)

Vierailija kirjoitti:

Saatiin veljeni kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti piiskaa. Luulin, että muissakin perheissä lapset saavat piiskaa jos esim. Kaatoi maitolasin vahingossa, riehuu tai ei käy ajoissa nukkumaan.. jälkikäteen ajateltuna tosi surullista. Tämä siis 90-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Tuohon aikaan meidän kunnan vuokratalossa oli ihan yleistä että lapset saivat piiskaa.

Sain maistaa isän saunaoluesta fingerporillisen joka viikko. Oli kuulemma hyvää. Itse en muista. Ei tullut minusta alkoholin suurkuluttaja. Nykyään kai pidettäisiin lapsen pahoinpitelynä.

Mäkin sain maistaa pienenä isän saunaoluesta. En ole ikinä ollut humalassa eikä alkoholi ole meillä mikään tabu. Olen myös nyt teini-iässä saanut toisinaan juoda lasin viiniä tai vaikka yhden saunaoluen. Ollaan ihan tavallinen keskiluokkainen perhe.

Tämä on tietysti ihan kamalaa ja väärin.

Lapsuuden juhannukset maalla 90 luvulla. Jossa melkein kaikki aikuiset olivat kännissä. Siellä me lapset vaan leikittiin ja pelailtiin. Eikä silloin pelottanut vaan kaikilla oli hauskaa. Nykyään tehtäisiin varmaan lasut. Näin yli kolmekymppisenä muistelen niin oli hyvä lapsuus ja kivoja muistoja.

Muuten tekikö tarjoilija jotain laitonta joskus 2010 Suomessa kun antoi meille nuorille lasin viiniä ravintolassa perheen kanssa?

En ole katsonut omaa isääni silmiin kuin muutaman kerran. Hän itse piti katsetta aina kohdistettuna jonnekin muualle. Nyt jo kuollut.

Tämähän on mielenkiintoinen ketju. Muistan erään hyvin hämmentävän tilanteen. Isäni on ollut aina aika etäinen enkä ole koskaan pystynyt normaalisti puhumaan hänen kanssaan. Hän ei myöskään oikein kysellyt mitään kuulumisia ja jostain syystä esimerkiksi kiitos-sana oli täysin vieras sana hänen sanastossaan. Ensimmäisen poikaystävän kohdalla (n. 15 vuotiaana) hämmennyin ihan totaalisesti, että pystyvätkö oikeasti miespuoliset henkilöt ihan sujuvaan keskusteluun, ja joku miespuolinen on ihan tosiaan kiinnostunut siitä mitä minulle kuuluu. Minulle se oli vain normaalia että miespuoliset henkilöt ovat täysin vajaita ja ei ota kontaktia.

Vierailija kirjoitti:

Aloitin kahvinjuonnin kahvin syömisella noin 2-vuotiaana pullamössön muodossa ja kolmannelta luokalta lähtien join säänööliset  aamukahvit. Nykyään en uskalla edes kertoa ihmisille, että 9v tyttär juo silloin tällöin pikku kupin kahvia kun tulisi leima huonoksi äidiksi ja saarnaa kofeiinin haitoista...

Mun mies on kanssa juonut päiväkahvit 8-vuotiaasta saakka. Heidän kotonaan myös yritettiin sujauttaa meidän vauvalle lusikalla kahvia suuhun. Uskovat, että kahvi auttaa vatsavaivoihin.

Vierailija kirjoitti:

Olin tokaluokkalainen, kun menin koulubussilla vahingossa oman koulun ohi. En uskaltanut painaa stoppia ja jäädä seuraavalla pysäkillä pois. Tuolloin kyseinen bussi ajoi naapurikunnan lukiolle, jouduin sinne asti ja siellä tuttu naapurintyttö huomasi minut ja auttoi. Joku lukion miesopettaja heitti minut autolla omalle koululle. Äidilleni soitettiin asiasta vasta koulupäivän jälkeen, äiti vain naureskeli miksen itse ollut kertonut asiasta hänelle.

A) nykyään olisi heti soitettu vanhemmille tai olisin itse soittanut kännykällä

B) kukaan opettaja ei todellakaan olisi heittänyt vierasta lasta koululle ja vaan dumpannut sinne pihalle

C) miksei äitini kysynyt asiasta mitään, esim. pelottiko minua? Jos oma lapseni eksyisi noin niin taatusti juteltaisiin asiasta!

Tästä tuli mieleen. Mut oli laitettu tiettyyn aatteelliseen kouluun, johon piti mennä kahdella bussilla toiseen kaupunkiin. About tokalla luokalla vanhempani lakkasivat huolehtimasta, oliko bussilipulla kautta jäljellä. Todella usein huomasin itse asian vasta kun olin menossa bussiin ja tietysti kun matka oli pitkä niin en enää ehtinyt mennä kotiin hakemaan rahaa myöhästymättä koulusta. Yhden kerran muistan, olin n 10v ja bussikuski suuttui minulle ja alkoi raivota miten olin epärehellinen jne. Menin lukkoon ja istuin vain häpeissäni etupenkillä. Kuski jatkoi raivoamista. Lopulta joku matkustaja maksoi matkani. En edes kertonut äidille, jotenkin oli ilmi selvää, ettei hän olisi tehnyt mitään toisin. Sama hammaslääkärikäyntien kanssa, piti itse muistaa ne jo 9-vuotiaana, sinne oli vielä pitempi matka kuin kouluun, usein en muistanut (oikomishoito, eli käyntejä paljon) ja hammaslääkäri oli vihainen (ymmärrettävästi, mutta minulle - ei puhettakaan että olisi soittanut vanhemmilleni).

Oma isäni menehtyi kun olin ihan pieni. Ne miehet, joita näin ja joiden kanssa perheemme oli tekemisissä, olivat omalle perheelleen etäisiä, juoppoja, jotkut väkivaltaisia. Ei ihme, ettei äiti halunnut uudestaan naimisiin. Oma suhtautumiseni miehiin on hyvin varautunut, en uskalla kiintyä. Kunnollisen miehen mallia ei ollut.

Täällä on myös sellainen joka on juonut kahvia lapsesta asti. Nyttemmin olen lähes kokonaan lopettanut, mutta otan kupillisen ehkä kerta tai kaksi kuukauteen. Jostain syystä herkistyin sille mielettömästi ja se pahensi (en tiedä aiheuttiko myös) paniikkihäiriö ja ahdistus oireilua. Itse aloituksen aiheesta niin monet mainitut asiat ovat tuttuja: vahingoista rankaiseminen ja huutaminen( usein tätä höystettiin kutsumalla minua tyhmäksi tai idiootiksi), piittaamattomuus koulunkäyntiä kohtaan vaikka minulta odotettiin suuria tulevaisuudessa, halauksien ym. läheisyyden puute jne.