Asioita lapsuudesta jotka tuntuivat ihan normaaleilta

No älkää nyt aikuiset naiset jääkö jumittamaan vuosikymmenien takaisiin asioihin. Tuskin ne teidän vanhemmat oli ilkeitä narsistisadisteja, kasvattivat samalla tavalla kuin mitä heitä itseään oli kasvatettu. Turha katkeroitua jostakin yksinolosta tai läppäisystä. Se on vaan omaa henkistä laiskuutta ja tekosyy sille, että mitään ei osaa tai uskalla tehdä.

Tässä teille ihan ameriikan kielellä asia kiteytettynä:

Sometimes it be like that. Deal with it.

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielipuoliset raivokohtauksen vahingoista, niinkuin lasien rikkomisesta. Sai pelätä, että lyödään ja luulin alle kouluikäisenä, että astiat on todella kalliita. (Rikotut lasit n. 5 mk kpl). Ei syntynyt oikeaa kuvaa asioiden hinnoista tai miten paljon rahaa ihmiset käyttivät eriasioihin. Kaivetaan tyhjä margispaketti roskiksesta ja työnnetään naamaan, et onko tämä tyhjä. ym. Ihan sairasta.

Luulin kanssa, että on normaalia, ettei kotona saa näkyä tai kuulua vaan oma huone on sitä varten,että siellä pysytään hiljaa leikkimässä kun vanhemmat on kotona. Pois sai tulla vaan jos oli kotitöitä tehtävänä tai vieraita käymässä tai vanhempi tuli hakemaan syömään.

Luulin tupakkaa yhtä välttämättömäksi hankinnaksi kuin läkkeitä, enkä ihmetellyt että sitä ostettiin vaikkei oikein ruokaan ollut rahaa.

Oli normaalia, että aikuiset meni lasten edelle. Muistan miten pikkutyttönä tyrmistyin kun joku känninen äijä antoi kylmänä juhannuksena siskolleni takkinsa ja sanoi, et parempi et hän palelee kuin lapsi.

Jos oli kipeä, piti maata paikallaan sängyssä ja lukea tai katsoa telkkaria. 90-luku.

Kuulostaa moni asia niin tutulta. Ainut sallittu huone oleskella ”kotona” oli oma huone ja sielläkin hiljaa. Naurua yms. ei saanut kuulua liikaa kun kaverit joskus harvoin sai luvan tulla meille. Jos kotona oli muissa tiloissa, joutui aina siivoamaan, eli koin saavani rangaistuksen siitä, jos näyttäydyin muualla. Kipeänä piti maata hiljaa paikallaan, jos yritti leikkiä, joutui rangaistukseksi siivoamaan (muisto 4-vuotiaana). Olen vanhemmiten tajunnut, että meitä lapsia varmaan vihattiin jollain tasolla kun olimme pieniä ja ns. avuttomia. Ja aikoinaan surutta kiusattiin pienempää, jos itsellä oli paha olla ja sitähän minunkin vanhemmilla nimenomaan oli lähes joka päivä.

Lapsena ja nuorena jouduin kirjaimellisesti maksamaan olemassaolostani. Jos halusi tehdä jotain kivaa, piti siitä aina maksaa joko kotitöillä tai tekemällä töitä isän yrityksessä. Siis ihan vain esimerkiksi siitä, että menee kaverin luokse käymään.

Sisko joutui samalla tavalla maksamaan jopa videoiden katselusta ja hän soitti aina kiltisti isälle ennen katsomista, että saako katsoa ja isä antoi jonkun työn, jota vastaan sai katsoa. Vaikka ketään muuta ei olisi ollut kotona, siskoni silti soitti aina isälle ja kysyi lupaa katsomiseen, koska pelkäsi paljon enemmän sitä, mitä tapahtuu jos jää huijauksesta kiinni.

Meillä molemmat perheet aikuiset olivat traumatisoituneita. Etenkin isäni.

Vierailija kirjoitti:

No älkää nyt aikuiset naiset jääkö jumittamaan vuosikymmenien takaisiin asioihin. Tuskin ne teidän vanhemmat oli ilkeitä narsistisadisteja, kasvattivat samalla tavalla kuin mitä heitä itseään oli kasvatettu. Turha katkeroitua jostakin yksinolosta tai läppäisystä. Se on vaan omaa henkistä laiskuutta ja tekosyy sille, että mitään ei osaa tai uskalla tehdä.

Tässä teille ihan ameriikan kielellä asia kiteytettynä:

Sometimes it be like that. Deal with it.

Miksi sinä kuvittelet, että näissä asioissa jotenkin erityisesti jumittelisi? Aika moni elää ihan normaalia elämää, käy töissä, opiskelee, etenee elämässään ja urallaan, hankkii perheen ja omaisuutta jne. lapsuudesta huolimatta. Silti lapsuus on ollut juuri tällainen. Onhan se varmasti kiusallista joutua kohtaamaan omaa sairasta käyttäytymistään ja sadismiaan, mutta ei se pilkkaamalla tai vähättelemällä yhtään muuksi muutu, totuus nimittäin. Hyvin paskasta lapsuudesta ja lähes täysin epäonnistuneiden vanhempien vaikutuksesta huolimatta monesta meistä on kasvanut suht normaaleja ja tasapainoisia ihmisiä. Eikä mikään siitä ole vanhempien ansiota, vaan ihan muiden ihmisten.

Vierailija kirjoitti:

Minut kasvattanut mummoni poltti aina tupakkaa sisällä minun ja veljeni ollessa samassa huoneessa.

Se vähä kasvatus mitä äidiltä sain oli puhdasta pelolla kasvattamista. Tuntuu niin uskomattomalta, jos nyt aikuisena vaikka juurikin tiputan ja rikon lasin, ei lasin omistaja huudakaan minulle. Tuntuu niin hyvältä jos joku ymmärtää, että se oli vain vahinko eikä haittaa mitään. Myös teini-iän hölmöilyt (juominen alaikäisenä, nettikavereiden tapaaminen jne.) oli sellaisia että olisin kiiinni jäädessäni varmaan saanut nyrkistä. En jäänyt onneksi ikinä kiinni. Nykyisen mieheni kanssa on niin ihanaa "riidellä", kun asioista oikeasti vaan keskustellaan eikä toinen huuda sadalla desibelillä päin naamaa.

Voin samaistua täysin tuohon pelolla kasvattamiseen. Aikuisena jos joku pudottaa vahingossa lasin tai särkee jotain muuta, sanon heti, että ei se haittaa, se on vain materiaa ja teen kaikin tavoin selväksi vieraalle, että älä murehdi - vahinkoja sattuu. Muistan liian selvästi sen häpeän ja paniikin siitä jos särki vahingossa jotain. Ja juomiset ja muut, ne piti hoitaa todella salassa, sillä jos olisin jäänyt kiinni, olisin saanut nyrkistä. Ja lopulta tilanne ajautuikin siihen, että jouduin muuttamaan laitokseen lapsuudenkodista, koska jokainen virhe jonka tein, johti väistämättä kohti pahempaa ja pahempaa väkivaltaa. Ja teininähän niitä virheitä tehdään eikä väkivaltakaan enää niin paljoa pelota, koska sen pelon alla oli elänyt koko elämänsä. Joten tuli tavallaan oikein yllytettyä siihen väkivaltaan, että hakkaa nyt kerrankin kunnolla kerta niin kovasti haluat.

Jotenkin kummallista vinkua aikuisena, miten paskoja omat vanhemmat oli. Lapsuus ja nuoruus ovat olleet jo kauan ohi, kannattaisiko vaan mennä eteenpäin? Ymmärtäkää nyt että muutokset tapahtuvat hitaasti. Tämän päivän kolmikymppisten vanhemmat syntyivät 60-luvulla, heidät on puolestaan kasvattanut -40 syntynyt porukka. Heillä oli omien vanhempiensa "väärinkasvattamiset" podettavana, tai en tiedä, ehkäpä eivät ennättäneet ihan kaikkea "potea" tai kaikesta ahdistua. Tuskin normivanhemmat olivat vittumaisia alistajia - he vaan toistivat omien vanhempien ja isovanhempien mallia. Ei sota-aikana ollut varaa märistä tyhjästä. Piti vaan selvitä. Outoa, että vaaditte jälkikäteen omilta vanhemmiltanne nykyajan kaveruuskriteereihin pohjautuvaa kasvatusta. Ei sellaista vaan ollut!

Todella surullisia ja myös raivoa herättäviä kokemuksia monella teistä. Kiitos, että olette jakaneet kokemuksianne ja mahtavaa, että olette oppineet ymmärtämään, että tuollainen kohtelu lapsuudessa ei missään nimessä ollut teidän syytänne. Iso virtuaalihalaus minulta teille kaikille!

Itse en nyt tässä halua palata muistelemaan yksityiskohtaisemmin lapsuusaikojani, koska vasta nyt kolmenkympin tultua mittariin haavat ovat alkaneet parantua. En siis tahdo repiä niitä heti perään auki. Sellainen käsitys minulle on omastani ja monien muiden lapsuudesta jäänyt, että valtaosa vanhemmista kosti omassa lapsuudessaan kokemansa kohtelun lapsilleen. Eli "kun minäkin olen tällaista joutunut sietämään, niin sitten sinunkin pitää." Harva tuntui haluavan omalle lapselleen aidosti parempaa lapsuutta. Kovasti ainakin mm. oma äitini uhosi, kuinka hän pitää aina lapsensa puolia ja hän kyllä tulee väliin, jos joku kohtelee hänen lastaan huonosti. Todellisuus olikin sitten täysin päinvastaista. Muistan todella monista muistakin aikuisista sen, että oikein alleviivasivat ja painottivat sitä, kuinka he ovat niin lapsirakkaita ihmisiä. Oikeasti sitten komentelivat, pilkkasivat, härnäsivät ja hakkasivat jatkuvasti. Saattoipa joku lähennelläkin.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kummallista vinkua aikuisena, miten paskoja omat vanhemmat oli. Lapsuus ja nuoruus ovat olleet jo kauan ohi, kannattaisiko vaan mennä eteenpäin? Ymmärtäkää nyt että muutokset tapahtuvat hitaasti. Tämän päivän kolmikymppisten vanhemmat syntyivät 60-luvulla, heidät on puolestaan kasvattanut -40 syntynyt porukka. Heillä oli omien vanhempiensa "väärinkasvattamiset" podettavana, tai en tiedä, ehkäpä eivät ennättäneet ihan kaikkea "potea" tai kaikesta ahdistua. Tuskin normivanhemmat olivat vittumaisia alistajia - he vaan toistivat omien vanhempien ja isovanhempien mallia. Ei sota-aikana ollut varaa märistä tyhjästä. Piti vaan selvitä. Outoa, että vaaditte jälkikäteen omilta vanhemmiltanne nykyajan kaveruuskriteereihin pohjautuvaa kasvatusta. Ei sellaista vaan ollut!

Ei ollut, mutta kyllä sitä on ihan hyvä tarkastella realistisesti, eikä hyssytellen. Koska kun puhumme ja tiedostamme, voimme itse tehdä parempia valintoja. Painamalla pään hiekkaan ja vaikeista asioista puhumisen välttelyllä siirrämme eteenpäin monia niitä haitallisia käytösmalleja, mitä omat vanhemmat ovat siirtäneet. Yritä ymmärtää, että vaikka tämä onkin sinulle kiusallista omista virheistäsi johtuen, niin silti tätä keskustelua on äärimmäisen tärkeä käydä. Samoin sitä tunnetyöskentelyä, mitä keskustelu ja muistaminen aiheuttaa. Muutoin siirrämme traumojen lisäksi tunnekylmyyttä ja eräänlaista empatian puutetta.

Mä olin 9-vuotiaasta asti viikonloput yksin isossa omakotitalossa muun perheen suunnatessa mökille 500 km päähän, kun kieltäydyin lähtemästä mukaan. Muistan, että joskus pelotti ja kerran syttyi keittiö palamaan, kun tuli joku oikosulku uuniin, eikä se ollutkaan sammunut kokkailujeni jälkeen.

15-vuotiaana jäin yksin pariksi viikoksi kotiin, kun vanhemmat lähti jenkkeihin lomamatkalle, nuorempi veli oli jossain kaverinsa luona ja vanhemmat sisarukset oli muuttaneet pois kotoa. Sairastuin sikotautiin ja olin jossain 40 asteen kuumeessa yli viikon, enkä voinut soittaa kenellekään apua saadakseni, kun en pystynyt puhumaan ollenkaan. Kännyköitä ei silloin vielä ollut kenelläkään, netistä puhumattakaan eli mikään viestittely ei onnistunut. Muistan, että söin litratolkulla jäätelöä ja kun ne oli loppu, elin jollain mehulla loppuajan.

Läksyissä ei tosiaan autettu koskaan, eikä kuulusteltu kokeisiin tms. Kotiintuloaikoja lakkasin noudattamasta 12-vuotiaana, eikä kukaan koskaan kysellyt mihin aikaan tulin kotiin.

Paljon oli kaikenlaista nykymittapuun mukaan omituista tai pelottavaa, jota ei meidän 70-luvulla syntyneiden lapsuudessa pidetty mitenkään pahana tai erikoisena. Minäkin olen ns. hyvästä perheestä, mutta tänä päivänä minut ja sisarukseni olisi takuuvarmasti huostaanotettu.

Vierailija kirjoitti:

Monet on kertoneet, että ovat pitäneet vanhempien ryyppäämistä ihan normaalina asiana. Mulle taas oli ihan normaalia, että missään tilanteessa ei juotu alkoholia. Ei edes shamppanjaa juhlissa. Ja vanhempani eivät ole edes mitään uskonnollisia tms., he vain eivät käytä alkoholia. Nuorena aikuisena mulle valkeni, että alkoholi kuuluukin moniin erilaisiin tapahtumiin ja tilanteisiin enemmän tai vähemmän. Mulle ei vielä 30-vuotiaanakaan tule kaikista tällaisista tilanteista mieleen, että nyt baariin tai Alkon kautta juhlimaan.

Sama kokemus minulla. Silmät pyöreinä ihmettelen missä nämä vanhempien kännäysjutuista kertovat ovat oikein asuneet. Minusta nimenomaan tänä päivänä käytetään järjettömät määrät alkoholia. Esimerkiksi tässä rivitaloasunnossa hyvällä alueella, kaikissa muissa perheissä ryypätään pitkän kaavan mukaan vähintään joka viikonloppu.

Olen nyt aikuisiällä tutustunut mieheen, jolla on kolme lasta. Hän kertoilee usein leppoisasti, miten lapset pitävät niin kovaa mekkalaa, että täytyy pitää telkkaria äänet täysillä kuullakseen jotain, että lapset metelöivät kavereiden kanssa, lapset olivat riehakkaita jne. Hän on näistä asioista siis ihan hyvillään ja suhtautuu asiaan niin, että lapset nyt vaan on sellaisia.

Minua nuo asiat hämmästyttävät joka kerta. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että joku (vieläpä mies) antaa lasten pitää elämää kotona eikä ala huutaa heille, että olkaa hiljempaa. Meillä kaikki äänet ja metelöinti minimoitiin, vaikka oltiin kolme rauhallista tyttöä, jotka eivät takuulla riekkuneet mitenkään erityisemmin. Kaikesta äänestä, ääntä pitävistä leluista ym sanottiin heti, että nyt hiljempaa. Edelleen jos oma lapseni esim. puhuu yhtään kovaäänisemmin, tai oikeastaan puhuu ollenkaan paria sanaa enempää, alkaa tulla kommenttia että olepas hiljempaa.

Minulle on edelleen täysin kammottava ajatus pitää ääntä julkisella paikalla. Pitää olla hiljaa ja näkymätön. Kotona olen opetellut siihen, että minun lastani ei koko ajan hyssytellä.

Mun isä oli ahkera juoksemaan vieraissa. Äiti ei eronnut, olisiko pelännyt taloudellisen aseman menetystä. Ite nyt lähemmäs nelikymppisenä joudun opettelemaan, kuinka eletään ja ollaan normaalissa, terveessä ja tasapuolisessa parisuhteessa. Aikaisemmat suhteet ollu kaikinpuolin vinksallaan.

Minua kiusattiin päiväkodissa ja koulussa. Aikuiset tiesivät asiasta hyvin, mutta eivät välittäneet eivätkä auttaneet mitenkään, päinvastoin pitivät sitä minun omana vikanani ja olivat sitä mieltä, että minun itse pitää saada kiusaaminen loppumaan. Vielä nytkin mietin joskus, että miten aikuiset luulivat, että pienikokoinen, ujo, hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö lapsi olisi saanut kiusaamisen yksin loppumaan, kun vastassa oli usein iso lauma paljon isompia lapsia jotka eivät olisi välittäneet vähääkään siitä, jos olisin yrittänyt saada heidät lopettamaan kiusaamisen. lisäksi aikuiset pitivät sitä minun syynäni, että juuri kukaan ei halunnut olla kaverini. Vielä nytkin minulla on vaikea luottaa muihin ihmisiin, en pysty luomaan ystävyyssuhteita parisuhteesta nyt puhumattakaan koska sosiaaliset taitoni ovat melko paljon jääneet kehittymättä ystävien puutteen vuoksi. Siinähän ne sosiaaliset taidot kehittyvät, kun lapsi ystävystyy ja leikkii muiden lasten kanssa. Minulle nämä asiat ovat lähes tuntemattomia. Oikeasti ihmetyttää, että miten aikuiset pitivät minua syyllisenä, kun näkivät ja kuulivat kuinka muut kielsivät tulemasta leikkeihinsä mukaan, pilkkasivat, löivät ja tönivät minua. Sen asian minä siinä opin, että olen muita ihmisiä huonompi ja tuskin koskaan tulen pitämään itseäni saman arvoisena muiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

 Ymmärtäkää nyt että muutokset tapahtuvat hitaasti. Tämän päivän kolmikymppisten vanhemmat syntyivät 60-luvulla, heidät on puolestaan kasvattanut -40 syntynyt porukka.

Ei se nyt ihan noin mene. Itse olen syntyny 70-luvulla ja vanhemmat -40 luvulla.

Ja mun (70-luvulla syntyneen) lapset on vasta alle 10-vuotiaita.

Väittäisin, että suurimman osan 60-luvulla syntyneistä lapset on noin 20-vuotiaita.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli varmaan se välttelevän kiintymyssuhteen kasvatus. Muistan äidin sanoneen minulle, kun olin 6 tai 7 vuotta vanha, että nyt olet jo niin iso, että ei enää halata. Äidin halaaminen loppui siihen. Isän kanssa en ollutkaan koskaan halannut.

Kummallisena pidettiin esim. sitä, jos joku vielä kymmenvuotiaana meni äidin tai isän syliin istumaan.

Sama! Äiti sanoi, kun olin 6-vuotias, että olen liian iso tulemaan syliin. Vasta nyt viestistäsi tajusin, että tämä trauman aiheuttanut tilanne ei ollut normaali.

Vierailija kirjoitti:

Kasvatettiin häpäisemällä ja vähättelyllä. Pelkoja ja huolia ei otettu todesta. Vahingoista tuli tukkapöllyt ja hirveät huudot. Perusoletus oli, että lapset tekevät kaiken silkasta ilkeydestä ja pahuudesta, vaikka olimme sisarusteni kanssa todella kilttejä ja arkoja. Koskaan ei vaivauduttu selittämään mitään mieltä askarruttavaa tai edes pahasti vaivaavia, pelottavia asioita, kaikkeen vastaus oli "kyllä sitten isompana ymmärrät". No olemme kaikki neljä sisarusta nyt aikuisina enemmän tai vähemmän tunnevammaisia. On todella vaikea osoittaa minkäänlaista rakkautta ja välittämistä. Veli menetti työkykynsä sosiaalisten tilanteiden pelon takia, sisko masentunut.

Mä tein lapsena jo huomion, että olemalla uhmakas ja vähemmän pelokas aikuiset eivät melkein uskaltaneet laittaa samalla tavalla rajoja tai rähistä kuin silloin kun oli oikeasti arka, herkkä ja miellyttämishaluinen. Teini-ikäisenä kokeilin tätä, ja tajusin varhain että aikuiset räksyttivät milloin mistäkin jos yritti olla kiltti. Kai se oli sitten ärsyttävää, mutta kertoi aikuisten typeryydestä kuin lapsen luonteesta mitään. 

Tajusin vasta aikuisena, ettei ole normaalia monikaan asia. Ei ole normaalia, että lapsista riippuu koska tiskit laitetaan, saati että huonoa parisuhdetta pitää sietää vain parisuhteen kestämisen takia. Samaten oli tosi vaikea käsittää, että omista rajoistaan saa ja täytyy pitää kiinni. Äiti hyökkäsi joskus sanallisesti kimppuuni, joten luulin ettei missään saa pitää puoliaan. Nykyisin olen liiankin hanakka sanomaan takaisin. Äiti sai myös mystisiä raivokohtauksia milloin mistäkin ja ne saattoivat johtua mistä tahansa. 

Samaten miehiä piti puolustaa aina ihan vain siksi, että teennäisesti esitettiin miten pidetään lapsia vastaan yhteistä linjaa. Esitys vain ei koskaan mennyt meilä läpi, (meitä oli kolme lasta ja isäpuoli), koska tiesimme jo siihen ikään mennessä että äiti muutteli mielipiteitään sen mukaan miten mies sanelee. 

Tajusin myös ettei ole normaalia, että kämppä on alituisesti sotkuinen tai että meillä on velkaa enemmän kuin laki sallii. Olenkin aikuisena hoitanut raha-asiat tylsän itsekkäästi itseäni ja lastani ajatellen - en mistään hinnasta suostu diileihin, jossa se vaikuttaisi lapseni lapsuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin kummallista vinkua aikuisena, miten paskoja omat vanhemmat oli. Lapsuus ja nuoruus ovat olleet jo kauan ohi, kannattaisiko vaan mennä eteenpäin? Ymmärtäkää nyt että muutokset tapahtuvat hitaasti. Tämän päivän kolmikymppisten vanhemmat syntyivät 60-luvulla, heidät on puolestaan kasvattanut -40 syntynyt porukka. Heillä oli omien vanhempiensa "väärinkasvattamiset" podettavana, tai en tiedä, ehkäpä eivät ennättäneet ihan kaikkea "potea" tai kaikesta ahdistua. Tuskin normivanhemmat olivat vittumaisia alistajia - he vaan toistivat omien vanhempien ja isovanhempien mallia. Ei sota-aikana ollut varaa märistä tyhjästä. Piti vaan selvitä. Outoa, että vaaditte jälkikäteen omilta vanhemmiltanne nykyajan kaveruuskriteereihin pohjautuvaa kasvatusta. Ei sellaista vaan ollut!

Ymmärsitkö sinä ketjun otsikon? Tässä keskustellaan lapsuuden kokemuksista, joita piti silloin normaaleina, mutta myöhemmin tajusi että eivät ne olleet sitä. Ei se tarkoita, että vinkuisimme tai olisimme ahdistuneita. Minusta valtaosa on lähinnä kuvannut kokemustaan neutraalisti. Jos se ei kuulosta neutraalilta niin se varmaan johtuu siitä, että kokemus oli objektiivisesti ahdistava. Toisaalta lapsuuden väkivaltakokemuksista on ihan normaalia olla ahdistunut vielä aikuisenakin.

Vierailija kirjoitti:

Aloitin kahvinjuonnin kahvin syömisella noin 2-vuotiaana pullamössön muodossa ja kolmannelta luokalta lähtien join säänööliset  aamukahvit. Nykyään en uskalla edes kertoa ihmisille, että 9v tyttär juo silloin tällöin pikku kupin kahvia kun tulisi leima huonoksi äidiksi ja saarnaa kofeiinin haitoista...

Minä myös. Aloin juomaan 2-v kahvia muitten aikuisten kanssa. Ja jos Pikku Neidille ei kahvikuppia katettu pöytään, alkoi sen maailmanen huuto. Ja se loppui, kun Neiti sai kahvia.

Eihän nyt nykyaikoina... kahvi on myrkkyä

Vierailija kirjoitti:

Risteilyt 90-luvulla. Aikuiset riekkuivat umpihumalassa ja lapset kirmasivat öisin laivan käytävillä vailla valvontaa.

Ja jos halusi rahaa, piti etsiä vanhemmat tupakansavuisesta yökerhosta. Musiikki pauhasi ja humalaiset toikkaroi tanssilattialla.

Käytiin moikkaamassa lähikuppilassa vanhempia eli yleensä kinumassa rahaa karkkiin. Oli outoa että joidenkin kotona oli siistiä eikä vanhemmat olleet humalassa viikonloppuisin.