Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut pienten lasten vanhemmat jaksatte sekoamatta?
10.12.2018 |
Minulla on vain yksi lapsi, 1-vuotias. Tämä on aivan kamalaa, kun ikinä ei saa tehdä mitään ilman että tuo roikkuu jalassa kiinni. Jos otan askeleenkin hänestä poispäin, alkaa hirveä huuto. Nyt tämä on jotenkin erityisen pahana. Ajattelin tänään viedä tuon pihalle leikkimäön, mutta en saanut edes pukea rauhassa, niin lähti kaikki motivaatio ja ei enää itseäni kiinnostanut lähteä.
Nyt kun tuo nukkuu, en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Kotipalvelua olisi mahdollista saada, mutta olen niin loppu etten edes jaksa soittaa varata aikoja. Jos joku neuvolan perheohjaaja käy välillä juttelemassa, se on pahempaa kuin lapsen kanssa kahdestaan oleminen, kun ei saa juteltua kun tuo lapsi koko ajan tunkee lähelle.
En kaipaa kyllä täältäkään mitään ratkaisua tähän, vaan enemmän jotain omia kokemuksia, että mikä on saanut teidät olemaan antamatta lastanne pois?
Kommentit (99)
Voithan antaa "tuon" pois lastenkotiin tai sijoitusvanhemmille, ei ole pakko pitää. Saat elämäsi takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että voi olla ärsyttäviä nuo "pikkulapsiaika on auvoa jälkikäteen" jeesustelijat, jotka ei voi edes empatiaa tuntea muita äitejä kohtaan vaan pitää koko ajan esittää että ihanaa on. kyllä äideillä saa olla rankkaa tai joskus miettiä että mitä tuli tehtyä. pahempaa olisi negatiivisuuden tukahduttaminen.
voimia ap:lle. kliseistä, mutta aika auttaa. arjessa aikaa saa kulumaan ulos rystäytymisellä ja siellä olemalla, lapsikin väsyy siinä vähän.
Kun lapsi oli 1,5-vuotias niin silloin oli kyllä kunnon ripustautumisvaihe. Jos on itse väsynyt tai ärtynyt niin se vain pahentaa tilannetta. Tuon ikäisenä lapsi alkaa ymmärtää että on äidistään erillinen ihminen ja sen takia kaipaa niin paljon läheisyyttä. Kyllähän tuo todella väsyttävää aikaa oli, kun lapsi vihdoin nukkui (meillä meni pari tuntia nukuttamiseen tämän vaiheen takia normaalin 5 minuutin sijaan) niin sitä halusi tehdä omia juttuja, mutta lapsi myös nukkui huonosti tuon vaiheen aikana (heräsi yhtäkkiä 5 kertaa yössä ja aamulla ylös samaan aikaan kuin normaalisti) joten eihän siinä itsekään saanut kummoisia nukuttua. Oma aika on tärkeää, mutta uni vielä tärkeämpää, se on se joka oikeasti pitää ihmisen järjissään. Joten yritä nukkua hyvin!
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
'
Haha :D Tai sitten ei.
17-vuotiaan äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ihmeen pukemista itsessä näillä keleillä on? Kumpparit jalkaan ja takki niskaan. Hanskat taskuun.
Mä tein pienelle aina jotain leikkejä. Otin pienen jakkaran ja järjestin siihen leluja kahteen kerrokseen ihmeteltäväksi.
Tai erilaisia lelusommitelmia.
Otat vaikka matkalaukun ja laitat joka taskuun pienen pehmoeläimen.
Anna joulukalentereja availtavaksi.
Ota kauhat ja kattilat kaapista matolle kopisteltaviksi.
Aika pieni jo katsoo kivaa lastenohjelmaa.
Kaikki lelut joista lähtee erilaisia ääniä, kiinnostavat vähän aikaa. Ne täytyy välillä laittaa piiloon ja kuukauden päästä ovat uusia.
Heti kun voi pyytää kaverin kotiin, alkaa helpotus, tenavat ihmettelee toisiaan ja sekoilee keskenään, meillä oli talo täynnä lapsia. Ja kun voi päästää kavereiden kanssa ulos niin siellä se ilta menee.
Nyt monia lastenvideoita ja lukemattomia tv- ja pc-pelejä pelannut ainokainen opiskelee toisella paikkakunnalla insinööriksi. Ei ole pelaaminen ja lastenohjelmat täysin pilanneet, urheilullinenkin on.
Nyt teen kissoille näitä leikkejä, etteivät jatkuvasti kiehnää jaloissa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sua vaivaa kun puhut lapsestasi noin?? Hän kyllä aistii millä mielellä hänen kanssaan ollaan. Minulla tuon ikäinen ja täytyy sanoa että elämä on ihanaa. Ulkoilua, lasten tapahtumia, lapsi mukaan kotitöihin touhuamaan, haleja ja pusuja, kyllä se siitä!
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen pukemista itsessä näillä keleillä on? Kumpparit jalkaan ja takki niskaan. Hanskat taskuun.
Olisiko näiden lisäksi vielä alusvaatteet, sukat, housut, aluspaita ja paita. Yhtä sukkaa en saanut puettua kun pentu ripstautui kiinni. Siinä vaiheessa jo luovutin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
että voi olla ärsyttäviä nuo "pikkulapsiaika on auvoa jälkikäteen" jeesustelijat, jotka ei voi edes empatiaa tuntea muita äitejä kohtaan vaan pitää koko ajan esittää että ihanaa on. kyllä äideillä saa olla rankkaa tai joskus miettiä että mitä tuli tehtyä. pahempaa olisi negatiivisuuden tukahduttaminen.
voimia ap:lle. kliseistä, mutta aika auttaa. arjessa aikaa saa kulumaan ulos rystäytymisellä ja siellä olemalla, lapsikin väsyy siinä vähän.
No kyllä ärsyttää, että et kykene käsittämään, että jotkut oikeasti nauttivat pikkulapsiajasta, esim.me, elämä on oikeasti hauskaa ja ihanaa. Millä oikeudella sinä sanot että se on esittämistä tai jeesustelua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Ei tule. Ja aiemman kommentoijan teinit varmaan osaavat edes puhua ja kertoa mikä vituttaa. Ja varmasti eivät edes halua lähelle. Mutta tuo hemmetin tarrautuja ei osaa puhua. Koko ajan vaan kitisee ja on kädet ojossa syliin. Jossain vaiheessa edes jonkin aikaa leikki tyytyväisenä lattialla, mutta ei enää.
Oikeasti voisin mieluummin olla vaikka ihan oikeassa vankilassa. Siellä saisi olla enemmän yksin ja rauhassa. Tätä voisi käyttää kidutuskeinona. Varmasti jokainen kidutettava tunnustaisi syyllisyytensä, jos laitettaisi kuulusteluhuoneeseen yksivuotiaita vaatimaan koko ajan jotain. Ei saisi syödä, ei hengittää, ei katsoa mihinkään muualle kuin lasta vaan silmiin koko ajan. Tämä on elämäni painajainen! Kauanko teillä on tällainen ripustautumisvaihe kestänyt?
ApJoku lapseton tämän on kirjoittanut. Laitan sata tonnia likoon, että ei ole lasta. Jos ap haluaa ilmoittautua, niin tässä on tarjoukseni ihan julkisesti.
Mutta jatkataa te muut tästä fiiliksiä saavat.
Miten se on niin vaikea tajuta, että joku voi ihan oikeasti tuntea näin? En kyllä lapsettomana olisi edes osannut keksiä mitään tällaista tarinaa, koska olen ennen lasta ajatellut, että kyllä se oma lapsi on niin erityinen että sitä sitten jaksaa. Enkä ole edes mikään yh. Jos olisin, varmaan hirttäisin itseni.
Ap
Ei, vaan se on vaan niin iso muutos lapsettoman arkeen. Itse kyselin kavereilta, milloin tämä helpottaa noina aikoina. Vastaus oli että 3 ekaa vuotta on rankkoja, sitten siihen tottuu. Olen tuo joka kirjoitti järjestäneensä lapselle leikkejä. Hankin jääkiekkopelinkin aika pienelle, koska siinä oli paljon liikkuvia osia ja siinä oli imeskeltävää. Piti vain pestä hyvin ja katsoa ettei niele mitään.
Yritä vetää rennolla otteella ja laita tiivitaavit pyörimään. Itse kävin joka päivä leikkipuistossa taaperon kanssa, meilläpäin oli 3 lähellä, siellä muksu söi lounaankin ja itse näin kavereita. Ja käytiin vauvamuskarissa. Illalla lastenohjelmia, lastenmusaa, isän leikitystä ja naapuroen mammojen kanssa vierailuja.
Voi olla että muistot on liian ruusuiset, mutta aina ajattelin että aikansa kutakin ja tämän yhden saan kyllä hoidettua. Toista en saanut. Naapurilla oli neljä pientä. Hän oli erittäin rento mamma 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen pukemista itsessä näillä keleillä on? Kumpparit jalkaan ja takki niskaan. Hanskat taskuun.
Olisiko näiden lisäksi vielä alusvaatteet, sukat, housut, aluspaita ja paita. Yhtä sukkaa en saanut puettua kun pentu ripstautui kiinni. Siinä vaiheessa jo luovutin.
Ap
Onko lapsi hyvä syömään?
Ap tarvitsisi terapiaa. Tuo ei ole millään asteikolla terve reaktio.
Minun äitini oli aikoinaan tuollainen. Ei kyennyt näkemään tilannetta lapsen kannalta, vaan aina juoksi pois tilanteista, joissa lapsi ”vaati” jotain. Muistan mm kun kerroin koulussa ikävästä tilanteesta. Hän juoksi siltä iatumalta naapuriin valittamaan, miten raskasta hänellä on, kun aina on jotain. Normaali ihminen lohduttaisi sitä lasta.
Minua muistelee ”hankalana lapsena”. Kaikki tilanteet joissa hänen olisi pitänyt unohtaa se oma napa olivat ja ovat yhä ”hankalia”.
Ja tuota lapsen hylkäämistä jauhoi ihan ääneen. Uhkaili sillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huonosti.
Kaduttaa että ikinä aloin lasten tekoon.
Hyvä työ meni kun en pysy kehityksen perässä.
Ja ymmärrys siitä että toi kivi (plus ukko niin kivet) on mun jalassa vielä 16 vuotta.
Ajatus masentaa.
Miks mulle kävi näin?
N24
Ei sinulle mitään käynyt vaan itse päätit tehdä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen pukemista itsessä näillä keleillä on? Kumpparit jalkaan ja takki niskaan. Hanskat taskuun.
Olisiko näiden lisäksi vielä alusvaatteet, sukat, housut, aluspaita ja paita. Yhtä sukkaa en saanut puettua kun pentu ripstautui kiinni. Siinä vaiheessa jo luovutin.
Ap
Alastiko sinä siis sisällä olet, kun nuo kaikki puet vasta ulos mennessä?
Osta vuorilliset kumpparit niin et tartte sukkia.
Vierailija kirjoitti:
Ap tarvitsisi terapiaa. Tuo ei ole millään asteikolla terve reaktio.
Minun äitini oli aikoinaan tuollainen. Ei kyennyt näkemään tilannetta lapsen kannalta, vaan aina juoksi pois tilanteista, joissa lapsi ”vaati” jotain. Muistan mm kun kerroin koulussa ikävästä tilanteesta. Hän juoksi siltä iatumalta naapuriin valittamaan, miten raskasta hänellä on, kun aina on jotain. Normaali ihminen lohduttaisi sitä lasta.
Minua muistelee ”hankalana lapsena”. Kaikki tilanteet joissa hänen olisi pitänyt unohtaa se oma napa olivat ja ovat yhä ”hankalia”.
Ja tuota lapsen hylkäämistä jauhoi ihan ääneen. Uhkaili sillä.
On ihan normaalia ensimmäisen lapsen kanssa. Onko sinulla lapsia?
Mä niin muistan ton vaiheen, kun mitään ei pystynyt tekemään. Huono omatunto, kun negatiiviset ajatukset lapsesta nousi pintaan. Ja lapsi huomasi, että häntä työnnetään pois ja oli vielä itkuisempi. Kamala noidankehä.
Kehän sai käännettyä toiseen suuntaan käänteispsykologialla: Jonain päivänä pyhitin koko päivän lapsen hellimiselle; en edes yrittänyt saada mitään muuta aikaiseksi. Otin lapsen syliin, halailin, pusuttelin, tuijotin silmiin. Kun lapsi olisi halunnut leikkiä, otin leluja syliin ja katsottiin niitä yhdessä. Vähän estelinkin lasta lähtemästä sylistä. Pikkuhiljaa lasta alkoi kiinnostaa lelut lattialla. Päästin pois, mutta vähän väliä jos lapsi vilkaisikin kohti, otin syliin ja hellin taas. Seurasin kiinteästi lapsen leikkejä ja osallistuin. Vähitellen lapsi alkoi itse kaivata vähän etäisyyttä.
Itsellekin teki hyvää paneutua lapsen hellimiseen ilman tausta-ajatusta siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain muuta tai saada aikaiseksi jotakin. Lopulta sain rauhassa tehdäkin jotain, kun lapsi sai ilmeisesti äidistä hetkeksi tarpeekseen. :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tarvitsisi terapiaa. Tuo ei ole millään asteikolla terve reaktio.
Minun äitini oli aikoinaan tuollainen. Ei kyennyt näkemään tilannetta lapsen kannalta, vaan aina juoksi pois tilanteista, joissa lapsi ”vaati” jotain. Muistan mm kun kerroin koulussa ikävästä tilanteesta. Hän juoksi siltä iatumalta naapuriin valittamaan, miten raskasta hänellä on, kun aina on jotain. Normaali ihminen lohduttaisi sitä lasta.
Minua muistelee ”hankalana lapsena”. Kaikki tilanteet joissa hänen olisi pitänyt unohtaa se oma napa olivat ja ovat yhä ”hankalia”.
Ja tuota lapsen hylkäämistä jauhoi ihan ääneen. Uhkaili sillä.
On ihan normaalia ensimmäisen lapsen kanssa. Onko sinulla lapsia?
Ei todellakaan ole normaalia.
Enkä minä ollut äitini ensimmäinen lapsi.
On kolme lasta.
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Minä nyt aikuisten lasten äiti en ainakaan muistele haikeana kuopuksen vauva-aikaa. Oli kaikenlaista yövalvomista yms monta vuotta.
Tuumasimme joskus miehen kanssa ettå jos kuopus olisi ollur esikoinen niin emme varmaan olisi toista viitsineet tehdä. Oli sen verran raskasta ja turhauttavaa aikaa.
Tsemppiä ap. Jos sinulla on työpaikka niin mene heti töihln kuin voit. Siellä saa sentään edes hetken olla rauhassa. Pienen lapsen jopa sen oman jatkuva ripustautuminen syö ihmistä.
Älä mökkeydy ylsin sinne kotiin murjottamaan! Sillä lailla kaikki näyttää kamalammalta kuin onkaan. Liiku ja tapaa ihmisiä!