Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut pienten lasten vanhemmat jaksatte sekoamatta?
10.12.2018 |
Minulla on vain yksi lapsi, 1-vuotias. Tämä on aivan kamalaa, kun ikinä ei saa tehdä mitään ilman että tuo roikkuu jalassa kiinni. Jos otan askeleenkin hänestä poispäin, alkaa hirveä huuto. Nyt tämä on jotenkin erityisen pahana. Ajattelin tänään viedä tuon pihalle leikkimäön, mutta en saanut edes pukea rauhassa, niin lähti kaikki motivaatio ja ei enää itseäni kiinnostanut lähteä.
Nyt kun tuo nukkuu, en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Kotipalvelua olisi mahdollista saada, mutta olen niin loppu etten edes jaksa soittaa varata aikoja. Jos joku neuvolan perheohjaaja käy välillä juttelemassa, se on pahempaa kuin lapsen kanssa kahdestaan oleminen, kun ei saa juteltua kun tuo lapsi koko ajan tunkee lähelle.
En kaipaa kyllä täältäkään mitään ratkaisua tähän, vaan enemmän jotain omia kokemuksia, että mikä on saanut teidät olemaan antamatta lastanne pois?
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kun se on äidin syy. Torjuva mielenterveysongelmainen äiti saa juurikin sitten tuota ”hankalaa” käytöstä. Kokeile vaikka olla itse hyväntuulinen, ystävällinen, lapsen kohtaava ja rauhallinen. Koko kodin tunnelma rauhoittuu ja asettuu melkein kuin taikaiskusta.
Kuin taikaiskusta, kun se melko sadulta kuulostaakin. Jokaikinen lapsi jonka olen tavannut, on kiukutellut jossain vaiheessa elämäänsä varsinkin ulkovaatteiden laiton yhteydessä, vaikka pukijat olisi kuinka nauravaisia. Jos siihen menee hermo niin tarkoittaa että on hyvin samankaltainen kuin suurin osa äideistä, eikä sitä ettei osannut toimia tilanteessa oikein. On aika absurdia alkaa trollailemaan tällaisiin ketjuihin jostain hyväntuulisesta lapsen kohtaamisesta. Tietty asenne vanhemmuudessa vaikuttaa pitkällä tähtäimellä, mutta arjen ketutusta ei voi kaikkea välttää eikä tarvitsekaan. Kukaan ei ole aina seesteinen.
Jos säntäilet puolialasti kiukkuisena kiroillen ympäriinsä ja saat itse hepulin yhdestä sukasta, miten luulet tämän näkyvän lapsen käytöksessä siinä pukemistilanteessa?
Sen sojaan että käyttäydyt kuin aikuinen ja pakkaat kaikki tarvikkeet jo edellisenä iltana ja puet ne omat sukkasi jo ennen kuin lapsi edes herää niin kyllä se pukemistilanne on kuule huomattavasti hallitumpi ja hyväntuulisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Normaali ihminen ei yökkäile pienen lapsen tarpeille ja leiki draamakuningatarta, jos ei saa pukea sukkaa rauhassa.
Asiat voi ilmaista monilla tavoin. Ja niihin voi suhtautua monella tapaa.
Ap vaikuttaa ihan vaan sairaalta ja lapselliselta. Hänellähän sitäpaitsi kävi siellä jo keskusteluapua ja muu apu olisi puhelonsoiton päässä. Mutta hän nyt vaan haluaa keskittyä mankumaan ja kasvatta,aan lapsensa kieroon.
Miksi asiat pitäisi ilmaista eri tavoin? Ihan hyvä vaan että on olemassa sellainen kolkka missä saa purkaa tuntojaan ilman että kukaan tuttu tuomitsee heti huonoksi äidiksi. Näitä tekstejä ei ole kukaan asiaanliittyvä näkemässä, eikä netissä tilanteen jälkeen purettu turhautuminen vaikuta lapseen mitenkään. Monta kertaa on nähty että stressin ja masennuksen piilottelu ja vähättely vain pahentaa tilannetta ja aiheuttaa syyllisyyttä.
Saat olla sitä mieltä, ettei äitiyteen liittyviä negatiivisia tunteita saa purkaa edes anonyymisti netissä, mutta aika karua se on. En usko että monikaan äiti yhtään kertaa tuskastumatta tai vuodattamatta selviää lapsen ensimmäisistä vuosista. Joskus vuodattaminen on ihan tervettä, eikä tarkoita että lapsi kasvaa kieroon tai että itse lapselle sanoisi samat asiat tai edes mitään ilkeää.
Tässä tapauksessa yksi syy lapsen käytökseen on kyllä ihan se, että lapsi vaistoaa äidin yökkivän asenteen. Kuvottaa edes lukea tuollaista.
Sinun asenteesi on kuvottava, ja osasyy siihen miksi Suomessa on nykyään niin paljon mielentervesongelmia. Häpeäisit.
Mulla oli ihan sama homma, alkoi olla jokaisen kolmen kohdalla. Lopulta kyse oli huonosta kiintymyssuhteesta, huonoista päivärytmeistä ja lapsen turvattomuudesta. Olisinpa osannut hakea perhetyötä silloin, nyt sitä sitten hyödynnetään kun esikoinen on 5.
Voit aluksi olla sitä mieltä, että kohdallasi ei ole näin, mutta kannattaa silti miettiä. :)
No niin, ap, täällä on taas liikkeellä näitä sairaita tapauksia, jotka kiihdyttävät itsensä kiihkoon haukkumalla muita äitejä ja kiillottamalla omaa sädekehää. Jätä heidät omaan arvoonsa - heidän agendansa on vain aiheuttaa pahaa mieltä ja masentaa muita.
Ja sitten asiaan: tuo ripustautuminen on vaihe. Hyvin rasittava vaihe, mutta ohimenevä. Yritä sinnitellä. Minulla oli samanlainen takertuja, ja aivothan siinä meinasi räjähtää.
Itse koin että elämä helpottui paljon kun palasin töihin lapsen ollessa 1,5-vuotias. Tein 6 tunnin työpäivää, eli kävin töissä lepäämässä ja virkistymässä. Ihmeesti sitä sen jälkeen jaksoi lasta taas paremmin. Ja lapsi viihtyi päiväkodissa, alusta alkaen. Suosittelen!
Meillä 11kk poika ja ihan yhtäkkiä hänestä on tullut lähes sietämätön. Älkääkä nyt kuvitelko mitään omianne, rakastan häntä ja hän on kyllä aivan ihana ja valloittava poika, mutta on nyt alkanut joku ihme vaihe. Oppinut kävelemään kuukausi sitten ja nyt mun siivoillessa tai kokkaillessa roikkuu koko ajan kiinni ja itkee, jos en ota syliin katsomaan mitä teen. Kaikki pahat tekee ja oikein tarkoituksella. Aina kun sanoo ei tai älä niin tulee sellainen huuto ja heittäytyy suorin jaloin maahan. Pukea ei saa, vaippaa ei saa vaihtaa, aina tulee kamala huuto. Nyt ei enää juuri syökkään mitään. Ennen veti isoja satseja soseita ja muuta ruokaa. Nyt ei kelpaa mikään. Syöttämiset on hirveää kiukuttelua, roikutaan syöttötuolista ja huidotaan lusikkaa kädestä. Ei halua edes itse syödä lusikalla, se heitetään vaan maahan. Hyvä kun pari lusikallista syö kerralla. Sormiruokia nakertaa vähän ja heittää lattialle loput. Maito sentään maistuu mutta tarvisi hän nyt muutakin kuin maitoa. Yöllä sitten nukutaan huonosti kun ei ole syönyt kunnolla.
Hetkeäkään ei voi missään nimessä olla paikoillaan, vaunulenkeillekkään ei voida oikein lähteä kun alkaa rimpuilu ja huuto 5min päästä. Mieskin on paljon poissa ja mä olen aivan loppu. En jaksaisi enää tätä ainaista kiukuttelua. Onko tämä jotain vauvauhmaa vai mikä on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä 11kk poika ja ihan yhtäkkiä hänestä on tullut lähes sietämätön. Älkääkä nyt kuvitelko mitään omianne, rakastan häntä ja hän on kyllä aivan ihana ja valloittava poika, mutta on nyt alkanut joku ihme vaihe. Oppinut kävelemään kuukausi sitten ja nyt mun siivoillessa tai kokkaillessa roikkuu koko ajan kiinni ja itkee, jos en ota syliin katsomaan mitä teen. Kaikki pahat tekee ja oikein tarkoituksella. Aina kun sanoo ei tai älä niin tulee sellainen huuto ja heittäytyy suorin jaloin maahan. Pukea ei saa, vaippaa ei saa vaihtaa, aina tulee kamala huuto. Nyt ei enää juuri syökkään mitään. Ennen veti isoja satseja soseita ja muuta ruokaa. Nyt ei kelpaa mikään. Syöttämiset on hirveää kiukuttelua, roikutaan syöttötuolista ja huidotaan lusikkaa kädestä. Ei halua edes itse syödä lusikalla, se heitetään vaan maahan. Hyvä kun pari lusikallista syö kerralla. Sormiruokia nakertaa vähän ja heittää lattialle loput. Maito sentään maistuu mutta tarvisi hän nyt muutakin kuin maitoa. Yöllä sitten nukutaan huonosti kun ei ole syönyt kunnolla.
Hetkeäkään ei voi missään nimessä olla paikoillaan, vaunulenkeillekkään ei voida oikein lähteä kun alkaa rimpuilu ja huuto 5min päästä. Mieskin on paljon poissa ja mä olen aivan loppu. En jaksaisi enää tätä ainaista kiukuttelua. Onko tämä jotain vauvauhmaa vai mikä on?
Hän harjoittelee omaa tahtoa. Ja olisiko ehkä poskihampaita tulossa, jos syö huonosti?
Lapset kiukuttelevat eniten sille kaikkein turvallisimmalle aikuiselle, koska uskaltavat luottaa siihen että aikuinen rakastaa, vaikka kiukuttelevat. Se on luottamuksen merkki. Vaikka eihän se paljon lohduta, kun pesee puuroja seinältä.
Mä heräsin sen verran aikaisemmin kuin lapsi, että ehdin pukea ja juoda kahvin ennen lapsen heräämistä. Hommia tehtiin yhdessä, esim ruokaa tehtiin niin, että hän istui syöttötuolissa vieressä. Toinen hyvä konsti oli, että sai vapaasti tyhjentää muovikippoja yhdestä keittiön alakaapista. Ja ulkoilu kyllä piristi omaa mieltä. Älä jää sisälle möllöttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua rauhoittaa ja rentouttaa pieni määrä alkoholia. Eurooppalaisen sivistyneesti. Suosittelen!
Iloinen äiti on perheen onni.
Pienikin kaipaa virikkeitä.Tehkää jotain.Puistoon,kerhoon,ostarin leikkihuoneeseen yms...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, mistä puhut. Mulla samanikäinen lapsi, jonka kanssa oon vielä jonkin aikaa kotona.
Välillä tulee päiviä, kun tuntuu, että pää hajoaa siihen kitinään ja kiukutteluun, väsymykseen. Kun kaikesta tulee huuto, pukemisesta, vaipanvaihdosta, syömisestä... Laitan tähän alle sellaisia asioita, jotka on auttaneet mulla:
- Kutsu vieraita kylään tai käykää itse kylässä. Kun on aikuista seuraa ja mielekästä rupattelua, on helpompi kestää kitinää. Ja yleensä lapsikin rauhoittuu, kun on vieraita ihmisiä tai vieras paikka (tämä toki saattaa olla lapsikohtaista, mutta tää toimii meillä).
- Lähde ulos, vaikka pukeminen olisikin yksi painajainen. Se useimmiten kannattaa! Ulkoilma virkistää itseä ja lasta, vaikka siellä ei viihtyisi kuin hetken.
- Tingi vaatimuksista. Laita joskus suosiolla lastenohjelmat pyörimään ja katselkaa niitä. Sinä voit samalla olla puhelimella ja saada vähän aikaa omille ajatuksillesi.
- Onko sinulla puoliso? Pyydä häntä ottamaan yhteyttä kotiapuun puolestasi. Meillä tehtiin näin, koska olin itsekin aivan liian uupunut soittaakseni sinne.
Te, jotka vähättelette yksivuotiaan kanssa olemiseen liittyviä vaikeuksia: luuletteko, että tuosta on jotain apua? Vaikka myöhemmin osoittautuisikin, että tämä vaihe on verrattain helppo, niin juuri nyt tässä hetkessä tämä on välillä tosi rankkaa. Ja silloin on ihan oikein pyytää apua ja tukea.
Aloittajalle paljon tsemppiä, ymmärrän sua! ❤️
Saa sitä mielikuvitusprovoa ymmärtää. Kaikki menee läpi. Jos joku ei pärjää, katsokoon peiliin, syyllinen on siellä.
Itseäni auttoi, kun sain päivärytmin kuntoon. Silloin ajattelin, että nyt kestän vain tuon 2 h, ja sitten on päiväunien aika. Sen 2h pidin lasta sylissä ja laulelin ja hassuttelin (ja vilkuilin kelloa). Unien aikana tein mikä itsestä tuntui kivalta. Myös ulkoilun otin hyvin "itsekkäästi". Lapsi ei vielä osannut kävellä, joten lykin häntä rattaissa paikoissa, missä riitti ihmeteltävää. Lapsen kasvot olivat menosuuntaan, joten tenava ei huomannut, jos olin ajatuksissani. Kun mies tuli kotiin, hän otti lapsen ja leikki lattialla pari tuntia hänen kanssaan. Näin ennakoiduissa parin tunnin pätkissä päivät olivat siedettävämpiä ja kuluivat, kunnes lapselle tuli toinen kehitysvaihe....
Ja meille toinen ja vielä kolmaskin mukula :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä niin muistan ton vaiheen, kun mitään ei pystynyt tekemään. Huono omatunto, kun negatiiviset ajatukset lapsesta nousi pintaan. Ja lapsi huomasi, että häntä työnnetään pois ja oli vielä itkuisempi. Kamala noidankehä.
Kehän sai käännettyä toiseen suuntaan käänteispsykologialla: Jonain päivänä pyhitin koko päivän lapsen hellimiselle; en edes yrittänyt saada mitään muuta aikaiseksi. Otin lapsen syliin, halailin, pusuttelin, tuijotin silmiin. Kun lapsi olisi halunnut leikkiä, otin leluja syliin ja katsottiin niitä yhdessä. Vähän estelinkin lasta lähtemästä sylistä. Pikkuhiljaa lasta alkoi kiinnostaa lelut lattialla. Päästin pois, mutta vähän väliä jos lapsi vilkaisikin kohti, otin syliin ja hellin taas. Seurasin kiinteästi lapsen leikkejä ja osallistuin. Vähitellen lapsi alkoi itse kaivata vähän etäisyyttä.
Itsellekin teki hyvää paneutua lapsen hellimiseen ilman tausta-ajatusta siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain muuta tai saada aikaiseksi jotakin. Lopulta sain rauhassa tehdäkin jotain, kun lapsi sai ilmeisesti äidistä hetkeksi tarpeekseen. :D
Tämä on ihana viesti, kiitos sulle. Mulla oli aikanaan vähän saman tyyppinen ajatus, yritin heittäytyä täysillä niihin yhdessäolon hetkiin. Usein alkoi omakin olo tuntua paremmalta enkä hötkyillyt koko ajan sinne "jonnekin muualle". Lisäksi nukuttiin perhepedissä, jolloin lapsi sai tankata vieressäni läheisyyttä myös yöllä, nukuin oikein hyvin vaikka pieni oli lusikassa tai piti kättä selän puolelta paidan alla. Jälkeenpäin kaiholla muistelen meidän läheisyysvaihetta.
Vierailija kirjoitti:
Mä heräsin sen verran aikaisemmin kuin lapsi, että ehdin pukea ja juoda kahvin ennen lapsen heräämistä. Hommia tehtiin yhdessä, esim ruokaa tehtiin niin, että hän istui syöttötuolissa vieressä. Toinen hyvä konsti oli, että sai vapaasti tyhjentää muovikippoja yhdestä keittiön alakaapista. Ja ulkoilu kyllä piristi omaa mieltä. Älä jää sisälle möllöttämään.
Tää toimii ainoastaan, jos lapsi herää suunnilleen samaan aikaan aamuisin eli herääminen on ennakoitavissa. Meidän mukula herää joskus neljältä, joskus viideltä ja joskus kuudelta. Olisi aika hankala yrittää ajoittaa oma herääminen sillä tavalla, että ehtii tehdä mainitsemasi asiat ennen lapsen heräämistä. Plus että lapsi nukkuu ylipäätään aika huonosti, heräilee useamman kerran yöllä, joten minun on melkeinpä pakko ottaa myös aamulla kaikki uni, mitä on tarjolla eli nukkua yhtä kauan kuin lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, mistä puhut. Mulla samanikäinen lapsi, jonka kanssa oon vielä jonkin aikaa kotona.
Välillä tulee päiviä, kun tuntuu, että pää hajoaa siihen kitinään ja kiukutteluun, väsymykseen. Kun kaikesta tulee huuto, pukemisesta, vaipanvaihdosta, syömisestä... Laitan tähän alle sellaisia asioita, jotka on auttaneet mulla:
- Kutsu vieraita kylään tai käykää itse kylässä. Kun on aikuista seuraa ja mielekästä rupattelua, on helpompi kestää kitinää. Ja yleensä lapsikin rauhoittuu, kun on vieraita ihmisiä tai vieras paikka (tämä toki saattaa olla lapsikohtaista, mutta tää toimii meillä).
- Lähde ulos, vaikka pukeminen olisikin yksi painajainen. Se useimmiten kannattaa! Ulkoilma virkistää itseä ja lasta, vaikka siellä ei viihtyisi kuin hetken.
- Tingi vaatimuksista. Laita joskus suosiolla lastenohjelmat pyörimään ja katselkaa niitä. Sinä voit samalla olla puhelimella ja saada vähän aikaa omille ajatuksillesi.
- Onko sinulla puoliso? Pyydä häntä ottamaan yhteyttä kotiapuun puolestasi. Meillä tehtiin näin, koska olin itsekin aivan liian uupunut soittaakseni sinne.
Te, jotka vähättelette yksivuotiaan kanssa olemiseen liittyviä vaikeuksia: luuletteko, että tuosta on jotain apua? Vaikka myöhemmin osoittautuisikin, että tämä vaihe on verrattain helppo, niin juuri nyt tässä hetkessä tämä on välillä tosi rankkaa. Ja silloin on ihan oikein pyytää apua ja tukea.
Aloittajalle paljon tsemppiä, ymmärrän sua! ❤️
Saa sitä mielikuvitusprovoa ymmärtää. Kaikki menee läpi. Jos joku ei pärjää, katsokoon peiliin, syyllinen on siellä.
Vau. Taidat äänestää kokoomusta. 😂
Mulla on kolme lasta, ja oon jo esikoisesta asti ollut sitä mieltä että juuri tuo +- 1v on vaikeinta aikaa, ainakin itselleni. Lapsi on jo iso (ja painava! Itse olen pienikokoinen ja tuon ikäinen on minulle tosi raskas kanniskeltava) ja vahva, repii kovaa tukasta, satuttaa roikkumisellaan jne., ja sitten toisaalta niin pieni että tarvitsee paaaljon hoivaa ja ihan sitä perushoitoakin. Omaa tahtoa on, mutta ei vielä juurikaan kykyä rauhoittaa itseään tai ymmärtää rauhoittelevaa puhetta, eikä tissikään enää useimmilla ole varma rauhoittamiskeino. Monet tuon ikäiset nukkuvatkin huonosti. Ja liikkumaan oppinut mutta vielä melko "älytön" lapsi on ihan mahdoton tuholainen, ellei sitten ole tosi rauhallinen tapaus. Että joo, raskas vaihe.
Mutta nimenomaan VAIHE. Enkä tarkoita vähätellä ap:n kokemusta. Itselläni sekoamisen nimittäin esti varmasti juuri se ajatus, että tämä on vaihe ja se menee ohi. Isompien kanssa on sitten taas uudenlaiset haasteet, mutta toisaalta se "peruselämä" nukkumisineen, syömisineen ym. on jo esim. 3-vuotiaan kanssa jo paljon helpompaa.
Tsemppiä ap. Lapset on parasta ja pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua. Salli itsellesi kaikenlaiset tunteet, ja toisaalta muista että lapsesi ei ole raskas pahuuttaan, vaan koska ei vielä muuhun pysty. Ja sinä olet sille pirulaiselle se kaikkein rakkain ja ihanin ja tärkein, äiti <3
Ite ihmettelen, miten äidit ylipäätään jaksavat lasten kanssa. Kaksin, saati sitten yksin lasten kasvattaminen on lajina meille täysin luonnotonta. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taakse päin, kun mukana kasvatuksessa oli tätejä ja setiä ja mummoja ym.
Olemme laumaeläimiä, mikä muu laumaeläin hoitaa yksin jälkeläiset?
Ymmärsinkö oikein että ap kököttää sisällä koko päivän turhautuneena? Olisin kyllä tullut hulluksi tuolla tavalla.
Ainakin kaksi ulkoilua ja muuta ohjelmaa oli meillä! Eihän siellä sisällä kukaan jaksa kököttää!
Minä en tiennyt sen olevan vaan vaihe, kun oli se vaihe. Selvisin siitä pitkälti kuulosuojaimilla. Lapsi ei kävellyt vielä, joten sitteriin keittiön / olkkarin / makkarin jne lattialle ja sai katsella puuhiani.
Jos alkoi huutamaan, niin kuulosuojaimet päähän kunnes homma hoidettu, sen jälkeen sylittely. Joskin en juuri syönyt noihin aikoihin. Imetin aina, kun lapsi halusi. Eli koko ajan.
Ulos pääsimme samalla tyylillä. Lapsi valmiiksi rattaisiin huutamaan, sitten itseni valmiiksi. Hiusten pesu ja suihku onnistui joko niin, ett mies oli lapsen kanssa (illalla) tai lapsi konttaamaan alasti kylppärin lattialle.
Päikkäriaikaan jos olimme kotona, niin makasin kylki kyljessä lapsen kanssa tuijottamassa telkkaria. Ilman MITÄÄN huonoa omatuntoa! :D
Järjissäni selvisin lähinnä sen avulla, että illalla mies nukutti lasta ja katsoin TV:tä viinilasin kera. Se yksi lasi kyllä ehti haihtua ennen yöimetystä, ja rauhoitti hermojani. Sitten nukkumaan ja jossain vaiheessa yötä lapsi viereen ja lisää unta.
Hoitopaikka auttoi kummasti asiaa. Siis lapsen päivähoito :D Nyt 2-vuotiaani haluaa enää harvoin syliin tai halattavaksi. Lelut kiinnostaa enemmän. Usko tai älä, vähän on ikävä sitä roikkuvaa, kiljuvaa, kaiken energian imevää vauvaa.
Vierailija kirjoitti:
Voivoi. Näin teinien äitinä muistelen miten helppoa ennen olikaan.
Just joo. Mun lapset sairasteli pienenä paljon ja oli vaikee allergia. Oli tosi raskasta ja välillä masentavaa. Kyllä lapsen ensimmäiset vuodet voivat olla monin tavoin tosi raskaita. Mikäs raskasta teineissä on??? Osaavat ihan itse hoitaa itsensä, jos on jaksettu kasvattaa. Eihän teinit tarvi kun perusrutiinit ja läsnäolevan aikuisen joka osaa tukea heitä heidän tunnekuohuissaan ja haasteissaan Mikä siinä on raskasta? Aikuinen voi pääosin tehdä mitä itse haluaa, pikkulapsivaheessa omaa elämää ei ole.
Kuin taikaiskusta, kun se melko sadulta kuulostaakin. Jokaikinen lapsi jonka olen tavannut, on kiukutellut jossain vaiheessa elämäänsä varsinkin ulkovaatteiden laiton yhteydessä, vaikka pukijat olisi kuinka nauravaisia. Jos siihen menee hermo niin tarkoittaa että on hyvin samankaltainen kuin suurin osa äideistä, eikä sitä ettei osannut toimia tilanteessa oikein. On aika absurdia alkaa trollailemaan tällaisiin ketjuihin jostain hyväntuulisesta lapsen kohtaamisesta. Tietty asenne vanhemmuudessa vaikuttaa pitkällä tähtäimellä, mutta arjen ketutusta ei voi kaikkea välttää eikä tarvitsekaan. Kukaan ei ole aina seesteinen.