Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut pienten lasten vanhemmat jaksatte sekoamatta?
10.12.2018 |
Minulla on vain yksi lapsi, 1-vuotias. Tämä on aivan kamalaa, kun ikinä ei saa tehdä mitään ilman että tuo roikkuu jalassa kiinni. Jos otan askeleenkin hänestä poispäin, alkaa hirveä huuto. Nyt tämä on jotenkin erityisen pahana. Ajattelin tänään viedä tuon pihalle leikkimäön, mutta en saanut edes pukea rauhassa, niin lähti kaikki motivaatio ja ei enää itseäni kiinnostanut lähteä.
Nyt kun tuo nukkuu, en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Kotipalvelua olisi mahdollista saada, mutta olen niin loppu etten edes jaksa soittaa varata aikoja. Jos joku neuvolan perheohjaaja käy välillä juttelemassa, se on pahempaa kuin lapsen kanssa kahdestaan oleminen, kun ei saa juteltua kun tuo lapsi koko ajan tunkee lähelle.
En kaipaa kyllä täältäkään mitään ratkaisua tähän, vaan enemmän jotain omia kokemuksia, että mikä on saanut teidät olemaan antamatta lastanne pois?
Kommentit (99)
Voivoi. Näin teinien äitinä muistelen miten helppoa ennen olikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Ei tule. Ja aiemman kommentoijan teinit varmaan osaavat edes puhua ja kertoa mikä vituttaa. Ja varmasti eivät edes halua lähelle. Mutta tuo hemmetin tarrautuja ei osaa puhua. Koko ajan vaan kitisee ja on kädet ojossa syliin. Jossain vaiheessa edes jonkin aikaa leikki tyytyväisenä lattialla, mutta ei enää.
Oikeasti voisin mieluummin olla vaikka ihan oikeassa vankilassa. Siellä saisi olla enemmän yksin ja rauhassa. Tätä voisi käyttää kidutuskeinona. Varmasti jokainen kidutettava tunnustaisi syyllisyytensä, jos laitettaisi kuulusteluhuoneeseen yksivuotiaita vaatimaan koko ajan jotain. Ei saisi syödä, ei hengittää, ei katsoa mihinkään muualle kuin lasta vaan silmiin koko ajan. Tämä on elämäni painajainen! Kauanko teillä on tällainen ripustautumisvaihe kestänyt?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Ei tule. Ja aiemman kommentoijan teinit varmaan osaavat edes puhua ja kertoa mikä vituttaa. Ja varmasti eivät edes halua lähelle. Mutta tuo hemmetin tarrautuja ei osaa puhua. Koko ajan vaan kitisee ja on kädet ojossa syliin. Jossain vaiheessa edes jonkin aikaa leikki tyytyväisenä lattialla, mutta ei enää.
Oikeasti voisin mieluummin olla vaikka ihan oikeassa vankilassa. Siellä saisi olla enemmän yksin ja rauhassa. Tätä voisi käyttää kidutuskeinona. Varmasti jokainen kidutettava tunnustaisi syyllisyytensä, jos laitettaisi kuulusteluhuoneeseen yksivuotiaita vaatimaan koko ajan jotain. Ei saisi syödä, ei hengittää, ei katsoa mihinkään muualle kuin lasta vaan silmiin koko ajan. Tämä on elämäni painajainen! Kauanko teillä on tällainen ripustautumisvaihe kestänyt?
Ap
Se on ihan normaali kehitysvaihe. Nimitin omiani apinalapsiksi tossa vaiheessa kyn olivat niin kiinni minussa.
T teinien äiti
Normaalilta kuulostaa. Leiki ja puuhaile lapsen kanssa että hän saa haluamansa huomion. Pehmeästi häntä voi toki ohjailla, en jättäisi mitään suunniteltua tekemättä sen takia että lapsi on ”hankala”?? Eli ulos joka päivä, kerhoon tai vaikka kirjastoon kunhan keksitte jotain puuhaa. Lapsellakin on siellä muuta katseltavaa kuin äiti...
En ylipäätään ymmärrä miksi sinne kotiin hautaudutaan päiväkausiksi? Toki koko elämän töissä tai koulussa olleena on ollut pakko lähteä joka päivä johonkin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minua lohdutti ainakin ajatus että mitä enemmän vietetään aikaa yhdessä ”jutellen” lukien ja leikkien yms niin sitä nopeammin lapsi kehittyy ja muuttuu älykkääksi ja vuorovaikutustaidot kasvaa ja niin oma lapseni onkin aina kehittynyt tosi nopeasti ja tullut fiksuksi sekä meille on kehittynyt erityisen läheinen side joka osalta vanhemmista näyttää nykyään puuttuvan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Ei tule. Ja aiemman kommentoijan teinit varmaan osaavat edes puhua ja kertoa mikä vituttaa. Ja varmasti eivät edes halua lähelle. Mutta tuo hemmetin tarrautuja ei osaa puhua. Koko ajan vaan kitisee ja on kädet ojossa syliin. Jossain vaiheessa edes jonkin aikaa leikki tyytyväisenä lattialla, mutta ei enää.
Oikeasti voisin mieluummin olla vaikka ihan oikeassa vankilassa. Siellä saisi olla enemmän yksin ja rauhassa. Tätä voisi käyttää kidutuskeinona. Varmasti jokainen kidutettava tunnustaisi syyllisyytensä, jos laitettaisi kuulusteluhuoneeseen yksivuotiaita vaatimaan koko ajan jotain. Ei saisi syödä, ei hengittää, ei katsoa mihinkään muualle kuin lasta vaan silmiin koko ajan. Tämä on elämäni painajainen! Kauanko teillä on tällainen ripustautumisvaihe kestänyt?
Ap
Joku lapseton tämän on kirjoittanut. Laitan sata tonnia likoon, että ei ole lasta. Jos ap haluaa ilmoittautua, niin tässä on tarjoukseni ihan julkisesti.
Mutta jatkataa te muut tästä fiiliksiä saavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa tosiaan lähteä sieltä kotoa. Yhden kanssahan se on helppoa. Me käytiin joka aamupäivä puistossa ja iltapäivällä unien jälkeen kaupungilla eri paikoissa.
En osaa sanoa muutakuin että ohi se menee. Omat lapset on nyt 3,5 ja 6v. Välillä saan jo olla pitkiäkin aikoja ihan rauhassa. Voin katsoa omaa ohjelmaa rauhassa. Yms.
Ekaan kahteen/kolmeen vuoteen oli melko mahdottomuus kummankin kanssa. Toinen tosin oli vähän vähemmän kylkiapina kuin toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna toisen vanhemman hoitaa ja lähde itse vähän relaamaan. Hulluksihan tuossa tulee muuten.
Tiedän, mistä puhut. Mulla samanikäinen lapsi, jonka kanssa oon vielä jonkin aikaa kotona.
Välillä tulee päiviä, kun tuntuu, että pää hajoaa siihen kitinään ja kiukutteluun, väsymykseen. Kun kaikesta tulee huuto, pukemisesta, vaipanvaihdosta, syömisestä... Laitan tähän alle sellaisia asioita, jotka on auttaneet mulla:
- Kutsu vieraita kylään tai käykää itse kylässä. Kun on aikuista seuraa ja mielekästä rupattelua, on helpompi kestää kitinää. Ja yleensä lapsikin rauhoittuu, kun on vieraita ihmisiä tai vieras paikka (tämä toki saattaa olla lapsikohtaista, mutta tää toimii meillä).
- Lähde ulos, vaikka pukeminen olisikin yksi painajainen. Se useimmiten kannattaa! Ulkoilma virkistää itseä ja lasta, vaikka siellä ei viihtyisi kuin hetken.
- Tingi vaatimuksista. Laita joskus suosiolla lastenohjelmat pyörimään ja katselkaa niitä. Sinä voit samalla olla puhelimella ja saada vähän aikaa omille ajatuksillesi.
- Onko sinulla puoliso? Pyydä häntä ottamaan yhteyttä kotiapuun puolestasi. Meillä tehtiin näin, koska olin itsekin aivan liian uupunut soittaakseni sinne.
Te, jotka vähättelette yksivuotiaan kanssa olemiseen liittyviä vaikeuksia: luuletteko, että tuosta on jotain apua? Vaikka myöhemmin osoittautuisikin, että tämä vaihe on verrattain helppo, niin juuri nyt tässä hetkessä tämä on välillä tosi rankkaa. Ja silloin on ihan oikein pyytää apua ja tukea.
Aloittajalle paljon tsemppiä, ymmärrän sua! ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä niiiin tiedän ton tunteen. Ja muistan myös, muten turhauttavalta tuntui vanhempien äitien huokailut siitä, että "nauti nyt kun lapsi on pieni ja lähellä, se kasvaa niin äkkiä".
Joo. Mitään ei oikein osaa arvostaa, ennenkuin sen menettää/se on ohi.
Omat lapset nyt isoja, toinen muutti opiskelujen myötä pois ja toinen asuu kyllä kotona, muttei häntä enää näe eikä häntä kiinnosta äidin seura yhtään.
Mulle tää irtipäästäminen tekee kauhean kipeää. Ikävöin lapsiani jo nyt, niin että kurkkua kuristaa. Se aika todellakin on mennyt iäksi, että istuivat sylissä tai vieressä muuten, olivat lähellä. Sitä ei tule enää koskaan. Kai tähän tottuu, pakkohan sitä on.
Hae kuitenkin apua, ja yritä jaksaa!
Tsemppiä ap.
Älä lue noita vähätteleviä kommentteja. Jokainen kokee asiat eri tavoin eikä kukaan voi tulla sanomaan sulle ettet saisi kokea tota aikaa kamalana.
Minkälainen vauva-aika oli? Tuliko ahdistus- tai masennusoireita? Mulle tuli ja koin pikkulapsiajan ahdistavana, ikään kuin jälkioireena synnytyksen jälkeisestä ahdistuksesta.
Ikävä totuus on ettei mikään muu tuossa auta kuin aika. Mutta tässä mun tapoja saada aika tuntumaan siedettävämmältä:
1. Saisitko lapsen hoitoon isälle tai vielä parempi jos jollekin ulkopuoliselle niin että pääsisit lapsen isän kanssa hengähtämään?
2. Tekemistä ja seuraa pitkiin päiviisi. Äitikavereita?
3. Juttele asiasta aina kun vaan jaksat jonkun kanssa yhtään puhua.
Paljon tsemppiä. Tiedän että tuntuu nyt kaukaiselta ja että sua varmaan enemmän ärsyttää tää kommentti, mutta aika on nyt sun vihollinen ja samaan aikaan ystävä. Vääjäämättä se kuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti.
Kaduttaa että ikinä aloin lasten tekoon.
Hyvä työ meni kun en pysy kehityksen perässä.
Ja ymmärrys siitä että toi kivi (plus ukko niin kivet) on mun jalassa vielä 16 vuotta.
Ajatus masentaa.
Miks mulle kävi näin?
N24
Onhan noita rankkoja vaiheita pikkulapsiaikana. Etenkin ekan kanssa, kun muutos entiseen on suuri. En minäkään ole koskaan jaksanut tehdä mitään "järkevää" päiväuniaikaan (3 lasta), mutta olen pitänyt sitä ihan normaalina. Tee sinäkin vain mukavia asioita kun taapero nukkuu. Jos toinen vanhempi on kuvioissa niin ota iltaisin omaa aikaa kun hän on lapsen kanssa. Tiedosta, että tuo vaihe menee ohi pian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee vielä päivä, kun haikeana muistelet vauva-aikaa.
Ei tule. Ja aiemman kommentoijan teinit varmaan osaavat edes puhua ja kertoa mikä vituttaa. Ja varmasti eivät edes halua lähelle. Mutta tuo hemmetin tarrautuja ei osaa puhua. Koko ajan vaan kitisee ja on kädet ojossa syliin. Jossain vaiheessa edes jonkin aikaa leikki tyytyväisenä lattialla, mutta ei enää.
Oikeasti voisin mieluummin olla vaikka ihan oikeassa vankilassa. Siellä saisi olla enemmän yksin ja rauhassa. Tätä voisi käyttää kidutuskeinona. Varmasti jokainen kidutettava tunnustaisi syyllisyytensä, jos laitettaisi kuulusteluhuoneeseen yksivuotiaita vaatimaan koko ajan jotain. Ei saisi syödä, ei hengittää, ei katsoa mihinkään muualle kuin lasta vaan silmiin koko ajan. Tämä on elämäni painajainen! Kauanko teillä on tällainen ripustautumisvaihe kestänyt?
ApJoku lapseton tämän on kirjoittanut. Laitan sata tonnia likoon, että ei ole lasta. Jos ap haluaa ilmoittautua, niin tässä on tarjoukseni ihan julkisesti.
Mutta jatkataa te muut tästä fiiliksiä saavat.
Miten se on niin vaikea tajuta, että joku voi ihan oikeasti tuntea näin? En kyllä lapsettomana olisi edes osannut keksiä mitään tällaista tarinaa, koska olen ennen lasta ajatellut, että kyllä se oma lapsi on niin erityinen että sitä sitten jaksaa. Enkä ole edes mikään yh. Jos olisin, varmaan hirttäisin itseni.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa tosiaan lähteä sieltä kotoa. Yhden kanssahan se on helppoa. Me käytiin joka aamupäivä puistossa ja iltapäivällä unien jälkeen kaupungilla eri paikoissa.
Ei se nyt välttämättä suorastaan helppoakaan ole. Joo, on varmaan vielä haastavampaa useamman lapsen kanssa, mutta kyllä ulkoilu tai kaupungilla olo voi yhdenkin kanssa imeä voimia.
Mieti sitä lastenhoitajaa, joka kärrää omat lapset 06 hoitoon, menee pk:lle avaamaan ovet, hoitaa 24 lasta täyden työpäivän, hakee omat hoidosta, menee niiden kanssa kauppaan, tekee kotityöt ja viettää laatuaikaa niiden kanssa JA tekee seuraavana ja sitä seuraavana päivänä saman uudestaan ;)
Vierailija kirjoitti:
Mieti sitä lastenhoitajaa, joka kärrää omat lapset 06 hoitoon, menee pk:lle avaamaan ovet, hoitaa 24 lasta täyden työpäivän, hakee omat hoidosta, menee niiden kanssa kauppaan, tekee kotityöt ja viettää laatuaikaa niiden kanssa JA tekee seuraavana ja sitä seuraavana päivänä saman uudestaan ;)
Mun mielestä jokaisella on oikeus kokea oma elämäntilanteensa kuormittavaksi, vaikka jollain toisella ehkä onkin vaikeampaa. Jokaisen resurssit ja näkökulma on erilaiset, joten tuommoinen vertailu ja arvottaminen on turhaa. Sille lastenhoitajallekin vois joku sanoa, että sulla sentään on työpaikka tai lapsia tai rahaa ruokaan. Joillakin ei ole niitäkään tai joku voi elää sodan keskellä. Aina löytyy joku, jolla menee huonommin. Joten mielummin vois keskittyä kuuntelemiseen ja rohkaisuun ja jättää sikseen sellaiset vihjailut, että eihän sulla nyt ole edes oikeasti rankkaa.
Eiköhän tuokin ole joku vaihe. Tuota odotellessa. Kotona 2kk vauvan kanssa ei vielä kokemusta.