Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut pienten lasten vanhemmat jaksatte sekoamatta?
10.12.2018 |
Minulla on vain yksi lapsi, 1-vuotias. Tämä on aivan kamalaa, kun ikinä ei saa tehdä mitään ilman että tuo roikkuu jalassa kiinni. Jos otan askeleenkin hänestä poispäin, alkaa hirveä huuto. Nyt tämä on jotenkin erityisen pahana. Ajattelin tänään viedä tuon pihalle leikkimäön, mutta en saanut edes pukea rauhassa, niin lähti kaikki motivaatio ja ei enää itseäni kiinnostanut lähteä.
Nyt kun tuo nukkuu, en jaksa mitään muuta kuin maata sohvalla. Kotipalvelua olisi mahdollista saada, mutta olen niin loppu etten edes jaksa soittaa varata aikoja. Jos joku neuvolan perheohjaaja käy välillä juttelemassa, se on pahempaa kuin lapsen kanssa kahdestaan oleminen, kun ei saa juteltua kun tuo lapsi koko ajan tunkee lähelle.
En kaipaa kyllä täältäkään mitään ratkaisua tähän, vaan enemmän jotain omia kokemuksia, että mikä on saanut teidät olemaan antamatta lastanne pois?
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Minä en tiennyt sen olevan vaan vaihe, kun oli se vaihe. Selvisin siitä pitkälti kuulosuojaimilla. Lapsi ei kävellyt vielä, joten sitteriin keittiön / olkkarin / makkarin jne lattialle ja sai katsella puuhiani.
Jos alkoi huutamaan, niin kuulosuojaimet päähän kunnes homma hoidettu, sen jälkeen sylittely. Joskin en juuri syönyt noihin aikoihin. Imetin aina, kun lapsi halusi. Eli koko ajan.
Ulos pääsimme samalla tyylillä. Lapsi valmiiksi rattaisiin huutamaan, sitten itseni valmiiksi. Hiusten pesu ja suihku onnistui joko niin, ett mies oli lapsen kanssa (illalla) tai lapsi konttaamaan alasti kylppärin lattialle.
Päikkäriaikaan jos olimme kotona, niin makasin kylki kyljessä lapsen kanssa tuijottamassa telkkaria. Ilman MITÄÄN huonoa omatuntoa! :D
Järjissäni selvisin lähinnä sen avulla, että illalla mies nukutti lasta ja katsoin TV:tä viinilasin kera. Se yksi lasi kyllä ehti haihtua ennen yöimetystä, ja rauhoitti hermojani. Sitten nukkumaan ja jossain vaiheessa yötä lapsi viereen ja lisää unta.
Hoitopaikka auttoi kummasti asiaa. Siis lapsen päivähoito :D Nyt 2-vuotiaani haluaa enää harvoin syliin tai halattavaksi. Lelut kiinnostaa enemmän. Usko tai älä, vähän on ikävä sitä roikkuvaa, kiljuvaa, kaiken energian imevää vauvaa.
Meillä taas ei edelleekään ole juurikaan helpottanut tuo äidin tarvitseminen 2-vuotiaanakaan. Mulla on kohta 1v ja toinen reilu 2v lapset ja molemmilla on jokin vaihe, että roukkuvat päivät läpeensä puntissa ja taistelevat paikasta mun sylissä. Jossain vaiheessa tämä oli jo vähän helpompaa, mutta nyt on vaihteeksi todella vaikea irrottautua mihinkään hommaan noista sylikateista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä tein pienelle aina jotain leikkejä. Otin pienen jakkaran ja järjestin siihen leluja kahteen kerrokseen ihmeteltäväksi.
Tai erilaisia lelusommitelmia.
Otat vaikka matkalaukun ja laitat joka taskuun pienen pehmoeläimen.
Anna joulukalentereja availtavaksi.
Ota kauhat ja kattilat kaapista matolle kopisteltaviksi.
Aika pieni jo katsoo kivaa lastenohjelmaa.
Kaikki lelut joista lähtee erilaisia ääniä, kiinnostavat vähän aikaa. Ne täytyy välillä laittaa piiloon ja kuukauden päästä ovat uusia.
Heti kun voi pyytää kaverin kotiin, alkaa helpotus, tenavat ihmettelee toisiaan ja sekoilee keskenään, meillä oli talo täynnä lapsia. Ja kun voi päästää kavereiden kanssa ulos niin siellä se ilta menee.
Nyt monia lastenvideoita ja lukemattomia tv- ja pc-pelejä pelannut ainokainen opiskelee toisella paikkakunnalla insinööriksi. Ei ole pelaaminen ja lastenohjelmat täysin pilanneet, urheilullinenkin on.Nyt teen kissoille näitä leikkejä, etteivät jatkuvasti kiehnää jaloissa....
Nyt heti ensiks, niin mitä jos sittenkin kaivaisit sen lapsen isän komerosta olemaan jälkikasvunsa kanssa??
Mä olen vaan hyväksynyt sen että pieni tarvitsee mua ja istunut alas sohvalle katsomaan telkkua. Siinä sohvalla olen aina saatavilla ja tukikohtana taaperolle. Jos alan siivoamaan niin se on aivan varmaa että toinen pyytää syliin tai roikkuu jalassa kiinni. Mutta kyllä se menee varmasti pian ohi. Tai siis tällä hetkellä saan tehtyä hommia jos annan lapsille tabletin käteen. Mutta sitä ei varmaan kaikki äidit halua tehdä.
Monen mielestä tuo on kaikkein väsyttävin vaihe lapsen kanssa. Siinä pitää vain hyväksyä, ettei rauhassa juoda mitään kahvikupposia ja kotitöiden tekeminenkin tuntuu melkein paheelliselta ajan varastamiselta itselleen lapsen roikkuessa jalassa kiinni. Silti kehottaisin sinua nyt pääasiassa ottamaan itseäsi niskasta kiinni. Asenteesi ja puhetapasi lapsesta on niin ruma, että lapsi vaistoaa sen kyllä. Ja se voi olla yksi lisäsyy siihen ripustautumiseen. Sinä olet lapsesi kaikki kaikessa, hänen henkensä on ihan sinun käsissäsi ja jos/kun lapsi vaistoaa ärtymisesi, hänellä on oikeasti hätä. Saat varmaan vaatteet teidän kummankin päälle ja sitten lähdette avoimeen kerhoon tai puistoon. Sinäkin saat tärkeitä aikuiskontakteja. Kasva aikuiseksi. Vaikka väsyttää, voi toimia moraalisesti oikein, ja siitä saa hyvän mielen. On hyvä, että väsymyksestä ja kyllästymisestä voi puhua vapaammin kuin ennen, mutta toisaalta ne eivät poistu sillä, että valittaa aamusta iltaan, pahenevat vain. Ja jos toistuvasti valitat lapsesi kamaluudesta lapsen kuullen (mitä usein tapahtuu), sinulla on edessä ihan uusia, mielenkiintoisia vaikeuksia lapsesi kanssa, kun hän kasvaa.
Meillä myös taapero on hyvin takertuva. On tärkeää saada omaa aikaa vaikka olet äiti. Meidän muksu itkee riivatusti kun jää hoitoon, mutta jätän silti, rauhoittuu kyllä ajan kanssa.
Päiväkotiin voidaan hakea paikkaa,ehkä perhepäivähoito olisi noin pienelle parempi, päiviä ei tarvitse olla kuin pari kolme viikossa, niin saat levätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä myös taapero on hyvin takertuva. On tärkeää saada omaa aikaa vaikka olet äiti. Meidän muksu itkee riivatusti kun jää hoitoon, mutta jätän silti, rauhoittuu kyllä ajan kanssa.
Päiväkotiin voidaan hakea paikkaa,ehkä perhepäivähoito olisi noin pienelle parempi, päiviä ei tarvitse olla kuin pari kolme viikossa, niin saat levätä.
Jos on hoitovapaalla niin eipä sitä ainoaa lasta voi hoitoon laittaa. Kun häm on sen vapaan peruste.
Enkä kyllä tajua että miten viidestä arkipäivästä kolme pitäisi saada levätä. Jotain rajaa.
Ap:lle sanoisin lohduksi samaa mitä muutkin ovat jo sanoneet: Tuo on tosiaan vaihe, joka on helvetin rasittava, mutta menee ohi.
Ekan lapsen kohdalla muistan lapsen ollessa n. 5 kk, miten juttelin kavereilleni, että tässähän alkaa elämä helpottua niistä ensi kuukausista, että nyt alkaa tuntua että voisi joskus toisenkin lapsen tehdä, ja kaverit varoittelivat, että älä vaan tee tässä vaiheessa toista, että ootappas kun lapsi lähtee liikkeelle, että kohta oot helisemässä sen kanssa!
Aivan totta! Pahin vaihe oli mielestäni juuri 1-1,5 v. kun lapsella on kauhea into tehdä kaikkea, muttei vielä taitoja. Liikkeellä ollaan, mutta kaatuillaan ja putoillaan. Kaikkea halutaan räplätä, etenkin kiellettyä ja vaarallista. Ja vanhemman pitäisi tietysti olla koko ajan mukana auttamassa siinä mihin omat taidot ei riitä. Niin kuin nostamassa tietokoneen ääreen sekoilemaan, avaamassa laatikoita joissa on mm. leipäveitsiä tai ojentelemassa sähköjohtoja pureskeltavaksi. Jos ei auteta, alkaa hirveä huuto ja suorin vartaloin selälleen heittäytyminen niin että hyvä ettei ole kallo halki.
Mutta ohi se menee. Kyllä se elämä alkaa hymyillä sitten, vaikka nyt tuntuisi, että olet ikuisissa kahleissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritä ajatella asiaa lapsesi kannalta: miltä sinusta tuntuisi jos täällä tunteenpurkaukseesi vastaus olisi vain ärsyyntymistä ja moitteita?Kaipaisitko kuitenkin ennemmin ymmärrystä ja lohduttavia sanoja? Lapsesi on myös väsynyt ja harmistunut, hänellä ei vain ole mahdollisuutta osoittaa sitä muuten kuin sinussa roikkumalla ja itkemällä.
Takertumisvaiheessa pyri olemaan lapselle läsnä. Ei puhelin kädessä, vaan laita vaikka omaa lempimusiikkiasi kuulumaan, hyräile mukana, tanssi lapsen kanssa, köllötelkää lattialla ja anna pienen kiipeillä päälläsi, mitä vain mikä tuntuu mukavalta ja miten saatte kontaktin toisiinne. Hän tankkaa itselleen turvallisuutta. Varmuuden siitä että olet häntä varten vaikka hän onkin erillinen ihminen. Omat lapseni (4 kpl) rakastivat olla kantorepussa, yksivuotias menee jo selkäpuolellakin hyvin, jolloin kädet saa ihan eri tavalla vapaaksi.
Jos ei muuten lähistöltä löydy niin etsi vaikka neuvolasta tai perhekahvilasta samassa tilanteessa olevia äitejä. Saat vertaistukea, suunnilleen saman ikäiset lapset viihtyvät yhdessä ja on helppo kyläillä puolin ja toisin kun kodit on valmiiksi varusteltu pienelle sopivaksi. Sitäpaitsi kaiken ei tarvitse olla tiptop, toinen äiti ymmärtää että on vaan päiviä jolloin edes astioiden korjaaminen pöydästä ei luonnistu.
Tsemppiä ja toivottavasti jaksat ihan jo silläkin ajatuksella että pikkulapsivaiheen mentyä lapsen kannalta hyvin on jatkossa helpompaa. Ja niin paskalta kuin se kuullostaa niin tämä on vain vaihe. Jos lapsesi saa tankattua perusturvallisuutta itselleen niin muutaman kuukauden päästä kotonanne asuu innokas tutkija jonka perässä saat mennä viipottaa.
Tuo taaperovaihe on ehkä hankalin. Ihmeellinen äitiriippuvuus ja lapsi menee jo kovaa, mutta järkeä ei vielä ole yhtään päässä. Kaikkea pitää varoa.. Onneksi on vain vaihe. Poika nyt 4v, edelleenkin kyllä on perässä jatkuvasti, mutta nyt lapsen kanssa voi jo kommunikoida paljon paremmin ja se helpottaa paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voivoi. Näin teinien äitinä muistelen miten helppoa ennen olikaan.
Totta ja noi alapeukuttajat sen vielä joskus tajuaa.
Jos tästä selviän hengissä niin ihan kiva.
Mulla vuosikas, vauhdikas poika. Roikkuu jalassa tai sitten juoksen hänen perässään vahtimassa.
Olen ratkaissut asian niin, että en edes yritä tehdä kotitöitä ollessani kaksin hänen kanssaan. Yritän ottaa mahdollisimman rennosti, niin sitten ei ala ärsyttämään se, että ei saa asioita tehtyä.
Iltaisin isän leikittäessä lasta sitten siivoan, lähden ehkä yksin kävelylle tmv.
Lapsi ei ole esikoiseni, joten tiedän, että niitä hommia ehtii taas tehdä sitten myöhemmin.
Kodin ulkopuolella lapsen kanssa menee kivasti, kun hänellä on paljon uutta ihmeteltävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksivuotias voi jo hetken viihtyä jonkin yksinkertaisen piirretyn tai musiikkiohjelman äärellä, jos tarvitaan rauhoittumishetkeä. Esim Areenasta löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voivoi. Näin teinien äitinä muistelen miten helppoa ennen olikaan.
Höpöhöpö
Vierailija kirjoitti:
Ite ihmettelen, miten äidit ylipäätään jaksavat lasten kanssa. Kaksin, saati sitten yksin lasten kasvattaminen on lajina meille täysin luonnotonta. Ei tarvitse mennä monta vuosikymmentä taakse päin, kun mukana kasvatuksessa oli tätejä ja setiä ja mummoja ym.
Olemme laumaeläimiä, mikä muu laumaeläin hoitaa yksin jälkeläiset?
Tämä!!
Miksi hän on sinussa fyysisesti kiinni?
Mitä sulle nykyään kuuluu ap? Lapsikin on jo isompi.
Voi että. Minulla oli tuore lastensairaanhoitajan koulutus taustalla ja ideologia miten olen maailman paras äiti ja omani oli virkein ikinä nähty poikalapsi joka huusi ja oksensi ensimmäiset 10kk ja kaatui päälaelleen 3 kertaa päivässä. Poika oppi juoksemaan ennen kuin kävelemään ja tuttavat kuvasivat häntä lapseksi joka ei ota yhtään kävelyaskelta 11 kuukautisena.
Ja ne vaahtosammuttimen kokoisen raivokohtaukset, huh.
Joo, kaikki armo tuoreille äideille, jotka ovat katsoneet netflixiä odotusaikana. Alku on rankkaa. Yrittäkää jaksaa.
Itselle tuli tosi paha stressiallergia ja kädet aukesi ihan verille ja lapsikin oli ihan veressä kun hoidin ja jouduin ottamaan kumihanskat käyttöön. Ottakaa te vähän rennommin ja hakekaa apua ajoissa.
Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen kuten minä yritin.