Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?

Kun äitini kuoli, tajusin, että nyt minulla ei ole enää ketään sellaista ihmistä, kenelle voi soittaa koska tahansa vaikkei olisi mitään asiaa. Äiti ilahtui aina eikä ikinä ihmetellyt tai kysellyt, eikä ollut kiireinen.

Moni pelkää joutumista hoivakotiin tai sairaalaan.

Pois kotoa, toisten armoille.

Helpotus. Valtava helpotus.

 Kun kuulin asiasta valtava paino hellitti harteiltani.

Vaikka emme olleet väleissä useampaan vuoteen emmekä tavanneet eikä muutenkaan mitään yhteyttä, se että tiesin että se ihminen on jossain  se myrkky vaikutti elämässäni. Siitä vapaaksi pääseminen ei käynyt ihan äkkiä mutta ajan kuluessa aina vai helpottanut.

Se muuttaa elämän lopullisesti. Vaikka on omat lapset ja itsekin keski-iässä, niin silti se muutti kaiken. Tietty ajanjakso päättyi. Ja se suru on voimakas. Joku primitiivinen suuri suru se vaan on vaikka aikuinen on itsekin.

Toivon että rotat kuolisi hyvin äkkiä. Toisella onneksi on jo syöpä, ja toinenkin polttaa topan kaks röökiä päivässä. Paras rotta on kuollut rotta.

Kuolema näkyi jo pitkälle ja vei myös mielen. Tupakka tappoi 76 vuotiaana. 2 askia päivässä. Tavallaan helpotus sillä oli tehnyt jo lemikille pahoja. Oikeuden kautta tulivat minulle.

Ei tuntunut miltään, välit olivat olleet poikki siinä kohtaa kymmeniä vuosia. Veli ilmoitti ja alettiin rationaalisesti miettiä perukirjoituksen järjestämistä, kun en pääse paikanpäälle, asun niin kaukana.

Veli oli äidin kultalapsi, minua kaltoinkohdeltiin koko lapsuus ja nuoruus. Viimeisenä tekonaan äiti yritti myydä minut puliukoille, yritti järjestää asumiseni sinne heidän luokseen, olinhan äidin mukaan huåra ja myin itseäni jo valmiiksi rekkamiehille. Kun sain omia lapsia, äiti vannoi tuhoavansa heidät niin etten saa pitää heitä. Kuoleman kohdatessa oli ajatus lohdullinen: hän ei pysty enää koskaan satuttamaan minua millään tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Kun äitini kuoli, tajusin, että nyt minulla ei ole enää ketään sellaista ihmistä, kenelle voi soittaa koska tahansa vaikkei olisi mitään asiaa. Äiti ilahtui aina eikä ikinä ihmetellyt tai kysellyt, eikä ollut kiireinen.

Tämä juuri. Äiti oli se ainoa ketä jaksoi aina olla kiinnostunut ihan kaikesta mitä höpisen. Vaikka mulla ei mitään erityistä asiaa olisi ollutkaan. Ei ole ketään enää jolle voisi vain höpistä höpisemisen ilosta. On mulla veli ja veljeni poika, mutta ne on molemmat sellaisia tyypillisiä äijiä että puhutaan pelkät asiat, eikä mitään ylimääräistä. Joskus kun veljeni ottaa kaljaa, hän saattaa haluta ihan vain hölistä. Mutta sekin on yleensä negatiivista vuodattamista, jolle toki on myös hyvä olla oma tilansa. Mutta kaipaan sellaista iloista kevyttä höpötystä mitä meillä äidin kanssa oli. Nyt alan ymmärtää sellaisia omituisia höpöttäjiä jotka tulevat juttelemaan niitä näitä jossain. Esimerkiksi hautausmaalla eräs mummo alkoi kovasti höpöttämään mulle. Nuorempana olisin varmaan vaihtanut muutaman sanan ja lähtenyt menemään, mutta nyt jäin vilusta huolimatta jaarittelemaan hänen kanssaan pitkäksi aikaa. Siinä käytiin vaikka mitä aiheita läpi ja kumpikin saatiin puheripuloida kunnolla.

No olihan se kauheaa. Itkin välillä kuoleman jälkeen ja hautajaisissa itkin koko ajan. Sen jälkeen olin suunnilleen itkuni itkenyt. Näin hänet kuolleena ja hän näytti hyvin levolliselta. Siitä on nyt yli 6 vuotta ja suren nykyään vain sitä, että hän ei ollut turvallinen ja kannustava äiti, jollaista olisin tarvinnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Saman huomasin kuolevan ukkini kasvoissa. Kasvot eivät enää olleet saman ihmisen ja ilme oli tuskan vääristämä (kivulias syöpä vei).

Oli jotenkin absurdia kun heti kuoleman jälkeen kimpaannuin hoitajalle joka ei meinannut luovuttaa ukin tekareita takaisin.

Minun oli pakko saada hampaat ukille suuhun, jotenkin lapsenomaisesti ajattelin että eihän kukaan tunnista ukkia ilman hampaita ja ukille tulee hankaluuksia arjessa.

Aivot ei jotenkin tajunneet heti siyä että eihän ukki tekareita enää tarvitse. Kai se vaan shokeerasi niin paljon kun 65 vuotiaasta oli viikossa tullut 95 vuotiaan näköinen heiveröinen vanhus.

Pahoittelut ja kiitokset vielä tuolle pitkämieliselle syöpähoitajalle.

Eka jouluni ilman rakasta äitiäni. Ainoa ihminen, joka oli aidosti kiinnostunut minusta ja elämästäni.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuntunut miltään, välit olivat olleet poikki siinä kohtaa kymmeniä vuosia. Veli ilmoitti ja alettiin rationaalisesti miettiä perukirjoituksen järjestämistä, kun en pääse paikanpäälle, asun niin kaukana.

Veli oli äidin kultalapsi, minua kaltoinkohdeltiin koko lapsuus ja nuoruus. Viimeisenä tekonaan äiti yritti myydä minut puliukoille, yritti järjestää asumiseni sinne heidän luokseen, olinhan äidin mukaan huåra ja myin itseäni jo valmiiksi rekkamiehille. Kun sain omia lapsia, äiti vannoi tuhoavansa heidät niin etten saa pitää heitä. Kuoleman kohdatessa oli ajatus lohdullinen: hän ei pysty enää koskaan satuttamaan minua millään tavalla.

En voi kuvitella miltä sinusta tuntuu. Äitisi kuolema oli varmasti helpotus, mutta sulla jäi hänestä traumat. Tavallaan omalla kohdallani tilanne on pikemminkin niin päin, että äitini oli niin täydellinen unelmien äiti, että mulla jäi traumat hänen menettämisestä. Melkein toivon ettei hän olisi ollut ihan niin ihana. Hän oli juuri sellainen unelmien äiti. En keksi mitään negatiivista sanottavaa hänestä koska hän aina laittoi minut kaiken muun edelle. Hän oli tavallaan syntynyt äidiksi ja sanoi tienneensä jo ihan pienenä haluavansa olla äiti. Hän jopa jätti ensimmäisen poikaystävänsä (vaikka oli umpirakastunut) koska se mies ei halunnut lapsia. Äiti kertoi kuinka kauhealta ero tuntui, mutta tärkeintä elämässä hänellä oli olla äiti ja se kutsumus oli hänellä niin voimakas. Ja hän todella täytti tehtävänsä. Ikuinen ikävä äitini luokse.

äitini kuoli tuossa noin kuukausi sitten ja hautajaiset oli tuossa viime perjantaina ja kyllä se tuntui ihan hirveältä saada tieto juuri päivää ennemmin kun oli minun konfirmaatio ja en tuolloin tajunnut mitä oli menettäny, mutta näi jälkeen päin olen porannut aivan hysteerisesti siitä kuinka hän ei ole enään meidän keskuudessamme näkemässä kuinka hyvin poijallansa menee ja kuinka monta tärkeää tapahtumaan häneltä jäi näkemättä. mutta ikävä on aivan saatanan suuri ja toivon että olisin voinut tehdä asialle jotain.

En muista. Olin 7-vuotias. Äiti kuoli onnettomuudessa. Itkin varmasti useamman kerran, viimeistään hautajaisissa.

Ihan kamala ikävä ja jokainen päivä ajattelen häntä. Hän nukkui pois keväällä

M53

Hirveältä. Äiti kuoli reilu kuukausi sitten, enkä muuta tunnekaan kuin surua, vihaa, tyhjyyden tunnetta ja katkeruutta. Äiti oli vasta työikäinen, oli terve ja elämäniloinen ja aggressiivinen syöpä vei ihan yhtäkkiä. Kukaan ei välittänyt minusta yhtä paljon kuin äiti.

Tunnen valtavaa katkeruutta, kun kaikki ystäväni ovat saaneet pitää äitinsä, olen ainoa äiditön. Ja kun niin moni paha tai turha ihminen saa elää, muttei äiti. 

Olen itkenyt joka päivä enkä ole tuntenut vielä kertaakaan iloa tai mitään positiivista tuon elokuisen päivän jälkeen. Pelkkää tyhjyyttä tai tuskaa.

Nyt kolmekymppisenä luulin, että olisin elänyt parasta aikaa elämässä, mutta elänkin paskinta aikaa.

Kuoleman hetkellä rauhalliselta ja levolliselta. Äiti kuoli hyvin lyhyen saattohoidon jälkeen . Ehdin sairaalaan hyvästelemään.

Sitten lähdettiin hotellille, kauppaan ostamaan iltapalaa. Silloin iski hyvin voimakas epätodellisuuden tunne. Ihan kuin oisin ollut irti todellisuudesta. Oli tosi outoa miettiä iltapala juttuja ja maksaa kaupan kassalla ne jne. 

Valvoin koko yön kun  kaikki tuntui niin oudolta. 

Seuraavana päivänä aloin itkemään. Seuraavat puolitoista viikkoa itkin ja itkin ja itkin. Sillä tavoin että kyyneleet vaan valui silmistä. Nyt puolen vuoden päästä suru aaltoilee. Aina välillä tulee suullinen olo ja jopa kyyneleet . 

Elämältä katosi pohja. 

Surullinen, mut myös kiitollinen olo. Se ihminen tunsi minut kaikkein pisimpään. Nyt juuri 5 vuotta mennyt kun hyvästelin äidin, sain olla hänen vierellään aivan loppuun saakka. Siitäkin olen kiitollinen kun olin paikalla kun hän nukkui pois. Nykyisin vähintään kerran  viikossa tulee mieleeni joku hauska asia hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Riippuu tietenkin tilanteesta.

Esim. onko äiti 28 vai 95.

Oletko itse 8 vai 58.

Kuvittele itse lisää.

Niin mukava ketju tähän asti. Mutta aina löytyy joku, joka haluaa näyttää paremmuuttaan ja loukata muita kirjoittajia.