Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?

Varmaan aika tyhjältä. Mulle tuli jo semmonen olo mun iskän puolen mummon kuollessa viime kesänä. Tulin sen kanssa hyvin juttuun, sillä ollaan molemmat aika vaatimattomia, vaikka olenkin hivenen vaativampi ja kunnianhimoisempi kuin mun edesmennyt mummo. Onneks mummo ehti kertomaan evakkopolkunsa kokemukset kirjan kansien väliin vielä eläessään.

M27

Vierailija kirjoitti:

Olin 32 kun äitini menehtyi 56 vuotiaana. Oli vain vartti viimeisen puhelumme jälkeen kun menehtyi kotonaan eteisen lattialle. En ole vieläkään kokonaan päässyt yli tapahtumasta.

Ei siitä pääse eroon koskaan. Suru seuraa koko elämän raskaana ja varjostaa elämäämme. 

tia.a69v. kirjoitti:

Minulla ei sidettä omaan äitiin ollut.Kun olin pieni hän oli paljon Kiljavalan keuhkosairaala.Pieni myös kun vanhempani erosivat.Joten me lapset jäimme isälle.Koska isällä oli talo.Mihin se äiti lapset olisi vienyt? Sosiaali tukia ei 50 luku ollut,kuten nykyisin.Isäkin kuoli kun olin 11vuotias.Lastenkodin kautta,toisten nurkiin asumaan.matkalla aikuisuten oli mentävä työhön kansakoulusta ja maksetava se peti paikka,ravinto puhtaus.Yhteiskunta sitä ei puolestani tehnyt,kun olin alaikäinen!Aina se äiti mielessä oli.miltä tuntuisi hutaa mamma ,papan sijaan apuun alle 11vuotiana siis.( meillä puhutin vanhemmista mamma ja pappa) Pahalta tuntu kun koulussa pakotetiin tekemään äitien päivä kortti ,eikä äitiä,jolle ojentaa.CVuodet vieri ja oma kotikin.Työ elämässä ja lapsi sairastu vesirokkoko? päiväkotiin ei lasta viety ja töistä ei oltu pois lapsen takia 70 luku.Siloin astui äiti eli mamma kuvaan.Joku siskoistani toi hänet kotiini.Meillä oli 2 viikkoa yhdessä,hoiti poikaani,koska itse oli saitsulla kädestä,pääsin töihin.Siinä ei menenisyttä ei tulevaisutta vaan ne hetket 2 viikkoa.Kun hän ylättäen kuoli sydän kohtaus 57 vuotiana mannerheimintie H:KI.Miltä silloin tuntu? Olin oksa irti muista oksista ilman runkoa !( sille jota ärsytä txt virheet olen lukihäiriöinen . suo ne anteeksi)

Ai kuin surullista luettavaa! Olet ollut voimakas ! Hyvää kevättä sinulle ja kaikkea parasta!

Paljon yhteistä ,vaikka minulla oli äiti,mutta nuo työt nuorena jo ja tienata rahaa ,että äiti sai vähän avustusta ruokaan isolle perheelle yksinhuoltajana.

Surullistahan se oli, mutta äiti oli sairastanut pitkään ja loppuajat oli ihan muissa maailmoissa.

Kauhea ketju. Voin vain kuvitella, kuinka kauheaa on menettää äiti nuorena. Onneksi säästyin siltä.

Äitini on 80+ parantumatonta syöpää sairastava. Hänestä on kahdessa vuodessa tullut varjo entisestä. En usko, että aikaa on paljon jäljellä. Ehkä vuosi tai kaksi.

Teen jo aktiivista surutyötä, jotta pääsisin sitten helpommalla. Näin etukäteen pelottaa se yksinäisyys, vaikka on minulla on lapsia ja mieskin. Silti tällä hetkellä käsittelen eniten yksinäisyyttä. Yksin täältä lähdetään. Se henkilö, joka on aina ollut rinnalla, ei ole sekoillut tai pettänyt tai yrittänyt ottaa etäisyyttä koskaan - hän tulee jättämään minut. Sen jälkeen minä olen seuraavaksi vuorossa.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että jos ja kun äitini haluaa täältä lähteä, niin se on hänen oikeutensa. Hän on elänyt pitkän elämän, hän ei ole minulle mitään velkaa. Äiti, olet vapaa lähtemään. Ja sitten itkettää. Minä jään ihan yksin…

Tämän kirjoittamisen tuloksena tulen siihen tulokseen, että itsekäs minä vain olen, kai, kun tällaista pohdin.

En ole samaa mieltä että kuollut näyttäisi pahalta. Kun äitini kuoli kaikki rypyt lähti kasvoilta ja äiti näytti nuorelta, kauniilta ja vannon että pieni hymy oli kasvoilla, koko olemus huokui rauhaa. Minua se näky rauhoitti, syöpä kuitenkin riudutti nopeasti.

Kaipaan äitiä päivittäin, kuolemasta on kohta 6 vuotta. Haluaisin jakaa ilon lapsista äidin kanssa, olisi ylpeä mihin ollaan perheenä päästy. Äiti oli minulle aika ihminen joka auttoi, oli tukena ja ihan tieto siitä että tässä maailmankaikkeudessa on ihminen joka pitää minusta huolta ehdoitta sekä rakasti. En toki aikuisena niinkään sitä huolenpitoa kaivannut mutta tieto siitä että joku on aina niin tuntui hyvältä. Olin äitini kuollessa vähän yli 30 vuotias.

Meni 10 vuotta ennenkuin pystyin puhumaan asiasta. Aivan hirveää aikaa.

Nyt olen jo isoäiti.

Vierailija kirjoitti:

Kauhea ketju. Voin vain kuvitella, kuinka kauheaa on menettää äiti nuorena. Onneksi säästyin siltä.

Äitini on 80+ parantumatonta syöpää sairastava. Hänestä on kahdessa vuodessa tullut varjo entisestä. En usko, että aikaa on paljon jäljellä. Ehkä vuosi tai kaksi.

Teen jo aktiivista surutyötä, jotta pääsisin sitten helpommalla. Näin etukäteen pelottaa se yksinäisyys, vaikka on minulla on lapsia ja mieskin. Silti tällä hetkellä käsittelen eniten yksinäisyyttä. Yksin täältä lähdetään. Se henkilö, joka on aina ollut rinnalla, ei ole sekoillut tai pettänyt tai yrittänyt ottaa etäisyyttä koskaan - hän tulee jättämään minut. Sen jälkeen minä olen seuraavaksi vuorossa.

Samaan aikaan olen sitä mieltä, että jos ja kun äitini haluaa täältä lähteä, niin se on hänen oikeutensa. Hän on elänyt pitkän elämän, hän ei ole minulle mitään velkaa. Äiti, olet vapaa lähtemään. Ja sitten itkettää. Minä jään ihan yksin…

Tämän kirjoittamisen tuloksena tulen siihen tulokseen, että itsekäs minä vain olen, kai, kun tällaista pohdin.

Et ole itsekäs. Äiti on aina äiti. Menetin omani lapsena, suren vieläkin. Voimia sinulle❤️

Kaikki säälii lähinnä itseään?

Olin 12-vuotias kuin äitini kuoli syöpään. Muistan kun äitini kertoi minulle sairaalassa ettei tule selviämään niin lähdin kyyneleet valuen pois sairaalahuoneesta uskotellen että kaikki kääntyy parhain päin ja äiti kyllä selviää.

Kiitos kuuluu kyllä loistavalle isälleni, joka piti minusta ja veljestäni (silloin 7-vuotias) huolta. Minusta on kasvanut suht tasapainoinen aikuinen ( olen joutunut turvautumaan terapiaan silloin tällöin, luulen että suurimpana syynä äidin menetys nuorena.), olen kouluttautunut, ollut työelämässä yhtäjaksoisesti ja minulla on paljon ihania ystäviä.

Kun nyt mietin tuota aikaa kuinka haavoittuvassa iässä menetin äitini olisi elämäni voinut lähteä aivan toisenlaisille raiteille. Olin hyvin rauhallinen ja kiltti nuori (kuten myös veljeni) joten isäni onneksi emme aiheuttaneet lisäharmia tai surua tämän traagisen menetyksen lisäksi.

Välit isään ovat todella hyvät ja hän onneksi elää vielä, olen hyvin kiitollinen parhaimmasta mahdollisesta isästä.

N34

Oletetun isän kuolema ei tuntunut miltään, en tuntenu koko äijää.

Mä olen menettänyt siskoni sekä molemmat vanhemmat syövälle.

Kyllä se on aina ollut yhtä ikävä tunne, mutta siskon kuolema pahempi koska lähti niin nuorena, kaksi lasta jäi ilman äitiä.

Äiti sairasti muistisairautta pari vuotta ja sinä aikana jo roolit kääntyivät niin että minä olinkin se huolenpitäjä ja "vanhempi". Kuitenkin kuolema oli järkytys, itkin ihan holtittomasti ja jostain syvältä nousi joku alkukantainen Äitiii!-huuto, jota en päästänyt ilmoille mutta tunsin sen sisäisesti. Myöskään äidin hoito viimeisinä päivinä ei mennyt ihan kuten piti, mm. morfiiniannoksia unohdettiin antaa ja oloni oli surkea senkin takia, että hänellä oli luultavasti kipuja. Sairastuin itse influenssaan ja olin monta päivää korkeassa kuumeessa enkä jaksanut enää itkeä ja murehtia. Sairaus jotenkin taittoi pahimman kärjen surulta ja sen jälkeen pystyin alkaa järjestellä hautajaisia ja muita asioita. Vieläkin useamman vuoden jälkeen on välillä kova ikävä äitiä, hän oli ihana ihminen. Ainoa, josta olin varma, että hän halusi ainoastaan minun parastani.

Olin todella järkyttynyt ja olen edelleen koska siitä on vain muutama kuukausi. Äiti oli jotenkin sellainen meidän perheen ja koko suvun keskiö, aina kaikki juhlat vietettiin hänen luonaan ja hän oli sellainen jonka luona ihan arkenakin jokainen kävi kun kaipasi seuraa ja törmättiin siellä sitten usein samalla toisiimme, että: "ai säkin oot täällä."

Aina kun piti hoitaa joku yhteinen asia niin sovittiin tapaaminen äidin luokse. Äiti oli ikäänkuin sellainen alfanaaras jonka ympärillä me muut pyörittiin ja kun hän oli poissa, vasta tajusi kuinka pihalla me kaikki ollaan ilman häntä. Nykyään on niin outoa kun tavallaan pitää erikseen pitää yhteyttä ihmisiin kun ennen törmättiin tai saatiin ainakin terveiset äidin kautta. Jotenkin koko elämä muuttunut ihan erilaiseksi.

Minulla on äitiä niin ikävä...

Äitini sairauden ja heikkouden viimeisinä kuukausina opin hänen kanssaan odottamaan vapauttavaa kuolemaa. Opin rukoilemaan että äitini oma toive toteutuisi. Joulun välipäivinä se hartaasti odotettu tuli huoneeseen, sitten vuoteen viereen, sitten katkaisemaan vuoteessa makaavan elämänlangan.

Pakotin itseni olemaan iloinen äitini puolesta. Ajattelin miten hyvä hänen nyt on olla, miten keveä, miten valoisa on hänen tilansa, missä sitten onkin. Ja jos ei ole missään, miten hyvä hänen on olla tietämättä, muistamatta maailmasta mitään. Hän oli 92, niin pitkä elämä painaa paljon.

Vaan tulivathan nekin sitten. Ne itkut, ne ikävät, ne unet, ne yksinäisyyden hetket, ne keskustelut vainajan kanssa. Tuli se päivä kun käsiensä kautta siirsi äidin tavarat pois talosta, eikä kukaan tullut kuiskimaan: ''Minä tarvitsen sitä vielä.'' 

Vähitellen suru talutti minut siihen yksinäisyyden tilaan, joka vain orpolapsella voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki säälii lähinnä itseään?

Mitä sitä kuollutta säälimään? Ainakaan vanhusta.

Kuolema on kaikkien kohtalo. Sen ymmärtäminen on auttanut omaa tuskaani ja suruani.

Ajattelin, etten selviäisi. Nyt, kun molemmat vanhempani ovat menneet, äitini tasan vuosi sitten, olen käynyt tunteiden ja muistojen koko paletin läpi. Elämään vain kuuluu vanhemmista luopuminen jossain vaiheessa. Mutta se, että oma nuori on tällä hetkellä hyvin vakavasti sairastunut, se on ihan eri tason tuskaa se. Aivan liikaa.

Kun asia tapahtuu niin järjestelyt vie ajatukset.

Vois mennä jo. Ei sille elämässä enää iloa ole.

Mulle jo kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Riippuu tietenkin tilanteesta.

Esim. onko äiti 28 vai 95.

Oletko itse 8 vai 58.

Kuvittele itse lisää.

Oliko äiti ollut dementoitunut 20 vuotta vai ei.

Voin sanoa että kuolema oli helpotus.