Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?

Äitini kuoli reilu kaksi kuukautta sitten. Tuntuu edelleen oudolta kirjoittaa nuo sanat tai sanoa ääneen, että äitini on kuollut.

Äiti oli ollut sairas jo kauan, mutta hänen kuolemansa tuli silti äkkiä. Olin odottanut pitkää saattohoitoa, mutta lopulta hän lähtikin viikko sairaalaan joutumisen jälkeen. Tavallaan se oli siinä hetkessä helpotuskin, ei enää huolta meillä läheisillä tai kipua äidillä. Saimme myös viettää viimeiset päivät yhdessä. Niistä olen ikuisesti kiitollinen.

Aluksi en kyennyt itkemään, olin rationaalinen ja rauhallinen. Tyyliin äiti on kuollut, viedäänpä siis hänen vaatteensa heti Uffiin! Lajittelin hänen lääkkeensä, tilasin hautajaisiin kinuskikakkua ja lohduttelin isääni ja veljeäni. Samalla näin äidistäni joka yö lohdullisia unia, joissa hän oli nuori ja terve, jutteli ja halasi minua.

Parin viikon päästä tämä vähän jopa maaninen reippauteni mureni. Tajuntaani iski se, että äiti todella on kuollut ja lopullisesti poissa. En enää ikinä voisi soittaa äidille, hän ei ole täällä ensi viikolla, ensi kesänä eikä enää koskaan. Tunsin vihaa äidillisiä kohtaan, miksi kavereitteni lapsilla oli mummit kun minun äitini ei ikinä näkisi lapsenlapsiaan. Miksi toiset saivat pitää äidin eläkeikäisiksi asti ja minä jouduin luopumaan omastani kolmekymppisenä!

Välillä olen itkenyt monta kertaa päivässä ja koko elämä on tuntunut merkityksettömältä ja turhalta. Välillä olen taas tuntenut jotakin ihmeellistä voimaa ja lohdun tunnetta, siitä, että kaikki menee vielä hyvin ja elämä kantaa.

Odotan kovasti että siitä hirviöstä henki lähtisi. Ei tunnu kuolevan millään.

Pilasi lapsuuteni, väkivaltainen, vinttivikainen juoppo. Nyt aikuisena ei anna olla rauhassa.

Kuinka sitä sanotaankaan:

Jumala ei huoli ja piru ei pidä kiirettä.

Äitini kuoli melkein kaksi kuukautta sitten. Suuri suru ja ikävä. Elin kuin sumussa ensimmäiset viikot, mutta samalla keskityin vain hoitamaan kaikkia hautajaisjärjestelyitä. Oikeastaan hautajaisten jälkeen tuli se varsinainen ymmärrys, että äiti on todella poissa ja suru. Ensimmäinen joulu ilman äitiä oli raskas. Olen käynyt välipäivinä sumukävelyillä ja itkenyt. Normaali elämä jatkuu, mutta nyt onneksi on saanut levätä. Suru tuntuu kipuna lihaksissa ja joku toinenkin täällä kertoi palelevansa koko ajan. Itkettää joka kerta kun asiaa miettii.

Vihaa en ole kokenut, lähinnä ihmettelen miten jonkun 60-vuotiaan äiti voi olla vielä elossa. Olen itse nelikymppinen ja äitini ei ollut edes 70 vielä. Se harmittaa, että äiti ei terveitä eläkepäiviä nähnyt.

Harva kuolee terveenä. Yleensä se on vapautus kärsimyksestä, siis vain hyvä. R.I.P.  Kynis.mies

Tavallaan olen kateellinen noille jotka vihaa vanhempiaan, ei olisi niin kova paikka.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan olen kateellinen noille jotka vihaa vanhempiaan, ei olisi niin kova paikka.

Kyllä se vihakin pitää käsitellä ja on kova paikka. En olisi kateellinen.

Turha sitä on etukäteen kuvitella, ei pysty kuitenkaan.

Sitäkään ei tiedä, kuka seuraavana kuolee. Aina ei mennä ikäjärjestyksessä.

Ei tarvikaan osata. Elä rauhassa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Turha sitä on etukäteen kuvitella, ei pysty kuitenkaan.

Sitäkään ei tiedä, kuka seuraavana kuolee. Aina ei mennä ikäjärjestyksessä.

Ei pystykään, edes silloin, vaikka toinen sairastaisi pitkään. Kannattaa nauttia siitä yhteisestä ajasta. Jonain päivänä se yhteinen aika loppuu, mutta se surraan sitten, kun sen aika on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

 

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman

Mun isä kuoli 3 kuukautta sitten. Olin paikalla kuollessa ja kävin 2 viikon kuluttua katsomassa kappelissa arkkuun laitettuna. 

Mielestäni hän näytti omalta nukkuvalta itseltään. Vahingossa kappelissa jopa katsoin, hengittääkö hän. (Olin tottunut seuraamaan hengitystä, kun hänellä oli hengityskatkoja mukkuessaan öisin.)

Myös miehen isä ja täti näyttivät aivan kuin nukkuisivat. 

En siis ollenkaan ymmärrä, miten jotkut katsoo samaa asiaa siten, että näyttävät selvästi kuolleilta. (Mieheni isästään sanoi noin.)

Äitini kuoli 4.5 vuotta sitten. Se oli elämäni onnellisin päivä.

Kamalalta,  Ikävä, suru, viha ovat tunteina velloneet melkein vuoden.

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli 4.5 vuotta sitten. Se oli elämäni onnellisin päivä.

No sulla tuskin on hirveästi onnellisia päiviä muutenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli 4.5 vuotta sitten. Se oli elämäni onnellisin päivä.

No sulla tuskin on hirveästi onnellisia päiviä muutenkaan.

Eri mutta minulla oli onnellinen elämä kunnes oli "pakko" ruveta omaishoitamaan äitiä ja äiti nollasi muutamassa vuodessa vuosikymmenten työn oman mielenterveyden eteen niin että rupesin taas miettimään oman käden kautta lähtemistä uudestaan yli 20 vuoden tauon jälkeen. Nyt onneksi menee pahemmin, mutta melkein joka päivä haaveilen siitä että äiti kuolisi. Siihen päivään on todennäköisesti musertava pitkä aika. Te jotka surette vanhempaanne, kolikon toinen puoli oli teillä rakkaus.

En tiedä. En ollut vielä syntynyt kun äitini kuoli. 

Se oli hirveää, mutta toisaaltaan äiti sai rauhan. Hän eli aivan hirveässä avioliitossa, isäni höykyytti häntä jatkuvasti, haukkui ihan mitättömistä asioista jne. Äiti kesti sitä 45 vuotta, kunnes hän joi itsensä hengiltä. Hän ei enää jaksanut, eikä hänellä ollut voimia lähteä avioliitosta pois. Äiti oli luonteeltaan hauska ja joissakin asioissa periksiantamaton, mutta hänellä oli myös ilkeän terävä kieli. En nähnyt sitä hetkeä, kun hän veti viimeisen kerran henkeä, mutta arkuttamassa olin. Toki hän näytti arkussa kuolleelta, mutta vasemman posken puolelta hän näytti sitä lempeää puolta itsestään, oikean posken puolelta hän näytti siltä että olisi juuri sivaltamassa jotain terävää suustaan. Sellainen hän oli eläessäänkin, kuin kaksiteräinen miekka.

Äiti oli vanha ja ollut kauan sairaana, muisti oli mennyt ja hän eli ikään kuin jossain kaukana omissa maailmoissaan. Hän oli jo henkisesti poissa, vaikka vielä fyysisesti elossa. Siinä ei enää fyysinen loppu tuntunut kovin paljon miltään. Hän ei näyttänyt kuolleena mitenkään kamalalta, ei juuri kummemmalta kuin nukkuessaan.

Ei paljon miltään. Hän kärsi kyllä valtavasti viimeisinä aikoinaan, sitä hänelle en toivonut, mutta muuten ei tuntunut paljon miltään. Äiti oli itsekäs alkoholisti, raitistuttuaan yhä ilkeä ellei ilkeämpi kuin aikaisemmin. 

No, sen tuosta otin onkeen, että olen järjestänyt itselleni kuolinapteekin.

Vierailija kirjoitti:

Ei paljon miltään. Hän kärsi kyllä valtavasti viimeisinä aikoinaan, sitä hänelle en toivonut, mutta muuten ei tuntunut paljon miltään. Äiti oli itsekäs alkoholisti, raitistuttuaan yhä ilkeä ellei ilkeämpi kuin aikaisemmin. 

 

No, sen tuosta otin onkeen, että olen järjestänyt itselleni kuolinapteekin.

Miten tuollainen järjestetään? Olen melko varma että minulla on jo merkkejä Alzheimerin taudista, suvussanikin on sitä. Pelottaa että en pysty hoitamaan itseäni mulla alle riittävän aikaisin ja sitten en enää pystykään.