Miltä tuntuu kun oma äiti kuolee?

Minun äitini kait kuolee lähipäivinä. Olen ulkosuomalainen jo 40v. Tuntuu oudolta että seuraava Suomen reissu on hautajaiset. Olen jo katsonut lentoja mutten tiedä minä päivänä joudun lähtemään eikä mitään mahdollisuutta lähteä jo nyt. Outo tilanne. Puhelimessa ei pysty enää puhumaan.Mutta äitini on melkein 90v ja on aika lähteä. Emme ole koskaan olleet kovin läheisiä. En tiedä miten tulee minuun vaikuttamaan.

Tuntui kuin elämältä olisi lähtenyt pohja. Olin vielä nuori silloin, juuri kotoa pois muuttanut kyllä, äiti lähti aivan liian aikaisin. Tuntui hirveän yksinäiseltä ja pelottavalta kun tajusin etten enää koskaan voisi kysyä äidiltä neuvoa ja tukeutua häneen niin kuin olin siihen asti tehnyt. Edelleen aina silloin tällöin iskee kaipaus ja tuntuu surulliselta että äiti ei koskaan kerennyt näkemään miten hyvin minulla menee nyt.

Ruumiin näkeminen ei ollut minulle mitenkään huono kokemus, enemmänkin tarpeellinen että todella ymmärsin mitä oli tapahtunut. Äiti näytti edelleen äidiltä. Aika pian tunsin kaiken surun keskellä myös helpotusta, enää ei tarvinnut pelätä menettämistä, eikä äidillä ole enää kipuja.

Minä olin vain 15-vuotias kun äitini kuoli. En saanut tilaisuutta jättää hyvästejä. Olin todella vihainen itselleni kun en pystynyt estämään äidin kuolemaa. Olin todella vihainen isälle kun hän ei myöskään pystynyt estämään äidin kuolemaa. Olin todella vihainen Jumalalle kun hän ei estänyt äidin kuolemaa. Olin surullinen ja vihainen. Tuntui todella pahalta. Äidillä olisi ollut vielä paljon elämää edessä, hän oli vain 38v.

Nykyään olen joutunut hyväksymään, että niin vain kävi. Edelleen olen surullinen, mutta en enää vihainen. Muistelen häntä usein varsinkin nyt kun olen saanut omia lapsia. Olisi ollut kaunista jos äitini olisi saanut olla mukana elämässämme paljon pidempään. Sydämessäni on äidille tyhjä paikka ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

mieheni tyttärelle se oli maailman loppu kun äiti kuoli kun hän oli 13 v. äiti oli jo ottanut etäisyyttä lapseen mutta kova pala se on yhä.

Häh? Siis sinä kuolit vai kuka kuoli?

Mun äiti näytti kuolleena onnelliselta. Takana vaikea elämä.

Kaikki äidit eivät rakasta ehdoitta. Koskaan. Edes silloin lapsena. Minun äitini on yhteydessä silloin kun haluaa hyötyä jotenkin. Vaikka olen todennut, etten anna hänelle rahaa juomiseen. On nyt 57-vuotias. En tiedä missä kunnossa on, ei pitäisi olla sairas, mutta usein mietin jo ennalta kuolemaansa. Että miten kaikki vastuu tulee taas lankeamaan minulle asioiden hoitamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Siinä mitään shokkia saa. Olen nähnyt äitini kasvot ruumishuoneella, kylmäkaapista vedettynä eikä näyttänyt miltään. Kuollut mikä kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, joiden äiti on jo kuollut, miltä se tuntui? En osaa edes kuvitella.

Kerron tositarinan. Äitini kuoli jo jokunen vuosi sitten. Oli monta vuotta syöpäsairaana ja lopulta syöpä tappoi. Osasimme kaikki tähän "varautua". Lääkäritkin sanoivat, ettei aikaa ole enää paljoa.

Sitten hän kuoli. Sairaalassa kuolinvuoteella hän näytti aivan erilaiselta kuin elossa ollessaan. Kuolleen äidin kasvot olivat kammottavat, jotenkin luonnottomat. Jos päätätte katsoa kuolleen läheisenne kasvoja, varautukaa pahimpaan. Tulette saamaan shokin. Sairaalasta ajaessani näin tuulilasissa kuolleen äitini kasvot koko kotimatkan ajan. Ajoin normaalia varovaisemmin.

Vasta kolmantena päivänä itkin. Hautajaisissa itkin ilman minkäänlaista kontrollia. Kasvot puutuivat ja kihelmöivät. Toivoin, että urkumusiikki loppuisi jo. Meni suorastaan kidutukseksi. 

Kuoleman tapahduttua tuntui siltä kuin eläisin jossain rinnakkaistodellisuudessa, jonkinlaisessa sci-fi tai fantasia elokuvassa. Täydellisen epätodellinen tunnelma. Sitä jatkui pari kuukautta. Ehkä hirvittävintä oli se, että aluksi monta kertaa päivässä otin puhelimen käteen ja aloitin soittamaan äidille ja kertoa hirveät uutiset, että äiti on kuollut. Tätä tapahtui ensimmäisten viikkojen aikana jatkuvasti. Lopulta pääsin tästä "soitampa äidilleni ja kerron että äiti on kuollut" refleksistä lopulta eroon. Se oli hyvin häiritsevää.

Ei kuolemassa mitään hyvää tai kaunista ole. Se joka niin sanoo, valehtelee. Jos jotain "hyvää" nyt pitäisi väkisin löytää, niin korkeintaan se, että vuosikausia sairaana olleen ihmisen kärsimys lopulta loppui eikä meidän muiden tarvitse odottaa sitä päivää kun kuolema saapuu ja tekee ihmisestä muiston. 

Juuri hetkeä aiemmin kuolleen omaisen nähneenä sanon, että tämä oli turhaa pelottelua. Ehkä jotkut näyttävät kuolleena pelottavilta ja luonnottomilta, mutta eivät kaikki. Oma sukulainen näytti vain elottomalta, kuin sielu olisi lähtenyt, eikä siinä ollut mitään pelottavaa.

Muutamia vainajia olen nähnyt.

Setäni näytti kuin olisi nukkunut.

Appeni oli hieman eri näköinen kuin eläessään, mutta ei mitenkään pelottavan näköinen.

Olen kuullut päinvastaisiakin kokemuksia.

"Pitääpä soittaa X:lle, ai niin, hänhän on kuollut..." on kyllä kolkko tunne.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki äidit eivät rakasta ehdoitta. Koskaan. Edes silloin lapsena. Minun äitini on yhteydessä silloin kun haluaa hyötyä jotenkin. Vaikka olen todennut, etten anna hänelle rahaa juomiseen. On nyt 57-vuotias. En tiedä missä kunnossa on, ei pitäisi olla sairas, mutta usein mietin jo ennalta kuolemaansa. Että miten kaikki vastuu tulee taas lankeamaan minulle asioiden hoitamisessa.

Minulla oli myös etäinen suhde äitiin hänen juomisen takia. Oikeastaan emme olleet tekemisissä kuin pakollisista asioissa, siten sitä suhdetta ei oikein ollutkaan. Olin käsitellyt äidittömyyttäni jo kauan aiemmin. Sitten kuulin äidin olevan sairas,ja minussa heräsi tunne,että asiat on puhuttava,vaikka luulin jo olevani sinut asian kanssa. En ehtinyt jutella,mutta ehdin kuolinvuoteelleen ja näin hänen kuolevan. Se oli minulle kuitenkin aika tärkeää. Asia on loppuun käsitelty ja hänen aika on ohi. Vanhoja asioita nousee pintaan,mutta mitään suurta ikävää en kokenut. Asioiden hoitaminen jäi minulle,ja se oli raskasta. Mieluummin olisin unohtanut ne.

Up

Lopussa äiti oli avuton, hiljainen ja peloissaan. Minusta tuli aikuinen, ja hänestä lapsi. Muutoksesta tuli jollain tapaa pysyvä, en enää ole mieltänyt itseäni ”jonkun lapseksi”

Kun sain soiton äitini kuolemasta, ensimmäinen tunne oli epäusko, sitten helpotus. Nyt se todella oli tapahtunut! Viiden vuoden taistelu syöpää vastaan oli ohi. Sinä aikana roolit oli vaihtuneet täysin. Oli tullut minun vuoroni pestä, syöttää, käyttää vessassa, peitellä iltaisin nukkumaan ja miettiä onko tämä viimeinen kerta, kun nähdään. "Rakastan sinua äiti!" Tuli kerrottua useammin, kuin yhteensä siihen astisen elämäni aikana. Lukemattomat itkut oli itketty, sydän revitty verille.

Olin 25-vuotias, kun äiti kuoli. Aluksi tuntui todella pahalta nähdä ikäisiäni naisia kaupassa äitinsä kanssa. Edelleen joskus iskee kaipaus noissa tilanteissa, kolme vuotta kuoleman jälkeen...

Äitini kuoli liki kymmenen vuotta sitten, mutta menee varmaan parikymmentä vuotta vielä, että voin puhua äidistä analysoiden, eroamisen tuskaa tuntematta.

Hän kuoli puolessavälissä yhdeksääkymmentä. Vielä päivällä istuimme kahvilassa, ja hän oli apteekissa kun menin hänen edeltä tilaamaan kahvit meille. Ikkunasta näin, kun hän maksoi tiskillä ostoksensa - hän oli kuin kahdeksantoistavuotiaat HM:n vaatteissa.

Äiti sai sairauskohtauksen kotona ja menehtyi siihen sairaalassa.

Hän oli niitä, joiden sielu oli tuleentunut kaukaisilla paimenkedoilla, vanhemmiten siirtyi linnuista perhosiin, kevensi siis siipiään. Sinä syksynä suruvaippa lehahti irti mustaherukkapensaasta niin, että kuului hento räsähdys. Ihmettelin ääntä, miten perhosen voima voi olla noin suuri. Onneksi enteet suljetaan osin, muuten ei jaksaisi.

Äitien poismenoissa mikään tapa ei tunnu lempeältä. Toki kuolema on viimeinen vihollinen.

En tämän erikoisemmin kirjoita. Ehkä se, että hän tiesi paljon niinkuin minä, teki suhteestamme erilaisen ja oman elämäni hänen kuoleman jälkeen samojen taakkojen kantajaksi.

.

Sen sairauden jälkeen helpotukselta. Myös vapaudelta. Äiti piti jokseenkin kuristuspannassa läheisiään.

Epätodellinen ja irrallinen olo, suru on suuri.

Kun katselin häntä, kun muut olivat jo poistuneet ja kuolemasta alkoi olla yli puoli tuntia, kasvot alkoivat jo hieman muuttua. Ymmärsin, että myös minun oli aika lähteä pois. Hän ei ollut enää keskuudessamme.

Näin (valitettavasti) lapsettomana sinkkuna en pysty henkilökohtaisesti kuvittelemaan hirveämpää tilannetta kuin nähdä äärimmäisen rakas äitini kuolleena. Siinä oli jotain niin väärää, järkyttävää ja epätodellista. Eihän tämä nyt näin voi mennä? Ei vaan voi?

Helpotukselta. Äitini sairastui aggressiiviseen syöpään. Kuoli 8 kk diagnoosista. Toivetta parantumisesta ei ollut joten surutyötä tehtiin pitkään. Loppuajan oli saattohoidossa ja kipupumppu annostelit morfiinia. Joten ensimmäiseksi tuli helpotus.

Ei miltään. Hän ei ollut minulle läheinen. Oli huono äiti, kun olin nuori. Aikuisena olen pyrkinyt lähinnä välttelemään häntä. Suhteemme ollut sellainen soittelua pari kertaa vuodessa. Siihen nähden ei ollut mitään eroa. Perin häneltä kymppitonnin, tein sillä keittiöremontin. 

Ensin luonnolliselta, koska hänen aikansa oli täynnä.

Oli valmis lähtemään, jäljellä ei ollut kuin loppuun väsynyt, kuihtunut vanhus. Kaipasi jo pois.

Sen jälkeen suru, ikävä, haikeus ja valtava kiitollisuus.

Lempeys ja hellyys täyttävät mielen, kun häntä ajattelen.

Ihana, rakas äiti, joka antoi minulle elämän ja lähes 70 vuotta rakasti ja huolehti, oli sydämessä läsnä, vaikka itse olin välillä kauempana.

Joku aikausi liikahti, yksi iso osa elämästä katosi lopullisesti, olo on tyhjä, paljon puuttuu. Onnellinen ja etuoikeutettu olo, että juuri hän oli äitini.